Näytän kehoni

Ostin toukokuussa uudet rintsikat. Sellaiset Marlies Dekkers -tyyliset, mustat. Voin nyt pitää silkkialusmekkoani slip on -mekkona, kun koristeremmit pilkottavat kivasti kaula-aukosta. Paljastelu ei kuitenkaan ole minulle luontevaa, olen mielummin rehellisesti alasti, kuin paljastelisin vaikka keskivartaloani. Näillä rinnoilla vaan jokainen kaula-aukko tahdotaan pistää kategoriaan mauton.

Olen huomannut, että sana rohkea määrittelee pukeutumistani silloin, kun pukeudun niukemmin. Vaikka siihen slip on -mekkoon, jossa käsivarteni eivät juuri anteeksipyytele. Tai käytän bleiseriä mekkona, hakien kuitenkin lisärohkeutta pitsihaalarista ja näkymättömiin jäävästä hameesta. Tai istun rannalla ja annan ruhoni levätä juuri niin levollisesti kuin mahdollista. Ohhoh, oletpas rohkea...

Mitä tuolla lauseella edes tarkoitetaan? Että minun ei pitäisi? Että kroppani on jotain, jota kuuluisi piilotella, ellei minulla ole erityistä syytä astua esiin?

Joskus tuntuu, että ylipainoinen keho ei saa vain olla olemassa, vaan sen täytyy joko pyytää anteeksi tai toimia inspiraationa. Saan olla näkyvä, jos teen sen esimerkillisesti. Jos rakastan itseäni oikealla tavalla. Saan näkyä, jos tuon itseäni esille nöyränä, mutta miellyttävänä.

Vaan kun en osaa. En halua olla rohkea joka ikinen kerta, kun pukeudun sään mukaan tai kehoani kuunnellen. Haluan olla ihan tavallinen, ettei minun olemassaoloani tarvitsisi puolustella. Kehopositiivisuus ei ole minulle mitään larppia tai tarkkaan hiottua koreografiaa. Se on arkea, jossa kehon ei haluaisi olevan jatkuvasti keskiössä.

On päiviä, jolloin hyväksyn itseni lempeästi. On päiviä, jolloin peilikuva ei herätä mitään tunteita. Molemmat ovat helpotuksia.

En jaksaisi enää luoda itselleni agendaa rohkeudesta jokikinen aamu. Haluan luoda vain hiljaisen tasaista tietä kohti tilaa, jossa kehoni saa olla niin kuin se on. Ei jalustoja, ei selityksiä. Suurin muutos lienee siinä, että uskallan hyvästellä muutoksen tarpeen, ja hypätä itse muutoksen aaltoihin. Sellaisena, kuin ne myllertävät minun henkilökohtaisessa valtameressäni.

Kukaan ei odota sinulta mitään neljältä iltapäivästä

Kello on 16:03, ja maailma on lakannut vaatimasta. Mikään ei ole auki. Ei kahvilat, ei kioski, ei edes naapureiden ovet. Aurinko painaa maisemaa kasaan. Kaikki mahdolliset ikkunaluukut on vedetty kiinni. Aukiolla tuolit nojaavat pöytää vasten väsyneinä. Ilmassa väreilee lämmin toteamus: nyt ei tapahdu mitään.

Tämä on siesta. Ei sellaisena kuin suomalainen sen kuvittelee, ei mikään kontrolloitu lepohetki raittiissa huoneessa pellavalakanoissa kierien. Tämä on enemmänkin kevyt olankohautus keskellä päivää. Se, ettei tarvitse. Ei vastata puhelimeen, ei suorittaa. Ei selittää. Istun pimeässä huoneessani bergamottimikseriä siemaillen. Makeutusaine jää huulille. Kukaan ei odota minun olevan hyödyllinen, en edes minä itse.

