Mikä jäi kokematta Roomassa?

Kotiinpaluusta on vierähtänyt tovi, mutten saa elämää toimimaan. Ensimmäiset päivät nukuin ihan pelkkää uupumusta pois, tämä kostautuu nyt unettomuutena. On aika katsoa kuvia läpi, reflektoida oppimaansa - ja suunnitella jo seuraavaa reissua. En edes hakenut kolmen kuukauden kurssille kevättalveksi, joten asiaa kaupunkiin minulle tuskin tulee seuraavaan pariin vuoteen. Mutta eihän sitä tiedä, elämä saattaa yllättää!

Yöelämä

Ei sillä, että olisin mikään kova bilettäjä, jossakin olisi ollut kiva käydä ihan kokemuksen vuoksi. Leikkiessäni turistia harrastan mielelläni kattoterasseja, ja niitä olisi Roomassakin muutamia potentiaalisia. Kuitenkin kurssiohjelma eli siihen malliin, että vapaa-aika jäi minimiin, ja toipumisaika sitäkin minimimmäksi. Koska siivoojat tulivat arkisin kello yhdeksän, yömyöhään ei auttanut notkua. 

Ainoaksi yöelämäkokemukseksi jäi visiitti Trasteveren Bar San Calistoon (joka on jees myös päiväsaikaan Campari Sodalle) viimeisenä kurssi-iltana. Musiikki eli, bileet olivat levinneet kadulle, ja siellä mekin viihdyimme kunnes rankkasade ja ukkonen pakottivat ahtautumaan terassin päivänvarjojen alle. Taistelimme elintilasta virolaisten kanssa, jotka yllättyivät ettemme olleet lomalla lainkaan. Yhden tuttu oli kuulemma opiskellut joskus hetken latinaa, mutta sitten piti hankkia oikea koulutus ja alkaa tienaamaan rahaa. Kannustavaa.

Rahan heitto Fontana di Treviin

Jos seisoo selin ja heittää kolikon oikealla kädellä vasemman olkansa yli Fontana di Treviin, takaa paluun Roomaan. Toinen kolikko lupaa uutta romanssia, ja kolmas hääkellojen kalkatusta. 

Kävimme suihkulähteellä melko alussa kurssia, mutta väkeä oli niin paljon, ettei rahan heittelylle ollut mahdollisuutta. En halunnut heittää ketään kolikolla päähän. Suunnitteilla oli palata joskus myöhään yöllä, jos ei nyt leikkimään Silviaa La Dolce Vitan henkeen (en suosittele kenellekään Fontana di Trevissä uimista, sillä käytös on epäkunnioittavaa ja sakotettavaa), ainakin viskaamaan se kolikko. Ja ottamaan kuva vähemmän väen aikana, Johannes kun ei ottanut hehkeää kuvaa suihkulähteestä ja minusta vaan pelkästään jälkimmäisestä. 

Traditio rahan heittämisestä Fontana di Treviin on itselleni hämärän peitossa. Tämäkin juontanee juurensa antiikin Roomaan, jossa rahan heitolla anottiin veden jumaluuksilta turvallista kotiinpaluuta tai geneerisempää hyvää onnea. Traditio popularisoitiin Kolme kolikkoa lähteessä -elokuvassa, jossa kolmesta naisesta yksi kieltäytyy heittämästä kolikoita Fontana di Treviin, sillä hän haluaa avioitua Yhdysvalloissa. Käsittääkseni elokuvan myötä rahatraditio koki inflaation, ja rahaa kylvetetään päivittäin kahden-kolmen tonnin edestä. Rahat lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen Caritas Romalle.

Kurssiohjelman eläminen torppasi myös yövierailun suihkulähteelle. Ei vaan ehditty, koska öisin piti nukkua. Sitä paitsi, noin hurjilla turistimäärillä yöaikakin olisi todennäköisesti ollut ruuhkainen. Koska raha jäi heittämättä, paluuni Roomaan saattaa nyt olla uhattuna. Se on minusta itsestäni kiinni.

