Syyttävät sormet osoittelevat ilmastoahdistuksen nimissä

Omassa somekuplassani on viime päivinä kuohuttanut useampien matkailuvaikuttajien kannanotot ilmastokeskustelusta, ja sen keskittymisestä lentomatkailusta arvosteluun. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja, kuten vastuun sysääminen yksilöille valtaapitävien sijasta. Ihmiset nokittelevat keskenään, onko laivamatkaileva pahempi ihminen kuin lentävä. Tai lapseton sekasyöjä vegaania. Mistä ne vaatteet ostetaan, ja kuinka usein? Entä Kiina ja Intia? Harvanpa meistä elämäntyyli kestää lähempää tarkastelua.

Silti en voi olla kyseenalaistamatta ihmisten tarvetta matkustaa. Yksilön olisi hyvä pohtia, montako kertaa vuodessa on tarpeellista päästä lentäen reissuun. Toiselle se on kerran, toiselle kaksitoista. Mun on ollut helpompi haudata lomalennot, kuin muuttua kertalaakista vegaaniksi. Ihmisillä on ehkä luontainen tarve puolustaa omia valintojaan. Onko hyökkäys paras puolustus? On syyteltävä muita, jotta itse saa paistatella hyvässä valossa.

Lentämistä puolustellaan nykyään argumentilla, että hiilidioksidipäästöt ovat vain 2% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tässä jätetään huomiotta paitsi kaikki ne muut päästöt, että koko päästösatsin pruuttautuminen suoraan ilmakehään. Kokonaisvaikutus on siis suurempi, kuin tuo pienenä korostettu luku. Kun otetaan huomioon, kuinka pieni osa ihmisistä lentää koskaan (ja heistä vielä pienempi osa säännöllisesti), tuo kahden prosentin päästömäärä alkaakin vaikuttaa yllättävän suurelta.

Vaikuttajakulttuurissa minua ärsyttää keinotekoinen rajanveto yksilön ja brändin välillä. Influensserin tekemä yhteistyöreissu on työmatka, eikä mikään lomareissu. Mutta onko matkailuvaikuttaja enää yksilö, jos hän tekee työmatkan yrityksensä nimissä, ja saa siitä tuloja? Kuinka paljon siellä käydään keloja että eihän tämä Riviera muuten kiinnostaisi mutta pakko mennä kun on tämä työmatka... Jos ilmiötä kritisoi, se tulkitaan helposti henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ilkeä ei tarvitse olla, mutta vaikuttajat unohtavat tai haluavat unohtaa mielestäni liian helposti oman sisällöntuottonsa vaikutuksen. Kuinka monelle herää tarve lähteä sinne Rivieralle luontaisesti, kuinka monelle näkemästään kaupallisen yhteistyön sisällöstä? Vaikka sinänsä yksilö vain esittelee ylellistä elämäntyyliään, kuinka moni seuraajista pyrkii saavuttamaan itselleen samaa?

Tätä olen itsekin pohtinut, kun olen höpöttänyt someeni omia reissujuttujani. Herätänkö joissakin tarpeen lomailla? Kuinka moni suhteuttaa vinkkini omien mukavuusvaatimuksiensa mukaiseksi, eikä välttämättä käyttäydykään kunnioittavasti luonnonpuistossa? Hyödyntää monikansallisia yhtiöitä paikallisten pikkuyrittäjien sijaan? Mikä pahinta, loukkaa paikallista kulttuuria? Esimerkiksi tilaamalla Italiassa cappuccinoa iltapäivällä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa haluani ja oikeuttani matkustaa. Itken Italiaikävää, haaveilen rantapäivästä, himoitsen viikunaa suoraan puusta. Tahdon maata puhtaissa lakanoissa kaikki ikkunat auki! Tahdon istua tuntitolkulla itävaltaperheeni kanssa aamupalapöydässä. Näillä näkymin tänä vuonna en ole menossa minnekään. Korkeintaan Tarttoon, mutta passinikaan ei ole voimassa. Sen uusiminen tuntuu toistaiseksi kohtuuttoman vaikealta haasteelta. Pyrin muutenkin omistamaan vain sellaisia asioita, jolle minulla on käyttöä. Jos en matkusta, tarvitsenko passia lainkaan?

Kiillotanko vain sädekehääni, koska todellisuudessa minulla ei ole tarvetta lentää mihinkään? Minulla on ollut ja tulee olemaan aikaa mennä maateitse Norjaan ja Italiaan kurssittamaan itseäni. Pystyvätkö muut vastaavassa tilanteessa käyttämään ylimääräisen viikon matkustamiseen? Olen joskus matkustellut paljon ja harkitsematta. Tuntuu hassulta ajatella tämän olevan vasta ensimmäinen vuoteni, kun en poistu Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuinka usein matkailu onkaan toiminut minulle vain pakokeinona arjesta?

Maata pitkin matkailukin aiheuttaa päästöjä. Laivoista puhumattakaan. Sähköinen lentäminen kehittyy, ja pianhan lentomatkailu on taas ekologista! Jep, kehitys kehittyy. Voisinpa nähdä kristallipallostani milloin tämä on mahdollista. Kuinka kauas sähkön voimalla voi lentää? Kohdistuuko sähkölentokoneiden tuottamiseen samoja ongelmia, kuin sähköautojen? Ja onko tästä koskaan syrjäyttämään verovapauden avulla keinotekoisesti halpaa lentokerosiinia? Toistaiseksi lentoyhtiöiden ympäristösuunnitelmat vaikuttavat pyörivän kompensaatioiden ympärillä. Vaikka tulevaisuus voi olla hyvä, miksi tukea tällaista yritystoimintaa tässä hetkessä?

Silti, keskustelun pyöriessä whataboutismien ympärillä, en voi olla miettimättä mitä epäkohtien esillenosto on toisilta pois. Kuka tahansa voi pohtia omien valintojensa merkitystä ympäristön kannalta, oli kyseessä sitten lapsiluku, yksityisautoilu tai vaikka käytetty elektroniikka. Miksi ei voi tarkkailla monia osa-alueita ja kehittää toimintaansa? On vain hyvä lisätä tietoisuutta esimerkiksi ruuantuotannon päästöistä, eläinperäisen ruuan vähentämisestä ja tuontielintarvikkeiden epäekologisuudesta. Toisaalta, rajansa kaikella. Minut on hiljennetty lentokeskustelusta argumentilla "ylipainoiset ne vasta päästöjä aiheuttavat, koska ruokaa ja materiaaleja menee enemmän". Kukaan ei varmasti koskaan ole riittävän hyvä. Mutta on hyvä herätellä kaikkia ihmisiä pohtimaan, kannattaisiko omia tottumuksiaan muuttaa.

Aborteista, patriarkaatista ja Puolan tilanteesta

Olin ensimmäisen tuhannen joukossa allekirjoittamassa, kun Omatahto2020-kansalaisaloite julkaistiin kuukausi takaperin. Kansalaisaloitteen tavoitteena on muuttaa Suomen aborttilakia niin, että abortin voi saada sitä pyytämällä, ilman erillistä syytä. Pakko myöntää, itselläni ei ollut tarkkaa ymmärrystä Suomen aborttilainsäädännön tilanteen vertautumista Euroopan kentällä, enkä ollut aiemmin osannut edes ajatella lain olevan jotenkin epäreilu. Tässä näkyy oma helsinkikeskeinen kuplani: jos haluaisin abortin, minulla ei olisi vaikeuksia löytää nykylainsäädännön vaatimaa kahta lääkäriä, jotka puoltavat toimenpidettä.

Vaan mietitäänpä sittenkin, abortin saadakseni joutuisin tekemään tarkan selonteon ventovieraalle, miksi en halua osallistua synnytystalkoisiin, miksi tämä lapsi ei juuri nyt sovi elämäntilanteeseeni. Pikkupaikkakunnalla kohdalle sattuva vanhoillinen lääkäri voi alkaa arvostelemaan, tai jopa koko operaatio torppaantua, jos kahta aborttimyönteistä lääkäriä ei samasta terveyskeskuksesta löydy. Mielestäni ideaalitilanteessa raskaana olevalla on oikeus tehdä päätös, mutta myös lääkärillä halutessaan kieltäytyä tekemästä toimenpidettä, jolloin nainen jo alun alkaen ohjataan aborttimyönteiselle lääkärille. Kaikki lääkärit eivät ole kristillispoliittisia arvokonservatiiveja.

Päätöksen raskauden keskeytyksestä tulee siis olla raskaana olevan oma. Ei puolison, vanhempien, irtosuhteen tai yhdenkään poliitikon tai terveydenhuollon ammattilaisen. Ei yhdenkään äijänkäppyrän, jota aborttilaki ei edes koskisi. Naisella tulee olla itsemääräämisoikeus omasta vartalostaan. Kansalaisaloite on jo kerännyt yli 50 000 allekirjoitusta, joten se etenee eduskunnan käsittelyyn. Sen voi silti edelleen käydä allekirjoittamassa.

Vielä surullisempi tilanne EU-tasolla on Puolassa, jossa aborttilaki tiukentui juuri entisestään. Nyt abortti on Puolassa enää sallittu vain jos se on alkanut insestin tai raiskauksen seurauksena, tai on merkittävä uhka raskaanaolevan terveydelle. Vakavasti epämuodostuneen sikiön abortointi on nyt siis kielletty. Tämä tekee puolalaisnaisen itsemääräämisoikeudesta omaa kehoaan kohtaan käytännössä mahdotonta.

Kuten esimerkiksi tämä YLE:n uutinen linjaa, pieni vähemmistö kansasta olisi kannattanut tätä tiukentunutta lainsäädäntöä. Lainsäädäntö ajettiinkin läpi ilman parlamentin äänestystä. Nykypäivän Puola on oppikirjaesimerkki patriarkaatista, missä sedät uskontoa tekosyynä käyttämällä oikeuttavat naisvihansa. Olisiko aborttioikeus näiden setien itsemääräämisoikeudesta jotenkin pois? Ei olisi. Ei ihme, että siellä nyt protestoidaan. Aborttien laillistamisen puolesta Puolassa voi allekirjoittaa vetoomuksen.

Globaalissa mittakaavassa sekularisaatio ei tällä hetkellä vaikuta saavan jalansijaa. Olen itse havainnut meillä Suomessakin pienen, mutta radikaalin ääriuskovaisuuden nousemisen, jossa äänenkäyttäjät ovat vasta aikuisiällä tulleet uskoon. Siellä sitten huudellaan helvetin lieskojen koituvan halloweenin viettäjien kohtaloksi, ja niille, jotka kyseenalaistavat Raamatun todenmukaisuuden. Ero tavanomaiseen evankelis-luterilaiseen suomalaiseen on hurja. Ei puhettakaan aborttioikeuksista, sillä jo ehkäisy, jopa keskeytetty yhdyntäkin on syntiä. Ei väliä vaikka fiilikset droppaisi kun tuleva ihmistaimi on pakko saattaa aluilleen maan täyttämiseksi. Tiedän tapauksia, jossa uskoontulleella on rikkinäinen tausta, joten henkilö on ollut helposti manipuloitavissa radikaaleihinkin näkemyksiin. Hirvittää ajatella tulevaisuusnäkymiä Suomessa, mikäli ääriajattelun suosio kasvaisi.

Karu fakta on, että abortin saatavuutta heikentämällä niiden määrä tuskin kuitenkaan vähenee. Ei Puolassa, ei meillä Suomessa, eikä missään muualla. Tähän apukeinona olisi esimerkiksi seksuaaliterveyspalveluiden ja ehkäisyn saatavuuden parantuminen. Puolassa lähdetään vartavasten aborttimatkoille ulkomaille, mutta ovatko nämä hauskat pikku lomareissut koko väestön saavutettavissa? Laittomia abortteja tehdään epämääräisissä kotiolosuhteissa varmasti, ja nämä ovat hengenvaarallisia. Oikeuden turvalliseen aborttiin soisikin kuuluvan kaikille. Ja päätöksen tulisi olla yksinomaan sen kohdullisen osapuolen.

