Kaikki saaret eivät halua olla seuraava Mykonos

Jostakin syystä tunnun pitäväni eniten A:lla alkavista saarista. Antiparos, Agistri, tietenkin, nyt tämän vuoden tuttavuutena Alonissos. Vielä olisi käytävänä siis Agathonisi, Agios Akhilleos, Agios Efstratios, Agios Minas, Ammuliani, Amorgos, Anafi, Andros, Ano Koufonissi, Antikythera, Antipaxos, Antipsara, Astypalea ja Arkoi. Asumattomista A-saarista puhumattakaan... Toivottavasti kaivaushommia riittää vielä tulevillekin kesille!

En kaipaa infinitypooleja tai postikorttirantoja, ainakaan sellaisia, jotka on suunniteltu näyttämään hyvältä somessa käytännöllisyys unohtaen. Minun papereissani täydellinen saari on hiljainen, pieni ja epätarkka reunoiltaan. Sellainen, jolla voi voltailla iltaisin ilman navigaattorisovellusta tai karttaa ja pysähtyä satamaan silittämään kissoja. Tuntematta huonoa omatuntoa paikallisen amfiteatterin tai potentiaalisen temppelin kivijalan skippaamisesta. Eikä tarvitse selittää, miksei halunnutkaan tutkia jokaista potentiaalisen antiikkista piirtokirjoitussa milloin missäkin kivessä.

Olen kokenut suomalaisten suosikkisaarista Rodoksen, Kosin ja Kreetan vain taapero-lapsi-ikäisenä. Suosituista ehkä Santorini olisi kiva kokea joskus, ja se Kreeta nimenomaan antiikintutkijan silmin. Seuraavan Ateena-jaksoni aikana aion tutustua Salaminaan, koska niin moni on kuvaillut sitä kuolettavan tylsäksi. Minun pitää todeta tämä tylsyys omin silmin, että voin uskoa. Salamiin reissu oli suunnitelmissa jo nyt toukokuussa, mutta kirjastotyöskentely vei lopulta voiton saarilomailusta.

Mykonosta olen tarkkaillut vain lautasta käsin, mutta satama vaikutti jo niin luotaantyöntävältä, että tuskin saarella tulen koskaan vierailemaan. Satama ei tietenkään kerro koko totuutta, onhan Agistrikin satamansa perusteella varsin tylsä. Eginan satama taas puolestaan on minun silmissäni kutsuva, mutta itse saareen minulla on vaikea suhde. Jos olisin purjehtija, pitäisin varmasti tuosta (ja monesta muusta) saaresta! Sääli, että meripahoinvointini on niin arvaamatonta sorttia.



Kreikkalaisen kollegani (jonka lempisaari on muuten Kimolos) mukaan muut saaret kärsivät Santorinin ja Mykonoksen suosiosta. Tai saarten omaleimaisuus kärsii. Nuo saaret ovat trendikkäitä, ja niitä halutaan jäljitellä. Myös alueilla, joiden omaleimainen arkkitehtuuri kärsii uuskykladisen uudisrakentamisen takia. Todistin omin silmin sokeripalatalojen valmistumista hurjaa vauhtia keskelle ei mitään Antiparoksella. Jopa Alonissoksella. Ja huhujen mukaan monella muullakin saarella tilanne on sama. Kollega oli järkyttynyt ylipäätään siitä, että Kimolokselle rakennetaan jotain. Saari kun on niin pysähtynyt, ja ollut ylpeä siitä.

Kykladien ulkopuolisillakin saarilla luodaan "boheemia luksusta", kohennetaan yöelämää, rakennetaan designhuviloita ja täytetään menu "uudistetuilla klassikoilla", jotka muistuttavat enemmän pohjoiseurooppalaista tulkintaa bistrosta kuin kylätavernaa. Oliiviöljyn hinta on noussut, sen kanssa sniiduillaan ja se koetaan silti "tunkkaisena valintana". Haluaisin kuitenkin saganakini ilman tryffeliöljyä.