Olin joissakin määrin utelias maistamaan viiniä monen litran kanisterista. En sitten kuitenkaan tarpeeksi utelias, että olisin lähtenyt raahaamaan moista pönikkää. Ehkä parempi näin.

Kuvaushetki viherkaaren alla

Jo ennen reissua haaveilin vihreän ja oranssin täyteisestä kuvasta roikkuvien oksien alla. Eikö reissut olekin aina hyvä suunnitella kuvausperspektiivistä? Via Marguttan ikoniset kadun yli kaartavat oksat olivat kasvaneet erilleen. Tiedä häntä, johtuuko se vuosikymmenistä vai syksystä. Näyttävämmän lopputuloksen saisi Montin pikkukaduilla, tai kutakuinkin Via Panisperan ja Via del Boschetton kulmassa. Valitettavasti tämä on melko trafiikkinen spotti ja mulla oli todennäköisesti jotakin tylsää päällä, kun hiihdettiin tästä ohi kaveriseurassa.

Cinecitta

Ei ole varmaankaan jäänyt epäselväksi, että olen elokuvien ystävä. Isä kävi vuosi sitten joulukuussa Roomassa, ja on hehkuttanut kokemusta siitä lähtien. Sen vuoksi aloin itsekin suunnitella Cinecittavierailua varmaan ensimmäisestä kurssipäivästä alkaen.

Koronatilanne ilmeisesti vaikutti vielä täällä aukioloaikoihin. Arvata saattaa osuivatko vapaapäivät ja aukiolopäivät yhteen. Tänne ei päässyt ilman opastettua kierrosta, joita ei kovin myöhään järjestetty, ja yli tunnin matka suuntaansa olisi ollut varsin raskas kurssipäivän jälkeen. Yritin, mutta oli pakko luovuttaa. Tarvitsisin puhtaan hupireissun Roomaan.

Ilmeeni kertonee mielipiteeni salaatista pitsassa. Poikaystäväni painajaispitsa. Ei se varsinaisesti pahaa ollut, mutta odotin jotakin aivan muuta täytettä, jonka takia petyin kokonaisuuteen. Tämä todistaa, kuinka heikossa jamassa italiantaitoni ovatkaan.

Fine dining

Nautin yleensä aina ulkomailla aterian jos toisenkin valkoisten liinojen paikoissa, jopa fine diningia. Ravintoloissa tuli toki istuttua, mutta ne olivat lähinnä kansankuppiloita, osterioita tai trattorioita. Kyselin vinkkejä kaupungin konkarilta, ja sainkin vihjeen Marco Martinista, joka vaikutti kaikin puolin sopivalta toiveisiini. Mun piti mennä tänne viimeisenä Roomapäivänä, mutta havahduin haaveeseeni liian myöhään, enkä saanut enää varattua pöytää. Päädyttiin tilaamaan Johanneksen kanssa pitsat Villa Lanten terassille.

Bocca della Verita

Moni varmasti muistaa ikonisen kohtauksen Loma Roomassa -elokuvasta, jossa Audrey Hepburnin roolihahmo laittaa epäröiden kätensä Totuuden suu -nimellä tunnetun pyöreän veistoksen suuaukkoon. Legendan mukaan kun suu puree valehtelijalta käden irti.

Vaikka Forum Boariumilla tulikin käyskenneltyä, totuuden suu jäi lääppimättä. Kävelin aukion poikki useamman kerran sekä osana kurssiohjelmaa, että vapaa-ajan temmellyksessä, mutta jono oli joka kerta melkoinen. En jaksanut, vaikka tämä olisi voinut olla hauska tapa selvittää kuinka valkoisia valkoiset valheeni ovatkaan. Toisaalta, käden tunkeminen antiikin aikaiseen pystyyn nostettuun viemäriaukkoon vaikuttaa vähän arveluttavalta.