Maineensa vanki

Viikonloppuna viinin äärellä ehti ajatella, pohtia, jutella ja oivaltaa kaikenlaista. En voi olla miettimättä ihmisten negatiivisia ennakko-oletuksia, jotka kohdistuvat minuun itseeni vielä tuntemattomana persoonana. Halutaanko mun tuottamaan sisältöön tutustua tarkemmin, koska huhuja on luettu? Kuinka murtaa vahvat ennakko-oletukset, jotka ovat aina suorastaan oikeuttaneet ajattelemaan minusta pahaa?

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut omista ulkonäköpaineistani ja siitä, kuinka toivoisin että kauneuden sijaan yhteiskunnassa keskityttäisiin korostamaan yksilön muita positiivisia ominaisuuksia.  Usein sanotaan, että kaikki ovat jollakin tapaa kauniita, mutta tarvitseeko kaikkien olla? Jos joku on ruma, onko hän automaattisesti myös vähemmän tärkeä? Muodostaako estetiikan koordinaatistossa x-akselin paha-hyvä ja y-akselin arvokas-arvoton?

Kauneuden rinnastaminen hyviin ominaisuuksiin on kuitenkin syvällä länsimaisessa yhteiskunnassa. Aika erikoista, kun kyse on puhtaasti makuasioista. Kahdesta muilta ominaisuuksiltaan tasaväkisestä hakijasta valitaan helposti se kauniimpana pidetty. On tutkittua, että erityisesti naisilla ulkonäkö vaikuttaa muutenkin työnsaantiin. Musta on jo tarpeeksi ahdistavaa pitää CV:ssä omaa kuvaani. Mietin, onko se ennakkovaroitus, vaiko mahdollinen naula arkkuun.

Usein keskustelu kauneuden ympärillä kääntyy myös ulkonäköä arvostelevaksi. Kauneuden arvosteluun liittyy aina riskinsä, se esimerkiksi ruokkii hetkessä ilkeämielisiä sieluja kirkumaan kuinka minun mielestäni tuollainen ei ollenkaan ole kaunista, hyi hyi mut hei tää on vaan mun mielipide. Ja toisaalta ne kiltimmät sielut ovat heti puolustuskannalla, kuinka kukaan ei ole ruma, ikään kuin ihmistä pitäisi väkisinkin sulloa kauneusmuottiin, jotta hänen arvokkuutensa voidaan todistaa. Kolikon kääntöpuolena taas absoluuttisen kauniina pidetyt ihmiset tuntuvat olevan tavallaan arvostelun yläpuolella. Heidän arvostelu tulkitaan väkisinkin kateudeksi ulkonäöstä, vaikka absoluuttisen kauniiseen henkilöön kohdistuva arvostelu käsittelisikin jotain huonosti hoidettuja bisneksiä tai luoja ties lemmikkieläimen kohtelua. Ei kannata sanoo noin, sehän on uskomattoman kauniskin vielä.

Ihmisiä kuvaillaan herkästi toisille ulkoisten, usein niiden normista poikkeavien ominaisuuksien perusteella. Kuulin, kuinka puolituttu oli vastikään kuvaillut minun ulkonäköäni kaverilleen kutakuinkin seuraavin fraasein "Se on sellanen lyhyt pullukka.Vaaleat sellaset ohuet hiukset ja luonnottoman isot tissit, roikkuu. Ei oikein mikään siististi laittautuva" Tuollaisia sanoja käytetty ihan neutraalisti ja sen suuremmin ajattelematta identifoimaan toista ihmistä.

Mietin miten minä, perin tavallinen mutta kauneusihanteiden ulkopuolelle jäävä henkilö, joudun lukemaan niin usein omasta rumuudestani? Yksi mahdollisuus on teoria sisäisestä kauneudesta: henkilö, jota pidetään mukavana ja miellyttävänä, nähdään myös helpommin kauniina. Kauniina pidetty henkilö, joka tekee jotakin moraalitonta, muuttuu monien silmissä vähemmän kauniiksi. Luulenkin, että mut nähdään rumana mahdollisesti siksi, koska massat pitävät mua myös sisäisesti rumana hirviönä, joka kiusaa muita omassa norsunluutornissaan vuodesta toiseen. Saatetaan kokea, että mulle on oikeus vastata kuin huutamalla metsään. Ei tuolle Iidalle tarvitse puhua kivasti kun se on niin ruma ihminen, sisältä ja ulkoa.

Mahdollisesti samasta syystä mun postauksia luetaan vahvojen vihalasien läpi. Kun on jo valmiiksi huono maine, on oletusarvoista, että kaikki kirjoittamani on jollakin tapaa vähemmän arvokasta. Tekstini sisältää väkisinkin negatiivisia elementtejä, vaikken sentään ihan joka postauksessa olekaan ulvomassa maailmantuskaani. Tuntuu, että haluamalla halutaan löytää jotakin, mistä ehkä vähän väärinymmärtämällä pääsee valittamaan ja keksimään mitä ihmeellisimpiä tulkintoja. Saan blogiini nykyisin vain ilkeitä, henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja, joita en halua julkaista. Esimerkiksi silloin kun kirjoitin, etten halua enää lentää Euroopassa tai ymmärrä matkustelua muutenkaan näin korona-aikaan, sain lukea olevani kateellinen niille joilla on varaa lentää, loukkaan postauksellani lomautettuja lentoemäntiä ja olevani tekopyhä koska olen todistettavasti joskus lentänyt. Musta on erikoista, että anonyymissa sovelluksessa blogitekstejäni vastaava keskustelu on sallittua ja jopa suotavaa, mutta näin omalla naamalla tehtynä se leimataankin kiusaamiseksi ja tekopyhyydeksi.

Eilen tein jotain sellaista, mitä en juuri uskalla tehdä: puhuin suoraan kameralle instastoorissa. Halusin purkaa sydäntäni ja lievittää vellovaa ahdistusta. Halusin keskustella omista opiskeluvaikeuksistani, sillä mulla on ollut monesti Instagramin puolella hyviäkin keskusteluja tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Esimerkiksi kesällä kyselin vinkkejä minttudrinkkeihin, ja sain monia hyviä ideoita. Koska moni korkeakouluopiskelija seuraa mua vähintäänkin salaa, erehdyin ajattelemaan saavani mahdollisesti vähintään vertaistukea, ellen suoranaisia vinkkejä. Vaan kun puolessa tunnissa sain kolme viestiä (mahdollisesti saman foorumin asiakaskunnalta), joiden tarkoituksena oli vain haukkua mun hampaita... Tunteisiin meni että tupsahti!

Nykypäivänä on muuten jo melko hyvin sisäistetty, ettei kenenkään ulkonäköä saa arvostella. Miksi tää ei päde mun kohdalla? Kannanottaminen omaan ulkonäkööni keskittyvään tarpeettomaan arvosteluun on taas näitä elämänpelejä, joita en voi koskaan voittaa. Jos ignooraan ulkonäköä haukkuvat kommentit, olen tökerö kun en vastaa kritiikkiin. Jos vastaan ja kerron, kuinka kommentista tuli paha mieli, olen nirppanokka, joka ei siedä kritiikkiä. Jos nostan asian esille stooriini, olen nolo ja haluan vain huomiota ja lisää nettikeskustelua. Nettikeskustelussa ei ole mitään vikaa, mutta jospa se käytäisiin minut itseni mukaan kutsuen, jotta saisin itsekin mahdollisen kommentoida ja puolustaa itseäni. Jos nettikeskustelun tapahtumapaikka on jokin toinen ulottuvuus, disinformaatio vain leviää helposti, vaikka alunperin tarkoitus olisikin hyvä ja vilpitön puolusteluyritys.

Ja niihin opiskeluvaikeuksiin, kukaan suomalainen ei lopulta edes ottanut asiaan kantaa. En ole yllättynyt, joskin pettynyt.

Luottokulttuurin normalisoinnista

Mustan perjantain uhkaavasti jälleen lähestyessä Instagram-mainontani on räjähtänyt käsiin. Ahdistaa olemattomien tarpeiden herättely. Todennäköisesti pidän täyttä somelomaa marraskuun loppupuolella. Näin lähes kaksi kuukautta etuajassa minulle mainostaa niin nettivaatekauppa, meikkikauppa, suoratoistopalvelu, tatuoija kuin pikavippifirmakin, joita en tahdo tässä mainita nimeltä. Olisi mielenkiintoista saada selville millä perusteella tuollainen kohdennettu mainonta minut tavoittaakaan.

Sen sijaan tahtoisin mainita nimeltä Anyfinin, jonka mainonnalta en myöskään ole voinut välttyä. Onpa muuten hienosti suunniteltua mainontaa, se maalaa kuvan firmasta suoraan hyväntekijänä. Jos on sattunut käymään niin ikävästi että olet päässyt velkaantumaan, ei hätää! Muut firmat käyttävät hyväksi taloudellista ahdinkoasi, mutta Anyfin yhdistää lainasi ja helpottaa elämääsi. Eikä kukaan kiinnitä huomiota ongelman taustoihin.

Itse en ole ottanut ensimmäistäkään pikavippiä, mutta olenkin ajoissa tajunnut katkaista välit kulutuskulttuuriin. Mulle ei tule tarpeita saada uusia asioita, en himoitse nyt syksyn tultua baskeria, pukua, hapsulaukkua enkä mitään Marimekon Unikko-kuosissa. Niin aggressiivisesti nämä tuotteet tulvivat minunkin näköaistimukseeni, vaikken aktiivisesti seuraa ensimmäistäkään vaikuttajaa. Joku trendikkäämpi tallaaja saattaisi olla helisemässä kauden vaatimuslistan kanssa. Tai ihminen, jolla on ongelmia taloudenhallinnan kanssa. Helppohan se on uudelleenjärjestellä luottokorttilasku uusiksi Anyfinin kanssa, ja jälleen pääsee kuluttamaan kohti tappia.

Jo pelkästään yhteiskunta kannattaa luottokulttuuria ja velkaantumista. Markkinatalous kannustaa kuluttamaan, ja talouskasvun uskotaan jatkuvan loputtomiin. Opiskelijat käytännössä pakotetaan ottamaan opintolainaa, koska sehän on käytännössä ilmaista lainaa! Muuten vaihtoehtona on asua soluasunnossa (vaatii tietynlaisen asenteen ja persoonan) tai vanhempien luona (vaatii paljon vanhemmilta). Tällä hetkellä halvin HOASin tarjoama ei-solu on "tyydyttävä"kuntoinen 336 euron yksiö Kilosta, kilometrin päästä juna-asemalta. Lainattoman opintorahan ollessa 250 euron pintaan, joku tässä yhtälössä ei ihan täsmää.

Mua ahdistaa aina kun opintolainasta puhutaan ilmaisena lainana, jonka voi vaikka sijoittaa ja sitten on fiksulla opiskelijalla hieno pesämuna asuntolainaa varten hänen valmistuttuaan. Määräajassa valmistuessaan saa vielä lainaa anteeksi, ai että kun on kiltti teko valtiolta. Kun kaikki opiskelu ei ole samanlaista. On aloja, joissa samat kurssit pyörivät joka periodissa. Omalla alallani taas joku kurssi saattaa mennä kerran kahteen vuoteen. Itse kävin töissä vielä alkuvuodesta, jonka takia opintoni ovat noin kaksi vuotta myöhässä. Jos tässä jossain vaiheessa pitäisi nostaa opintolainaa, hyvitykset olisivat historiaa. Toisilla aloilla työnteko myös saattaisi edistää opintoja. Ai niin, mutta. Ihan oma syy! Mitäs en opiskele insinööriksi.