Mielestäni Kreikan eteen pitääkin nähdä hieman vaivaa. Kansainvälinen lentokenttä saarella tietää yleensä huonoa. Ero Alonissoksen ja Skiathoksen välillä oli kuin yöllä ja päivällä. Ja kaksi tuntia lautalla. Jälkimmäisestä näkyi tarve miellyttää turisteja. Kansainvälinen lentokenttä palvelee kävelyetäisyydellä saaren pääkaupungista. Paikallisbussi vie palvelurannoille. Voit nauttia Mamma Mia -vohveleita aamulla ja Mamma Mia -jäätelöä helteen helpotukseksi. Lounastarjouksia kaksi yhden hinnalla - ai miten niin olet yksin ja et juo alkoholia? Noo kaikkea ei tarvitse syödä. Ja ABBA-lyriikkatatuoinnit myös alennuksella, lähtöhinta vain tuntematon. Miltä kuulostaisi ABBA sing-a-long -ilta kansainvälisessä ravintolassa? Vaihtoehtoisesti illalla voi mennä katsomaan Mamma Mian ulkoilmateatteriin. Minua kun ei tällä lomalla kiinnostanut yksikään Mamma Mia tai Pappa Pia. Halusin vain olla rauhassa.

Älkää käsittäkö väärin, Skiathos ei ollut mikään kamala kokemus. Mitään ikävää ei sattunut, vesi oli märkää, aurinko paistoi. Saari ei vaan ollut minulle, yksinmatkaavalle ei-eläkeikäiselle rauhaa arvostavalle naiselle. On vaikea sanoa, milloin lomakohteesta tulee tuote ja hiljaisesta luonnonkauniista rannasta lomakeskuksen yksityisomaisuutta.



Yhä useampi saari näyttää nyt valinneen nopean matkailutuoton pitkän kulttuuriperinnön vaalimisen sijaan. Autenttisuus paketoidaan valmiiksi ja myydään niille, jotka eivät ole tulleet pysähtymään vaan kokemaan. Tavernojen käsinkirjoitetut päivän menut korvataan burratan ja samppanjan tähdittämällä ruokalistalla. Jokaisen saaren pitäisi jollain tavalla olla seuraava Santorini, seuraava Mykonos, seuraava Jokin.

Mutta Kreikka ei ole konsepti, eikä saaristo showroom.

Kreikassa on aina minun silmissäni elänyt vahvasti jokin tietty kasuaali ylpeys omaleimaisuudesta. Siitä, että jokainen saari soittaa vähän eri nuoteilla ja soittimilla. Nyt tuntuu, että osa niistä yrittää virittää itseään samaan harmoniaan, lauluun, joka sattuu juuri nyt soimaan trendikanavilla. Halutaan luoda yleiskreikkalaista fiilistä. Ehkä jopa yleiseurooppalaista. Ymmärrän kyllä, että matkailu tuo elinkeinoja. Mutta pelkään, että jos kaikki alkaa näyttää samalta, katoaa lopulta se, mitä tulimme alunperin katsomaan. Se, mitä ei oikein voi nimetä, mutta jonka tunnistaa siitä, ettei hetki tunnu lavastetulta.



Minua ei häiritse se, että saaret muuttuvat. Enemmänkin se, että ne muuttuvat toistensa kaltaiseksi. Että kaikki se omintakeinen ensin pehmenee, sitten häviää. Että ne pienet, kömpelöhköt ja paikalliset valinnat jäävät jalkoihin, kun euro summer is for everyone! Mutta lopulta yhä isommalla budjetilla, yhä harvemmalle.

Ja kaikessa tässä on vaarana, että Kreikka lakkaa olemasta paikka, johon saavutaan uteliaana. Ja alkaa muistuttamaan kulissia, jonne tullaan vahvistamaan jotakin jo valmiiksi päätettyä. En usko, että kaikki saaret haluavat olla Mykonos. Uskon, että vielä on niitä toisenlaisia saaria. Joilla päivää rytmittää satamaan saapuva kalastusalus. Vesiä ilman suppilautoja, rantoja ilman koreografioita.

Ehkä juuri siksi minäkin palaan vuosi toisensa jälkeen: muistuttaakseni itseäni, että lomassa ei tarvitse olla mitään erityistä. Että hiljaisuus voi olla elämys. Ja että kun ei odota spektaakkelia, tyytyy ja pitää siitä, mitä saa.

Näytän kehoni

Ostin toukokuussa uudet rintsikat. Sellaiset Marlies Dekkers -tyyliset, mustat. Voin nyt pitää silkkialusmekkoani slip on -mekkona, kun koristeremmit pilkottavat kivasti kaula-aukosta. Paljastelu ei kuitenkaan ole minulle luontevaa, olen mielummin rehellisesti alasti, kuin paljastelisin vaikka keskivartaloani. Näillä rinnoilla vaan jokainen kaula-aukko tahdotaan pistää kategoriaan mauton.

