Ala-asteella kävin verrattain usein lääkärissä. Kasvuni oli epätavallisen hidasta, ja sitä kytättiin tarkkaan. Olin ehkä kymmenvuotias, kun lääkäri alkoi saarnaamaan mulle anoreksiasta. En laihduttanut tarkoituksella, mulle ei vain maistunut. En tiennyt alkujaankaan mistä oli kyse, ja mieleen jäikin vain varoittelut, kuinka tätä menoa kuolisin pian. Luulin, että mulla olisi joku syövän tapainen. Kerroin joillekin luokkalaisille asiasta niillä tiedoilla mitä mulla oli, ja sain osakseni kiusaamista. Iida, milloin sä kuolet? Eikö sun pitänyt kuolla jo? kaikuu toisinaan edelleen mantrana korvissani kellertäviä ruokalan seiniä pitkin erään luokkalaisen äänellä, aterimien kilinän ja siirtyvän tuolin terävän narahduksen säestämänä mieleni muistikuvissa. Todella typerä lääkäri, näin jälkikäteen ajateltuna.
Epänormaali ruokasuhde väritti lopulta koko teini-ikää. Muistan, kun kuulin kasiluokalla erään luokkalaisen painavan 41 kiloa, kilon vähemmän kuin minä. Koska olin kirkkaasti lyhyin, mun oli oltava myös kevyin. Oli pakko painaa alle neljäkymmentä. Mä käytin varsinkin yläasteella kasvissyöntiä syömishäiriön välineenä. Ensin jäi pois punainen liha, sitten siirryin askel kerrallaan täysin vegaaniin suuntaan. Muistan kun tavoitteena tässä oli että saisin tehdä kotona itse omat ruokani, ja olla syömättä muiden kanssa samaan aikaan. Harmi vaan, että mun äitini on keittiön supernainen, ja teki myös mulle ruoan aina kulloisenkin rajoitteen mukaan. Vuonna 2009 vegaaniruoka tarkoitti mautonta, lähinnä soijaa, rouheena tai suikaleina.
Mun toiminta oli ilmeisesti aika läpinäkyvää, ja lukiossa tuttu alkoi piikittelemään mun tekopyhästä veganismista. Ihan tosta noin vaan aloin jälleen syömään lihaa. Tilalle tuli oksentelu ja kitudieetit. Saatoin syödä viikon pelkkää tölkkiananasta, tai verigreippejä. Homma pysyi aina sen verran järjen rajoissa ja auktoriteeteilta piilossa, etten joutunut koskaan puhumaan tarkemmin ruokasuhteestani terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Viimeisen pituuskasvuennusteenkin ylitin kuudella sentillä.
Viime keskiviikkona, 6.5. vietettiin kansainvälistä Älä laihduta-päivää. Itse koen päivän tavoitteeksi kaikenlaisten vartaloiden arvostamisen pelkän laihan ideaalivartalon asemasta, ja kyseenalaistamaan sen, onko laihduttaminen aina terveysteko. Minä olin laihana yksinäinen, epätoivoinen ja itseinhoa täynnä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki laihat olisivat.
Ajattelin itsekin sanoa siihen Instagramissa jotakin, ehkä vähän ajattelematontakin, koska laihduttaminen varjosti nuoruuteni suurelta osalta. Lähes välittömästi sain vastauksen, jonka sisältö oli kutakuinkin se, että olen todella huono esimerkki ja kauhukuva toipuvalle anorektikolle, koska eihän nyt kukaan halua näyttää tältä. Poistin julkaisuni välittömästi. Myönnettäköön, kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Olenko oikeasti jostain kauhukabinetista karannut raskausarpineni, riippatisseineni ja kadonneen leukani kanssa? Miksi minun pitäisi edes toimia minään esimerkkinä? Kenelle? Ihmisille, jotka etsivät minusta suurennuslasin kanssa virheitä, ja käyttävät karandashit kaikissa sateenkaaren väreissä kertoessaan eteenpäin ylitulkittuja havaintoja? Varmasti olen monellakin tapaa se paha, varoittava, negatiivinen esimerkki. Haluaisin olla joskus jotain hyvääkin.
Miten ruuan kanssa leikkiminen on vaikuttanut minäkuvaani? En vieläkään tykkää syödä samaa ruokaa usealla peräkkäisellä aterialla, teini-iän kaalikeitot ja soijarouhekastike muutti mun makunystyrät nopeasti kyllästyviksi. Syön mitä haluan, maku edellä. Olen jo vuosia yrittänyt opetella olemaan vähemmän herkkä muiden töksäytyksille ja kommenteille, koska torspoja mahtuu maailmaan aina. Mikä meni pieleen, mietin heikoilla hetkilläni? Milloin lopetin välittämästä uudesta kymmenluvusta? Kymmenen vuotta sitten olisin ollut 70 kilon kohdalla jo sovittelemassa köysikravattia kaulaan. Enää en halua murehtia painostani.
Minä tiedän itse syyt minkä takia olen nykyisissä mitoissani. Se ei ole todellakaan suunniteltua tai toivottua, muttei myöskään mikään maailmanloppu. Voin valottaa sen verran, että syöminen näyttelee siinä lopulta aika pientä sivuosaa. Olen ihan hyvä näin.
Ei kommentteja
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.