Olen taas parin viikon ajan totutellut Ateenan arkeen, vain jättääkseni sen pian taakseni. Paljon on muuttunut vuodessa!

Keskusta-alue on yhä vähemmän aluetta, jolla haluan viettää aikaani. Turistit hyppivät silmille, ja liian moni käyttäytyy kuin olisi Euroopan omistaja. Turistit tukkivat kadut, vajaa kolmen kilometrin matka kotoa Syntagmalle kestää puoli tuntia, puolentoista kilometrin matka Syntagmalta valloittamalleni kirjastolle sen samaisen puoli tuntia. Tämä selittyy ennemmin tungoksella kaduilla kuin millään ylämäillä. En yhtään ihmettele paikallisten turistivihaa, mutta joudun siitä välillisesti kärsimään. Minua on pyydetty poistumaan baarista henkilökunnan toimesta koska "turist katastrof". Minulta on estetty pääsy ruuhkabussiin, koska kreikkalaiset etusijalla. Vaikka puhuisin virheetöntä kreikkaa, ulkonäköni vuoksi olen aina kategorisoitu turistiksi. Ja kreikkanihan ei muuta ole kuin yhtä virhettä.

Keskustan näivettyminen turistien temmellyskentäksi näkyy sitten lähiöiden piristymisenä. Oma lähiravintolani on nykyisin joku protohipstereiden tukikohta. Paljon uutta ja idealististakin avataan ihan kotikulmille. Arki on silti Ateenan mittapuulla vielä hiljaista ja rauhallista. Nukkumalähiö.

Enää ei voi luottaa siihen, että kaikki pysyy ennallaan. Käyttämäni bussilinja operoidaan nykyään sähköbussilla. Lähiöni laiki on muuttanut sijaintia, eli pääsin nauttimaan sen hedelmistä ja vihanneksista vain kerran Ateenapätkäni aikana. Tutut myyjät eivät olleet enää omassa kadunkulmassa vastassa. Ei täällä saa alkaa mitään valikoimaan, tässä on valmiiksi rasiaan pakattuja tomaatteja. Ja sipuleita, miten niin kaksi kappaletta eikä kaksi kiloa? Luomumunat nyt 50 senttiä kappale, ei sentään missään jenkkilukemissa vielä eletä. Enemmän kuin hintoja ikävöin vanhan tutun munanmyyjän tarinoita.

Big Mac -indeksin sijaan minulla on kreikkalainen salaatti -indeksi. Vuonna 2021 se oli seitsemän euroa. Nyt kymmenen. Jos horiatiki maksaa jossain paikassa yli kymmenen euroa, siinä on oltava jotakin hämärää. Uusia paikkoja avatessa on selkeästi mietitty visuaalisuutta ja somekontenttipotentiaalia. Perikreikkalainen paperipöytäliina ei olekaan enää standardi. Ateenasta on kyllä vaikea saada huonoa ruokaa, turistiravintoloistakaan. Mutta näissä ei yleensä hinta-laatu -suhde sitten kohtaa. Vaikka emme puolisoni kanssa kumpikaan käytä alkoholia, illalliseen menee viisikymppinen. Vielä vuosi sitten kolmellakympillä pystyi syömään hyvin. Ja toisaalta, viini ravintoloissa on taas naurettavan halpaa.

Ylipäätään ruuan hinta on noussut vuoden aikana järkyttävästi. Tavallaan mun on turha valittaa hinnoista Suomen hintatasoon tottuneena, mutta mietin usein miten paikalliset selviävät. Teen yleensä ruuan kotona, koska haluan syödä terveellisesti. Suosin lähiruokaa, vihannestorin ja kauppahallin antimia. Halvemmalla kuitenkin pääsisi syömällä ulkona (niissä lähiöravintoloissa!), ainakin jakamalla tilauksen jonkun kanssa. Yksin ravintolassa on vähän kökköä syödä sitä yhtä-kahta annosta. Vakiotilaukseni on marinoidut sardellit ja horta, villivihannekset. Toisaalta rakastan kreikkalaista konseptia lopun ruuan pakkaamisesta paketoon. En ole vielä käynyt paikassa, jossa ylijäämäruuan mukaanpyytämistä olisi oudoksuttu. Olen närppinyt nyt neljä päivää viime ravintolafiestan jämiä.

Kreikassa uskalletaan yrittää, eikä täällä mietitä liikaa yritystoiminnan kannattavuutta kun lähdetään kokeilemaan. Voisiko kukkakaupan ja kampaamon yhdistelmä olla toimiva? Kuinka monta käytettyjen kirjojen kauppaa voi mahduttaa yhdelle kadulle kilometrin pätkälle? Uudet ravintolat varsinkin ytimessä tuppaavat sitten menemään nykyään visuaalisuus, elämyshakuisuus ja instagrammattavuus edellä. Yksi suosikeistani etelä-Psirrissä oli Google-arvostelujen mukaan lähtöni jälkeen ensin muuttanut konseptiaan aamiaispaikaksi, sitten päätynyt isomman ja kliinisemmän naapuriravintolan nielaisemaksi. Toisaalta Ateena on kaupallistunut aivan järkyttävästi, toisaalta kaupallisuuden oppikirjaa ei lueta niin kirjaimellisesti. Perikreikkalaiseen tapaan.