Olen huomannut, että sana rohkea määrittelee pukeutumistani silloin, kun pukeudun niukemmin. Vaikka siihen slip on -mekkoon, jossa käsivarteni eivät juuri anteeksipyytele. Tai käytän bleiseriä mekkona, hakien kuitenkin lisärohkeutta pitsihaalarista ja näkymättömiin jäävästä hameesta. Tai istun rannalla ja annan ruhoni levätä juuri niin levollisesti kuin mahdollista. Ohhoh, oletpas rohkea...

Mitä tuolla lauseella edes tarkoitetaan? Että minun ei pitäisi? Että kroppani on jotain, jota kuuluisi piilotella, ellei minulla ole erityistä syytä astua esiin?

Joskus tuntuu, että ylipainoinen keho ei saa vain olla olemassa, vaan sen täytyy joko pyytää anteeksi tai toimia inspiraationa. Saan olla näkyvä, jos teen sen esimerkillisesti. Jos rakastan itseäni oikealla tavalla. Saan näkyä, jos tuon itseäni esille nöyränä, mutta miellyttävänä.

Vaan kun en osaa. En halua olla rohkea joka ikinen kerta, kun pukeudun sään mukaan tai kehoani kuunnellen. Haluan olla ihan tavallinen, ettei minun olemassaoloani tarvitsisi puolustella. Kehopositiivisuus ei ole minulle mitään larppia tai tarkkaan hiottua koreografiaa. Se on arkea, jossa kehon ei haluaisi olevan jatkuvasti keskiössä.

On päiviä, jolloin hyväksyn itseni lempeästi. On päiviä, jolloin peilikuva ei herätä mitään tunteita. Molemmat ovat helpotuksia.

En jaksaisi enää luoda itselleni agendaa rohkeudesta jokikinen aamu. Haluan luoda vain hiljaisen tasaista tietä kohti tilaa, jossa kehoni saa olla niin kuin se on. Ei jalustoja, ei selityksiä. Suurin muutos lienee siinä, että uskallan hyvästellä muutoksen tarpeen, ja hypätä itse muutoksen aaltoihin. Sellaisena, kuin ne myllertävät minun henkilökohtaisessa valtameressäni.

Kukaan ei odota sinulta mitään neljältä iltapäivästä

Kello on 16:03, ja maailma on lakannut vaatimasta. Mikään ei ole auki. Ei kahvilat, ei kioski, ei edes naapureiden ovet. Aurinko painaa maisemaa kasaan. Kaikki mahdolliset ikkunaluukut on vedetty kiinni. Aukiolla tuolit nojaavat pöytää vasten väsyneinä. Ilmassa väreilee lämmin toteamus: nyt ei tapahdu mitään.

Tämä on siesta. Ei sellaisena kuin suomalainen sen kuvittelee, ei mikään kontrolloitu lepohetki raittiissa huoneessa pellavalakanoissa kierien. Tämä on enemmänkin kevyt olankohautus keskellä päivää. Se, ettei tarvitse. Ei vastata puhelimeen, ei suorittaa. Ei selittää. Istun pimeässä huoneessani bergamottimikseriä siemaillen. Makeutusaine jää huulille. Kukaan ei odota minun olevan hyödyllinen, en edes minä itse.

Tämä päivän lepohetki on yhä vahvasti osa arkea täällä Kreikan maaseudulla. Ehkä noin kello 14-18 koko kylä suljetaan. Lasketaan kaihtimet ja hiljennytään. Ei vain levon vuoksi, vaan osana sosiaalista rytmiä, jossa kuumuus antaa luvan pysähtyä. Päivä jatkuu vasta illan viiletessä, kun elämä siirtyy uudelleen ulos. Täällä eletään kahdessa vuorossa.

On lohdullista saada olla päivän kuumimpana hetkenä hiljaa, osana tapettia, lakanaa tai lattiaa. Täällä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan oletus. Ilmasto selittää paljon; keskipäivän kuumuus voi olla niin lamauttava ja tukahduttava, että järkevintä ja inhimillisintä on yksinkertaisesti pysähtyä. Siesta on eräänlainen kulttuurillinen lausuma: o άνθρωπος δεν είναι μηχανή. Ihminen ei ole kone.

Kontrasti on silmiinpistävä, jos saapuu paikan päälle pohjoisesta suoritusyhteiskunnasta. Päivän tehokkain tunti osuu meillä usein sinne siestan alkuhetkille. Kreikkalaisessa siestassa ei vaikuta olevan ulospäin mitään hyödyllistä. Se ei tuota, ei esitä eikä etene. Se tuntuu juuri siksi niin radikaalilta, niin lempeältä. Se muistuttaa, että ihmisellä on oikeus olla väsynyt keskellä päivää, eikä lepo tarvitse erityistä ansaitsemista. Se vain kuuluu asiaan.