Bodyshamingia bussissa

Mokasin tällä viikolla bussissa matkalla Suomeen. Istuin hiljaa ja yritin lukea, kun edessäoleva nainen kallisti penkkinsä äärimmilleen taakse, maaten käytännössä päälläni. Lukuhetki keskeytyi, en mahtunut enää pitämään kirjaa kädessä. Pyysin aluksi, luullakseni kohteliaasti, voisiko hän siirtää penkkiään sen verran eteenpäin, että pystyisin lukemaan. Aluksi hän esitti englantia ymmärtämätöntä, mutta etsittyäni tovin jotakin toista yhteistä kieltä, vastauskin löytyi englanniksi: "Pää kiinni ja laihduta jos on ahdasta. Sinulla ei ole oikeutta viedä kaikkea tilaa eikä tätä matkaa tehdä sinun toiveidesi mukaan."

Olen työstänyt monta vuotta omaa provosoitumista, mutta nyt pääsi lipsahtamaan. "Noin solakan luulisi mahtuvan olemaan ilman makuuasentoakin", totesin. Virhe. Nainen raivostui välittömästi, syytteli bodyshamingista ja kateudesta, kiusaamisesta ja tunsin uppoavani syvään häpeän kuoppaan. Koko bussi ei noussut taputtamaan. Sen sijaan minua tuijotettiin - en tiedä miten nainen selosti tilanteen muille matkustajille. Pyysin pari kertaa anteeksi, tuloksetta. Kiusallinen kyräily jatkui kauan. Olin se musta lammas, paha kanssamatkustaja. Vaikka halusin vain lukea rauhassa.

Tajusin toki, että olin ylittänyt rajan. Hänen kommenttinsa omasta koostani sattui, mutta eihän se oikeuta huomauttelemaan hänen koostaan. Kaikki painon kommentoiminen on ikävää. Koska hoikkuus on yhteiskunnassamme tavoiteltava asia, tunnnun pitävän siitä kommentoimista kuitenkin lievempänä ja harmittomampana. Kyse on kulttuurisesta kontekstista. Ymmärrän toki, että hoikkuuden kommentointi voi tuntua ikävältä ja kiusalliselta. Mutta se on asia, jonka moni ihminen ottaisi kehuna. Vähän sama asia kuin taivasteltaisiin että onpas sulla paksut hiukset. Ohuisiin hiuksiin kohdistuva taivastelu tuntuu pahemmalta, se tuntuu moitteelta siitä, ettei edusta hiuksiltaan ihannetyyppiä. Kun taas paksujen hiusten päivittelystä olisi helppo nostaa kuuluisa kateuskortti pystyyn.

Ylläoleva on kuitenkin lähinnä tekosyy. Kukaan ei ansaitse tulla näpäytetyksi vartalonsa vuoksi, riippumatta sen muodosta tai koosta. Annoin turhautumiseni voittaa, mikä on huono asia. Huomaan, että minulla on taipumus vastata samalla mitalla takaisin; kun painoani kommentoidaan, koen painokommentoinnin olevan ookoo minulta aloittajallekin. Välinpitämättömästi tai jopa ystävällisesti reagointi olisi kuitenkin aina parempi kun antaa sokean raivon johdattaa sanomaan jotain, jota joutuu katumaan. Kierre on katkaistava.

Tältäkin olisi vältytty, jos olisin varannut mukaani usb-johdon, jottei minun tarvitsisi säästellä akkua pitkillä bussimatkoilla. Näytöltä voi lukea hieman epämukavammissakin asennoissa. Ja vastamelukuulokkeet, etten kuulisi muiden potentiaalista ilkeilyä. Ja nenäliinapaketin kyynelten kuivaamiseen.

Laiskuus

Työpaikkani on nyt siirtynyt parisataa kilometriä pohjoisemmaksi, ja työtoimenkuvani muuttunut täysin. Työskentelen arkeologisilla kaivauksilla vielä parisen viikkoa. Hiljalleen pitäisi alkaa varaamaan kotimatkoja. Puolan eteläinen maaseutu kiehtoisi... Kiehtoisi toki Albania ja Montenegrokin, mutta niiden läpi ei halua juosta. Suomessa minun on oltava kuun vikana lauantaina - Coldplay kutsuu.

