Perjantain Älä laihduta -päivä motivoi minua pohtimaan jälleen suhdettani omaan vartalooni. Olen aiemmin kirjoittanut sekä ruoka- että liikuntasuhteestani keväällä 2020, mutta olen vasta viime aikoina havainnut, kuinka paljon asia elämääni vaikuttaakaan. Tätä on yllättävän vaikea työstää pois.
Huomasin kommenteista, että tuo vuoden 2020 ruokasuhdepostaus on kerännyt yllättävän paljon kiinnostusta viime päivinä. Kommentteja tulee päivittäin, enkä oikein edes tiedä mihin muurahaispesään olen mennyt tikkuni sohaisemaan. Mun on todella vaikea käydä niitä läpi, koska moni asiallisesti alkava kommentti kääntyykin tahalliseen tai tahattomaan ilkeilyyn. Suurin osa kommenteista on toki asiatonta törkyä, mutta koen velvollisuudekseni vastata niihin mahdollisesti tahattomasti tökeröihin. Vielä jonakin päivänä, toivottavasti lähitulevaisuudessa. Monta vuotta ehti mennä vain muutaman kommentin kuukausitahdilla, mutta tämä tulva on kuormittavaa. Edellisestä, vilpittömän positiivisesta kommentista taitaakin olla yli puoli vuotta aikaa. Joka tapauksessa, jostakin syystä ihmisiä selkeästi kiinnostaa mun henkilökohtainen suhde laihduttamiseen. Siitä on vain kovin vaikea kirjoittaa.
Olen yrittänyt käydä salilla monesti sen jälkeenkin, mutta se on aina loppunut ennen kaikkea muiden ihmisten takia. Koen kestäväni hyvin kritiikkiä, mutta jostakin syystä en siedä sitä, jos minua aletaan neuvomaan. Nämä elämäntapaneuvojat salilla eivät ainakaan minun kohdallani tee sitä hyvää hyvyyttään, vaan haluavat päästä nälvimään vartalosta. Noi tissit ottaa kiinni, et sä voi tehdä noin. Ja juoksua olen yrittänyt myös, mutta se on päättynyt aina penikkatautiin. Mä en osaa sanoa tarkkaan, milloin suhteestani liikuntaan tuli näin myrkyllinen. Voisin kuvitella, että teininä ja varhaisaikuudessa vallinnut ei kipuu ei hyötyy -maailmankatsomus rikkoi paljon. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Koska en halunnut enkä pystynyt liikkua, piti rajoittaa syömistä. Söin useimmiten vain kerran tai kaksi päivässä, yleensä yöllä. Unettomuus vaivasi, ja toisaalta kapinoin yhteiskunnan normeja vastaan nukkumalla päivät ja valvomalla yöt. Söin satunnaisesti leipää tai jogurttia tai jotakin muuta välipalaa. Mealpreppasin tuleviksikin päiviksi. Luulin olevani rento syömisen suhteen, sillä en kaihtanut epäterveellisiä ruokiakaan. Kauas oli tultu teinivuosien verigreippiviikoista! Eiväthän nämä enää ole mitään syömishäiriöoireita, syön pitsaa! Elin todella pienillä kaloreilla, mutta paino ei silti laskenut. Mun metabolismia on tutkittu lääkäreiden voimin, ja siinä on jotakin vikaa. Kukaan ei vain tiedä viasta tarkemmin.
Joitakin askeleita on otettu. Yritän ajatella liikkumista jonakin muuna kuin kehonmuokkausvälineenä. Uin kesäisin valtavasti luonnonvesissä, kunhan paikalla ei ole liikaa ihmisiä näkemässä. Kävelen mielelläni oman elinpiirin ulkopuolella. Samat maisemat kyllästyttävät nopeasti, mutta uudet reitit ruokkivat seikkailumieltä. Joogaan ja venyttelen lääkkeenä fyysisiin kipuihin.
Kuvat Porvoosta viime kuulta. Kyseessä oli aurinkoinen kevätpäivä, ja käveltiin äidin kanssa kilometrikaupalla pitkin katuja ja kujia. Parin viikon päästä kävelytreeni saa jatkoa. Reili kutsuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.