Yksi oivallus antiikin kulttuurien opiskelussa on ollut sisäistää, kuinka eksistentialistisessa ahdistuksessa on kovin vähän 2000-lukulaisia piirteitä. Se on ikiaikaista.
Iso osa antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä pyörii sen ympärillä, kuinka elämää tulisi elää. Lähestyttiin asiaa sitten fantasiatodellisuuden kautta näytelmäkirjallisuuden keinoin, proosana, tai autofiktio-Sokrateen jaarittelemana. Ei tuottavuuden tai menestyksen, vaan tasapainon kannalta. Kuinka paljon nautintoa oli tarpeeksi, kuinka paljon kunnianhimoa oli vaarallista, kuinka helposti ihminen saattoi kadottaa itsensä haluamalla liikaa. Aikanaan suhtauduttiin syvästi epäillen liiallisuuksiin. Ei siksi, että nautinto olisi pahasta, vaan koska se oli haurasta.
Epikurosta on joskus virheellisestikin tulkittu hedonistifilosofina. Itse asiassa hän kuitenkin varoitti, että hillitsemätön halu oli nopein tie kurjuuteen. Hän kirjoitti jotain tyyliin ”jos haluat tehdä ihmisestä rikkaan, vähennä hänen halujaan äläkä lisää varallisuutta.” Mietin tätä usein, kun huomaan selaavani nettiä vakuuttuneena siitä, että yhdenkin ostoskoriklikkauksen mahdollistama uusi versio itsestäni tuntuisi lopulta riittävältä.
Aristoteles uskoi, että hyvä elämä asui keskellä. Rohkeus sijaitsi holtittomuuden ja pelon välissä, anteliaisuus tuhlailun ja saituuden välissä. Myös onnellisuus on harkittua harmoniaa eikä jatkuva nautinnon tila. Liika ponnistelu pakotti sielun pois muodostaan, mutta liian vähäinen määrä tylsistytti sen kokonaan. Tasapaino ei ollut passiivista vaan jotain, johon palattiin päivittäin. Vähän kuten minun ryhtiharjoituksetkin.
Iso osa antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä pyörii sen ympärillä, kuinka elämää tulisi elää. Lähestyttiin asiaa sitten fantasiatodellisuuden kautta näytelmäkirjallisuuden keinoin, proosana, tai autofiktio-Sokrateen jaarittelemana. Ei tuottavuuden tai menestyksen, vaan tasapainon kannalta. Kuinka paljon nautintoa oli tarpeeksi, kuinka paljon kunnianhimoa oli vaarallista, kuinka helposti ihminen saattoi kadottaa itsensä haluamalla liikaa. Aikanaan suhtauduttiin syvästi epäillen liiallisuuksiin. Ei siksi, että nautinto olisi pahasta, vaan koska se oli haurasta.
Epikurosta on joskus virheellisestikin tulkittu hedonistifilosofina. Itse asiassa hän kuitenkin varoitti, että hillitsemätön halu oli nopein tie kurjuuteen. Hän kirjoitti jotain tyyliin ”jos haluat tehdä ihmisestä rikkaan, vähennä hänen halujaan äläkä lisää varallisuutta.” Mietin tätä usein, kun huomaan selaavani nettiä vakuuttuneena siitä, että yhdenkin ostoskoriklikkauksen mahdollistama uusi versio itsestäni tuntuisi lopulta riittävältä.
Aristoteles uskoi, että hyvä elämä asui keskellä. Rohkeus sijaitsi holtittomuuden ja pelon välissä, anteliaisuus tuhlailun ja saituuden välissä. Myös onnellisuus on harkittua harmoniaa eikä jatkuva nautinnon tila. Liika ponnistelu pakotti sielun pois muodostaan, mutta liian vähäinen määrä tylsistytti sen kokonaan. Tasapaino ei ollut passiivista vaan jotain, johon palattiin päivittäin. Vähän kuten minun ryhtiharjoituksetkin.
Se, mikä nyt tuntuu modernilta - loppuunpalaminen, levottomuus, tyytymättömyys - oli antiikin aikalaisille heti tunnistettavissa. Senecan mukaan meille ei anneta lyhyttä elämää, mutta me teemme siitä lyhyen. Tässä huolenaiheena ei ollut ajanhallinta, enemmänkin tarkkaavaisuus. Kuinka helposti elämä lipeää käsistä, kun se hajaantuu liian monien velvollisuuksien ja liian monien odotusten keskelle?
Roomalaiset olivat jotenkin erityisherkkiä. Horatius neuvoi lukijoitaan vaalimaan huolellisesti tavallisia nautintoja: kävelyä, yhteistä ateriaa, vaikka näköalojen ihailua. Carpe diem ei ollut slogan holtittomuudelle, vaan muistutus tyytyväisyyden lykkäämisestä. Hän varoitti, ettei huominen ei ole varma. Mutta ei huomisesta voi edes nauttia, jos haluaa aina vain jotakin lisää ja enemmän.
