Random facts

Leikin pienenä, että perunamuusi on peltoa, johon painelin haarukalla vakoja ja istutin muuta ruokaa niihin vakoihin. Ja ruualla leikkiminenhän oli kiellettyä.

Teatterissa, elokuvissa yms. haluan istua aina kaverini oikealla puolella. Tietenkin tässä käydään keskustelu "Kumman paikan sä haluut? - Ihan sama.." jonka jälkeen voin huoletta ottaa paikan ystävän oikealta puolelta, mulle kun se ei todellakaan ole ihan sama. En tiedä, onko kukaan koskaan havainnut mun tota tapaa. Jos ihmisiä on enemmän, voin istua myös keskellä, mutta jonkun tutun on pakko olla siinä vasemmalla puolellani.

Olen ihminen, jolle sattuu ja tapahtuu. Useimmiten sattuu. Ihme kyllä en ole vielä koskaan kokenut luunmurtumaa. Muuten onkin jääty auton alle, puolihukuttu ja pannutettu mitä omituisimmissa paikoissa. Puhumattakaan uskomattoman absurdeista tilanteista, joihin olen joutunut osalliseksi.

Rakastan rommia, mutta Captain Morgan on kenties ikuisella boikottilistalla. Jokainen NHL:ää jenkkilähetyksellä katsova ymmärtää varmasti miksi. Se mainos ansaitsisi kaikki maailman ärsyttävyyspalkinnot. Haluan ne merirosvomainokset takaisin!

Olen jo vuosia nähnyt painajaisia mullevipilvestä. Katson unessa säätiedotusta, jossa mullevipilven ilmestymisestä/lähestymisestä kerrotaan, mutten ikinä ole sitä unessa kohdannut, joten en tiedä tarkalleen millainen pilvi se on. Mullevipilvi ei koskaan ehdi havaittavaksi asti, koska herään jo pilven maininnan jälkeen mielettömän ahdistuneena ja itkuisena. Googlettelen aina toisinaan unenpöpperössä, josko joku muu tietäisi kauheasta mullevipilvestä jotakin.

Käytän puhelimessa autocorrectia, ihan jo pelkästään sen elämääntuoman huumoriarvon vuoksi. Olen esimerkiksi kutsunut ystäväni syömään täytettyjä paperikoneita, kerroin Patrick Kantaäidistä ja miettinyt, että Mymmelillä olisi taas pian NATO-lähettilään aika.

Selityksiä

Blogi on kärsinyt koko syksyn aikana huomattavasta hiljaisuudesta, joka on korostunut näin marraskuun aikana. Ellei jopa räjähtänyt käsiin totaalisesti. On siis selittelyn paikka.

Viimeisen puolen vuoden aikana osa mun sisäelimistä (ei, yllättäen maksa ei ole yksi niistä) on yrittänyt jättää irtisanomisilmoituksia, toistaiseksi tuloksetta. Viime viikot onkin eletty aika tiiviissä liitossa sairaalan kanssa. Mä en kirjoita kuitenkaan sairausblogia, joten en omasta oireilustani aio sen enempää avautua.

Myös mun elämäntilanne on muuttunut radikaalisti. Olen joutunut poistumaan mukavuusalueiltani, mikä on tuonut elämään niin hyvää kuin huonoakin. Vapauden määritelmän on saanut päivittää. Käsite koti on muuttunut, elämä on enää vain hyvin niukasti Lahteen sidottuna. Kovaa hintaa tästä joutuu maksamaan ja monta päivää vaihtaisin pois. Mutta eteenpäin mennään vielä.

Lisäksi, mä olin aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina olen saanut paljon rakentavaa palautetta, joka on saanut mut pohtimaan omia kirjoitustaitojani ja ylipäätään mielekkyyttä bloggaajana. Mä kun voin ilmaista itseäni muutenkin kuin kirjoittamalla, esimerkiksi puhumalla suoraan läheisilleni. Kerran vielä olin idealisti, nyt tuntuu, että en saa raavittua kasaan edes täytepostausta. Hittoon tekosyyt valokuvaamisen mahdottomuudesta hämärän aikaan, mä olen vain huono.

Kirjoittaminen kun joskus oli mun henkireikä, nyt se tuntuu toisarvoiselta. Mä en ole koskaan halunnut miellyttää massaa, joten julkinen bloggaaminen tuntuu jopa ironiselta. Mä en miellytä edes pientä prosenttia lukijoistani. Miksi kerjään tahallani turpaan provosoimalla ilkeitä anonyymeja, päivittäin? Tulevaisuus määrittää kohtalon.

Maailma on rotta

Mun alkuperäinen suunnitelma loppuviikolle oli käydä vain katsomassa Jokerit-SKA-peli, mutta Helsinkiviikonlopuilla on tapana venyä. Mä ehdin toista kuukautta jahkailla mennäkö Atomirotan levynjulkkarikeikalle vaiko ei, ja lopulta en keksinyt yhtään hyvää syytä olla menemättä. Niinpä mä venytin visiittiä perjantaille, ja suuntasin Tavastialle.

Sanalla sanoen huikean keikan jälkeenkin hengailtiin kaveriporukalla Tavastialla pilkkuun asti. Kivaa oli, en edes muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhtä kivaa iltaa. Jostain syystä seuraavana päivänä ei ollut enää yhtä kivaa. Niinpä mä venytin visiittiä sunnuntaille...

...and we couldn’t wait to grow up

Soda becomes vodka

Bikes become cars

Dad’s shoulders were the highest place on earth 

and mum was your hero

Your worst enemies were your siblings

The most pain you felt was when you skinned your knees

and goodbyes only meant until tomorrow?

Täytin tänään 8000 päivää. Tähän on tultu.

Disney on Instagram

Olen varmaan joskus maininnutkin pitäväni ilmiöistä. Tykkään ajan hermoilla olevasta kulttuurista, sellaisesta nykyhetkeä heijastavasta. Ajankuvasta, jota muistella nostalgialasit päässä kahdenkymmenen vuoden päästä. Puhutaan sitten valtio x:n edelläkävijäjohtajasta, somevillityksistä tai artistin fanittamiseen liittyvästä massahysteriasta, musta on hienoa olla ollut todistamassa niitä.

Italialainen ystäväni tietää tämän, ja vinkkasi minulle maannaisestaan Simona Bonafinista. Kuvittaja on tehnyt someilmiöstä someilmiön, kuvaamalla Disney-hahmojen Instagramin käyttöä. Kruununa hashtagit ja kommentit. Tee saa Liisan typoamaan.

Mua Instagramissa seuraavat tietävätkin, että olen äärimmäisen huono kyseisen palvelun kanssa. Mä olen aivan liian laiska kalastelemaan tykkäyksiä ja seuraajia viimeiseen asti hiotuilla kuvilla ja huomionhakuhashtagvyöryillä. Tai seuraamaan jotakuta vain kastematoja kuvaavaa sankaria pelkästä velvollisuudentunnosta, koska hänkin seuraa minua. Tekemään mitään ylimääräistä vain sen takia, että nyt saan kivan kuvan instaan! Tämähän on sitten kateellisen puhetta.

Perustin Instagramtilini noin kaksi ja puoli vuotta EO (ennen omppua) lähinnä ruokakuvien tallennusta varten. Edeltävän puhelimen muisti kun oli naurettavan pieni, ja halusin muistaa mitä olin syönyt ja milloin. En leikkiä oman elämäni jamieoliveria. Enkä surrut, kun värikäs ja anarkistisesti sommiteltu annos täytettyä paprikaa ei saanut yhtään tykkäystä.

Pitkälti omasta instagramkoomaisuudestani johtuen Simona Bonafinin projekti kolahti täysin! Taiteilija on kuvannut juuri ne somejulkisuudenhakuisuuden minua huvittavat piirteet, Herkules todellakin olisi #salilekasalilvika. Jään täten odottamaan proggiksen jatkoa. Mua houkuttaisi suuresti tietää millainen olisi Instagramin Pocahontas.

Kuvat: Simona Bonafini

Marraskuun mielentila

Mä olen aina säälinyt marraskuuta. Enemmistö kuukausivihapuheesta kohdistuu syyttä marraskuuhun. Ei se kuun vika ole, että Suomi sijaitsee missä sijaitsee, kaikki epäkonkreettinen paska vain sattuu kulminoitumaan marraskuun tienoille. Onhan muulloinkin kurjaa.

Tänä vuonna marrasmasistelijoiden joukko yrittää kutsua. Ikkunasta katsoessa näkyy harmaa vasten harmaata. Maisemasta on imetty väri. Läheinen keltainen talokin näyttää harmaalta. Ympäristö on masentavaa massaa kuolleine kukkineen ja alastomine oksineen.

Kello neljän hämärä ja valtava unentarve unta kuitenkaan saamatta. Jatkuva väsymys. Joka päivä on kumisaapaskeli, muttei kumisaappaita viitsisi pitää joka päivä. Sitten on märät sukat ja kylmät varpaat. Ja armoton jäätihku vasten kasvoja.

Yrityksestä huolimatta, marraskuu ei saa mua koskaan. Mä tunnen sen metkut.

Etanoita

Bongasin kauppareissulla etanoita, joita en ollut aiemmin itse valmistanut ruuaksi. Päätin selättää jälleen yhden keittiökurimuksen, yrittää tehdä kotiloita kotioloissa.

Ostin siis tölkkietanoita kuorineen, ja valmistin ne tämän reseptin mukaan. Tuttuun tapaani sovelsin hiukan reseptiä. Esimerkiksi leipäraasteen korvasin korppujauhoilla, ja jätin voiruusukkeiden pursottamiset hoikemmille. Etanat kotiloineen kannattaa myös huuhdella huolellisesti, mulla oli niissä todella paljon hiekkaa.

Myös etanahifistelyvälineet multa puuttuvat täysin. Etanapannun virkaa hoiti foliosta taiteltu ruma läpyskä, pihdit loistivat poissaolollaan ja haarukkana käytin fonduehaarukkaa. Käy se näinkin!

Halloween

Perjantai-iltana juhlittiin Halloweenia Johannan ja Saran kanssa. Johanna tarjosi etkot, kakut ja kahvit, jonka jälkeen Lahden yöelämä veti puoleensa pilkkuun asti. Onhan se ihan kiva kerran kuussa tai parissa.

Vaikka rakastankin teemajuhlia, olen itse äärimmäisen laiska pukeutuja. Menin siitä mistä aita oli matalin, mustaa päälle ja kisupipo päähän. Pienen maanittelun jälkeen annoin maalata naamaani viikset. Tytöt sen sijaan olivat panostaneet huolella. Ehkä mäkin vielä jonain vuonna.