Aikamoiseen muurahaispesään tuli sohaistua kun anonyymikansan mielestä nyt ei ole oikea aika matkustaa mihinkään kotikaupungin ulkopuolelle. Saati sitten Saamenmaalle, johan sosiaali- ja terveysministeriökin vastikään vetosi ettei alueelle kannata reissata joulunviettoon. Tässäpä aihe, josta olisi ollut kiva puhua jonkun oikean ihmisen kanssa, asiallisesti ilman anonyymiretoriikkaa. Oon vähän sitä mieltä että asioita voi tehdä vastuullisesti ja vastuuttomasti. Niin omassa lähikaupassa, automatkalla mummolaan kuin vaikka Vanuatullakin. Olen melko tekopyhä, annan esimerkin mahdollisesta toimintamallista ja herätän kiinnostuksen, vaikken voi olla varma onko muilla ihmisillä resursseja ja viitseliäisyyttä toimia yhtä vastuullisesti. Jonkin asteinen tekopyhyys on minulle varsin tavanomaista.
Suhtautuisinko esimerkiksi lentomatkusteluun yhtä kriittisesti, jos itse työskentelisin alalla? Mun nuoruuden haavehan oli ura hävittäjälentäjänä, mutta jäin liian lyhyeksi. Mikä on omalla kohdallani ollut se tekijä joka on muuttanut minua? Enhän minä aina ole jaksanut välittää.
Opin vasta hiljattain, kuinka esimerkiksi Urban Outfittersin ja Anthropologien omistava Richard Hayne rahoittaa avokätisesti LGBTQ-vastaista politiikkaa. Nuo kaksi kauppaa, joista varmaan joka toinen rytky olisi taannoin kelvannut välinpitämättömän materialismiminän vaatekaappiin.
Eikä pikamuotia tulisi boikotoida pelkästään taustalla häärivien setien hämärien juttujen vuoksi. Vogue Businessin artikkelissa julkaistun tilaston mukaan tällä hetkellä pikamuotia ylituotetaan niin paljon, että vain 60% myydään täydellä hinnalla. Pikamuotia valmistetaan niin paljon, ettei tarjonta vastaa kysyntää. Hinnoissa on siis järkyttävästi ilmaa, samalla kun työntekijät kituuttavan minimipalkalla. Samaisen lähteen mukaan jo vuonna 2018 pikamuotiteollisuus tuotti yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, kuin Ranska, Saksa ja Iso-Britannia yhdessä. Elämme maailmassa jossa voisi hyvin harvoja vahingoittaen leikata päästöjä kolmen suuren valtion päästöjen edestä. Mutta bisnes puhuu kovemmalla äänellä.
Viime vuodet minua on kiinnostanut yhä vähemmän se, mitä päälleni puen. Mutta johtuuko se siitä, etten osaa enää pukeutua nykyisen vartalotyyppini mukaan? Ajoittainen epävarmuus omasta vartalostani saa minut verhoutumaan poikaystävän vaatteisiin, ikuisiin lökäreihin ja juniorivuosien lätkäjengin huppariin. Missäpä minä edes vaatteilla koreilisin? Jos en olisi näin reheväruhoinen, olisinko edelleen pikamuodin orja? Kun kesällä teetätin peräti kaksi kietaisumekkoa, tuli olo, että tämä on jo liioittelua. Ajatella, kaksi uutta vaatetta vuodessa.
Miksi en sitten ole pistänyt pikamuotivarastojani kiertoon? Luulen varmaankin jossain mieleni sopukoissa oikeasti laihtuvani vielä joskus vaatekokoon 36, ehkäpä olisi aika herättää alitajunta päiväuniltaan.
Luopuminen on haastavaa. Samalla kun yritän elää minimalistisesti, unohdan ja hylkään menneisyyteni vinttikomeroihin, pahvilaatikoihin ja ei-tarvitse-palauttaa-lainoihin. Mua pelottaa kohdata tiettyjä vaatteita, koska niihin liittyy niin huonoja muistoja ja tunnesiteitä, joita en halua enää elää uudelleen. En usko uudelleensyntymiseen tai yliluonnollisuuksiin, mutta joku peikko alitajunnassa estää pistämästä huonon karman vaatteita kirpputorille jonkun epäonnisen koettelemukseksi. Ehkä joku päivä.