Pietarinkirkon kupoli

En ole rappusten ystävä. Tämä on ollut joka reissulla mielessä, mutta sitä on aina lykätty "huomiselle". Mä miellän tämän ehkä sellaiseksi ensimmäisen päivän tekemiseksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on saapunut jännittyneenä uuteen kaupunkiin ja yhtäkkiä näet sen kaiken mikä on avointa sinulle.

Koska kaupunkinäkymät Villa Lantelta ovat henkeäsalpaavat, suhtauduin tällä reissulla Pietarinkirkkoon vähän turhan karsastaen. Voisiko se pistää paremmaksi näköalojen puolesta? En osaa vastata tähän, koska tämä on vielä kokematta. Ehkä joku päivä!

Hetken elin keskellä Skamia

Vietin tänään viitisen tuntia museossa. Kuulin italialaisilta, että Kansallismuseon läpi koluamisessa menee melkein kolme tuntia. Vahingossa pistin paremmaksi. Oli jännittävää etsiä esineitä, joita omistan tai joita perheeni omistaa. Huomasin eläneeni vuosikausia keskellä huomaamatontakin pohjoismaista designia! Opin erään taannoisen kirpparilöytöni olevan 1700-luvun lopun Meissen-kuppi - tai sen jäljitelmä.

Pyörin yläkerrassa kuin väkkärä Muncheja etsiessäni, keskittymiskykyni herpaantui vastaan tulevien Harald Sohlbergin maisemien, yllätys-Monetin, Erik Werenskiöldin kansankuvausten sekä jonkin useissa persoonissa toistuvan sukunimen myötä (jonka olen jo ehtinyt unohtaa).

Tunnit museossa uuvuttivat minut. Sain päivän aikana jostakin pakkomielteen thairuuasta, joten kotimatkallani vaelsin etsimään jotakin lähellä sijaitsevaa, avoinna olevaa paikkaa. En ehkä osannut lukea osotteita oikein, löysin purettavan talon sekä rakennuksen, jonka julkisivussa ei ollut viitettäkään thairavintolan olemassa olosta. Siksakkasin näiden pisteiden välillä hetken löytämättä ristin sielua, jolta voisi kysyä apua. Väsytti, nälkäkiukutti ja palelsi. Ilmassa oli tihkusadetta, enkä tietenkään ollut pitänyt sateenvarjoa tarpeellisena hankintana Norjan kaltaiseen maahan.

Akkukin loppui puhelimesta, kun viimeisinä sanoinani kivahdin poikaystävälle en todellakaan huoli mitään sushia!!! - höpsö kun yritti ratkaista nälkäkiukkua ehdottelemalla jotakin muuta paikkaa. Kaikki aasialainen ruokahan on samanlaista.Närkästyneenä lähdin väistelemään lätäköitä Frognerin hämärille niljaisten lehtien peittämille kaduille. Sade yltyi.

Bislett Kebab House -ketju on kummitellut alitajunnassani pitkin viikkoa, ja lähiympäristön ollessa vieras, sinne oli helppo suunnistaa ilman teknologiaa. Tripadvisorissa murskahaukut saanut paikka oli kutsuva lämmöltään, ja vettä tippuvana palelevana väsykasana pidin tätä ravintolaa hetken vuoden parhaimpana päätöksenä.

Alitajunnan aaveillekin selvisi syy, paikka on tuttu Skamista! Jonas ja Isak hakivat Bislettistä kebabit ja menivät syömään niitä puistoon, jossa Isak tunnusti homoutensa. Tunnelmassa on nyt ehkä jotain samaa, vaikkei minulla ole ollut kenellekään mitään tärkeää tunnustettavaa. Tulin hetki sitten suihkusta, ja voin jo paremmin. Sateen ropina kuulostaa rauhoittavalta. Vegaanikebab sylissä on hyvä taata iltarauha.

