Kun mikään ei jää talteen

Tänään en ottanut kuvia. Vaikka valo oli kashmirinpehmeä ja kahvikuppini tuurilla juuri oikeassa asennossa, en jaksanut nousta hakemaan puhelinta. En voinut avata muistiinpanoja enkä viitsinyt edes miettiä miten tästä voisi kirjoittaa. Enkä kertonut kenellekään missä olen. Jymypaljastus: olen kotona.

Istuin vain keittiön pöydän ääressä, olin tuijotuskilpaa Svanten kanssa ja annoin ajatusten ajelehtia pois. Ei mitään erityistä eikä mitään, mikä kannattaisi tallentaa. Ehkä juuri siksi muistan sen sitten kauemmin.

En aina tiedä mistä kirjoittaa. Usein aloitan jostain pienestä, kuten varjosta, viikunanraadosta tai paskoista unista. Yritän olla ajattelematta liikaa. Jos ajattelen, alan liian helposti kirjoittaa kuin minulla mukamas olisi jotakin painavaa sanottavaa. Ja juuri silloin sanat eivät tule.

Viime viikon postaukset ovat olleet eräänlainen kesänlopetussarja. Huokauksia, sirpaleita, hetkiä, pienimuotoinen kokeilu. Tunnustelin tuntemuksia. Miten vähän voi sanoa ja silti kirjoittaa? Miten kevyesti tämän voi tehdä? Haluaisin, että kirjoittaminen tuntuisi taas kotoisalta, eikä miltään suorittamiselta. Jotain, minkä ääreen voin palata halutessani vaikka joka päivä, järjestämättä sen kummempaa spektaakkelia.

Ehkä nämä postaukset olivat aika hölmöjä, tai liian pieniä. Toisaalta, minua ei haittaa olla vähän hölmö omassa blogissani. Kuulen usein, etten ole yhtään kiinnostava tai tarpeellinen. Välillä haluaisin tuntea oloni kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi, mutta onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että kirjoittaa vaan menemään. Jotakin sellaista, että muistaa kirjoittamisen voivan olla syy eikä lopputulos.

Sillä juuri silloin kun en enää odota mitään erityistä, alan taas huomaamaan asioita, joista tekee mieli kirjoittaa.

Illan valo ja puoliksi tyhjä lautanen

Päivä kääntyy iltaan eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut tänään. En saanut tehtävälistaa tehtyä, en liikkunut tavoitteellisesti, en vastannut kaikkiin viesteihin. Minulla on tässä silti rauha. Vähän jo viileä lautanen, pehmeä valo makkarin seinällä, hiljaisella laulava Jim Morrison. Kantarellikeitto on jäänyt kesken. Kadut ovat kuolemattomia peltoja. Kristallilaiva täyttyy.

Kukaan ei tarkkaile, eikä mikään mittaa. Olen iltaisin kenties parhaimmillani, kun kaikki muu unohtaa vaatia. Saan olla keskeneräinen niin, ettei se tunnu virheeltä vaan tavalliselta. Ehkä juuri epätarkkuudessa piilee kauneus. Siinä pehmeässä rajassa ja pienessä hiljaisuudessa, johon päivä lopulta laskeutuu.

Hedelmä, joka ehti juuri valmistua

Sain tuliaisia Kreikasta; itsepoimitun viikunan. Lahjan antaja oli käynyt viikunavarkaissa, toisaalta omistusoikeudet eivät Kreikassa ole niin justiinsa, ainakaan kun hedelmistä puhutaan. Jos varastettu pistokas kasvaa parhaiten, varastettu hedelmäkin varmasti maistuu parhaimmalta.

Annoin lahjaviikunani kypsyä koko viikon. Se oli täydellisen pehmeä, ei vielä ylikypsä, ei enää kova. Hetki, joka osuu kohdalle ehkä kerran kesässä. Ja sitten se lipesi käsistä.

Putosi kissankuppiin kuin eno veneestä. Pienoinen tragedia. Halkeama kylkeen ja mehut sormille. Harkitsin hetken, voisinko vielä syödä sen. Mutta siinä oli jo pölyä ja kissanraksumurusia, enkä halunnut selitellä itselleni miksi söisin sen silti.

