Postikortteja Kreikasta

Ei, yhden ainutta postikorttia ei tältä reissulta tullut lähetettyä (sori tutut!) Kertonee jotakin kurssin hektisyydestä. Yleensä kun korttien kirjoittelu lasillisen ääressä rentoutuen on ollut reissaamisen parasta antia. No, tässä korostuu kuinka nyt ei oltu hupimatkailemassa. En sano, että kurssi ja korttien kirjoittaminen olisi mahdoton yhtälö - monet kurssikaverit suoriutuivat tästä rastista menestyksekkäästi, ja moneen kertaan. Mulla itselläni vaan meni kaikki se vähäinenkin vapaa-aika palautumiseen, ja ruuan ja juoman osto turistikrääsän ostelun edelle. Postikorttimaisemissa silti tuli vierailtua useaan otteeseen. Kuvitelkaa Microsoft WordArtilla tehdyt Greetings from XY-tehosteet kuvien päälle!

Ateenan viehätys piilee kontrasteissa. Naapurirappu saattaa olla puoliksi purettu kun oma rappu on viimeisen päälle laitettu. Ja vanhan uusklassisen talon vieressä voi olla uutuuttaan kiiltelevä pytinki.

Kykladisen saaren tapaan rakennettu Anafiotika on kenties sitä pittoreskeinta Ateenaa.

Matka Thessalonikin kaupunginmuureille oli henkeäsalpaava. Eikä vähiten kiireen ja maastonmuodon vuoksi.

Aleksanteri Suuren veistos Thessalonikissa. Täällä tapahtui ensikosketus mereen monen viikon tauon jälkeen.

Pithos Pellassa. Oli suuri houkutus kokeilla, toimisiko tuo teleporttina kahdentuhannen kolmensadan vuoden taa.

Vuorimaisemia Delfoista. Alhaalla kymmenien tuhansien oliivipuiden laakso.

Aamunkajon aikaan Kalamatassa. Mulla oli koko ranta käytössä, mitä nyt kissa tuli vahtimaan vaatteita.

Perinteinen kurssivierailu Sunionissa on tapahtunut auringonlaskun aikaan, mutta synkkänä päivänä vierailua saattoi aikaistaakin. Onneksi aikaistettiin. Täältä palatessa alkoi rankkasadekausi, joka teki kotiinpaluusta ehkä vähän mielekkäämpää.

Auringonnousu Agistrilla. Isolla yläparvekkeella oli ihanaa aloittaa aamu joogalla tai aamupalalla ja nousta uuteen päivään auringon tahtiin.

Teatteri Messenessä. Mielenkiintoinen arkeologiseksi alueeksi. Nykytaide pääsi yllättämään sekä saitilla että museossa.

Lykabettos, Likavittus, whaeva. Ateenan talomeri jatkuu silmänkantamattomiin. Yläilmoista käsittää kaupungin valtavan koon. Yritettiin bongata asuntolaa, mutta se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta tai Waldoa Mariannekarkkipussista.

Delfoi auringonlaskun aikaan. Onhan tuo näky nyt maaginen.

Onnellisten saari

Viimeinen ilta asuntolalla. Yksinäinen olo, en voi mennä kenenkään ovelle koputtamaan ja pyytämään seuraa. Ei, en ole yksin täällä. Muut ovat vain vieraita. Eikö ole hassua, vielä vajaa viikko sitten janosin yksinoloa. Agistrilla olin yksin, vaan en yksinäinen. Ja nyt se iskee, eroahdistus, pelko, häpeä.

Kreikassa on käsite nimeltään filoksenia. Kirjaimellisesti vieraan rakastamista, vieraanvaraisuutta. Sitä olen kuluneen kuuden viikon aikana kokenut monessakin paikassa, mutta Agistrilla tämä suorastaan kulminoitui. Huomasin sen jo saapuessa epäselvässä olotilassani: Tuolla paikalla on aivan omanlaisensa sielu.

Illalliskutsuna toimi jokin alkukantainen instrumentaalimusiikki. Tiedättehän, panhuilua, darbukaa ja muuta omituista huminaa ja helinää. Musiikin alkaminen toimi mulle joka ilta merkkinä alkaa valmistautumaan illalliselle. En koskaan syödessäni hoksannut milloin musiikki loppui, niin saumattomasti se sulautui majapaikan tunnelmaan. Ensimmäisen illan näytöksen tarjosi ukkosmyrsky ja rankkasade. Sateen pauhu oli korviahuumaava, valoshow suoraan merellä ja Eginan yllä dramaattinen. Ja arvatkaapa missä suomalainen syö? Ulkona tietysti, onhan vielä terminen kesä. Rehellisesti sanottuna, mulla oli ihan älyttömän kylmä, mutta en kehdannut myöntää olevani väärässä. Heti sateen alkaessa mua kehoitettiin saapuvan sisälle syömään mutta väitin pärjääväni katoksessa, tokkopa sade kauaa kestäisi.

Koska kurssilla olin tottunut jaettuihin annoksiin, halusin nytkin maistaa montaa ja erilaista. Tilasin ronskisti melitzanosalataa, horiatikia ja mustekalaa, enkä tietenkään jaksanut syödä kaikkea. Vaikka yritin monta tuntia, kylmässä värjötellen. Lopulta oli pakko alistua kohtaloonsa, tehdä lopuista eväsleivät seuraavalle päivälle ja luovuttaa. Tarjoilija kysyi ottaisinko mastikaa lämmikkeeksi ja palanpainikkeeksi. Odotin normaalia pikkulasia, mutta sainkin koko pullon. Ja uuden kehoituksen tulla sisään, siellä kun on muitakin. Niinpä istuin henkilökunnan, paikallisten ja ehkä joidenkin hotellivieraiden kanssa keittiössä tissuttelemassa ja katsomassa jalkapalloa - epäselväksi jäi kuka oli työvuorossa, kuka missäkin roolissa.