Nainen tuli vuonolta näyttäen niin huonolta

Täten olen asettautunut Osloon. Kuva on ensimmäinen ottamani ei-junakuva suoraan ratikkapysäkiltä rautatieaseman edestä. Ensivaikutelma kaupungista on rauhallinen ja pikkukaupunkimainen - edellinen vierailuni noin viisitoista vuotta sitten jätti kuvan paljon meluisammasta mestasta. Toki vilkkaan kaupungin perspektiivini oli tuolloin melkoisen erilainen. Vanha ratikka on äänekäs ja enemmän epämukava kuin sympaattinen. Sillä silti kuljetaan, ehkä kyllästymiseenkin asti. Viikon matkalippu maksoi noin kolme kymppiä, esimerkiksi HSL:n vastaava on huomattavasti kalliimpi ja vähemmän kattava!

Kun saavuin sunnuntai-iltana perille ja pääsin makaamaan sängylleni, olin itkeä ilosta. Ehdin jo itkeä junassa kauniiden vuonomaisemien takia, ja silkasta ilosta päästessäni vihdoin hetkeksi päätepisteeseen. Olin kurkkuani myöten täynnä matkailua! Tunnelmaa kohotti egyptiläinen kämppäkaverini, joka keitti teetä pienellä violetilla avovedenkeittimellään, ja tarjosi jotakin makeaa seesami-taatelileivonnaista. Täytyykin muistaa kysyä uudelleen niiden nimeä, arabiankieliset sanat eivät jää helposti kieleni päälle.

Haluaisin norjalaisen villapaidan. Vaikka harmaata, murretun vihreää ja vaaleanpunaista. Ehkä pitäisi opetella neulomaan itse, vierailin tänään vintageliikkeessä, missä reikäisen villapaidan hinta oli euroissa yli kaksisataa. En ole kuosi- tai bränditietoinen, joten en tiedä mikä siinä maksoi, mutta myyjän mukaan se olisi helppo korjata, jos löydän sopivan värisen langan. Niin, ja jos osaisin ommella. Kauppaan jäi mokoma koinsyömä rötjäke!

Saksan aiheuttamien kauheuksien myötä budjetissa on aimo lovi, ja Norja nyt ei tunnetusti oikein ole budjettimatkailijan maa. Helpotusta tähän tuo kouluruoka! Yliopistolla on laaja buffettipöytä, josta voi ottaa mitä haluaa ja maksaa kilohinnalla. Valikoimassa ei ole mitään tylsää hemapaa vaan kikherneitä, marinoituja kasviksia, juustoja ja kvinoaa. Ja kalaa! Annoshinta on viitisen euroa.

Yliopistolla tulee vierähtämään noin kuusi tuntia päivässä, enkä vielä tiedä kuinka paljon työskentelyä itse projektini vaatii. Haluaisin kuitenkin nähdä Munchin Madonnan. Ja Holmenkollenin. Ja vain kävellä pitkin katuja. Äkkivilkaisulta esimerkiksi Grünerløkka vaikutti rosoiselta, mutta jotenkin keskiluokkaisella tavalla. Alue ansaitsisi tarkempaa tutkiskelua! Itse asun Frognerissa, jonka arkkitehtuuri muistuttaa jollakin tavoin Eiraa ja Kaivopuistoa. Saa nähdä, löydänkö norjalaisvastineen Huvilakadulle!

Tämä on musta, niljaisten lehtien peittämä kaupunki. En tiedä harrastetaanko Oslossa katujen puhdistusta, tuntuu kuin putoavat lehdet jätettäisiin mätänemään jalkakäytäville. Olen meinannut liukastua ainakin kolme kertaa.

Yksin Roomassa

 Tänään on nimipäiväni, joten päätin kurssiohjelman päätyttyä juhlia sitä parhaassa mahdollisessa seurassa. Eli itseni kanssa. En ollut ehtinyt tutustua lainkaan Rooman juhlimiskulttuuriin. No, eipä tullut tutustuttua tänäänkään, yrityksistä huolimatta.