En varsinaisesti suuttunut, mutta tunsin pienen joskin rationaalisen pettymyksen. Viikuna ei ollut korvaamaton, mutta se oli täydellinen. Kunnes ei enää ollut.

Nämä ovat niitä menetyksiä, joita kesä tekee. Pieniä, ohimeneviä, pehmeitä pettymyksiä, jotka tuntuvat sitten yllättävän suurilta. Ja sitten huokaus, hymy, toinen hedelmä. Ei täydellinen, mutta tarpeeksi lähellä. Ei ole lahjaviikunan suuhun katsomista.

Rauhan reuna on pehmeä eikä kirkas

On päiviä, jolloin levollisuus ei tule suurena helpotuksena. Se ei saavu minään uutena oivalluksena tai palkintona, ei vuoden oivallus -palkintona. Se vain vyöryy yli reunojen, kuin paksu pilvilautta tai varjopeite, jota ei ensin edes huomaa.

Luulen kokeneeni joskus kirkkaan rauhan. Niin tutulta ja turvalliselta se tuntuukin. Herätä lempeään keinuntaan keskellä merta niin, että näkee ikkunasta vain tyhjää. Kuulee vain hiljaista huminaa. Mutta se kokemus on harvinainen. Harvoin rauha edes on täysin kirkas. Se ei vaadi valintoja eikä suunnitelmia, mutta ei huuda eikä pyri vakuuttamaankaan. Se on hetki kun huomaan pysähtyväni ilman syytä. Seisovani ehkä parvekkeella, tai rannassa, tai porttikongissa. Hieman erillään ja yksin. Hengittämässä, vain vähän, mutta tarpeeksi.

Keho, joka ei kaipaa määritelmää

Mikä olo tämä on? En osaa nimetä mitä kehoni kertoo. Se ei ole erityisen vahva, terve, kevyt tai väsynyt. Se vain on. Se hengittää, liikkuu, lepää. Ilman tarvetta kertoa itsestään mitään.

Ei mikään suuri oivallus, vaan tunteena hiljainen poissaolo. Ei analyysia, ei suunnitelmaa, ei edistystä. Vain olemista, jota ei tarvitsisi kirjata ylös. Kirjaan näitä silti, minulla on kokeiluna tämä viikon tajunnanvirran blogipäiväkirja.

Tänään en ajattele kehoani ja siksi se tuntuu omalta. Mitäänsanomaton. Mitään ajattelematon.

Sitten kaikki meni vähän vinoon

Heräsin tänään liian myöhään. Hiukset liimaantuneena niskaan, sänky nihkeänä. Kuin olisin nukkunut saunassa. Kreikan ilmastoon ja heinäkuun helteisiin tottunut kehoni ilmeisesti protestoi tätä vallitsevaa pohjoista viileyttä vastaan. Tai sitten nämä ovat varhaisvaihdevuodet, mene ja tiedä. Keitin kahvia ja kaadoin sen pöydälle. Sieltä se valui suoraan varpaille tehden poppaa. Siinä kohtaa mietin, että voisiko tämän päivän keskeyttää ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Juon taas liikaa kahvia. Jo toista päivää putkeen, usein menee viikkojakin ilman. Keitän vain harvoin kahvia kotona, koska pressopannun puhdistaminen on mukamas työlästä, ja kahvinkeittimellä yhdelle ihmiselle keittely on suorastaan suodatinpussien hukkaanheittoa. Eilen join iltakahvinkin suojautuakseni jäähallin kylmyyttä vastaan. Mikä hulttio olenkaan!

Yritin vaihtaa lakanat, mutta myönnän että puolisoni on lahjakkaampi siinä puuhassa. Svante halusi auttaa, ja nyt lakanassa on varmaan reikä. Kierroksilla käyvä kissa tahtoo yleensä vain ulos, joten lähdettiin tutkailemaan tiluksia. Lähdin ulos liian kevyissä vaatteissa, koska halusin uskoa, että täällä on vielä kesä. Ei ollut. Tuuli vain piiskasi naamaa ja värjöttelin aidan vieressä.