 

Olen vääntänyt aiemminkin tästä Anyfin-asiasta markkinoinnin uhrien, siis tyytyväisten käyttäjien kanssa Instagramissa, saattaa olla että olen viitannut blogipostauksessakin. Niin paljon tämä on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. On eri asia käyttää kulutusluottoa vaikkapa eläinlääkärikuluihin tai korvaamaan hajonnutta liettä (potentiaalisia tarpeita itsellenikin!) En siis täysin tyrmää kulutusluottoja, enkä muutenkaan kannata häpeäkulttuuria ylivelkaantuneiden suhteen. Jälkiviisastelu toista kohtaan on inhottavaa.

Mä ymmärrän kyllä, että on kätevämpää olla velkaa vain yhdelle taholle yhdellä korolla. Mutta ylivelkaantuneet liian isoine lainoineen mahdollistavat Anyfinin kaltaisten yritysten pystyssäpysymisen. Kaikille se takaisinmaksu ei olekaan helppoa ja vaivatonta. Anyfin-mainonta tehdään niin iloisella ja huolettomalla äänensävyllä, ja tämä juuri normalisoi sitä luottokulttuuria. Voin ottaa pikavipin, jotta saan ostettua nyt talveksi 360 euron Chanel-logoin koristellut sukkahousut. Pukeutumalla kaksois-cee-logoon haluan lähettää tiettyä viestiä omasta statuksestani, osoittaa olevani ajan hermoilla ja voin olla huoletta, mikäli kulutusluottojen takaisinmaksun kanssa tulee ongelmia. Ainahan on Anyfin!

//

16.2.2021 Piilotin tämän postauksen melko nopeasti julkaisun jälkeen, koska keskustelu niin kommenteissa kuin sosiaalisessa mediassakin kärjistyi nopeasti asiattomaksi. Päätin kuitenkin tänään palauttaa postauksen, koska Anyfin-markkinointi on jälleen käynyt aggressiiviseksi. Poistin asiattomat kommentit, eli tässä tapauksessa kaikki postauksen saamat kommentit.

Vaan mitä tapahtuu Valko-Venäjällä?

Valko-Venäjä, tuo ainoa Euroopan maa jossa kuolemanrangaistus on vielä voimassa. Kuvat Valko-Venäjältä esittävät liioiteltua voimankäyttöä. Valko-Venäjällä on osoitettu mieltä pitkin kesää presidentinvaaleihin liittyen. Maata on hallinnut 26 vuotta putkeen sama yksinvaltias presidentti, Aljaksandr Lukašenka, joka nyt sunnuntaina voitti vaalit 80 prosentin ääniosuudella. Aina sama jätkä. Näihin vaaleihin oli kansainvälisiltä tarkkailijoilta pääsy kielletty. Vilpistä on nostettu kansainvälisellä tasolla esille varteenotettavia epäilyitä, ja muutosta haluava kansa protestoi kaduilla puhelimen taskulamppua heilutellen. Virkavalta laittaa vastaan väkivalloin. Tuhansia ihmisiä on pidätetty, satoja kadonnut, mahdollisesti useita kuollut. Vankilat ovat täynnä, joten mielenosoittajia on teljetty erinäisiin aitauksiin.

Lukašenkan vastaehdokas, Svjatlana Tsihanouskaja, on joutunut lähtemään maanpakoon. Hänen lapsensa ovat olleet maanpaossa jo pidemmän aikaan. Useiden lähteiden mukaan oppositio olisi voittanut nämä vaalit ilman hallinnon vaalivilppiä. Tsihanouskaja asettui ehdolle toukokuun lopussa, kun hänen korruptiota paljastanut miehensä vangittiin poliittisista syistä. Protestoiva kotiäiti on saavuttanut kesän mittaan etenkin nuoremman väestön parissa suuren kansansuosion. Äänestysaktiivisuus sunnuntain vaaleissa oli huomattavasti korkeampaa kuin tavallisesti, ja aktiivisuus on tutkijoiden mukaan satanut suoraan opposition laariin. Näissä vaaleissa tultiin eteenpäin paljonkin: aina valkovenäläisvaaleissa ei ole ollut oppositioehdokasta lainkaan.

Ylen kirjeenvaihtaja taustoittaa muutama tunti sitten julkaistussa artikkelissaan, kuinka arat valkovenäläiset olisivat valmiita vallanvaihtoon. Pysäyttävintä artikkelissa oli mielestäni kahden Moskovassa äänestämässä käyneen valkovenäläisen kommentti Venäjälle muutoistaan: "Tullessamme Venäjälle oli kuin olisimme saapuneet demokratian ja sananvapauden mallimaahan." Miettikää, VENÄJÄ demokratian ja sananvapauden mallimaa? Mua kylmää ihan ajatellakin millainen tilanne Valko-Venäjällä on ollut kaikki nämä vuodet, ja kuinka olen sulkenut siltä silmäni. Minä ja moni muu.

Millaista elämä sitten on tällä vuosituhannella Lukašenkan Valko-Venäjällä? Käsiteltiin aihetta vuosia sitten lukion venäjäntunnilla, ja ymmärrykseni mukaan eteenpäin ei juurikaan ole menty. Siellä puhutaan edelleen viisivuotissuunnitelmista ja kolhooseista. Sananvapautta ei ole, kuten ei myöskään kokoontumis- tai yhdistymisvapautta. Elintaso on alhainen ja laskusuhdanteinen. Sukupuolten väliset palkkaerot ovat suuria, ja töissäkäyvä äiti on yleisesti halveksuttu. Ihmisiä katoaa. Toimittajia katoaa. Poliittisten vankien määrä lasketaan tuhansissa. Kuka tahansa voidaan pidättää tekaistulla syyllä. Vankilaolot ovat ihmisarvoa alentavat. Ihmiskauppa on yleistä. Valko-puna-valkoisen tasavallan lipun käyttäminen on kielletty - Lukašenka korvasi tasavallan lipun omalla lipullaan lähes ensi töikseen päästyään vallankahvaan.

Toivottavasti tietoisuus Valko-Venäjän tilanteesta kokee sometrendauksen. Tässä tarvitaan nyt kansainvälisen yhteisön painetta, vähintään uusien vaalien järjestämiseksi. Valko-Venäjälle tarvitaan tarkkailijoita, jotka pitävät huolta vaalien rehellisyydestä. Miten tasavalta voi kutsua itseään demokratiaksi, jos kansan tahtoa ei toteuteta? Totalitaristisia tasavaltoja on ollut ennenkin, niitä kauhutarinoita voi lukea historiankirjoista.

#challengeaccepted

Kirjoitussormissani alkaa sykähdellä aina jonkun itseäni koskettavan somehaasteen tullessa väärinymmärretyksi. Kuten nyt Instagramissa kulovalkean lailla leviävä #challengeaccepted. Mä olen yrittänyt kirjoittaa pidempiä tekstejä Instagraminkin puolelle, mutta sen marginaalisen seuraajamäärän vuoksi koen silti blogini tavoittavan parhaiten kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista. En haluaisi enää yhdenkään suomalaisen vaikuttajan levittävän sanomaa tästä haasteesta jonakin "ole oman elämäsi bossbitch"- kaverinkannustusdiipadaapana. Ihan tärkeää sanomaa toki tuollainenkin, mutta sen aika on joskus toiste.

Olen tässä kuvassa ah niin minulle tyypillisesti alasti sängyssä, vastikään heränneenä tänä aamuna, aamun ollessa sangen suhteellinen käsite. Mullahan ei ole tässä meikkiä, mun toista kulmakarvaa on korostanut varmaan viikon finni, ja houkutus blurrata epätasaista ihoa oli suuri. Etuhiuksetkin sojottavat niin kuin aamuille hyvin usein on tavanomaista. Pian nelivuotissyntymäpäiviään viettävä, viimeisiään vetelevä puhelimeni tekee hämärässä sateisessa ilmapiirissä kuvistani erittäin rakeisia. Heräsin myöhään, koska mulla ei ole velvollisuuksiakaan. Poikaystävä nukkuu vielä tuossa vieressä käsi mun ympärillä, hän on lomalla. Emme kumpikaan ole mitään aamuvirkkuja. Lähestyvä keskipäiväkään ei tunnu uhkaavalta. Tässä suhteessa mulla ei ole mitään pelättävää, mutta aina asia ei ole ollut näin hyvin. Jossakin päin maailmaa, ei edes missään mahottoman kaukana, vastaava kuva saattaisi olla viimeinen kuva minusta.

Turkissa on tapana julkaista kuolleesta mustavalkokuva. Siinä missä minä monen muun tavoin selaan aamulla herätessäni medioita, turkkilaisten uutispalveluissa ja instafeedeissä vilisevät aamuisin mustavalkoiset kuvat naismurhan uhreista, väkivaltaisuuksien seurauksena kuolleista naisista. Uhriluvut 2020-luvun Turkissa ovat ihan järkyttäviä, ja vielä enemmän tapahtuu virallisten lukujen ulkopuolella. Erdoganin vallan kasvaessa myös naisiin kohdistuva väkivalta on kasvanut, ja käyrän suunta on ylöspäin. Yksi liian monesta uhrista oli kadonneeksi ilmoitettu ikätoverini Pınar Gültekin, jonka paloitellut ja poltetut jäänteet löytyivät viime viikolla.

Haaste saikin alkunsa tähän jatkuvaan uhrivirtaan kyllästyneiden naisten keskuudesta. Vaikka enemmistön mielipide olisi vähemmän nais- ja vähemmistövihainen, valtaapitävien mielipide on siellä arvokkaampi. Turkkilaiset naiset tiedostavat maansisäisen ongelman, teoriassa kuka tahansa heistä voisi olla seuraava uhri. Siksi he julkaisivat samanlaisen mustavalkokuvan itsestään mikä uhrista on tapana julkaista. Tieto lienee levinnyt turkiksi, jonka takia haasteen levitessä kansainvälisille vesille, se on uudelleentulkittu joksiksin voimaantumiseksi.

Puolan uutisoitiin viime viikonloppuna eronneen Eurooppalaisesta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastustavasta, lähes ironisesti nimetystä Istanbulin sopimuksesta. Puolassa kuulemma on tehty erinäisiä maansisäisiä sopimuksia, jotka suojelevat naisia tarpeeksi ilman kansainvälistä sopimuspainetta. Joissakin Mustanmeren rantamaissa on mahdollisesti kriminalisoituna, mutta siitä huolimatta ihan yleisenä käytäntönä tirvaista typeriä puhuvaa vaimoa, äitiä tai tytärtä. Koska typeryyksien puhuminen on varsin subjektiivinen näkemys, väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Ja kotimaamme Suomi on naisille Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa. Aika hurjaa, kun miettii meidän (ainakin näennäisesti länsimaista) lainsäädäntöämme. Ongelma on syvällä piilossa yhteiskunnassamme. Meidän tulee tietää mitä Turkissa tapahtuu. Asioista on puhuttava, jotta voisimme olla osaltamme mukana muutoksessa. Sillä näiden asioiden on muututtava.

Onko tavallinen ihminen sitten velvollinen ottamaan selvää haasteiden alkuperistä? Jos vain luottaa siihen että haastava kaverihan tietää mistä puhuu saatetekstissään... Ja jos musta neliö ei sovikkaan feediin tai haaste paljastuu liian negatiiviseksi, kuvan voi sitten vähin äänin poistaa myöhemmin. Jos vain sulkisi silmänsä ongelmilta, kivempihan on olla kannustava kuin kantaaottava. Poliittiset julkaisut ovat aina niin negatiivisia, kumartamalla yhteen suuntaan pyllistää toiseen suuntaan. Millä perusteella valita ketä mielistellä mielipiteillään?