Tämä päivän lepohetki on yhä vahvasti osa arkea täällä Kreikan maaseudulla. Ehkä noin kello 14-18 koko kylä suljetaan. Lasketaan kaihtimet ja hiljennytään. Ei vain levon vuoksi, vaan osana sosiaalista rytmiä, jossa kuumuus antaa luvan pysähtyä. Päivä jatkuu vasta illan viiletessä, kun elämä siirtyy uudelleen ulos. Täällä eletään kahdessa vuorossa.

On lohdullista saada olla päivän kuumimpana hetkenä hiljaa, osana tapettia, lakanaa tai lattiaa. Täällä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan oletus. Ilmasto selittää paljon; keskipäivän kuumuus voi olla niin lamauttava ja tukahduttava, että järkevintä ja inhimillisintä on yksinkertaisesti pysähtyä. Siesta on eräänlainen kulttuurillinen lausuma: o άνθρωπος δεν είναι μηχανή. Ihminen ei ole kone.

Kontrasti on silmiinpistävä, jos saapuu paikan päälle pohjoisesta suoritusyhteiskunnasta. Päivän tehokkain tunti osuu meillä usein sinne siestan alkuhetkille. Kreikkalaisessa siestassa ei vaikuta olevan ulospäin mitään hyödyllistä. Se ei tuota, ei esitä eikä etene. Se tuntuu juuri siksi niin radikaalilta, niin lempeältä. Se muistuttaa, että ihmisellä on oikeus olla väsynyt keskellä päivää, eikä lepo tarvitse erityistä ansaitsemista. Se vain kuuluu asiaan.

Aika kulkee Ateenassa

Olen taas parin viikon ajan totutellut Ateenan arkeen, vain jättääkseni sen pian taakseni. Paljon on muuttunut vuodessa!

Keskusta-alue on yhä vähemmän aluetta, jolla haluan viettää aikaani. Turistit hyppivät silmille, ja liian moni käyttäytyy kuin olisi Euroopan omistaja. Turistit tukkivat kadut, vajaa kolmen kilometrin matka kotoa Syntagmalle kestää puoli tuntia, puolentoista kilometrin matka Syntagmalta valloittamalleni kirjastolle sen samaisen puoli tuntia. Tämä selittyy ennemmin tungoksella kaduilla kuin millään ylämäillä. En yhtään ihmettele paikallisten turistivihaa, mutta joudun siitä välillisesti kärsimään. Minua on pyydetty poistumaan baarista henkilökunnan toimesta koska "turist katastrof". Minulta on estetty pääsy ruuhkabussiin, koska kreikkalaiset etusijalla. Vaikka puhuisin virheetöntä kreikkaa, ulkonäköni vuoksi olen aina kategorisoitu turistiksi. Ja kreikkanihan ei muuta ole kuin yhtä virhettä.

Keskustan näivettyminen turistien temmellyskentäksi näkyy sitten lähiöiden piristymisenä. Oma lähiravintolani on nykyisin joku protohipstereiden tukikohta. Paljon uutta ja idealististakin avataan ihan kotikulmille. Arki on silti Ateenan mittapuulla vielä hiljaista ja rauhallista. Nukkumalähiö.



Enää ei voi luottaa siihen, että kaikki pysyy ennallaan. Käyttämäni bussilinja operoidaan nykyään sähköbussilla. Lähiöni laiki on muuttanut sijaintia, eli pääsin nauttimaan sen hedelmistä ja vihanneksista vain kerran Ateenapätkäni aikana. Tutut myyjät eivät olleet enää omassa kadunkulmassa vastassa. Ei täällä saa alkaa mitään valikoimaan, tässä on valmiiksi rasiaan pakattuja tomaatteja. Ja sipuleita, miten niin kaksi kappaletta eikä kaksi kiloa? Luomumunat nyt 50 senttiä kappale, ei sentään missään jenkkilukemissa vielä eletä. Enemmän kuin hintoja ikävöin vanhan tutun munanmyyjän tarinoita.