Työpäivä loppuu suunnilleen kolmelta. Sitten syömään ABC-tyyliseen tienvarsiravintolaan, josta on haastavaa saada riittävän pieniä annoksia. Kotona ollaan aivan liian aikaisin, keskellä siestaa. Hiljaisuus vangitsee tehokkaasti. Kylä alkaa heräillä vasta lähempänä iltaseitsemää, mutta työpäivät alkavat aikaisin, enkä jaksa enää riekkua myöhään. Saatan käydä luontoretkellä, naapurissa on mäkiä mitä kiivetä. Usein kuitenkin vaan makaan kapealla sängylläni hillityssä x-asennossa ja ajattelen. Minulla olisi kaikki maailman aika ja sauma kirjoittaa. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kerrottavaa. Kulttuurieroja ja outoja käytäntöjä. Ilon ja onnen hetkiä. Mutten vaan jaksa. Ehkä joku päivä, ehkä joku päivä!

Agistri, vielä kerran

Täällä sitä jälleen istutaan, lämpimän yöilman syleilyssä rakkaimmalla saarellani. Olisin ollut hullu, mikäli en olisi palannut. Eihän tämä ole matka eikä mikään, kuin reissaisi Helsingistä Tampereelle. Paitsi että vesireittiä, eikä Tampereella sielu juuri lepää. Kävin eri ruokakaupassa kuin yleensä, löysin tylsän makuisia sipsejä ja holitonta Amstelia. Minusta on kuoriutunut näiden kuukausien aikana varsinaisesti Fix-nainen, mutta vaihtelu virkistänee. Pohdin vielä postikorttien kirjoittamista. Niiden toimitusviive on toistaiseksi vaihdellut kymmenestä päivästä kahteen kuukauteen.

Jollain tavoin tämä loma on ehkä korjaavakin kokemus. Tämä oli minun saareni, minne saavuin alunperin yksin. Puolisoni kanssa kokeilimme uusia juttuja, mutta nyt yksin voin tehdä kaikkea omalla tavallani kivaa. Kuten uppoutua kirjoihin, kävellä päämäärättömänä ja kaljoitella henkilökunnan kanssa.

Aurinko tulee tuskin paistamaan tämän loman aikana. Voin siis hyvällä omatunnolla linnoittautua hotellille, Agistrin kotiini. Kaikki on tuttua ja turvallista. Pöytävaraukset laitetaan automaattisesti rannan puolelle. Yksi kissa on saanut pentuja. Joitakin vuosia sitten kissojen sterilointia vastustettiin, mutta järki on alkanut voittaa. Muurahaisleijonaksi toukokuun alussa ristimämme, haavanhoidon vuoksi ajeltu pitkäkarvainen puolisokea musta kissa on alkanut saada karvojaan takaisin. Hännänpään tupsu loistaa edelleen massiivisena. Pidän Alkyonista, koska siellä huolehditaan kissoista hyvin. Kreikkalaisessa mittakaavassa. Sairaita kissoja lääkitään, ja mekin olemme avustaneet lääkärikuluissa.

Metsäpalovaara on todellinen, ja pääsy viereiseen pinjametsään on kielletty. Tunnollisena ihmisenä kyttäsin jonkin aikaa uskaltaako joku kreikkalainen uhmata kieltokylttiä, ennen kuin menin meditatiiviselle metsäkävelylleni. Kreikkalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikkea kiellettyäkin saa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Ja kiinni jäädessäkin voisi olla, että sori kun en tiennyt. Seurauksia saattaa tulla, mutta niitä ei pelätä etukäteen. Ja sitten on minä, joka istuu jalkapallomatsissakin sillä omalla huonolla halvalla paikalla, josta näkee tasan naarmuisen ja tarroitetun pleksin. Seurasin taannoin PAO-PAOKIA takanani liian lähellä olevalta skriiniltä.

Rannoilla ei ole ruuhkaa, toisaalta eivätpä ne autioinakaan loista. Tarvitsen välillä pitkähihaista, kun mereltä tuulee. Suomessa on kuulemma lämpimämpää kuin täällä. Otin maanantaina tatuoinnin, joten uidakaan en saa. En muista missä vaiheessa minusta on kuoriutunut tällainen rantaleijona. Liputin aina ennen kaupunkilomien puolesta, nykyisin kaipaan vain hiljaisuutta ja lempeää liikuntaa. Visuaaliset virikkeet ja kiire kuormittavat. Jos en pääse uimaan, sitten kävelen. Kunhan ei vaan olisi mitään nähtävää. Silloin velvollisuudentuntoni kärsii, jos en näe.