Jopa lepoa pidettiin taitona. Kreikkalaiset erottivat toisistaan sanat askholia (levoton kiire) ja skholē: sana, joka antoi meille sanan ”koulu”, mutta alun perin tarkoitti kiireetöntä, merkityksellistä vapaa-aikaa. Tämä ei ollut sohvalla jumittamista; se oli aikaa, joka oli riittävän tilava ajattelulle, keskustelulle ja estetiikalle. Sapfon fragmentaarinen ja intiimi runous viipyy hetkissä, jotka tuntuvat lähes kotoisilta: orvokkiseppeleissä, pehmeissä äänissä, siinä, miten rakkaus saa kehon sekä särkemään että hehkumaan samanaikaisesti. Sapfo muistuttaa meitä siitä, että itse huomio voi olla omistautunutta.
Kreikkalaiset ratkaisut olivat vaatimattomia: rutiini, ystävyys, kauneus, kohtuullisuus, huomio nykyhetkeen. Epikuros uskoi, että ystävyys oli suurin ihmisille saatavilla oleva nautinto, tunnetuksi tulemisen tasainen lämpö. Ei mikään romanttinen intensiteetti. Jopa stoalaiset, joita usein väärinymmärretään emotionaalisesti ankariksi, kannustivat nauttimaan luonnosta, taiteesta ja hiljaisista nautinnoista. Mutta takertua ei saa menetyksen pelon ohjaamana.
Roomalaiset olivat jotenkin erityisherkkiä. Horatius neuvoi lukijoitaan vaalimaan huolellisesti tavallisia nautintoja: kävelyä, yhteistä ateriaa, vaikka näköalojen ihailua. Carpe diem ei ollut slogan holtittomuudelle, vaan muistutus tyytyväisyyden lykkäämisestä. Hän varoitti, ettei huominen ei ole varma. Mutta ei huomisesta voi edes nauttia, jos haluaa aina vain jotakin lisää ja enemmän.
Jopa lepoa pidettiin taitona. Kreikkalaiset erottivat toisistaan sanat askholia (levoton kiire) ja skholē: sana, joka antoi meille sanan ”koulu”, mutta alun perin tarkoitti kiireetöntä, merkityksellistä vapaa-aikaa. Tämä ei ollut sohvalla jumittamista; se oli aikaa, joka oli riittävän tilava ajattelulle, keskustelulle ja estetiikalle. Sapfon fragmentaarinen ja intiimi runous viipyy hetkissä, jotka tuntuvat lähes kotoisilta: orvokkiseppeleissä, pehmeissä äänissä, siinä, miten rakkaus saa kehon sekä särkemään että hehkumaan samanaikaisesti. Sapfo muistuttaa meitä siitä, että itse huomio voi olla omistautunutta.
Kreikkalaiset ratkaisut olivat vaatimattomia: rutiini, ystävyys, kauneus, kohtuullisuus, huomio nykyhetkeen. Epikuros uskoi, että ystävyys oli suurin ihmisille saatavilla oleva nautinto, tunnetuksi tulemisen tasainen lämpö. Ei mikään romanttinen intensiteetti. Jopa stoalaiset, joita usein väärinymmärretään emotionaalisesti ankariksi, kannustivat nauttimaan luonnosta, taiteesta ja hiljaisista nautinnoista. Mutta takertua ei saa menetyksen pelon ohjaamana.
Joskus ajattelen, että pakkomielteemme optimointiin on yksinkertaisesti ikivanha ongelma, joka liittyy nykyaikaiseen ulkonäöllä koreiluun. Ovidius vitsaili kunnianhimon vaaroista sekä rakkaudessa että asemassa; Juvenalis pilkkasi sosiaalisen kiipeämisen tyhjyyttä. He ymmärsivät, että ulkokuoren kuratointiin käytetty elämä lopulta tyhjentää sisäpuolen.
Menneisyys ei tarjoa tarkkoja vastauksia, mutta se tarjoaa perspektiiviä. Se muistuttaa meitä siitä, että tyytymättömyys ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan inhimillinen tila. Sellainen, jonka jo lukuisat sukupolvet ennen meitä huomasivat, nimesivät ja yrittivät pehmentää huolella. Toisinaan menneisyys tarjoaa synninpäästön: tunnetta siitä, ettet ole rikki, koska tunnet olosi ylikuormitetuksi. Elät vain pitkässä sukupolviketjussa ihmisiä, jotka oppivat yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon on tarpeeksi.
Joskus pelkkä tuo tieto on eräänlainen lepo.
Menneisyys ei tarjoa tarkkoja vastauksia, mutta se tarjoaa perspektiiviä. Se muistuttaa meitä siitä, että tyytymättömyys ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan inhimillinen tila. Sellainen, jonka jo lukuisat sukupolvet ennen meitä huomasivat, nimesivät ja yrittivät pehmentää huolella. Toisinaan menneisyys tarjoaa synninpäästön: tunnetta siitä, ettet ole rikki, koska tunnet olosi ylikuormitetuksi. Elät vain pitkässä sukupolviketjussa ihmisiä, jotka oppivat yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon on tarpeeksi.
Joskus pelkkä tuo tieto on eräänlainen lepo.