Tästä keittiöstä tuli Agistrin reissuni tukikohta, enkä tapojeni ja suunnitelmieni vastaisesti syönyt hotellin ulkopuolella koko loman aikana. Keittiössä opin pelaamaan tavlia, keskustelin pappojen kanssa ja kumosin aika monta olutta. Muitakin matkalaisia kävi silloin tällöin istumassa iltaa, tuo oli kuin koko kylän keittiö. Ihmiset tulivat ja menivät. En tiedä ketkä kaikki asuivat lähistöllä, ketkä hotellissa, mutta jokainen oli kuin kotonaan. Puhuin englannin ja kömpelön kreikan lisäksi sujuvasti saksaa ja rumasti ruotsia. Toinen tukikohta oli merenpuoleinen kulmapöytä, missä söin ei-sateen aikaan. Katselin pimeässä tuikkivia Eginan valoja ja mietin, kuinka tuollakin saarella varmasti joku on yhtä onnellinen.

Hekin ovat tuolla töissä.

Hyvätapainen illallisseuralaiseni.

Eläinten kohtelu on yksi seikka mikä minua on harmittanut kuluneiden viikkojen aikana. Kärjistäen ja ilkeästi sanottuna, kreikkalaisen mentaliteetin mukaan eläimen on oltava ihmiselle hyödyksi ansaitakseen paikkansa ihmisen rinnalla. Kissa pärjää ihan hyvin kadulla, sitä voi sitten ohikulkiessaan vähän paijailla. Ja jos ei pärjää, se on heikko yksilö. Ainahan syntyy uusia tilalle. Onneksi Agistrilla oli asiat vähän paremmin. Kissoja ruokittiin, mutta vähän matkan päässä ravintolasta. Kissat pyörivät ravintolassa, mutta eivät kerjäämässä. Oli ruokailijasta kiinni saivatko kissat pöydästä maistiaisia. Mä en antanut, siitä huolimatta mulla oli kissaseuraa vieressä ja vastapäätä monena iltana. Silmätulehduksen saaneelle kissalle annettiin lääkettä. Kontrasti oli jyrkkä esimerkiksi Thermoniin, jossa pienille kissanpennuille ei annettu edes vettä helvetin kuumana päivänä.

Siesta-aikaan tiistaina katsoimme Suomen futispeliä henkilökunnan kanssa. Hiljalleen jokainen heistä alkoi valua asioilleen. Yksi tarjoilijoista jätti paremmalla netillä varustetun puhelimensa keittiöön, jotta lähetys varmasti toimisi, ja poistui. Minua neuvottiin ottamaan kaapista lisää olutta ja sulkemaan ovi ja telkkari lähtiessäni, mikäli kukaan ei ole ehtinyt vielä takaisin ennen kuin peli loppuu. Jäin yksin kassan ja viinavaraston kanssa samaan tilaan, suomalaisten maine ei ilmeisesti ole vielä kiirinyt tälle saarelle asti.

Jotkut turistit tulivat koputtelemaan ikkunaan, mutta en osannut avata sen viereistä ovea. Jouduin kiertämään toisesta ovesta voidakseni tiedustella asiaa: he halusivat tietää onko ravintola auki. No ei ole, en ole edes töissä täällä... Kerroin syöväni usein kahdeksan aikaan, silloin ravintola ainakin on auki ja suosittelin pyynnöstä paria annosta listalta. Ja niin olin hankkinut uusia asiakkaita sille illalle. Yksi tarjoilija toi hervottoman kokoisen Campari Sodan voiton kunniaksi, he olivat betsanneet Suomelle. Harmi vain, että sekä Kreikka että Albania möhlivät omat pelinsä.

Kylläpä sitä onkin Campari Sodassa kokoa...

En todellakaan ole mikään all inclusive –lomailija, mutta niin vain jäi Agistri kiertämättä. Söin pelkästään hotellissa, joko ravintolassa tai jommallakummalla parvekkeellani.  Kaikki meni huoneen laskuun. Kävin vain kerran saaren "keskustassa" ostamassa jogurttia. Naapurin minimarket oli kuulemma sulkenut viikkoa aikaisemmin, jos olisin ollut vähän aiemmin liikkeessä ei olisi tarvinnut raahautua niinkään etäälle. Taivas varjele, puolentoista kilometrin päähän!

Parin sadan metrin päässä hotellilta oli mieletön, pieni ja hiljainen ranta, jolle johtivat kiemuraiset polut ja ränsistyneet askelmat. Oli ihanaa uida yksin ja mennä niin kauas kun huvitti, kukaan ei ollut kieltämässä tai tuppautumassa mukaan. Uimavalvojanuoruuden elänyt kumppanini varmaan järkyttyisi jos tietäisi kuinka kauas uinkaan... Ja kun tuli kylmä, saattoi maata rannalla kirjaa lukemassa auringon hellimänä. Tuo lähiranta täytti toiveeni niin hyvin etten edes käynyt muualla, vaikka uhosinkin jo Ateenassa että tietenkin menen sille nudistirannalle. