Näytetään tekstit, joissa on tunniste DIY. Näytä kaikki tekstit

Avokadolakanat

Avokado on mulle sellainen syntisten hedelmä. Minkä määrän annoksia avokadosta saisikaan aikaan! Hedelmä on täyteläinen ja pehmeä. Mutta samalla niin mahdottoman epäeettinen. Avokado ei ole minulle mitään jokapäiväistä leipää. Ei tosin ole leipäkään.

Näin joskus kuvan herkän roosasta vauvanharsosta, joka oli kuulemma värjätty avokadon avulla. Mielessäni alkoi kytemään jotakin, joka on itselleni tarpeellinen kuin harso vauvalle. Tyynyliinat! Ja miksei saman tien vaikka koko setti lakanoita. Kaapissa lepäsi nuhruuntunut ja pinttynyt valkoinen pussilakana, jonka toki olisi voinut valkaista, mutta en koe itseäni valkoisten lakanoiden naiseksi.

Luonnonvärjäys on ollut muutenkin viime aikoina pinnalla. Kuulin tuttavan hurahtaneen lupiinien hävitykseen poimien niitä väriaineeksi. Lupiinilangoilla oli neulottu monet villavat joululahjat. Taitoliitto valitsi luonnonvärjäyksen viime vuonna vuoden käsityötekniikaksi.

Infopakettina avokadovärjäykseen minulla toimi internetistä löytynyt All Natural Dyeing -sivusto, ohje jonkun ruohonjuurimaisen jenkkikaupan sivuilla, sekä erityisesti Rebecca Desnosin vinkit avokadovärjäykseen. Opin, että vaaleanpunaiset sävyt eivät ole automaatio, vaan joskus lopputulos voi olla punaruskeakin. Tämä tieto ei minua lannistanut, ruosteiset sävythän näyttäisivät upeilta makuuhuoneen sinivihreän seinän kaverina!



Valjastin siis perheen ja ystävät avokadonsyöntitalkoisiin. Pesin aina avokadon kivet ja kuoret syönnin jälkeen, ja pistin pakastimeen. Joitakin pilkoin pienemmäksi. Reilussa puolessa vuodessa niitä kertyi noin kilon verran. Ostin yhden valkoisen tyynyliinan kirpputorilta, ja tongin esille kaksi lisää äidin kaappien kätköistä. Värjättäväksi päätyi siis pussilakana ja kolme tyynyliinaa. Koska lopputuloksesta oli odotettavissa epätasaista, sidoin tekstiileihin solmuja ja kuminauhoja. Olen oppinut vuosien varrella realistiksi ja samalla minimoimaan pettymystä. Eihän lopputuloksesta tule epätasainen, vaan maanläheinen ja rustiikkinen!

Eräänä koleana ja sateisena kesäpäivänä sitten nostin ison jättiläiskattilan tulille, ja aloin lämmittää kuoria. Ja samalla lopetin ohjeiden noudattamisen. En esivalmistellut kankaita, en siivilöinyt lientä, en mitannut lämpötiloja. Lisäsin vain liemeen mututuntumalla eli reippaasti suolaa ja ruokasoodaa, ja heitin kankaat kuivana sekaan. Ruokasooda tekee liemestä emäksistä, jonka pitäisi tuoda vaaleanpunaisia sävyjä paremmin esiin. Suola puolestaan auttaa sitomaan värjääviä tanniineja tiukemmin kiinni selluloosakuituihin, joista puuvillakin koostuu. Kävin aina tasatunnein hämmentämässä keitosta, joka sai muhia rauhassa kannen alla. Olin valmistellut pitämään seosta liemessä yön yli, mutta jo muutamassa tunnissa lakanoihin oli tarttunut intensiivisiä, poltetun oranssin sävyjä.

Kasvivärjäys on arvoituksellista, hauskaa ja jotenkin taianomaista. Vaikka lopputulokseen voi pyrkiä vaikuttamaan monen tekijän avulla, tulee se silti olemaan täysi yllätys. Miten yksi kumilenksu riittää tekemään teräväpiirteisiäkin kuvioita? Miten eläväiseltä epätasainen väripinta näyttääkään? Ja miten suoranaisesta roskasta saa liukenemaan väriaineita, jotka tarttuvat jäädäkseen?