Päivän viimeinen kurssikohde oli Augustuksen rauhanalttari, Ara Pacis. Ihastuin alttaria ympäröivien seinien kasviaiheisiin ja yksityiskohtiin. Yhteen reliefiin on kuvastettu istuva nainen, sylissään kaksi vauvaa. Vaikutelma on rauhallinen ja levollinen, kuten rauhanalttarin ikonografiaan kuuluukin. Kukkakimpussa on unikon siemenkotia. Istuimen juurella makaa sarvekas lehmä, lammaskin laiduntaa. Istuva nainen on maan emo, Tellus, Veden ja Ilman välissä.

Loma Roomassa on yksi suosikkielokuvistani. Kävellessäni Lungotevere in Augustaa pitkin Piazza del Popololle keksin poiketa Via Marguttalle. Tuota roomalaisaikaista viemärikatua kutsutaan myös maailman romanttisimmaksi kaduksi. Veikkaan, että kutsuja vetää hieman kotiinpäin, mutta katu on sympaattinen ja kaunis. Elokuvasta tutut, ikoniset oksakaaret olivat vähän väsyneet, ja Joen asuintalokin vaikuttaa olevan remontissa. En tiedä onko 51:n sisäpihalle vapaata/turistisisäänpääsyä normaaliolosuhteissa, mutta nyt se oli tiukasti kiinni. Naapuritalon sisäpihalta minut karkotettiin tylyn vartijan toimesta. Suoraan vastapäätä sijaitseva Osteria Margutta näytti houkuttelevalta, mutta pelkäsin sen olevan jälleen yksi sieluttomista turistipaikoista. Suunnitelmissani oli sielukkaampi ruokapaikka parin kilometrin päässä.

Päätin kiertää Espanjalaisten portaiden kautta, kukkulalla asuminen kun on kehittänyt rappusstaminaa (ei ole :D). Ihailen käännyn katselemaan aukiolle - ja kuulen terävän vihellyksen: jokin on kielletty. Egoistina ajattelin ettei se koske minua, ja kuulen sen uudestaan: jokin tekemäni todella on kielletty. Onko se sitten pysähtyminen kuvien ottamista varten, väärä kulkusuunta vai mikä, en jäänyt ottamaan selvää. Koska italiantaitoni ei vielä riitä ilmaisemaan minulla on vain huono kunto ja hengästyttää, jatkan matkaani barokkiportaita sen kummemmin enää tarkastelematta. Aiemmin kohtaamispaikkana tunnetut portaat on nykypäivänä tuomittu vain läpikulkurappusiksi.

Monti on suosikkialueeni Roomassa. Mikäli joskus eteeni tulisi tilanne, että Roomaan olisi muutettava ilman työsuhdeasuntoa, etsisin majapaikkani jostakin Piazza della Madonna dei Montin kupeesta. Montissa on paljon kaikkea pientä kivaa, voisin joskus kirjoittaa vaikka matkailijan oppaan alueelle. Mutta tämä vaatisi hetken elämän alueella, koska olen huono painamaan nimiä ja katuja mieleen. Kortteli tai pari sen hienon talon jälkeen on kiva jäätelöpaikka ei ehkä ole muille antoisinta luettavaa.

Yksi mieleenpainunut nimi jo vuodelta 2014 on Taverna Urbana, luonnollisesti Via Urbanalla. Halusin tänne syömään nimipäivieni kunniaksi, sillä tiesin täällä olevan tarjolla hyvää ruokaa. Vaan onko vuodet kullanneet muistot, tämä ei enää ollutkaan ihan niin hiljaisen pikkukadun paikallisten hallitsema ravintola. Sen sijaan terassilla möykkäsi suomalaisseurue. Päätin puhua itsepintaisesti italiaa, vaikka tarjoilija välistä koittikin vaihtaa englanniksi. Halusin istua ulkona, vaikka tarjoilija ei sitä minulle suositellutkaan: ainoa vapaa pöytä oli suoraan auringossa ja mulla kun on niin kalpea iho... Mieleni teki siteerata Kimi Räikköstä, mutta sitten viimeistään olisin paljastanut itseni naapuripöydälle. Sain tahtoni läpi, ja talon viini tuli poikkeuksellisen isossa lasissa. Äiti yritti soittaa nimpparionnittelut, mutta vastasin vain viestillä: En voi puhua vielä, olen syömässä ja suomalaisia istuu lähellä.