Mustavalkohaasteita on toki ollut useita, niiden aikakaudet ja rajat ovat häilyviä. Mistä tietää millaiseen haasteeseen tarkalleen ottaen osallistuukaan? Haasteisiin hyppääminen hetken mielijohteesta on inhimillistä, sellaiseksihan ne on tarkoitettu. Matalan kynnyksen hommiksi, leviämään nopeasti. Mutta se on usein myös tiedostamatonta. Kun uusia mustavalkoselfieitä tupsahtaa saman hashtagin alle sata minuutissa, todellinen info hukkuu helposti. Ei ole väärin muokata kuvatekstiä jälkikäteen, myöntää mokanneensa ja välittää korjattua tietoa. Virheiden tekeminenkin on inhimillistä. Niistä oppiminen on suorastaan ihailtavaa.

Antirasistinen kansalaisaloite korkeakouluopetuksen politisoimiseksi

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on levinnyt kansalaisaloite antirasististen strategioiden lisäämiseksi opetussuunnitelmaan. Minä jätin tämän allekirjoittamatta. En siksi, että kannattaisin esimerkiksi rasistisia strategioita. Ainakin omassa kaveripiirissä aloitetta on tuutattu niin paljon, että mulle on tullut vähän tympeä ja välinpitämätönkin olo kun en ole sitä innokkaana allekirjoittamassa.

Kansalaisaloitteen tavoitteena on siis lisätä tietyille koulutusaloille kurssi, jossa perehdytään antirasismiin ja kriittiseen näkökulmaan. Aloitteessa on mainittu näiksi tietyiksi aloiksi julkista valtaa toteuttavia aloja, kuten esimerkiksi lainvalvonta ja terveydenhuolto. Toisin sanoen, aloitteessa vaaditaan lakimuutosta, jolla voisi puuttua korkeakoulujen opetukseen.

Ensinnäkin, antirasistinen elämänkatsomus olisi mun mielestä hyvä oppia jo ennen korkeakoulu-uraa. Ja myös niiden, joista ei tule korkeakoululaisia. En tiedä millaista esimerkiksi tämän hetken lukio-opetus on, mutta kokisin jonkinnäköisen rasismintorjuntaan tähtäävän kurssin sopivaksi tuolle koulutusasteelle. Miksei jo peruskouluunkin, rasistiset näkemykset kun ovat varsin usein kasvatuksesta kiinni. Yliopistossa olen nähnyt monenmoista mörrikkää, ja kynnys asennemuutoksiin on aikuisilla ihmisillä jo korkea. Jos jonkun mielipiteen on ehtinyt muodostaa, sitä ei hevillä muuta vaikka joku pakollinen kurssi pakottaisikin jauhamaan asiasta. Antirasistinen opetus pitäisi saada näkyvämmäksi kaikille koulutustasoille.

Opiskelen alaa, jonne Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset iskivät varsin rajusti. Jos asia olisi ollut tasavaltamme 74:nnen valtioneuvoston päätettävissä, koko oppiaine olisi todennäköisesti lakkautettu. Nyt koronan vuonna on kuitenkin tarvittu niitä kaiken maailman dosentteja, jotka kertovat mitä ei saa tehdä. Koskaan ei tiedä milloin musta tulee tuikitarpeellinen. Musta olisi karmiva ajatus, jos hallitus pystyisi sanelemaan omista opinnoistani. Hallitukset kaatuvat ja nousevat, mutta se mitä minulle opetetaan, ei ole hallitusohjelman sanelemaa. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmat varhaiskasvatukseen, peruskouluun ja toiselle asteelle, mutta korkeakoulu-opintoihin sillä ei ole vaikutusvaltaa. Korkeakoulut päättävät itse millaista opetusta järjestetään. Puhutaan siis korkeakoulujen autonomisesta asiasta.

En tiedä, eikö kansalaisaloitteen laatija ole tiennyt korkeakoulujen autonomiasta, vai miksi aihe on sivuutettu täysin? Ajatus kurssista on hieno, mutta kansalaisaloite ei ole paras mahdollinen tapa ajaa asiaa. Vaikka aloite menisikin käsittelyyn, se ei menisi läpi rikkoessaan jo olemassaolevaa säädöstä korkeakoulujen autonomiasta. Ellei sitten käännytä keskustelemaan korkeakoulujen autonomian tarpeellisuudesta. Toisaalta ja joka tapauksessa, aloite on saanut paljon näkyvyyttä ja julkisuutta. Ehkä tiettyjen alojen oppilaitoksetkin alkavat aloitteen saaman näkyvyyden myötä pohtimaan rasismia torjuvien kurssien mahdollisuutta.

Viittasin aiemmin kesästä ilmoittautuneeni antirasistiselle yliopiston kesäkurssille. Taisin unohtaa kertoa, että jätin sen varsin nopeasti kesken. Mulla saattoi olla huonoa tuuria pienryhmän suhteen, mutta keskustelu oli ärsyttävän minäkeskeistä. Osallistujat vakuuttelivat vuoron perään kuinka minä en ole rasisti koska mummoni jo 40-luvulla kävi Afrikassa-tasoisilla argumenteillä. En halunnut olla mukana kilpailussa kuka on vähiten rasisti. Vastaava kurssi olisi mielenkiintoista käydä, mutta ehkä vähän myöhemmin, rauhallisempana aikana. Tai sitten jättää vain keskustelut keskustelematta ja keskittyä pelkkiin pakollisiin tehtäviin.

Mitä minä voin tehdä?

Klikkaa tarvittaessa kuva isommaksi, se demonstroi hyvin kuinka syvällä rasismi todellisuudessa onkaan meidän länsimaisessa kulttuurissamme.

Viime päivät media on kuohunut BLM-kampanjoinnin puolesta ja syystäkin. Ihmisissä on herännyt ihailtava aktivismi ja tekemisen meininki tämän seurauksena. Suunnitellaan mielenosoituksia. Vinkataan ei-valkoisia pienyrittäjiä. Mutta mitä minä voin tehdä omassa valkoisen etuoikeutetun asemassani? Fatimalta löytyy ig-tv-osiosta tuore live aiheen tiimoilta. Kannattaa katsoa se, hän tietää mistä puhuu.

Itse en aio osallistua keskiviikon miekkariin. Osittain sen takia, että liikkuminen näin polvirikkona on edelleen aika vaikeaa, osittain myös koronariskin takia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jäisin möllöttämään jotenkin toimettomana tämän antirasismikampanjan kaivatessa jatkuvasti lisää tiedottamista.

Olen viime päivinä esimerkiksi allekirjoittanut vetoomuksia, kuten Justice for George Floyd ja Justice for Tony McDade. Ihmisoikeusrikoksiin ei voi ikinä puuttua tarpeeksi. Ilmoittauduin juuri Itä-Suomen yliopiston Antirasismin perusteet-verkkokurssille. Yksi asia, jossa voisin todellakin skarpata on meillä Suomessa vallitsevan rasismin vastustaminen. Someaktivismi on merkittävä teko tänä päivänä, mutta sen ei pitäisi jäädä ainoaksi teoksi.Yksi hyvä kotimaisella kentällä toimiva feministinen ja antirasistinen järjestö on Fem-R

Sen sijaan että syöksyisin suunapäänä puolustamaan mutta enhän minä koskaan.. olen hiljaa ja kuuntelen. Enkä vastusta #blacklivesmatter-kampanjaa jollakin #alllivesmatter-spämmillä. Mikä helvetin järki on lähteä vähättelemään rasismia kokeneen henkilön kokemuksia? Omassa ajattelussa riittää aina kehitettävää, ja tämän suhteen aion olla aktiivinen. Koskaan ei tulla valmiiksi. Asioista on otettava jatkossakin selvää.

Huomenna sosiaalisessa mediassa on tarkoitus kampanjoida asian puolesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, Instagramiin postataan musta kuva #blackouttuesday-hashtagilla varustettuna, ja oma sosiaalisen median tykittäminen jätetään tiistaina välistä. Näin annetaan julkaisutilaa tärkeille aiheille asian tiimoilta ja heille, jotka harvemmin saavat äänensä kuuluviin. Mä koen vähän ristiriitaiseksi oman tulevan solidaarisuudenosoitukseni, mulla on esimerkiksi käynnissä 30-päiväinen musahaaste nyt kesäkuun ajan. Olenko liian tekopyhä jos en hiljennä omaa kanavaani sataprosenttisesti? Osallistuvatko vaikuttajat tähän, ja pystyvätkö he hiljentämään kanavansa esimerkiksi sovituilta yhteistöiltä?

Hyvä lukuvinkki asian tiimoilta on esimerkiksi Layla F. Saadin Me and White Supremacy. Otan ilomielin muitakin lukuvinkkejä vastaan, koska kuten jo sanoin, omassa ajattelussakin riittää kehitettävää. Sivistän mieluusti itseäni tämän osalta.

Turvallisuudentunteesta

Huomaan ajautuvani aina välittömästi päivittämään blogia, kun tunnen jonkinasteista maailmantuskaa. Tällöin paha olo ja ajatusten harhailevat viisitoista samanaikaisesti sirisevää eri radiokanavaa vievät herkästi yöunet. Niin tänäkin aamuyönä, kun uskoni turvallisuuteen järkkyi jälleen kerran, vaikka henkilökohtaisella tasolla riski lienee vain oletusarvoinen. Empatiakyky on lahja, mutta samalla myös taakka.

Moni on varmaan kuullut, mitä Amerikan Yhdysvalloissa on tapahtunut. Eikä vastaava ollut ensimmäinen kerta. Aristoteles käyttää Politiikka-teoksessaan substantiivia politeia tarkoittaen hallintomallia, joka toimii kaupunkivaltiossa, poliksessa kansalaisten hyväksi. Luultavasti tästä hallintomallista on juontunut nykykieliin sana poliisi. Musta on järkyttävää ajatella, että kansalainen ei voi luottaa oman valtionsa turvallisuudesta vastaavaan tahoon. Että kansalaiset eivät ole absoluuttisen tasavertaisia hallintomallin silmissä. Sanokaa mun sanoneen, tästä tulee varmasti vielä iso kohu lähipäivinä.

Mietteitä ulkonäöstäni

Odotan sitä päivää, kun kauneus ei ole enää itseisarvo. Lukemattomia ovat ne kerrat, jolloin olen tavannut itsestäni joltakin anonyymipalstalta jotakin tämän suuntaista:

Iida ei tule ikinä olemaan uskottava bloggaajana, koska ei ole kaunis.

Iidalla on kivoja X mutta hän ei inspiroi ulkonäöllään, mikä on se tärkein.

Jos Iida edes meikkaisi itsensä nätimmäksi...

En seuraa Iidaa koska en halua seurata rumia ihmisiä.

 Järkyttävää ajatella etten voisi olla ulkonäköni takia uskottava jossakin virassa. Minua inhottaa, kuinka monta kertaa olen kuunnellut vieraita ihmisiä, jotka ovat suorastaan käskyttäneet minua muuttamaan ulkonäköäni. Värjää tummat hiukset, täytä ylähuuli, ota leukaimplantti, laihduta kaikuu edelleen kuin mantrana päässäni. Miksi sitten olen ottanut vastaan ulkonäköäni kritisoivat kommentit paljon avoimemmin mielin, kuin esimerkiksi kritiikin bloggaamistani tai kommenttien julkaisumotiiveita kohtaan? Koska olen aina elänyt ulkonäön arvostelun alaisena. Olen aina saanut kuulla olevani ruma, harvoin sen kuuleminen enää shokeeraa. Koska puhun itse itselleni paljon rumemmin.

Sairaus ja sen hoito veti painon kolmosella alkavaan indeksiin. Ja hiukset päästä. Silti haukut jatkuvat samalla kaavalla. Olen edelleen läski siankärsäinen mulkosilmä tissihirviö, vaikka näytän nykyään eri ihmiseltä kuin vain kolme vuotta sitten. Ymmärsin, ettei mun ulkonäköni haukkuminen loppuisi ikinä. Olen niin eri näköinen kuin vallitsevat kauneusihanteet. Ihan sama. Mun viehätysvoima ja valttikortit ovat jossain muussa kuin ulkonäössäni. Näin se saakin olla.

Tänä vuonna en ole juurikaan meikannut. Tanskan reissulle pakkasin meikkipussiin ripsivärin, sävyttävän huulivoiteen, kosteusnaamion, silmätipat, hammastahnan ja huulipunan. Käytin hammastahnaa, huulivoidetta ja kosteusnaamiota. Kaukana ovat ne ajat kun lomalle pakattiin kaksi pussillista meikkejä, kahdeksan eri luomiväripalettia ja kuudet korkokengät. Olen jo tottunut meikittömään ulkonäkööni, koen laittautuneen peilikuvani oudon näköisenä.




Tällä hetkellä mulla on vihertävät hiukset. Joulukuun lopussa, kun olin pakannut jo kaikki kylppärituotteeni laatikkoon muuttoa varten, lainasin sinihiuksisen kaverini sinisyyttä ylläpitävää hoitoainetta, jonka hän oli unohtanut suihkuuni. Virhe, megalomaaninen virhe. Mun huonokuntoiset hiukset imaisivat sävyn kunnolla itseensä. Valosta riippuen, nämä näyttävät toisinaan ihan homeisilta. En tiedä leikatako kaljuksi vai värjätä päälle. Eniten tässä vituttaa naurattaa se, että mulla olisi ollut vielä sillä hetkellä omat hoitoaineet eteisessä pahvilaatikoissa. Ei sitä siinä pakko saada hoitoainetta heti-paniikissa hoksannut.

Helpointahan olisi mennä kampaajalle ja pyytää oma väri takaisin. En vain uskalla, saati tiedä minne mennä. Helsingin kampaajaviidakko on mulle melko tuntematon. Mä en ylipäätänsäkään ole vuosiin käynyt kampaajalla, jollei lasketa syksyä 2018 jolloin leikkautin 30 senttiä hiusten pituudesta pois syöpäsairaiden lasten peruukkitarpeisiin.

En ole löytänyt Helsingistä sellaista kampaajaa, jonka kanssa henkilökemiat menisivät yksiin. Mä olen äärimmäisen uskollinen palveluihmisten suhteen, mutta yhtälailla vaadin kampaajalta palvelua. En halua tuntea olevani kävelevä pankkiautomaatti, mikä on ikävä kyllä jäänyt päällimmäisenä mieleen useammalta käynniltäni.




Riippuen siitä mitä suosituksia tulkitaankaan, saatan olla koronaviruksen riskiryhmää. Siksi pysyn edelleen kotona. Sydäntä särkee, haluaisi omalta osaltaan tukea taloutta taantumaa estäen ja tukea erityisesti pienyrittäjiä. Samalla haluan pitää omista periaatteistani kiinni, ja ostaa vain tarpeeseen. Senkin aika koittanee vasta tilanteen rauhoittuessa.

Käyn kauneushoitolassa vain kärsimässä. Olen jo vuosia käynyt samalla kosmetologilla sokeroinnissa, ja nypityttämässä ja värjäämässä kulmakarvat. Saan todella herkästi sisäänpäinkasvaneita karvoja, jonka vuoksi sokerointi on korvannut sheivauksen. Koska mulla ei ole mitään symmetriatajua, on ollut helpompi antaa toisen hoitaa kulmien nyppiminen ja värjäys. Pelkät kulmakarvatkin tekevät paljon. Olen miettinyt kestotaivutusta ripsiin, joka tekisi vielä suuremman eron. Tuntuu, että pitkät ja kaarevat ripset osuvat geenilotossa ihmisille jotka niitä eivät jaksa arvostaa. Yleensä pojille.

Vaan koronan myötä tämäkin lysti on loppunut. Nilkkakarvani ovat niin pitkät ja pistävät, että ne tuntuvat collegehousujenkin läpi. Kulmakarvat ovat ylikasvaneet ja beigehtävät. Näytän olmilta. Mutta kotoillessa sillä ei juuri ole mitään väliä. En katso peiliin edes hampaita pestessäni.

Vartaloni haasteista

Kun kokeilin epäonnisesti päälläseisontaa koronahaasteen seurauksena, osasin jo valmiiksi arvata että saan tästä ilkeilyä osakseni. Itseironian nimissä halusin silti julkaista yritykseni, kyky nauraa itselleni on juuri niitä piirteitäni mistä pidän. Ja niin moni naureskeli että mitä toi idiootti oletti, ihan kuin tuommoinen sumopainija pystyisi mihinkään muuhun kuin jääkaapille kävelemiseen.

Saan spagaatin kolmeen suuntaan. Saan varmasti edelleen molemmat jalat niskan taakse, en tosin uskaltanut kokeilla kuin vasemmalla jalalla. Se, että olen ylipainoinen ei tarkoita että olisin joku norsu posliinikioskissa. Mulle tuli ehkä vähän yllätyksenä se, etten pystynytkään seisomaan päälläni. Olen notkea ja mulla on muutenkin hyvä kehonhallinta.

Polveani ei ole tuhonnut ylipaino, vaan tapaturma. Silti moni kauhisteli, kuinka olen syönyt itseltäni nivelet. Olen järkyttävä kun tuon omia kilojani someen. Minulla ei ole mitään oikeutta puhua vartaloni haasteista, koska olen ylipainoinen. Minun pitäisi pukeutua jätesäkkiin - jos sellaiseen edes mahdun - ja olla hiljaa. En saisi postata selfieitäkään, johan niihin tuleva tykkäysmäärä kertoo etten ole kivan näköinen.

Mulle alastomuus on luontainen tila. Olen kotona suurimman osan ajasta alasti. Yritän opetella pitämään vartalostani, ja siksi mulle alastonkuvien julkaiseminen on voimaannuttavaa, ehkä huomionhakuisuuttakin. En sentään julkaise mitään pyllynpyöritysvideoita tai pukeudu paljastavasti, mutta miksei joku saisi tehdä niin?

En toisaalta ymmärrä sitäkään miksi sellaiset ihmiset tuomitaan tylsinä ja vähemmän voimaantuneina jotka kokevat ajatuksen paljastelusta vastenmielisenä? Jotkut saattavat ahdistua paljaasta pinnasta omilla somekanavillaan, ja heidät tuomitaan estoisina ja kateellisina ämminä. Miksi pitää olla niin mustavalkoinen seksikäs-epäseksikäs-kahtiajaossa? Toiset ihmiset ovat huomionhakuisempia kuin toiset, eikä se ole mitenkään sukupuolisidonnaista.

En uskalla enää käydä Yrjönkadun uimahallissa siellä lisääntyneen kuvaamisen takia. Voisi kutsua salakuvaamiseksikin. On asioita, joita ei tarvitsisi tuoda sosiaaliseen mediaan, yksi niistä on julkaisut paikoissa, joissa on kuvauskielto. Vaikka julkaisun pointtina ei olisikaan muiden kuin itsensä tarkoituksellinen kuvaaminen. Vaikka ajatus alastomuudestani ei olekaan vastenmielinen, haluan itse vaikuttaa miten alastomuuteni esitetään. En halua lyllertää jonkun instastoorin taustalla tissit pomppien.

Nykyisin Yrjönkadun uimahallissa tulee ahdistunut olo. Kuinka läheltä toista ihmistä uskallankaan mennä, jos hänellä on jokin videoselitys käynnissä? Uskallanko mennä uimaan, jos joku vaikka kuvaa parvekkeelta? Inhottavaa joutua olemaan varpaillaan paikassa, jossa olisi tarkoitus rentoutua liikunnan parissa. Mulla on itsellänikin sieltä instagramkuva, arkkitehtuuria esittelevä, sulkemisajan jälkeen kuvattu. Olen miettinyt olenko tekopyhä kun en ole vielä piilottanut omaa julkaisuani? Vaikkei siinä näykään ristin sielua, ei alasti eikä vaatteissa.

Kuinka minimalisti minussa kasvoikaan

Kun tilapäismuutin poikaystäväni luo vuodenvaihteessa, oltiin jännän äärellä. Oli valittava todella tarkasti mitä tuoda mukanaan. Mä ehdin asua lähes kymmenen vuotta asunnoissa, joissa mulla oli kaikessa itsemääräämisoikeus. Minun sisustus, minun huonekalut, kaikki minun mielen mukaan.

Vaan poikaystävän luona onkin juttu toisin. Asioiden pitää olla hänen omiaan ja hänen määräämissään paikoissa. Jopa tollaisen kellastuneen lakatun mäntypuisen pöydänhirvityksen, jota en voi sietää. Mä en saanut tuoda edes mun kasveja tänne, en ensimmäistäkään, hitto vie. Poikaystävä ei ole ehkä huomannut, mutta pari kasvia on silti keittiön ikkunalla verhon takana piilossa.

Taidetarvikkeet ovat isän luona. Jos tekee mieli taiteilla, mulla on ruutupaperia ja penaalillinen stabiloita. Nyt ei voi virkata, neuloa, solmia makrameeamppeleita, tehdä applikaatiotöitä tai hennatatuointeja. Eiväthän ne tähänkään asti ole olleet osa viikko-ohjelmaani.

Koska täällä ei ole mulle huonekaluja, täällä ei myöskään ole vaatekaappia mulle. Mun kaikki vaatteet ovat yhdessä matkalaukussa. Mä olen käyttänyt tästä matkalaukun sisällöstä viittä vaatekappaletta, alusvaatteet poislukien. Mustaa mekkoa, mustaa t-paitaa, vaaleanruskeaa neuletta, luonnonvalkoista jakkua ja mustia kolmiraitaleggingsejä. Lainaan poikaystävän vaatteita, sillä sen minkä häviän pituudessa voitan leveydessä. Minä, joka joskus rakastin korkokenkiä, en ole kuukauteen käyttänyt muita kuin Vansin kissakuosisia tennareita.

Vähillä vaatteilla on helpompaa. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kun olen oikeasti aikuinen ja jossakin uskottavassa virassa (kun :D), tulen pukeutumaan arjessa vain Chanelin mustaan jakkupukuun. Tämän tavoitteen toteutumisessa taitaa mennä vielä muutama vuosi, näin nykyistä opiskelutahtiani tarkastelemalla.

Mulla on seitsemän astiaa, joita itsepintaisesti käytän. Kirjoista vain opiskeluun liittyvät. Mun kylpyhuonetarvikkeet mahtuu yhteen korivaunuun. Meikit yhteen pussiin. Shampoo ja suihkuöljy suihkun hanan päälle, hiusnaamio lattialle. Ei ensimmäistäkään kynsilakkaa. Ja toisaalta sitten mulla on jotain järjettömiä epäoleellisuuksia, kuten alabasterinen Apollon ja tiun verran voimakristalleja.

Alkuun minimalismi oli ehkä pakon sanelemaa, mutta nyt kuukauden jälkeen olen huomannut, että näin onkin hyvä. Ja pärjäisin vielä vähemmälläkin.