Eräs naamiaisasu


Minähän en askartele. Minä en osaa. Paitsi pakon sanelemana. Tällä kertaa pakon saneli ainejärjestön jokavuotuinen Saturnalia-juhla, teemana elokuvapahikset. Ja mähän rakastan teemajuhlia! Yliopistomaailmaan sopivasti tilasin kahdenkymmenen euron opiskelijabudjetilla sitten jo lokakuussa ebaysta punaisen peruukin (taisi olla Pieni merenneito Ariel-peruukin nimellä), sukkahousut, silkkihansikkaat ja 12 metriä tekomurattia. Jepajep, mun hahmo oli Poison Ivy.

Yleensäkään mun tekemiset ei onnistu kuin elokuvissa. Saturnalia-asun valmistelu oli kokonaisuudessaan tragikoomista. Budjetti kolminkertaistui, kun huomasin ettei kaksitoista metriä höttöistä ja hintelää kiinamurattia riitä todellakaan peittämään mun paksua vartaloa. Oli siis haettava Plantagenista vähän järeämpää ja kalliimpaa tekomurattia.

Snapchatissa seuraajat saivatkin jo todistaa mun säälittävää värjäily-yritystä juhlien aattona. Heitin ronskisti väripatruunan ja paketillisen suolaa (ei-jonotettuun!) ämpäriin, ja sekoittelin keitosta lattialistan pätkällä, jonka olen unohtanut hävittää kun kiskaisin sen ehkä kuukausi sitten irti kenkäkaapin tieltä. Mulle tuli nostalginen olo lapsuuden noitaleikeistä siinä värilitkua sekoitellessani.




Ja niinhän siinä lopulta kävi, että Nitor-tekstiiliväri sävyssä Kaktus esiintyi lopulta hansikkaissa sävyssä Akvamariini, ja sukkahousuissa sävyssä Pelicansin turkoosi. Mun oli tarkoitus pukeutua Myrkkymuratiksi, ei miksikään trikoofetissikirurgiksi. Sen sijaan käsiin oli tarttunut tarpeeksi oikea vihreä sävy mun uhkarohkeana sekoitettua värjäyslientä ilman suojahanskoja. Sinänsä ihan kätevää, tämän takia ei hanskoja lopulta edes tarvittu. Luojan kiitos Sofia oli etsinyt ja löytänyt riittävän oikean vihreät sukkahousut jostakin kivijalkakaupasta. Musta on kivaa, että joku siivoaa jäljet mun puolesta, jos onnistun sotkemaan.

Koska kärsivällisyys tai käsityötaidot ei ole mun hyve, etkoilemaan tullut Sofia joutui ompelemaan loput muratinpätkät mun asuun. Mä kun olin menettänyt jo hermoni sekä vasemman käden etusormesta tunnon siinä kiirepaniikissa lehtiä yksittäin ommellessani. Nyt tämän vierailevan ompelevan enkelin ansiosta mulle jäi jopa aikaa meikata ilman suurempia kiireitä.




Ja kuten kaikkien parhaiden juhlien, myös Saturnalian afterpartyja sai viettää omassa sängyssä pitsan äärellä.

Crochet bag

Taidan olla saanut pienen tällin päähäni. Ainakin sitä mieltä ovat kaikki kaverini, joilta olen kysynyt mielipidettä tästä laukusta. Koska kyseessä on Dolce&Gabbanan Miss Sicily vuodelta 2012, en tiedä saako sitä enää mistään. Tai raaskinko heittää kahta tonnia laukkuun, josta en tiedä tykkäänkö tarpeeksi.

Sen sijaan ajattelin inspiroitua laukusta, ja virkata itse samankaltaisen. Värikkäitä langanjämiä mulla on enemmän kuin tarpeeksi, eikä tuon virkkaaminen vaikuta mitenkään haasteelliselta. Vain tiivistettyä ja laajennettua isoäidinneliötä ja simpukkanauhaa. Tai jotain. Kyllä mä vielä keksin. Ainoa kysymys on se, millä saan laukusta tarpeeksi jämäkän? En soisi lopputuloksen näyttävän alakoululaisen jumppapussilta. Tässäpä projektia keväälle.

Henna

Liian isot kakkupalat ovat ihan mun juttu. Teoriatasolla kun olen omasta mielestäni ihan kamalan hyvä about kaikessa. Käytäntö on sitten ihan eri juttu. Tällä kertaa haukkasin ihan liian suuren palan hennakakkua.