Big Mac -indeksin sijaan minulla on kreikkalainen salaatti -indeksi. Vuonna 2021 se oli seitsemän euroa. Nyt kymmenen. Jos horiatiki maksaa jossain paikassa yli kymmenen euroa, siinä on oltava jotakin hämärää. Uusia paikkoja avatessa on selkeästi mietitty visuaalisuutta ja somekontenttipotentiaalia. Perikreikkalainen paperipöytäliina ei olekaan enää standardi. Ateenasta on kyllä vaikea saada huonoa ruokaa, turistiravintoloistakaan. Mutta näissä ei yleensä hinta-laatu -suhde sitten kohtaa. Vaikka emme puolisoni kanssa kumpikaan käytä alkoholia, illalliseen menee viisikymppinen. Vielä vuosi sitten kolmellakympillä pystyi syömään hyvin. Ja toisaalta, viini ravintoloissa on taas naurettavan halpaa.



Ylipäätään ruuan hinta on noussut vuoden aikana järkyttävästi. Tavallaan mun on turha valittaa hinnoista Suomen hintatasoon tottuneena, mutta mietin usein miten paikalliset selviävät. Teen yleensä ruuan kotona, koska haluan syödä terveellisesti. Suosin lähiruokaa, vihannestorin ja kauppahallin antimia. Halvemmalla kuitenkin pääsisi syömällä ulkona (niissä lähiöravintoloissa!), ainakin jakamalla tilauksen jonkun kanssa. Yksin ravintolassa on vähän kökköä syödä sitä yhtä-kahta annosta. Vakiotilaukseni on marinoidut sardellit ja horta, villivihannekset. Toisaalta rakastan kreikkalaista konseptia lopun ruuan pakkaamisesta paketoon. En ole vielä käynyt paikassa, jossa ylijäämäruuan mukaanpyytämistä olisi oudoksuttu. Olen närppinyt nyt neljä päivää viime ravintolafiestan jämiä.

Kreikassa uskalletaan yrittää, eikä täällä mietitä liikaa yritystoiminnan kannattavuutta kun lähdetään kokeilemaan. Voisiko kukkakaupan ja kampaamon yhdistelmä olla toimiva? Kuinka monta käytettyjen kirjojen kauppaa voi mahduttaa yhdelle kadulle kilometrin pätkälle? Uudet ravintolat varsinkin ytimessä tuppaavat sitten menemään nykyään visuaalisuus, elämyshakuisuus ja instagrammattavuus edellä. Yksi suosikeistani etelä-Psirrissä oli Google-arvostelujen mukaan lähtöni jälkeen ensin muuttanut konseptiaan aamiaispaikaksi, sitten päätynyt isomman ja kliinisemmän naapuriravintolan nielaisemaksi. Toisaalta Ateena on kaupallistunut aivan järkyttävästi, toisaalta kaupallisuuden oppikirjaa ei lueta niin kirjaimellisesti. Perikreikkalaiseen tapaan.





Ateena trendaa. Athens is the new Berlin, bongasin jo ensimmäisellä Ateenan reissullani jostakin graffitista. Kuulemma taiteilijakollektiivit pakenivat Berliinistä Ateenaan joitakin vuosia sitten Berliinin hintatason noustua. Hylättyihin rakennuksiin perustetaan enemmän tai vähemmän luvallisia kulttuurikeskuksia. Onhan täällä nyt luovaa pöhinää! Nyt massat haluavat tulla todistamaan tämän itse ja edesauttamaan hintatason nousua, muun turistimeiningin lomassa. Olympos Zeun temppelillekin on nykyään jonoa, sehän on arkeologisena alueena varsin kökkö ja helposti havainnoitavissa alueen ulkopuolelta. Suhtaudun vähän huvittuneensekaisesti niihin, jotka hehkuttavat Ateenan lomaansa uima-altaan ääreltä. Majoittuen koko ajan jossakin Glyfadassa tai Voulassa, käymättä missään kaupunkialueella. Sama kuin hehkuttaisin Helsingin lomaani viettäen koko ajan Sipoossa.