Vielä lisää kulutustottumuksista

IPCC eli hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli suunnittelee suurraporttia ensi vuodelle. Osaan jo valmiiksi ennustaa, kuinka tämä tulee olemaan surullista luettavaa. Maapallon keskilämpötila on noussut esiteollisesta ajasta puolisentoista astetta. Tuntuu pieneltä, mutta se on valtava luku. Jos nousu yltää kahteen asteeseen, Suomi lämpenisi neljä astetta. Sään ääri-ilmiöt lisääntyisivät entisestään. Merenpinta nousisi ja radikaalisti lisääntyvien ihmisten elintila supistuisi. Käytännössä kaikki maailman korallit kuolisivat. Nykymenon jatkuessa vuosisadan loppuun mennessä keskilämpötila on noussut kolme astetta. Hiilidioksidipäästöjä on pakko pienentää. Tai keksittävä keino, jolla poistaa ilmakehästä hiilidioksidia. On lisättävä metsiä. Samaan aikaan kun niitä hakataan tohjoksi ihmisten elämäntapavaatimusten tieltä.

Onneksi ilmastonmuutoksesta puhutaan nykyään paljon. Ihmisistä kasvaa yhä tiedostavampia, muutama vuosikymmen takaperin siitä puhuminen oli vain hippien hapatusta. Surullista on se, että konkreettisten tekojen sijaan keskitytään riitelemään siitä, kenen elämäntyyli kuluttaa eniten ja kenen vähiten. Syytetään toisia, jottei itse tarvitsisi tehdä mitään. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. Ja eniten korjattavaa niin asenteessa kuin elämäntavoissa olisi just niillä, joita asia kiinnostaa vähiten.

Minun hiilijalanjälkeni on 5200 Sitran elämäntapatestin mukaan. Se on alle suomalaisen keskiarvon. Tällä mun on silti turha jeesustella, omat elämäntavat kun riippuvat niin monesta asiasta. Jonakin toisena hetkenä laskurin tulos saattaisi huidella paljon punaisimmissa lukemissa. Matkustelu ei ainakaan tilapäisesti huvita, joten lentokulut ovat sangen pienet. Enkä tiedä kuinka ympäristöystävälliseen taloon tie vie seuraavaksi, nykyisessä asunnossani tuskin kovin kauaa enää viihdyn.




Kulutustottumuksia pohtiessa ristiriitaiset tutkimustulokset turhauttavat. Väitetään, että lihateollisuus on suurin ilmastoa kuormittava tekijä. Ei, se onkin pikamuoti. Eipäs kun lento- ja laivaliikenne. Pitää muistaa pysyä lähdekriittisenä. Kuka nämä tutkimukset rahoittaa ja millaisella agendalla? Tutkimustuloksista kartalla pysyminen käy työstä.

Kaupassa iskee sitten kriisi näiden radikaalisti eri mieltä olevien tutkimustulosten kuiskaillessa alitajunnassa. Saanko ostaa lempihedelmääni avokadoa, vaikka se rahdataan kaukaa, sen tuotantoon liittyy rikollisuutta ja esimerkiksi Meksikon veriavokadoista on puhuttu paljon? Saanko ostaa broileria, vai pitäisikö mun korvata se esimerkiksi soijasuikaleilla tai quornilla, vaikka molemmat sattuvat mahaan? Ostanko luomua, reilukauppaa, lähiruokaa, vai sitä mitä mieli sattuu tekemään? Usein ostoskorin ytimestä löytyy paprikaa, lehtikaalia, miniluumutomaatteja, sipulia, fetaa ja kanaa. Feta tulee Kreikasta, paprika Hollannista, tomaatit Espanjasta. Valitettavan usein lehtikaalikin lennätetään Espanjasta, kotimainen lehtikaali kun kuuluu lähikauppani valikoimaan vain osan vuodesta. Tunnen huonoa omatuntoa ahtaasti elävistä kanoista ja kaukomailta lennätetyistä kasviksista.





Omat valinnat hävettävät. Hävettää, että olen blogissa glorifioinut huikeiden reissujen puolesta. Hävettää, että lempiruokaani on hotelliaamupala. Hävettää, kuinka välillä sorrun roskien lajittelemattomuuteen. Hävettää, etten osaa olla vegaani. Mulla on välillä ikävä aikoja, jolloin aloitin huolettomasti aamuni graavilohi-juustoleivällä. Miettimättä vehnän haittavaikutuksia, millaista elämää lehmät ovat viettäneet, kuinka lohi on liikakalastettu ja kuinka sen pyynti aiheuttaa hallaa hyljekannoille. Puhumattakaan varmasti epäreilun kaupan kahvista jota join. Muistaakseni Kulta Katriinaa.

Vaan välinpitämättömyydestä tähän on tultu. Muutoksia pitäisi tehdä kaikilla elämänalueilla, niin asumisessa, ravinnossa kuin liikenteessäkin. Ja ne koskevat meistä jokaista. Usein vastuu sysätään yksinomaan kuluttajille, mutta teollisuus on yhtälailla vastuussa. Ajatelkaa, sinua syyllistetään siitä kun ostat jotakin epäekologista, mutta sitä valmistava yritys saa jatkaa saastuttamista kaikessa rauhassa, tuskin kukaan heristää sormea.

En oleta, että tulen muuttumaan koskaan täydelliseksi. Joskaan en halua elää huonossa omatunnossa ja häpeän kanssa. Tiedostan, että voin tehdä enemmän. Voin kierrättää tarkemmin, matkustella harkitsevammin ja peseytyä ripeämmin. Sama kollektiivisesti, meidän ei tarvitse olla täydellisiä, mutta meidän on jaksettava uskoa siihen, että pienikin teko voi olla merkityksellinen. Meidän on jaksettava välittää maapallosta.

Kulutustottumuksista

Black Friday-paasaukseni myötä aloin pohtimaan entistä tarkemmin kulutustottumuksiani.

Tänä syksynä olen ostanut yhden vaatteen kaupasta. Sinapinkeltaisen muhkean neuleen. Olen himoinnut niin metsänvihreää neuletta, pop art-kuvioitua bleiseriä, kirkkaanvihreää mekkoa, retrokukikasta toppatakkia kuin kimaltavaa pörröistä villapaitaakin, näihin yhteenkään sortumatta. Yhteen aikaan minun oli saatava kuukausikengät, vähintään. Nyt viimeisestä kenkäostoksesta on kauan aikaa, nekin olivat urheilukengät. En tarvitse uusia kenkiä talvea varten. Halut pyrin pitämään kurissa.

Olen hiljalleen havahtunut siihen, että minulla on liikaa tavaraa. Vintillä lojuu vuorellinen pahvilaatikoita, joiden sisälle olen kurkannut viimeksi toissa kesänä. Omistan kaksion alkovilla, mutta se alkovi on käytännössä romuvarastona. En tiedä mitä se on imenyt sisäänsä, en käy siellä koskaan. Mulla on kymmenittäin vaatteita, joihin olen mahtunut joskus 25 kiloa sitten. Olisi opittava raaskimaan luopumaan.

Suurin ongelmani vaatepuolella on se blogissakin monta kertaa kritisoitu tyylin puute. Olisi tosi kivaa voida käyttää laadukasta ja tyylikästä jakkupukua päivittäisenä uniformuna. Olisi helpottavaa, jos voisi simsmäiseen tyyliin valita yhden arkiasun ja yhden juhla-asun, joissa vaeltaa tilaisuudesta toiseen. Olisi hienoa, jos pystyisin taipumaan muutaman vaatekappaleen muodostamaan kapselivaatekaappiin. En vaan vielä pysty. Mietin liikaa mitä muut ihmiset ajattelevat, varmasti moni katsoisi hähää, köyhä!!-asenteella kieroon käyttäessäni joka päivä samoja vaatteita.

Olen jo vuosia tarkkaillut vaatteideni materiaalia ja ajattomuutta. Haluan, että vaatteeni kestävät useita vuosia. Korjautan rikkimenneet vaatteet, en heitä syyttä pois. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös eettisiin arvoihin. Ennen kaikkea pyrin siihen, etten haali mitään turhaa. En tee hätiköityjä ostopäätöksiä. Mikäli kiva tuote on alennuksessa, pohdin olisinko valmis maksamaan siitä myös täyden hinnan, vai himoitsenko sitä kun halvalla saa-periaatteella.



Tiedän ihmisiä, jotka ovat siirtäneet kertakäyttökuluttamisensa second hand-puolelle. Tämä on kunnioitettava pieni askel parempaan. Mutta jos kotiuttaa viikoittain UFFilta viisi uutta asukokonaisuutta, koska halvalla saa ja tätä ehkä käyttää kerran, on turha jeesustella olevansa niin ekologinen.

Leukani loksahti lattiaan kaverini valittaessa, kuinka hän on kyllästynyt Postissa ravaamiseen. Paketteja saa olla noutamassa vähintään viikoittain, usein lukuisia kerralla. Kyllä, ne paketit tulevat Kiinasta. Ties millä myrkyillä kyllästettyjä meikkituotteita, takuuturvallisia vilkkuvaloja, nollalaatuisia vaatteita ja rihkamakoruja, joista irtoaa strassit ensimmäisen aivastuksen jälkeen. Käytännössä pelkkää roskaa. Hän tilaa huvin vuoksi, eiväthän nuo juuri mitään maksa. Ja hän kärsii tuosta jatkuvasta Postissa juoksemisesta, vaan vaihtoehtona ei ole tilailematta jättäminenkään. Kaikin puolin paitsi turhaa luonnonvarojen tuhlausta, myös eettisesti epäilyttävää.

Mikäli ei juuri mitään maksanut muovinen neuletakki lähetetäänkin täysin ilmaiseksi, työntekijänkin palkka lienee ei juuri mitään. Viime aikoina on ollut framilla Kiinakaman kemikaalijäämät. Halpatuotantotehtaiden työturvallisuus tuskin on millään standardeilla kiitettävää, joten voi vain arvella kuinka mitta-asteikot ylittäville annoksille työntekijät altistuvat.

Meikkivoiteeni on liian tumma näin talviajalle. Aurinkopuuterini on ollut jossakin mustassa aukossa kadoksissa kuukausikaupalla. En ole raaskinut ostaa uusia. Vaikka iho ei ihan joka päivä olekaan kunnossa, ja vaikka ilman varjostuksia näytän sangen possumaiselta kuukasvolta, olen päättänyt pärjätä ilman. Olen tullut tarpeellisuuspunninnassani siihen tulokseen, että vähempikin meikki riittää minulle. Tämän postauksen kuvat on otettu viime kesänä, kokonaan ilman meikkiä.

No Shop Black Friday

Huomenna se taas koittaa, Black Friday. Tuo ihana kulutusjuhla! Itse kunkin sähköpostiin on tupsahdellut pitkin viikkoa mitä houkuttelevimpia tarjouksia. Alennusprosentteja, kaupanpäällisiä ja ilmaisia toimituskuluja! Mikäs sen parempi tapa viettää perjantaipäivää kuin kyttäämällä tunneittain vaihtuvia erikoistarjouksia. Huomenna, perjantaina vietetään myös Älä osta mitään -päivää.

Älä osta mitään-päivä on kanadalaista alkuperää, ja itse ainakin muistan olleeni päivästä tietoinen jo kauan ennen Black Fridayn vakiintumista suomalaisten tajuntaan. Oma suhtautumiseni kulutukseen on muuttunut kuukausi kuukaudelta yhä kriittisemmäksi. Black Fridayn kaltaisen kulutusjuhlan palvonta ahdistaa. En oikeastaan tarvitse mitään. On itsestäänselvää, että vietän huomenna perjantaina kansainvälistä Älä osta mitään -päivää sen mustan perjantain asemesta.



Monen suosikkibloggaajat julkaisevat (elleivät ole jo julkaisseet) lähiaikoina omat Black Friday -tärppinsä. Osta, osta, kuluta, kuluta! En kiistä, etteikö Black Fridayna saattaisi ollakin myös fiksuja ja tarpeellisia tarjouksia. Mutta kuinka moni ostaa turhuutta vain koska halvalla saa? Musta perjantai käyttää hyväkseen ihmisten korkeita ostohaluja. Mielestäni on aika surullista että Black Friday on pyhitetty useiden kalenterissa vuotuisaksi juhlapäiväksi, jolloin uhrataan rahaa kulutusjumalan kunniaksi.



