Kun mikään ei jää talteen

Tänään en ottanut kuvia. Vaikka valo oli kashmirinpehmeä ja kahvikuppini tuurilla juuri oikeassa asennossa, en jaksanut nousta hakemaan puhelinta. En voinut avata muistiinpanoja enkä viitsinyt edes miettiä miten tästä voisi kirjoittaa. Enkä kertonut kenellekään missä olen. Jymypaljastus: olen kotona.

Istuin vain keittiön pöydän ääressä, olin tuijotuskilpaa Svanten kanssa ja annoin ajatusten ajelehtia pois. Ei mitään erityistä eikä mitään, mikä kannattaisi tallentaa. Ehkä juuri siksi muistan sen sitten kauemmin.

En aina tiedä mistä kirjoittaa. Usein aloitan jostain pienestä, kuten varjosta, viikunanraadosta tai paskoista unista. Yritän olla ajattelematta liikaa. Jos ajattelen, alan liian helposti kirjoittaa kuin minulla mukamas olisi jotakin painavaa sanottavaa. Ja juuri silloin sanat eivät tule.

Viime viikon postaukset ovat olleet eräänlainen kesänlopetussarja. Huokauksia, sirpaleita, hetkiä, pienimuotoinen kokeilu. Tunnustelin tuntemuksia. Miten vähän voi sanoa ja silti kirjoittaa? Miten kevyesti tämän voi tehdä? Haluaisin, että kirjoittaminen tuntuisi taas kotoisalta, eikä miltään suorittamiselta. Jotain, minkä ääreen voin palata halutessani vaikka joka päivä, järjestämättä sen kummempaa spektaakkelia.

Ehkä nämä postaukset olivat aika hölmöjä, tai liian pieniä. Toisaalta, minua ei haittaa olla vähän hölmö omassa blogissani. Kuulen usein, etten ole yhtään kiinnostava tai tarpeellinen. Välillä haluaisin tuntea oloni kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi, mutta onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että kirjoittaa vaan menemään. Jotakin sellaista, että muistaa kirjoittamisen voivan olla syy eikä lopputulos.

Sillä juuri silloin kun en enää odota mitään erityistä, alan taas huomaamaan asioita, joista tekee mieli kirjoittaa.

Illan valo ja puoliksi tyhjä lautanen

Päivä kääntyy iltaan eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut tänään. En saanut tehtävälistaa tehtyä, en liikkunut tavoitteellisesti, en vastannut kaikkiin viesteihin. Minulla on tässä silti rauha. Vähän jo viileä lautanen, pehmeä valo makkarin seinällä, hiljaisella laulava Jim Morrison. Kantarellikeitto on jäänyt kesken. Kadut ovat kuolemattomia peltoja. Kristallilaiva täyttyy.

Kukaan ei tarkkaile, eikä mikään mittaa. Olen iltaisin kenties parhaimmillani, kun kaikki muu unohtaa vaatia. Saan olla keskeneräinen niin, ettei se tunnu virheeltä vaan tavalliselta. Ehkä juuri epätarkkuudessa piilee kauneus. Siinä pehmeässä rajassa ja pienessä hiljaisuudessa, johon päivä lopulta laskeutuu.

Hedelmä, joka ehti juuri valmistua

Sain tuliaisia Kreikasta; itsepoimitun viikunan. Lahjan antaja oli käynyt viikunavarkaissa, toisaalta omistusoikeudet eivät Kreikassa ole niin justiinsa, ainakaan kun hedelmistä puhutaan. Jos varastettu pistokas kasvaa parhaiten, varastettu hedelmäkin varmasti maistuu parhaimmalta.

Annoin lahjaviikunani kypsyä koko viikon. Se oli täydellisen pehmeä, ei vielä ylikypsä, ei enää kova. Hetki, joka osuu kohdalle ehkä kerran kesässä. Ja sitten se lipesi käsistä.

Putosi kissankuppiin kuin eno veneestä. Pienoinen tragedia. Halkeama kylkeen ja mehut sormille. Harkitsin hetken, voisinko vielä syödä sen. Mutta siinä oli jo pölyä ja kissanraksumurusia, enkä halunnut selitellä itselleni miksi söisin sen silti.

En varsinaisesti suuttunut, mutta tunsin pienen joskin rationaalisen pettymyksen. Viikuna ei ollut korvaamaton, mutta se oli täydellinen. Kunnes ei enää ollut.

Nämä ovat niitä menetyksiä, joita kesä tekee. Pieniä, ohimeneviä, pehmeitä pettymyksiä, jotka tuntuvat sitten yllättävän suurilta. Ja sitten huokaus, hymy, toinen hedelmä. Ei täydellinen, mutta tarpeeksi lähellä. Ei ole lahjaviikunan suuhun katsomista.