?

Kolmosperiodia on vierähtänyt nyt reilu kaksi viikkoa, ja jo tässä vaiheessa Odysseus on imenyt musta kaikki mehut. Kun koulumatka ei ole enää alle kymmenen minuuttia kävellen, aamukahdeksan luennot tuntuvat rehellisen tuskaisilta. Olen tässä vaiheessa vuotta lukenut enemmän kreikaksi kuin suomeksi. Jokin suodatin estää silti kieliopillisen sisällön päätymisen ymmärrykseen asti.

Olen kulkuroinut aktiivisesti ympäri Etelä-Helsinkiä viime aikoina. Koti-ikävä on melkoinen. Historiaan ovat jääneet koulumatkan aamukahvit tai kotimatkan baarivisiitit. Olen jonottanut museon ovilla sen aukeamista. Olen löytänyt kertaustyylejä yllättäviltäkin kulmilta ja uusia katuja, joissa voisin kuvitella asuvani. Ehkä joku päivä.

Koin pienen kriisin tajutessani, että perinteisen näkemyksen mukaiset onnistuneet kuvat musta ovat sieluttomia. Mun sielu pääsee esille humalassa, irvistäessä, poskia pullistaessa ja keikalla pomppiessa. Tai alasti, mutta ne kuvat on melko haastavia jos haluaa pysyä hyvän maun rajoissa. Poseeraus on taitolaji, enkä ole sitä vielä tähän päivään mennessä oppinut. Pitäydytään sitten näissä sielukkaissa, valtavirran mielestä epäonnistuneissa kuvissa. Koska en jaksanut kysyä kuvauskumppanilta julkaisulupaa, pistin siltä pään poikki. Tuskin se ketään haittaa.


Olen nimmaroinut Tavastian bäkkärin katon. Olen hiihtänyt soutuveneellä sumuisena aamuna. Eiku.

Tämän opin tänään

Monet tietänevät sanonnan "jäädä kuin nalli kalliolle" tarkoittaen yksin tai jälkeen jäämistä.
Lähde on ehkä hieman kyseenalainen, mutta kuulin sanonnan alunperin kuuluneen muodossa "jäädä kuin alli kalliolle." Sorsansukuisiin lintuihin kuuluva alli ei nimittäin pysty lähtemään lentoon tasamaalta. Nalli-sana on todennäköisesti väärinkuuleman seurausta, sillä puhuessa n-kirjain, tässä tapauksessa kuin-sanan viimeinen kirjain kertautuu mikäli seuraava sana alkaa vokaalilla.

Tämän opin tänään.

Tallinn, Tallinn, Tallinn

Loppiaisen tienoo vierähti Tallinnassa ainejärjestön perinteisen kulttuurimatkan parissa. Reissulle mahtui kulttuuria, juomakulttuuria, kielen opiskelua (pööriöö on kevätpäiväntasauksen yö) kuin shishahassutteluakin. Sain ensi kertaa kuulla olevani jonkun spirit animal. Seikkailtiin ryhmissä ja pienryhmissä sujuvasti vanhankaupungin mukulakivikaduilla ja Telliskiven tehdasrakennusviidakossa joulunjälkeistunnelmissa. Aamiainenkin saattoi olla se päivän viimeinen ateria.






Hoidettiin kulttuuripuoli alta pois heti saapumispäivänä. Aamiaistettiin porukalla lempikahvilassani Must Puudelissa, josta suunnattiin Tallinnan design- ja arkkitehtuurigallerian perinteiseen Piparkoogimaania-näyttelyyn. Tänä vuonna teemana oli mytologia, ja näyttelyssä oli useita tulkintoja maailmanhistorian myyteistä - kaikki askarreltu piparkakkutaikinasta.





Mä sitten tykkään baareista, joilla on joku teema. Tallinnassa teemat onkin vedetty ihan viimeisen päälle. Parasta antia tästä tarjosi Labor. Fluorivaloin ja interaktiivisin kuplaputkin koristellussa baarissa juomilla oli kemikaalien varoitusmerkit ja ne tarjottiin koeputkista, vesi mittapulloista. Vessassakin pääsi kirjoittamaan latinaa liitutaululle. Toinen, jo kulttuurihistoriallisestikin merkittävä tallinnalainen teemabaari on Depeche Mode-baari. Master and Servant kaikuu edelleen korvissa.

Toisena iltana skipattiin Even ja Sofian kanssa yhteisillallinen, ja varattiin pöytä kolmelle jo aiemmin hyväksi toteamastani Leib-ravintolasta. Maksan paljon mieluummin kutakuinkin saman hinnan fine diningista kuin ketjuravintolan peruspastasta ja -viinistä, saati että vierailen eettisesti arveluttavassa Nepal-Intia-akselin ravintolassa. Ensimmäisen illan tökerön palvelun Basiilik-ravintolasta jäi katkera maku suuhun.





Se reissun toinen kulttuurikohde oli muuten Nigulisten kirkko. Nykyisin museona toimiva 1200-luvun kirkko on erityisen kuuluisa keskiaikaisesta kuolemantanssimaalauksestaan. Alkujaan kymmeniä metrejä pitkästä maalauksesta on säilynyt vain osa.

Jätti aika kylmäksi maksaa verrattain kova sisäänpääsymaksu (8 euroa opiskelijalta) päädäkseen katsomaan yhtä öljyväripätkää, jota ei valaistuksen takia voi edes kunnolla nähdä. En tiedä kuka ammattilainen valaistuksen tuohon näyttelytilaan onkaan suunnitellut (vai onko kukaan), mutta kattokruunujen ja ikkunoiden heijastukset sekä omituiset, päältä ja alta suunnatut pistevalot jättivät esimerkiksi hahmojen kasvonpiirteet valotäplien alle. No, oli kirkossa muutakin nähtävää, kuten kirkolle kuuluneita hopeaesineitä ja groteski, kimmeltävin papukaijoin koristeltu joulukuusi.

Mä en tiedä olenko muuttunut jotenkin tylsäksi vai mitä nyt on sattunutkaan, kun mun ainoa ostos oli pullo kasikymppistä viinaa. Ei, ei siksi että olisin alkoholisoitunut pahasti, vaan siksi, että mulla on haaveissa tehdä jatkossa itse omat hajuveteni.

Tänä vuonna

Josko viimeinkin opettelisin arvostamaan itseäni? Mun ei tarvitse taistella olemassaoloni oikeudesta, etsiä paikkaani hyödykkeiden joukossa tai todistella tärkeyttäni. Tiedän niin monen erilaisen ja siksi niin upean ihmisen arvostavan mua. Miksen siis minäkin?

Josko viimeinkin lopettaisin asioiden katumisen? Niiden mitä olen tehnyt tai sanonut, joita olen jälkikäteen surrut. Mitä olen viikkotolkulla vatvonut, entä jos... Koska ne asiat ja päätökset ovat syntyneet senhetkisen tiedon valossa, jolloin olen pyrkinyt tekemään senhetkiselle itselleni parhain päin.

Lupaan yrittää lopettaa pääni vaivaamisen turhilla asioilla, sellaisilla joihin en voi itse vaikuttaa. Loppujen lopuksi sitä ollaan vain yksi partikkeli kaikkeudessa, molekyyli universumin valtameressä.

Olkoon tammikuu yksi ikuinen torstai. Toivoa täynnä.