Eihän hennatatuoinnin tekeminen voi mitenkään olla vaikeaa. Ei tarvitse kuin pursottaa ruskeaa mönjää pitkin kättä ja odottaa. Tilasin itselleni palkinnoksi hennatatuoimisen aloituspakkauksen. Kun postista tuli tällainen jauhekirje (joskin ihastuttavan kissamainen), olisi fiksuin jo luovuttanut:

Mä en ole fiksu enkä varsinkaan luovuttajatyyppiä, joten ensimmäisenä vapaapäivänä hennatahnan tekoon. Ohjeet olisi ainakin kannattanut lukea etukäteen, tahnan kun tulee antaa tekeytyä päivän tai pari. Niinpä itse sotkeminen tapahtui vasta kolmantena vapaapäivänä. Onneksi aikaa on.



Piirsin huultenrajauskynällä jonkunnäköisen suunnitelman käteen, joka eli aika reippaasti itse taiteilun aikana. Ja olisinpa ollut kaukaa viisas ja valinnut suoraviivaisemman kuvan. Mun kädet tärisevät aina kuin hardcorenikotinistilla, kahvilassakaan en saa kannettua kahvitarjotinta läikyttämättä kahvia. Itkuhan siinä meinasi päästä kun viivat ja pisteet eivät taipuneetkaan just niinku mä haluan.



Pari-viis beetasalpaajaa naamariin ja rauhallista hengitystä. Ei sen tarvitse olla niin priimaa. Se saattaa olla ehkä ihan hyvännäköinenkin, kun tahna poistetaan. Söhrin suunnitelman loppuun ja tylsistyin odotellessani tahnan kuivumista. Ai että kun noi luonnokset kuultavat kivasti tuolta tahnan alta. Käsi näytti aikasta epämääräiseltä. Mulla ei myöskään ole minkään valtakunnan symmetriatajua, ja unohdin lehtiruodit ja pistejonot mandalan vasemmalta puolelta. En edes huomannut asiaa, ennen kuin joku kommentoi instassa että on muuten aika paska tekele. Niin on, kiitos palautteestasi!



Seuraavana päivänä rapsuttelin tahnan irti, ja ihailin lopputulosta. Parhaiten väri oli tarttunut sormiin, huonoiten ranteeseen. Ranteessa kun väriä oli muutenkin tosi ohuita viivoja. No, ehkä se vielä tummuu päivän tai parin kuluessa. Aina sanavalmis Väinökään ei uskaltanut antaa mitään kommenttia tuosta. Ehkä se tosissaan on niin kamala. Täplien olisi pitänyt olla pyöreämpiä, viivojen yhtenäisempiä ja muotojen symmetrisimpiä. No, itselleni se kelpaa. Kun ei koko nainenkaan ole niin justiinsa, ei väliaikaisten ihokoristeidenkaan tarvitse olla.


Mä ajattelin että hennatatuoiminen olisi joku neulomisen tai mandaloiden piirtelyn kaltainen rentouttava harrastus, mutta tärisevät kädet ja aaltoilevat viivat vetivät hetkessä stressitason punaiselle. Tämä harrastus taitaa jäädä kertakokeiluksi. Jatkossa hankkinen hennani ihan asian osaavilta artisteilta.

Koruteline

Mua on jo pidemmän aikaa tökkinyt omat sekaiset koruröykkiöni, jotka lojuvat siellä sun täällä, useimmiten jemma-nimisessä piilossa. Shoppailuinnon sijaan olen taantunut minä ite-vaiheeseen. Päätin hakea inspiraatiota Pinterestistä, ja askarrella itse jonkinlaisen säilytyshökötyksen koruilleni. Koska mun taiteellinen toteutuskyky on erittäin rajallinen, valitsin helpoimmalta näyttävän, mutta silti silmääni miellyttävän inspiraation.


Äidin luota löytyy monta tuhatta kiloa vanhaa ja tarpeetonta tavaraa, niinpä sosialisoin vanhan lautasen, kynttilänjalan ja lasinalustan, jotka näyttivät kokonsa puolesta mun visioihin sopivalta. Spraymaalejakin löytyi kymmeniä väriä. Valitsin hopeiset.

Ensin mä harjoittelin sitä spreijausta jollekin aikansa eläneelle lautaselle, ja testailin myös sävyeroja, mulla oli kolme eri hopeista spraymaalia. Kun tuntumaan oppi (mä en ole orientoitunut graffititaiteilija!), aloin maalaamaan ite telineen osia. Spreijasin noin 20 sentin päästä jatkuvalla ranneliikkeellä. Annoin muutaman minuutin kuivumisaikaa, ja spreijasin uuden kerroksen. Kynttilänjalan spreijasin kertaalleen kolmelta puolelta, jolloin kerrokset menivät vähän päällekkäin, ja lasinalusen kahdesti kummaltakin puolelta.