Ehkä toisena päivänäni täällä opin, että Roomassa kannattaa syödä kalaa tiistaisin ja perjantaisin, sillä tuore kalalähetys Ostiasta saapuu maanantaisin ja torstaisin. Näitä pyhiä oppeja uhmaten päätin tilata vongolepastan näin keskiviikon kunniaksi. Tarjoilija suositteli siirtoa juuri vapautuneeseen varjopaikkaan, ja orastavasti punoittava käsivarteni suositteli samaa. Uusi istumapaikka antoi uuden perspektiivin koko kadulle: en ollut ennen huomannutkaan, että Roomassa on oma Flatiron Building! Kas, jälleen uusia asuntohaaveita...

Talon valkoviinilasilliseen kuului ehkä ilmainen santsikaato, tai tarjoilija osasi lukea nimipäiväajatukseni. Joka tapauksessa hiprakkaisena taapersin bussipysäkille jatkaen joen toiselle puolelle. Itseni tuntien tiesin, että kotiin päästyäni tuskin enää jaksaisin lähteä uudestaan liikkeelle, mutta kello on liian vähän aperitiiville, yöelämästä puhumattakaan. Sen sijaan suuntasin "lähi"kauppaani - matkaa kotiin oli vielä sellaiset pari kilometriä. Mutta pakko ei katso nimipäiviäkään. Jääkaapissa on aina oltava tomaatteja.

Postikortteja Kreikasta

Ei, yhden ainutta postikorttia ei tältä reissulta tullut lähetettyä (sori tutut!) Kertonee jotakin kurssin hektisyydestä. Yleensä kun korttien kirjoittelu lasillisen ääressä rentoutuen on ollut reissaamisen parasta antia. No, tässä korostuu kuinka nyt ei oltu hupimatkailemassa. En sano, että kurssi ja korttien kirjoittaminen olisi mahdoton yhtälö - monet kurssikaverit suoriutuivat tästä rastista menestyksekkäästi, ja moneen kertaan. Mulla itselläni vaan meni kaikki se vähäinenkin vapaa-aika palautumiseen, ja ruuan ja juoman osto turistikrääsän ostelun edelle. Postikorttimaisemissa silti tuli vierailtua useaan otteeseen. Kuvitelkaa Microsoft WordArtilla tehdyt Greetings from XY-tehosteet kuvien päälle!

Ateenan viehätys piilee kontrasteissa. Naapurirappu saattaa olla puoliksi purettu kun oma rappu on viimeisen päälle laitettu. Ja vanhan uusklassisen talon vieressä voi olla uutuuttaan kiiltelevä pytinki.

Kykladisen saaren tapaan rakennettu Anafiotika on kenties sitä pittoreskeinta Ateenaa.

Matka Thessalonikin kaupunginmuureille oli henkeäsalpaava. Eikä vähiten kiireen ja maastonmuodon vuoksi.

Aleksanteri Suuren veistos Thessalonikissa. Täällä tapahtui ensikosketus mereen monen viikon tauon jälkeen.

Pithos Pellassa. Oli suuri houkutus kokeilla, toimisiko tuo teleporttina kahdentuhannen kolmensadan vuoden taa.

Vuorimaisemia Delfoista. Alhaalla kymmenien tuhansien oliivipuiden laakso.

Aamunkajon aikaan Kalamatassa. Mulla oli koko ranta käytössä, mitä nyt kissa tuli vahtimaan vaatteita.

Perinteinen kurssivierailu Sunionissa on tapahtunut auringonlaskun aikaan, mutta synkkänä päivänä vierailua saattoi aikaistaakin. Onneksi aikaistettiin. Täältä palatessa alkoi rankkasadekausi, joka teki kotiinpaluusta ehkä vähän mielekkäämpää.

Auringonnousu Agistrilla. Isolla yläparvekkeella oli ihanaa aloittaa aamu joogalla tai aamupalalla ja nousta uuteen päivään auringon tahtiin.