Tomaattivauvat näyttävät onnellisilta. Ne eivät tiedä, että unohdan niiden olemassaolon välillä kokonaan. Ne eivät tiedä, että talvi on jo tuloillaan.

Tässä päivässä ei ole ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on kuitenkin kaikki, mitä ehdin elää. Ehkä se riittää, ainakin iltaan asti.

Mennään silti eteenpäin

Aamu ei käynnistynyt ja kahvista tuli kitkerää. Paidansauma ärsyttää mimosanhipiääni. Keho vaatisi erilaista rytmiä, kuin mihin kalenteri antaa luvan. Vielä eilen olisin yrittänyt pakottaa sen toimimaan.

En tänään. Päivä kulkekoon ilman sanoja; ilman kieltä, joka kipuilee. Luovun tarpeesta olla edes tehokas, saati tasapainoinen. Aamupäivän keveys löytynee vasta iltapäivällä. Se löytynee kirjan sivuilta, joista unohdan merkata lainauksen talteen. Lauseista, joita ei tarvitse ymmärtää ensimmäisellä sanomisella.

Se, että olen vielä täällä on jo alku.

Kuinka kehopositiivisuus meni pilalle

Provosoiva otsikko jälleen kerran, myönnetään. Mutta minusta tuntuu vain niin ristiriitaiselta se, kuinka raskaalta (pun not intended) nykymuotoinen kehopositiivisuus tuntuu. Olen aiemminkin kirjoittanut paljon kokemuksistani vartalon ja painon suhteen. Taustani tekeekin kehopositiivisuusliikkeestä sellaisen aiheen johon suhtaudun tunteella, valitettavasti en enää nykyään pelkästään positiivisesti.

Muistan vielä ne vuodet, kun kehopositiivisuus tuntui aidosti vapauttavalta. Keskusteltiin siitä, kuinka kaikenlaiset kehot saavat näkyä, pukeutua kivasti ja olla edustamassa. Ylipainoisen, hörökorvaisen tai vaikka yksisilmäisen ei ollut enää oletusarvoista olla jossakin nurkassa piilossa. Marginaaliin menevät alkoivat vihdoin saamaan ääntään kuuluville, kun aiemmin heitä ei "tarvinnut" ottaa tosissaan. Mitä se läski vinkuu, en jaksa kuunnella. Henkilökohtaisen avustajan ei oletettukaan automaattisesti olevan avustettavansa äänitorvi. Tämä oli minulle voimaannuttavaa ja tervetullutta vastarintaa kulttuurille, jossa minä mukaanlukien moni mietti, uskaltaako mennä vaikka uimahalliin jos ei näytä siltä "kuin pitäisi". Kehopositiivisuusliike toi mukanaan hyväksyntää ja toivoa. Ajatuksena se, ettei keho ole häpeän aihe tai este olemassaololle oli aikanaan tarpeellinen. Omalta kohdaltani myös parantava ajatus. Olisi varmasti vieläkin.

Jotenkin vain tuntuu, että tuuli on kääntynyt. Suunta on muuttunut, kun kehopositiivisuudesta on tullut niin ehdotonta ja äärimmilleen venytettyä. Sekoitus ehdottomuutta, ylitulkintaa ja uhriutumista. Siihen ei enää sovi moniäänisyys, varsinkaan jos nämä äänet laulavat terveydestä tai valinnoista. Tuntuu, että kaikki kommentit elämäntapakritiikistä leimataan läskifobiaksi. Ei siinä, kyseessä on ihan todellinen ilmiö, jota olen itsekin kokenut. Sille valitettavasti on aikansa ja paikkansa, mutta se ei ole aina ja kaikkialla.