Ateena trendaa. Athens is the new Berlin, bongasin jo ensimmäisellä Ateenan reissullani jostakin graffitista. Kuulemma taiteilijakollektiivit pakenivat Berliinistä Ateenaan joitakin vuosia sitten Berliinin hintatason noustua. Hylättyihin rakennuksiin perustetaan enemmän tai vähemmän luvallisia kulttuurikeskuksia. Onhan täällä nyt luovaa pöhinää! Nyt massat haluavat tulla todistamaan tämän itse ja edesauttamaan hintatason nousua, muun turistimeiningin lomassa. Olympos Zeun temppelillekin on nykyään jonoa, sehän on arkeologisena alueena varsin kökkö ja helposti havainnoitavissa alueen ulkopuolelta. Suhtaudun vähän huvittuneensekaisesti niihin, jotka hehkuttavat Ateenan lomaansa uima-altaan ääreltä. Majoittuen koko ajan jossakin Glyfadassa tai Voulassa, käymättä missään kaupunkialueella. Sama kuin hehkuttaisin Helsingin lomaani viettäen koko ajan Sipoossa.

Aamun ääniä vieraalta parvekkeelta

Aamu Ateenassa on tuskin koskaan hiljainen.

Tälle parvekkeelle tulvii kaikki kerralla. Mopot pärisee takana, vasemmalla ja oikealla, kas kun ei yllä ja allakin. Ilmastointilaitteet hurisevat jokainen omalla taajuudellaan, näkymättömältä kujalta kantautuu riitelyä. Tai ehkä se on vain keskustelua; joku huutaa Steliosta ylhäältä alas, ääni poukkoilee seinärappauksissa ja katoaa, ennen kuin sisäistän asian laitaa sen tarkemmin.

Yritän kuunnella aamua juoma kädessä. En todellakaan rauhoittuakseni, vaan palauttaakseni taas muistiini miten homma toimii. Koira sanoo hau ja toivon, että sillä on koti. Vastapäätä kukkii jasmiini. Naapurikahvilasta tuoksuu tupakka ja jokin makea leivonnainen, jonka nimeä en tiedä. Aistin ehkä mantelin, mutta se voi olla myös valistunut arvaus. Jossakin lakaistaan katua liian äänekkäällä harjalla.

Mökä ei paina maata kohden, vaan liikuttaa. Ateena ei kuiskaa, vaan puhuu suoraan ja suodattamatta. Se ei ole todellakaan kohtelias, muttei viileän kaukainenkaan. Ehkä juuri siksi viihdyn täällä. Kaupunki herää vilpittömämmin, kukaan ei yritä esittää tehokasta. Aamu on tarpeeksi yksityinen, ja voin olla hiljainen tarkkailija.

En ole vuosikausiin yöpynyt Ateenassa näin ytimessä. Muutan vasta kesäkuussa tutuille kulmille, ja majoitun nyt Psirrissä. Se, mikä oli ennen karheaa, on nyt chic. Kadulla on kuvaussessio käynnissä hulmuavine hameineen. Onko täällä mikään tai kukaan enää alkuperäinen, paljasjalkainen? Kun nostan katseen, näen taivaalla tomua ja valoa. Joskus pöljiä puluja tai muita lintuja, mutta useimmiten pelkkiä piuhoja. Naapuri on virittänyt pyykkinsä narulle varsin aikaisin, ja vain niiden liike paljastaa tuulen suunnan. Olen täällä vieraana, mutta kaupungin rytmi on jo ehtinyt soluttautua minuun.

Hiljaisutta täällä ei ole, vaan aamu on rehellinen.

Mitä raahaan mukanani, vaikka olen pakannut kevyesti?

Voi pojat, tytöt, kaikki, olen matkalla Ateenaan!

Pakattuna on vain se välttämätön. Pari mekkoa, pari huivia, parit pyöräilyshortsit, pari kirjaa: ostettu ja lainattu. Valkoisten pitsihousujen improvisaatiovirkkausprojekti. Mestaruuslippis. Kaivausvaatteet. Paljon aurinkorasvaa ja liian vähän järkeä. Suurin paino on näkymätön, eikä tämä sujahda rinkan taskuihin tai crossbodypussukkaan. Se, että mietin hellan statusta. Se, että tarkistan oven moneen kertaan. Se, että lasken askelia mielessäni. Se, että kaipaan jo hiljaisuutta, vaikka pakenin sitä.

Mietin miltä näytän istuessani oudolla penkillä oudossa valossa. Mietin sitä, vaikka olen vuosia opetellut olemaan miettimättä. Mukanani tulee kotoa opittu katse: sellainen, joka skannaa koko tilan ennen kuin uskaltaa istua. Se tuttu sisäinen ääni kysyy säännöllisen epäsäännöllisesti "miltä näytät nyt?" Se ei ole ilkeä ääni - ei enää - mutta kysellä se kyllä jaksaa. Kuin lapsi. "Milloin ollaan perillä?" En ole pakannut mukaan ensimmäistäkään tunnetta, mutta silti ne seuraavat varjon lailla. Omistamatta matkalippuja, mahtumatta tavarahyllylle.

Ja ehkä juuri se olisi tärkeintä. Että lähtee matkaan juuri sellaisena kuin on. Ei siksi, että kaikki olisi hallinnassa. Vaan siksi, että kaiken ei tarvitse olla. En matkusta nyt siksi, että olisin etsimässä jotakin uutta, vaan voidakseni kuljettaa vanhaa kevyemmin.

Pakkaaminen on oikeastaan ihan helppoa, mutta irti päästäminen ei. Tänä kesänä yritän kantaa itseni kuten kirjani: lempeästi, turhia selittelemättä. Ja hyväksymällä senkin, että ne jäävät välillä avaamatta.