Teatteri Messenessä. Mielenkiintoinen arkeologiseksi alueeksi. Nykytaide pääsi yllättämään sekä saitilla että museossa.

Lykabettos, Likavittus, whaeva. Ateenan talomeri jatkuu silmänkantamattomiin. Yläilmoista käsittää kaupungin valtavan koon. Yritettiin bongata asuntolaa, mutta se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta tai Waldoa Mariannekarkkipussista.

Delfoi auringonlaskun aikaan. Onhan tuo näky nyt maaginen.

Yö Belgradissa

Virhe! ajattelin seistessäni jälleen alkupisteen tuntumassa. Bussi toi minut Belgradiin lähes tunnin etuajassa, ja hyvin suoraviivainen reitti bussiasemalta hostellille ei realisoitunutkaan toivotulla tavalla mäkien ja rappusten täyteisessä kaupungissa. Kiersin ympyrää. Ei-EU-maassa karttasovelluksen käyttäminen maksaisi miljoonan, useampi taho on varoittanut käyttämästä takseja. Itku eskaloitui tihkusateessa aamuneljältä, kun havaitsin, että Google Mapskaan ei tiennyt missä olen.

Useampi taho on myös kertonut, kuinka Belgrad on turvallinen kaupunki ja ihmiset ylen ystävällisiä. Siltä musta ei tuntunut kun katulasten joukko lähestyi huutaen. Tai kuinka apua kysyessä vastakysymys oli "How much you pay?" Noin kolmen vartin harhailun jälkeen näin ensimmäisen naispuoleisen ihmisen Tasavallan aukiolla. Tiesin, että ollaan melko lähellä hotellia, mutta tarkempi suunta oli arvoitus. Kysyin ensiksi ymmärtääkö hän englantia, ja myöntävän vastauksen saatuani kysyin tietääkö hän missä on etsimäni katu. No ei tiennyt. Hän on (Pohjois-)Makedoniasta ja vain lomalla täällä.

Havaitsin naisen muun seurueen olevan humalaista, ja kanssakäyminen alkoi arveluttamaan. Kiitin ja lähdin menemään. Vielä mitä, naisen ystävä oli katsonut netistä osoitteen ja koko retkue lähti saattamaan mua. Yksi pysyi hädin tuskin pystyssä, I want I need pizza oli ainoa englanti mitä häneltä irtosi. Juttelun lomassa mulle selvisi Belgradin olevan makedonialaisille kuin Tukholma suomalaisille: vähän kalliimpi, vähän fancympi mutta helppo lyhytlomakohde. Seurue osoittautui korkeakouluopiskelijoiksi, mutta heidän alansa meni multa ohi. Sain kehotuksen tulla käymään Makedoniassa joskus, ja lupasin harkita vakavasti. Olen edelleen samaa mieltä.

Tungin päälläni olevat vaatteet suoraan likapyykkipussiin hostellihuoneeseen päästyäni. Yövartija ei osannut sanoa onnistuisiko myöhäisempi checkout - sitä mun pitäisi kysyä omistajalta aamulla. Puin päälle uuden, puhtaan ja kuivan vaatekerran, laitoin puhelimen herätyskellon soimaan viisi minuuttia ennen säännöissä määriteltyä checkouttia ja asettauduin makuulle ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenyhteen tuntiin.

Herätyksen pärähtäessä aivan liian pian kaivoin rinkastani hammasharjan. Kävin pesemässä hampaat ja kysymässä, saisinko nukkua vielä. Tottakai. Niin kauan kuin haluat. Omistajapariskunnan korviin oli kantautunut epäonneni bussien kanssa, ja heidän kävi sääliksi raukkaa lilla flickaa. Suomen kaksikielisyys oli selkeästi tuttu asia. Nukuin siis vielä pari tuntia lisää.