En koe, että olisin erityisen ansainnut tätä sipsipussia, mutta saatan syödä sen ihan omasta tahdostani. Teen huonoja valintoja. Koen ristiriitaisena, kuinka nykymuotoinen kehopositiivisuus toistaa kuinka kaikki pitäisi sallia. Jos ei salli, olisi jotenkin sortava tai muuten vaan liikettä vastaan. Tuntuu, kuin liikkeen alkuperäinen idea olisi unohdettu.

Minulle nimittäin kehopositiivisuuden keskiössä oli alun alkaen ajatus siitä, ettei omaa kehoani tarvitse hävetä. Ei missään koossa, ei missään tilanteessa. Että saan olla olemassa tällaisena kuin olen. En kuitenkaan usko sen tarkoittavan täyttä ignoranssia oman hyvinvoinnin suhteen. Ettei minun tarvitsisi tehdä tietoisia valintoja sen eteen.

Tuntuu ristiriitaiselta, että samaan aikaan kun kehopositiivisuus toitottaa arvostusta ja näkyvyyttä, se sulkee ulos niitä jotka haluavat puhua muutoksesta. Huomaan yhä useammin ärsyyntyväni nimenomaan sen takia miltä kehopositiivisuuden ympärillä käytävä keskustelu on alkanut kuulostaa. On vaikea hyväksyä sitä, että omaan kehoon kohdistuva itsekritiikki tai halu tehdä joitakin muutoksia leimataan vihaksi. Onko väärin haluta jotain muuta kuin pysyvyyttä? Mielestäni jokainen keho saa olla näkyvä, mutta oman kehonsa suhteen saa olla myös kyseenalaistava. Minun on lupa katsoa peiliin ja miettiä, voisinko tehdä jotakin toisin. Tuntuu, että kehopositiivisuusliikkeen vapaus on muuttunutkin painostukseksi joko hyväksyä ihan kaikki, tai vaieta kokonaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin, en todellakaan kaipaa takaisin niihin aikoihin, jollon kehoani piti hävetä. Jolloin näännytin itseäni ulkopuolisesta painostuksesta ja kannustuksesta puhtaasti esteettisistä syistä. Kaipaisin kuitenkin keskustelua, jossa saa olla rehellinen. Sinut itsensä kanssa, ja tarvittaessa haluta muutosta. Saa puhua painosta kumpaan suuntaan tahansa ilman syyllistämistä. Saa kyseenalaistaa ilman hyökkääväksi leimaamista.

Kehopositiivisuus itsessään ei ole mikään huono ajatus, päin vastoin. Kyse on mielestäni vain siitä, että liikkeen suunta on hukassa. Koen, että jos kehopositiivisuus ei salli enää itsetutkiskelua tai rehellistä puhetta, mitä siitä lopulta edes on enää jäljellä? Vierastan niin ajatusta siitä, että kaikki kritiikki on aina vihapuhetta ja itsensä haastaminen on itseinhoa. En ole lähtenyt mukaan tällaiseen versioon kehopositiivisuudesta. En koe, että minun tarvitsisi.

Ajatuksia hiljaisuuden taakse jääneestä arjesta

Muistan sen ajan, kun tämäkin blogi oli vielä kuin päiväkirja. Kirjoitin aamukahvista, joka katosi vaatekaappiin ja lapsuuden lempivaatteista, jotka juolahtivat mieleen milloin mistäkin syystä. Kaunistelin arkisähläilyäni, kerroin mitä söin, kenen kanssa tapoin aikaa. Yritin olla oma itseni, avata persoonaani kissa- ja penkkiurheiluhulluna. Jos vaikka joku muukin tuntisi samalla tavalla, ja tahtoisi tutustua!

Puin vaatteita ja tein asioita vain blogia varten, jotta minulla olisi jotakin kerrottavaa. Paljastin varmasti liikaakin. Olin paljon pois kotoa, koska kotona oli paha olla. Kirjoitin purkaakseni neuroosejani, syömisestä, ulkonäöstä, yksinäisyydestä. Ulkoinen vihapuhe taisteli päänsisäistä vihapuhettani vastaan. Opin kantapään kautta oman, tiedostamattoman elitismini. Ehkä sisäsyntyisen sellaisen. Kärsin shoppailuriippuvuudesta, ja minua väitettiin alkoholiongelmaiseksi.