Pikavippifirma Ferratum mainostaa erikoisluottoa Black Fridayn kunniaksi. Tuo tulla tupsahti minulle sponsoroituna mainoksena Instagramissa - mua kiinnostaisi muutenkin tietää millä perusteella olen pikavippifirmojen markkinointikohderyhmää? En ole ottanut selvää, mutta jaksan arvata, että muutkin pikavippifirmat kuin Ferratum ovat havahtuneet tulevaan juhlaan. Pikavippejä markkinoidaan unelmilla, kuluttajan ei tarvitse edes tyytyä siihen kämäisimpään tarjouspuhelimeen kun lähes kulutonta kulutusluottoa tuputetaan satoja euroja. On todella sairasta, että ihmisiä rohkaistaan velkaantumaan ehdoin tahdoin osteluhimojen tyydyttämiseksi.

Sorrun itsekin toisinaan vähemmän järkevään nettishoppailuun. Ilmaiset toimituskulut häämöttävät vain kymmenen euron päässä, ostanpa tästä tämän hameen joka on ihan kiva ja jota käytän ainakin kerran... Kevään trendiväri on laventeli, pitää siis ostaa jotain laventelinliilaa koska sellaista mulla ei vielä olekaan, vaikka se tekeekin ihostani kelmeän ja sairaan näköisen... Ota kolme, maksa kaksi, tarvitsisin oikeastaan vain kirsikkaisen ja malvanvärisen huulipunan mutta otetaan vielä tuo metallinen ruskeakin kun sen kerran ilmaiseksi saa... Kulutuskriittisen monologini keskellä en ole itsekään mikään pyhimys.

Ovatko Mustan perjantain ostokset todellista säästöä, vai kuluttamista halvempaan hintaan? Tarjouksia tulee ja menee. Lokakuussa oli Hullut päivät ja Sokoksen 3+1-päivät. Maanantaina on Cyber Monday. Sitten alkaakin joulualennukset ja joulunjälkeisalennukset. Ei ne tarjoukset tarjoamalla lopu. Pyrin ostamaan vain tarpeeseen, siksi valintani onkin anti-Black Friday.

Ulkonäköpaineista ja huulien täytöstä

Ylähuuleni on ohut, viivamainen ja muodoton. Jos hymyilen yhtään leveämmin, se katoaa. Olen saanut siitä usein kritiikkiä, olen luvannut sen jo vuosia sitten korjata. Kävin konsultaatiossa, en vain saanut aikaiseksi mennä itse operaatioon. Tai uskaltanut. Jokin koputti takaraivossa, jos et nyt kuitenkaan... Enää en halua täyttää ylähuultani.

Huulten täyttö olisi avannut kohdallani Pandoran lippaan. Seuraavaksi oltaisiin oltu veitsen alla, kun olisin halunnut korjata nenääni. Sitten hankkia leukaimplantin, pari rasvaimua ja alimpien kylkiluiden poiston. Mulla ei ole ymmärrystä kohtuudelle, ja tulisin melko nopeasti sokeaksi keinotekoisesti muokatulle ulkonäölleni. En edes tiedä mitä kaikkea parannusehdotuksia olisin himoinnut ovelan bisneslääkärin niitä minulle tarjotessa.




Luovuin aikoinaan ripsipidennyksistä, kun halusin aina vain pidempää ja näyttävämpää. Lopulta mulla oli megapitkät mauttomat pikimustat ripsiviuhkat jotka kirvelivät suihkussa ja saivat mut näyttämään keravalaiselta. Huulten täytössäkään tuskin yksi pistos olisi riittänyt. Pian mulla olisi ollut kaksi räjähdyspisteessä pullistelevaa nakkimakkaraa huulten paikalla.

Mun mielestä on huolestuttavaa, että erinäisistä kauneusoperaatioista on tehty viime aikoina lasten someidolien toimesta ihan arkipäiväistä. Nuoret, valmiiksi kauniit ja komeat ihmiset parantelevat itseään, ja lapsi altistetaan ymmärtämään tämän olevan normaalia. Se ei ole normaalia, vaan erittäin kyseenalaista. Ikään kuin itsestään kuuluisi etsiä vikoja joita voi sitten helposti parannella parilla piikillä ja mesolangalla. Tästä vielä alennuskoodi kaupan päälle! Epävarmat, kriittisessä iässä olevat lapset joutuvat seuraamaan idoliensa kauneuskirurgiaseikkailuja... Ei ihme, että ulkonäköpaineet iskevät yhä nuorempiin.




Itse en ole tippaakaan tyytyväinen ulkonäkööni. Olen ruma, mulkosilmäinen lihava sammakko. Olen liian lihava, liian lyhyt, liian roikkuvatissinen, liian ohuthiuksinen. Mulla on liian paksu kaula, liian kärsämäinen nenä ja liian paksut posket. Mä en ole koskaan ollut kaunis kuin yksittäistapausten mielestä. Muistan, kun minut äänestettiin ala-asteella luokan rumimmaksi tytöksi. Ihan hyvänä näyttelijänä pääsin kasiluokalla kevätjuhlanäytelmässä päärooliin - esitin Rumasta Ankanpoikasesta vain sen ruman ankan version, koska yksi kaunis tyttö havitteli myös pääroolia. Sopiva kompromissi, Iida on se ruma ja kaunis tyttö kaunis päärooli. Jopa oma äitini on joskus harmitellut kun en ole kaunis, toisin kuin hän ikäisenäni.

Mutta mä en välitä. Kauneus on kuitenkin lopulta katoavaista. Otan paljon mielummin vastaan kehuja sellaisista asioista, mihin voin itse vaikuttaa. Kuulen mielelläni olevani hyvä kielissä, mukava asiakaspalvelija tai ihanan empaattinen. Toki, ulkonäköönikin voisin itse vaikuttaa, kitudieettien ja kirurginveitsen avulla. Mutta mun mielestäni sellainen on tarpeetonta.

Ajatuksia matkustamisesta

Joskus mulla oli pakottava tarve suunnitella reissuja. Yhdeltä reissulta palattua seuraavan piti jo olla tiedossa. Tieto seuraavasta reissusta auttoi jaksamaan arjessa, mä en kokenut pystyväni hengittämään kuin ulkomailla. Reissaaminen oli mulle niin tärkeää, että halusin tallentaa jokaisen hetken ylös blogiini. Halusin suositella minua viehättäneitä paikkoja muillekin, halusin tuntea itseni vaikuttajaksi.

Vaan jokin on muuttunut. Vietin vastikään muutaman päivän Berliinissä. Kävin Pergamon-museossa, kylpyammeessa ja kattoterasseilla. Näistä kokemuksista en halua blogissa kirjoittaa. Ensinnäkin siksi, että ne ovat vain minun ja matkakumppanini välisiä. Toisekseen, en koe oman Berliinin reissuni  kokemuksien tarjoavan kenellekään mitään mullistavaa uutta tietoa.

Nykytravellerien must see -listalta Intia ei ole ikinä vaikuttanut viehättävältä. Ainakaan tälläiselle yksinmatkustavalle vaalealle naiselle. Joo, olisihan se Taj Mahal näin arkkitehtuurin ystävänä ihan kiva nähdä livenä, mutta kun en oikein ole muuten erityisemmin kiinnostunut Intiasta, Googlen kuvahaku saa riittää.





Toinen luotaantyöntävä kohde on Arabiemiraatit. Muistan kun perhetuttu kävi viitisentoista vuotta sitten vuosittain aurinkomatkalla Dubaissa - silloin sitä kuulemma kansoittivat lähinnä brittituristit. Nykyään se taitaa olla vähän sellainen joka pojan ja tytön Kanariansaaret plus -kohde. Mutta ei mua niinkään ällötä ne turistimassat, vaan se veri, jolla koko eriarvoinen liittovaltio on rakennettu.




En ole ollut seitsemään vuoteen rantakunnossa. Mä en tiedä uskaltaisinko rantalomalle. Tulisin todennäköisesti hulluksi jo parissa päivässä kohteessa, missä mulla ei ole muuta aktiviteettia kuin aurinko, meri, kirja ja älypuhelin. Mun lomalla pitää olla tekemistä! Ei välttämättä mitään huvipuistoja ja huippumuseoita, mulle riittää hyvin arboretum ja jotkin kulttuuriperintörauniot. Pääasia, että rannan ulkopuolella on muutakin elämää kuin surulliset baarikadut.

En tiedä haluaisinko ylipäätäänkään matkustaa enempää. Nykyinen somemaailma antaa todella epärealistisen kuvan reissaamisesta. Matka kuukaudessa on bloggaajanormi. Ensin ollaan Meksikossa, viikko siitä kone vie Hong Kongiin. Tällainen elämäntyyli ei ole mahdollista tavallista päivätyötä tekevälle. Some vääristää käsitystä siitä, mikä on normaalia matkailua. Mä mietin olenko nolo kun olen tehnyt tänä vuonna vain neljä matkaa, enkä ole ikinä käynyt Malediiveilla. Samalla unohdan että Suomessa on todella paljon niitä, jotka eivät ole koskaan käyneet Tallinnaa etelämmässä, jos sielläkään.

Mua ällöttää esimerkiksi Nelly.comin Ibiza Pool Partyn tapaiset tapahtumat, missä influencerit lennätetään yksityiskoneella vuorokaudeksi ryyppäämään ja maapallo itkee verta. Hiilidioksidipäästöt yli tuhat kiloa henkeä kohden. Ja kateuskortin heiluttajat, en lähtisi vaikka ilmaiseksi pääsisin. Tuollaiset tapahtuvat tekevät Nellystä silmissäni vastenmielisen brändin. Mä en haluaisi olla mukana junttimaisissa, luonnonvaroja suuresti tuhlaavaa kertakäyttömuotia esittelevissä kerskakulutusbileissä. Mun mielestä tuollaisiin bileisiin osallistuminen kertoo bloggaajan omista arvoista, eikä todellakaan positiivisessa valossa. Kuten yritys, myös bileisiin osallistuva vaikuttaja näyttää ettei päästöt ja ilmasto kiinnosta pätkääkään.





Olen aina kokenut matkustamisen todella antoisana. Mun reissaaminen on kulttuuriin tutustumista ja uuden oppimista, ei kiiltokuvamaisia instaposeerauksia pyhäköissä hashtag liveloveexplore. Kun määrä korvaa laadun, tuntuu että kaikki hohto ja glamour matkailun ympäriltä katoaa. Reaktioni kaverin kertoessa tulevasta reissusta on ai taas, eikä yhteistä intoilua aiheesta. Ja sama toisin päin. Kun kerroin keväällä lähteväni lomalle Portugaliin, ihmisten kommentit olivat luokkaa "so? kaikki menee just nyt Portugaliin."

Postauksen kuvat ovat juurikin sieltä salaiselta Berliinin reissulta. Ai niin, sain Instagramini takaisin. Mutten saa ottaa vanhaa nimimerkkiäni käyttöön, jostain minulle tuntemattomasta syystä. Ja julkaisutkin onnistuttiin ainakin toistaiseksi palauttamaan vain tämän vuoden alkuun. No, uutta yritystä sitten vaan. Minut löytää jatkossa Instagramista nimimerkillä kissaprinsessa.

Hyvästi, Instagram

Liityin Instagramiin joskus anno domini 2011. Loin tilini aluksi kuvavarastoksi, mulla oli silloin jokin todella alkeellinen vähä-älypuhelin, jonka kuvamuisti oli kultakalan luokkaa. Kuvasin todella tarpeellisia arkipäivän tilannekuvia pestonvalmistuksesta ja kynsien lakkauksesta. Nämä käsiteltiin tietenkin Instagramin valmisfilttereillä. Mun suosikkini oli muistaakseni Valencia.