Yksityiskohta Katarina Ivanovićin maalauksesta italialaisesta viinitarhurista (1842)

Joskus ehkä yhden aikaan siirryin (kuulemma silminnähdenkin) reippaampana yleisiin tiloihin. Sain kutsun parvekkeelle juttelemaan, ja kuulin nimen haudan takaa: Matti Hautamäki - toinen omistajista oli talviurheilun ystävä. Juteltiin ja juotiin kahvia. Politiikkaa, lähi- ja kaukohistoriaa, hidasta matkailua... Taitavasti omistajista toinen osasi arvata asiat, jotka minua kiinnostaa: kansallismuseossa on tänään ilmaispäivä, ja Little Bay -niminen ravintola on jopa koomisen fancy, mutta pohjoismaalaiselle naurettavan halpa. Hän merkitsi karttaan näiden lisäksi kasvitieteellisen puutarhan, kirkon ja linnoituksen. Vaan museo imaisi mukaansa, enkä ehtinyt nähtävyyksiin. Tutustuin jugoslavialaiseen taiteeseen kolmatta tuntia, ja syödäkin pitäisi.

Little Bayssa vietettiin häitä. Astuin sisään Mozartin kolmannen viulukonsertin allegron soidessa, ja minut istutettiin omaan loossiin hääparia vinosti vastapäätä. Itseäni vastapäätä puolestaan makasi morsiamen huntu. Hääseurue tarjosi viinaa ja sulhaskandidaatteja. Olin omassa pöydässäni kuin osana seuruetta. Jotakin tuntematonta operettia laulava nainen antoi minulle kylmät väreet ja kyyneleet. Taputin käsiä niin, että nahka meinasi irrota. Palvelua sai vetämällä paksusta katossa roikkuvasta tupsusta, tämä sai minut kuvittelemaan downtonabbeymaisen kellotaulun kilkattavan henkilökunnan tiloissa kertoen, kuinka minun pöytäni kutsuu. Ja se palvelu oli erinomaista! Koska olin lähdössä maasta pois, tokkopa tarvitsisin dinaareja enää mihinkään. Tarjoilija kiitteli vuolaasti ruhtinaallisesta tipistä, ja lupasi jakaa siitä muusikoillekin.

Kannattipa olla reilu ja tipata: Belgradin bussiaseman laiturille ei pääse mikäli ei osta pääsylippua. Kortti ei kelpaa. Kukaan ei halunnut vaihtaa kahden euron kolikkoa kahdensadan seteliin, olisi varmaan pitänyt tarjota mahdollisuus isompaan kuin kolmenkymmenen sentin voittoon. Minimisumma automaatista nostoon on 500 dinaaria. Nyt mulla on jotain kolmesataa ylimääräistä lompakossa.

Mä odotin Belgradilta paljon, mutta jollain tasolla sain pettyä. Ehkä byrokratiakoukeroiden, ehkä yleisen auttamishaluttomuuden vuoksi. Miksi palvella, jos ei ole palvelualalla? Toisaalta myös oman voimattomuuteni - paljon kaupunkia jäi näkemättä. Periaatteessa mun pitäisi pitää rappioromantiikasta ja omaleimaisesta, uusbarokin, art nouveaun ja bysanttilaisuuden vaikutteita sisältävästä arkkitehtuurista, johon törmäsin siksakatessani lähialueen katuja. Paljon tutustumisen arvoista löytyi, mutta aika loppui kesken. Munhan piti viettää täällä kaksi päivää, mutta bussiperuutuksista johtuen aika jäi vähiin. Myös sadesää söi tutustumishalukkuutta.

Hyviä hetkiäkin oli: olisin voinut keskustella koko päivän hostellin omistajapariskunnan kanssa. Tämän sanoinkin ääneen kaupungille lähtiessäni, ja mies sanoi tietävänsä tämän. Heillä oli minua varten täydellinen sateenvarjo lainattavaksi, leopardikuosinen. Little Bayn ankka oli erinomaista. Bongasin kokonaisen kadun pullollaan kiinnostavia kuppiloita. Ehkä Belgrad ansaitsee joskus tulevaisuudessa uuden mahdollisuuden.