Annoin osien kuivua reilun vartin, ja aloin liimaamaan hökötystä kasaan. Tähän olisi ehkä vaadittu jotain kunnon liimaa, mutta mä en löytänyt kuin Erikeeperiä. Hyvin on pysynyt kasassa. Liimasin osat yhteen huonolla symmetriatajullani vähän sinnepäin.


Tolta se sitten näyttää - hyvin kotikutoiselta. Samassa syssyssä spreijasin myös vanhan kahvikupin ja liimasin sen testilautaseen - korutilaa ei koskaan voi olla liikaa! Seuraava ratkaistava asia on nimeltään järjestelykysymys.

Niittishortsit

Joskus vuonna jalmari ja käpy näin Weheartitissä shortsikuvan, joka vei multa sydämen ja parit yöunetkin. Metsästin aikani noita niin Runwaydreamzilta kuin jonkun kotiaskartelijan tekeminäkin Etsystä ja ties mistä kera kirahvein, kissain ja koirain. Yritin nakittaa askartelutaitoista ystävää tekemään mulle tollaiset, ja lopulta unohdin. Sitten, farkkuvarastoani karsiessa muistin taas nuo yhden ajan rakkausshortsit ja päätin, että minä ite. Ihan hyvä saavutus kun ottaa huomioon, että mä olen kärsimätön, taiteellisesti lahjaton ja ompelutaidoton.

Näihin tarvittiin uhraamiskelpoiset farkut, kloriittia, sadan niitin pussi, vasara, sakset, ämpäri ja ratkoja. Unohdin kuvata kaikki välivaiheet, joten yritän selittää mitä tein. Tekojen selittäminen jälkeenpäin on usein vaikeaa, mutta kysymykseen miten? on helpompi vastata kuin kysymykseen miksi?

Ensiksi leikkasin lahkeet omille muodoilleni siveellisimpään mahdolliseen minimittaan, eli mikroshortseista ei ihan vielä puhuta. Ja ratkoin noi järkyttävät oranssit takataskutikkaukset pois. Koska halusin shortseista vaaleat, höläytin ämpäriin aimo annoksen kloriittia ja shortsit perään vaalentumaan.

Puolentoista tunnin kloriittiliotuksen jälkeen pikapesu (mun pesukoneen pikapesu kestää sata minuuttia...) ja lahkeetkin rispaantuivat just niinkuin piti. Kokemuksen vähemmän matala mutta sitäkin syvempi rintaääni nimittäin kertoo, että kun alkuun on päästy, jatkossa rispaantumista ei pysäytä mikään. Ratkoin takataskusta yhden sivun, ja ompelin reunaan taitoksen.

Niitit tekivät pahaa jälkeä käsille, mutta kuten tatuoimisen ja synnyttämisenkin kanssa: joutuu kärsimään, jos haluaa lopputuloksen olevan hieno ja mieleinen. Olin lukenut jostain niksipirkasta, että vasaran kanssa niitit saa helpommin läpi farkkukankaasta. Myytti murrettu, kiinnitin viisi niittiä vasaralla ja hajotin kaksi, loput painelin omin pienin kätösin.

Multa puuttuu käytännössä täysin avaruudellinen hahmotuskyky ja symmetriataju. Yritin perfektionismipuuskassani noin neljä tuntia kohdistaa niittejä suoraan, jonka jälkeen ajattelin, että olkoot ja annoin niiden mennä vinksin vonksin vähän vähemmän sinnepäin. Tuskin kukaan tulee vatupassin kanssa mun takamustani mittailemaan. Jos tulee, toivotan hauskoja mittailuhetkiä!

Yllättävää kyllä, niittitakataskun kanssa istuminen ei yhtään satu pyllyyn. Lempparishortsit done, pääsisipä vain pian käyttämään niitä. Onneksi kesä on jo jollakin ovella. Toivottavasti löytää tiensä pian tänne.

diydiydiyyy


Siskot on ihania, varsinkin isosiskot. Niiltä kun saa aina kaikkee sälää jota tulee ovista ja ikkunoista. Meillä kyllä nallepuh on in, mutta koska mulla on huutava pula valokuvakehyksistä niin päätin ottaa nää "omaan" käyttöön. Kehykset kun jostain kumman syystä maksaa hunajaa. Nää taulut on ihania, mutta ei aivan sovi mun värimaailmaan eikä ajatuksiin.
Mutta...


Kun niille antaa vähän lakkaputelia takamukselle ja pistää hihat heilumaan, lopputulos voi olla mitä vaan. Tällä kertaa säästetty vielä mustettakin ja käytetty ihan oman käden jälkeä :D


- Tiia -