Miksi en treenaa?

En ole ikinä tuntenut paloa treenaamiseen. Ja sen kyllä huomaa, voi joku ilkeäsieluinen ajatellakin päätteen toisessa päässä. Mulla on tähän lukemattomia tekosyitä, taustasta terveyden kautta omakohtaisiin kokemuksiin. Tai voiko niitä sanoa tekosyiksi, jos ne ovat todellisuudessa rajoittava tekijä?

Puolisentoista vuotta sitten aloin käydä ihan säännöllisesti salilla. Useita kertoja viikossa. Lopetin joulun 2018 tienoilla, koska salilla vallitsi ilkeä ja itsekäs ilmapiiri. Mulle saatettiin sanoa etten voi käyttää tiettyjä laitteita, koska jollakin on sarja kesken ja menee pilalle jos siihen ei pääse sillä sekunnilla kun haluaa. Mulla on kuulemma myös niin isot tissit etten voi käyttää tiettyjä laitteita koska en pysty tekemään mitään oikein. Mietin monesti, miksi juuri minä joudun aina vastaavan länkytyksen uhriksi? Onko otsassani jokin infrapunatatuointi, joka kannustaa vittuilemaan? Treenasin ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Olinko helppo pala, koska en voinut sulkea musiikilla huutelua pois, eikä henkivartija ollut puolustamassa minua?

Ymmärrän, että liikkeet pitäisi tehdä oikein. Aloittelijaa saa neuvoa. Mutta äänensävyllä on väliä. Ei ilmapiiri ollut ainoa syy miksi hylkäsin salitreenauksen. En edes pitänyt siitä. Mulle vain oli myyty olo salilla käymisen tarpeellisuudesta. Ikään kuin se olisi yksi perustarpeista. Nuku, syö, hengitä, 12 toistoa.

Liikkumaan opitaan jo lapsena. No, mä en oppinut. Lapsena harrastin lukemista ja teatteritaidetta, koska jääkiekko ja mäkihyppy ei sovi tytöille. Varsinkin yläasteella tunsin olevani liikunnanopettajan silmätikku. Kritisoituani suosioon perustuvaa joukkuejakosysteemiä jouduin vasten tahtoani itse jakamaan joukkueita, ja sain ryhmäytyneiden teini-ikäisten vihat niskaan. Sain kuntotestistä surkean arvosanan, kun olin tasan yhdellä osa-alueella selkeästi muita huonompi, monessa jopa parhaimmistoa. Ilmoitin, että haluaisin myös osallistua koulujenvälisiin joukkuekisoihin. Mut ilmoitettiin hiihtokilpailuun, vaikken osannut luisteluhiihtää tai edes omistanut suksia. Ja kyllä, liikunnanopettaja tiesi hiihtovaikeuteni varsin hyvin. Ei mikään ihme, etten tiedä mitä on liikunnan ilo.

Näin poikkeusaikana pyrin minimoimaan stressin. Siinä missä jollekin toiselle lääke on liikunta, mulle se on juusto ja viini. Varmasti näkyykin karanteeniarki kropassa, mietin tätä kirjoittaessani, ja lisään vielä vähän pecorinoa pastaani. Ei, täällä ei tosiaan ole vietetty mitään pääsiäispaastoa.

Onko sillä väliä, jos mulla on enemmän kiloja? Ei, se ei muuta mua ihmisenä mitenkään. Olen sama sisältä se sama Iida, hyvässä ja pahassa, vaikka mun vartalo olisi minkä mallinen tahansa. Mulla on lupa pitää omasta kehostani. Massa ei ole mikään stabiili suure. Omassa kropassani jännittävää ja hienoakin on se, että se muuttuu jatkuvasti. Paino, turvotus, jenkkakahvat ja mahamakkarat täyttävät sulassa sovussa vuoristoradan vaunut. Eihän jokainen päivääkään ole samanlainen, vaikka ne identtisiltä saattaisivatkin tuntua sosiaalisen eristäytymisen keskellä.

Eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan siitä, löydänkö ikinä puolisoa ollessani tällainen feministin irvikuva. Olen jo löytänyt, sellaisen, joka ei ole kanssani pinnallisten seikkojen vuoksi, vaan henkilökemioiden yhteensopivuuden. Mun masu saa pömpöttää ja reisien tiikerinjuovatkin ovat oikeastaan aika jännät. Jep, feministi hänkin.