Mun silmissä Instagram on menettänyt viehätyksensä. Jotkut ammattisomettajat saattavat tuhlata yhtä instagramkuvaansa varten suuria määriä aikaa ja rahaa. Kuvat muokataan viimeisen päälle täydelliseksi, niihin lisätään lintuparvia, tähtitaivasta tai jopa somettaja itse tarrana valmiiseen taustaan.




Instagram-kulmakarvat, -kahvilat, ruoka-annokset ja hotellit. Näitä esittelee "klassiset" instagramtytöt, joita tulee pilvin pimein vastaan explore-feedissä. Kun katselee näiden julkaisuja yksityisiltä luksusparatiisisaarilta ja täydellisen ruskettuneesta bikinivartalosta, alkaa pakostakin miettiä onko omassa elämässä jotain vikaa - mulle sviitit kuuden tähden hotelleissa tai solariumissa tiriseminen ole tosiaankaan arkipäivää, toisin kuin kaikkien muiden arki Instagramissa.




Viime viikolla mun Instagram-tilini kuoli. Joku arvasi salasanani, poisti kaikki julkaisut ja muutti nimimerkinkin kaupan päälle. Okei, melkein voisi sanoa että ihan oma syy, salasanan olisi kannattanut olla jotakin vähän monimutkaisempaa kuin Mymmeli, yksi kirjain numerolla korvattuna. Sain sähköpostin kautta nollattua tilin, mutta julkaisuja en ole saanut palautettua, enkä edes vanhaa nimimerkkiäni. Itkettää, tilillä kun on niin paljon hyviä muistoja seitsemän vuoden ajalta. Kuten noi Floridan kuvat jotka näkyvät tämän postauksen kuvituksena. Olen ottanut yhteyttä Instagramin tukeen ja vaatinut tilin kuvien palauttamista, mutten ole vielä saanut minkäännäköistä vastausta.




Itselläni ei ollut aikoihin juuri minkäänlaista vuorovaikutusta Instagramissa. Olen huomannut seuraajieni katoavan aina kun postaan selfien. Kommentteja tulee ainoastaan venäläisiltä bottitileiltä. Nykyään Instagramissa menestyäkseen pitäisi olla millimetrin tarkkuudella sommitellut epäaidot kuvat, siloitellussa ja värimaailmaltaan ehkä jopa epärealistisessa, silti yhtenäisessä minuuttiaikataulutetussa feedissä. Haluanko mä todellakin takaisin tuohon maailmaan?

En ole ikinä suostunut sopeutumaan muotteihin, enkä mä pystyisi julkaisemaan hailakkafiltteröityä kiiltokuvatodellisuutta. Mun blogiin, kuten muihinkaan somekanaviin ei kaupallisuus kuulu. En raahaisi vedenkeitintä sänkyyni luodakseni täydellisen kuvan. Jos mä ikinä saan Instagram-tilini takaisin, mä haluan pitää meiningin yhtä autenttisena, kuin mitä se on ollutkin. Mä en jaksa miettiä lukuja. En julkaista niitä kuvia minkä uskoisin miellyttävän seuraajia, vaan postaan sitä mitä haluan, silloin kuin haluan. Tykkäys- ja seuraajamääristä välittämättä.

Ajatuksia blogimaailmasta

Mulla on pitkä historia bloggaajana. Enemmän ja vähemmän anonyymisti. Tämän postauksen kuvat koostuvatkin vanhojen blogieni ajalta. Kaikki ennen Chicago 187:aa.

Nykyinen blogimaailma ärsyttää minua. Koen oikeudekseni sanoa sen, vaikka oma tuotannollinen osuuteni on suppea ja mitäänsanomaton. Tekisit itse paremmin ajattelee Anonyymi Ammattibloggaaja tai joku muu puolestaloukkaantuja. En tee, naistenlehtimäinen överivisuaalinen nykyblogimaailma on minusta vastenmielinen.




Kiitän harva se päivä onneani, etten ole bloggaajana mitään. En halua menettää yöuniani sisällöntuottamisen takia. Olen kiitollinen, ettei mun tarvitse tuntea paineita pakollisista yhteistöistä, mun ei tarvitse tuputtaa riesaksi asti Daniel Wellingtonin kelloja tai Desenion julisteita. Mun ei tarvitse kantaa halkopinoa sänkyyn tai levitellä eukalyptyksenoksia koulukirjojen väliin saadakseni aikaan visuaalisesti tarpeeksi näyttävän kuvan. Olen kiitollinen, että blogi ei ole työni. Mä haluan vain kirjoittaa, ja sitä mä teen.

En saa mitään ilmaiseksi. Vaatteet, jotka näkyvät päälläni ovat itse ostettuja. En käy syömässä minkään PR-toimiston piikkiin. En suorita sata lasissa parin päivän pressimatkoja maailman toiselle puolen. Enkä liene kenenkään inspiraationlähde. Mun instagramissa ei todellakaan lue tittelinä social infuencer, vaikka se tuntuukin olevan jokin tarttuva tauti tänä päivänä. Mä tahdon kertoa oikeasta elämästä, mihin mun tapauksessani mahtuu paljon enemmän surua kuin iloa. En tiedä voinko sanoa kirjoittavani elämänmakuista blogia, koska makuasioista ei saisi kiistellä.




Ikävöin sitä blogimaailmaa, mitä elettiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Meininki oli kotikutoisempaa, enkä sano tätä nyt pahalla. Vuonna 2017 blogit ovat armotta jääneet vlogien jalkoihin. Tämä on sellainen maailma johon en ole itse ikinä päässyt mukaan. Sen sijaan että katsoisin jonkun yli kymmenminuuttista jaarittelua, lukisin vastaavan tekstinä murto-osassa tuosta ajasta. Vlogitkaan eivät ole ikuisia, uusien tekijöiden taitaa olla turha toivoa läpimurtoa. En uskalla lähteä arvailemaan mikä on seuraava trendi, mutten aio olla siinäkään mukana.

Olen aina blogannut siitä mikä huvittaa. Blogilla ei koskaan ole ollut selkeää teemaa. Olen kirjoittanut kissoista, matkoista, kasveista kuin korkokengistäkin. Olen valittanut Venäjän politiikasta ja läikkyneistä keitoista. Olen haaveillut Birkinistä, kantakaupunkikaksiosta Helsingissä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Nykyinen täydellisyydentavoittelu blogimaailmassa rajoittaa jonkin verran mun oman tien kulkemista, ikävä kyllä.

Mun ei ole luojan kiitos ikinä tarvinnut kilpailla lukijoista tai yhteistöistä. Koen silti paineita muuttua nykyisen massan mukaiseksi, koska en enää haluaisi olla se silmätikku ja täytenä luuserina pidetty. Pitäisikö mun panostaa visuaalisempaan sisältöön? Tavoitella Instagramissa yhtenäistä väriskaalaa? Vaihtaa sisällötön sisältöni naistenlehtimaisempaan sisältöön?





Sitten on ne ilkeät kielet, jotka jaksavat tahallaan ymmärtää väärin ja tulkita omiaan. Mä en enää uskalla kirjoittaa niin henkilökohtaisia blogiini kuin ennen. En halua, että kukaan läheinen joutuu kärsimään mun blogini takia. Minua inhottaa, kun ystävistäni kuiskitaan tai heitä katsotaan kieroon heidän liikkuessa seurassani.

En silti halua sulkea blogiani. Pelkään, että juorut muuttuvat entistä pahemmaksi, kun minulla ei ole kanavaa, jossa saisin oman ääneni kuuluviin. Jo nyt musta on esimerkiksi Jodelissa maalattu valheellinen mielikuva persoonallisuushäiriöisenä seksuaalirikollisena, joka käy säännöllisesti lataamossa. Musta on surullista, että ihmiset pitävät tuollaisia täysin sokeasti faktana. Blogia silloin tällöin kirjoittamalla pystyn ehkä jotenkin hillitsemään huhuja. Toivottavasti.

Little acts of kindness

Pyrin olemaan kiltti ihminen. Varsinkin näin joulun korvalla. En niinkään lahjankiilto silmissä, vaan puhtaasti tehdäkseni joulusta lämpimämmän ja iloisemman. Tutuille on helppoa olla kiltti, kun tuntee toisen ja tietää, miten onnistuu ilahduttamaan. Mutta minä haluan olla kiltti myös ventovieraille. Koska siitä tulee parempi mieli. Listaan tähän postaukseen viisi helppoa ja kilttiä tekoa, jotka sopivat toteutettavaksi myös muulloin kuin joulun aikaan.

1. Lahjoita löytöeläintalolle 

En ole varmaan ainoa, jolle eläimet ovat heikko kohta. Aina välillä perkaan kotona kaappeja, ja kyselen myös lähipiiriltä esimerkiksi ylimääräisiä vanhoja lakanoita ja pyyhkeitä, joita varmasti useimmat eläinsuojeluyhdistykset ottavat vastaan löytöeläinten makuualustoiksi. Myös ruokalahjoitukset kelpaavat. Oma kissani on valitettavan nirso, ja liian monta kertaa uutta kuivaruokaa kokeillessa on saanut huomata, ettei se kelpaa. Onneksi löytökissoille maistuu!

2.Yllätys posteljoonille 

Tämä on suvun tapa. He antavat posteljoonille ihan paketin, mä sysään käteen joulukortin aina tässä joulunalusviikolla. Varsinkin syrjäseudulla sama postiljooni saattaa olla vuosia vastuussa tietyn talon posteista, eli käytännössä hänet voi laskea hyvänpäiväntutuksi. Ja hei, vaikka onkin trendikästä just nyt haukkua postia kaikkien kadonneiden joulupakettien aiheuttamassa mielipahamyräkässä, ei se ole yksittäisen postinkantajan syytä!

3. Sano kehu ääneen 

Kuinka moni tekee positiivisia havaintoja toisista ihmisistä julkisilla paikoilla kulkiessaan? Esimerkiksi sellaisia, että onpa tuolla henkilöllä kiva takki/meikki/sylikoira? Tuon kehun voi ihan hyvin lausua ääneen sille tuntemattomalle! Mulla olisi henkilökohtaisesti opittavaa tuosta satunnaiskehujen vastaanottamisesta. Harmittaa jälkeenpäin kun yleensä jäädyn siinä tilanteessa, enkä osaa muuta kuin mutista kiitoksen. Siinä jää sitten miettimään voiko toi ihminen olla tosissaan vai oliko kyseessä kettuilua ja "kiva" tarkoittikin suomeksi järkyttävää... Kun ajatustehtaani lopulta tulkitsee kehun vilpittömäksi, mulla on loppupäivän todella hyvä mieli. Samaa hyvää mieltä haluan levittää ventovieraillekin.

4. Hymyile!!

Mä tiedän että mulla on tosi tyly ja tympeä perusilme, siksi pyrinkin julkisilla paikoilla kulkiessani hymyilemään. Saatan ottaa katsekontaktia ja hymyillä suoraan päin vieraan naamaa. En jaksa välittää minä friikkinä jotkut saattavat minua pitää, sillä oma paha mieleni murtuu kun saan joltakulta aidon hymyn.

5. Jätä kanssamatkustajalle lukemista 

Ostan usein pokkareita ja aikakausilehtiä, joita ei turhaan viitsi hillota pienehkön kodin rajallisessa hyllytilassa. Mulla on tapana jättää kirja tai lehti junaan, usein varustettuna post it-lapulla tyyliin hyvää matkaa! tai sivulla 42 loistava artikkeli asiasta x.