Kirjoitin silloin enemmän ja suoraan. Enemmän yksityiskohtia, tarinoita, minua. Enää en tee niin.

Ei siksi, ettenkö enää näkisi arkeani yhtä merkityksellisenä, päin vastoin! Elän niin hitaassa tahdissa, että jokaisella yksityiskohdallakin on merkityksensä. Mutta joskus hiljaisuus suojaa. Joskus sanojen on hyvä jäädä omaksi kokemukseksi, eikä sisällöksi, jota voi tulkita väärin, käyttää hyväksi tai typistää. En kaipaa marttyyrinkruunua tai halua syyttää ketään. Vaan kun on vuosien varrella oppinut, kuinka sanomani taipuu jonkun toisen käsissä aivan toisenlaiseen muotoon, sitä alkaa valikoida sanojaan eri tavalla. Jopa jättää kirjoittamatta kokonaan.

Työstän hiljaa, mutta varmasti ulkonäköpaineitani, jotka kuristivat vuosien varrella korsetin tavoin. En koe enää tarpeelliseksi esitellä päivän asujani, miksi pukeutua muihin kuin kotivaatteisiin, jos ei poistu kodin ulkopuolelle? Pukeudun edelleen niin kuin en saisi: leikkauksiin jotka eivät imartele vartalotyyppiäni, väreihin jotka eivät sovi sävyihini. "Riitelevät värivuodenaikani kanssa", voi yhden kerran! Olen viihtynyt pari vuotta polkkatukkana, mutta hiukseni ovat edelleen pääsääntöisesti huonosti. Vaikka laittaisinkin, hiusteni kärsivällisyys laitettuna pysymiseen kestää keskimäärin noin tunnin.

En vain halua elää elämää, jossa kaikki arvioidaan sen kautta, miltä näytän. Tämäkin on yksi syy siihen, miksi blogini tyyli on muuttunut. En halua, että ulkokuoresta tulee sisällön ydin. Kaiken ei tarvitse olla kuvauksellista ollakseen merkityksellistä.

Välillä tuntuu, että pitkä blogipostaus on jollain tavoin hölmö teko. Sidon rakkauskirjeeni vaaleanpunaisella nauhalla ja päästän sen kohoamaan pilveen, maailmaan, jossa viestit on tehty katoamaan sekunneissa. Nykyään yksi kolmen sekunnin visuaalinen tiktok-koukku kertoo enemmän kuin kolmetuhatta sanaa. Entä jos en halua koukkua? Entä jos haluan sanoa jotakin, jota ei voi tiivistää ääneksi ja kuvaksi? Onko minulla edes oikeutta puhua, kun olen visuaalisesti heikko, puhevikainen ja huonoääninen? Jaksaako kukaan lukea mitään tutoriaalien tai topvitosten ulkopuolelta?

Ehkä tämäkin on vain romantisointia. Ehkä kaipaan sellaista, mitä ei enää ole, tai ehkä tämä ei ollut sitä koskaan. En muista vanhaa Flickr-salasanaani, ja blogin vanha kuva-arkisto on kadonnut ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Haluaisin silti uskoa, että tällaisellekin sisällölle on vielä tilaa. Että tämän olemassaolo ei ole keneltäkään pois. Tämä ei yritä myydä mitään, tätä ei ole rakennettu optimoidun huomion ympärille, vaan kirjoittamisen ilosta. Elämästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä, mutta kuitenkin kaikkea tärkeää. Kahvini jäähtyvät ja katoavat edelleen. Päivässä ei välttämättä ole muuta ohjelmaa, kuin kävely lähimetsään ja yksi fragmentti Sapfoa, pari lausetta Vergiliusta.

Vaikken enää kirjoita niin yksityiskohtaisesti kuin ennen, se ei tarkoita, että arkeni olisi kadonnut. Se vain elää muualla. Suojassa, hiljaisuudessa, tavallaan vanhanaikaisestikin. Sillä kaikesta huolimatta uskon yhä sanojen voimaan.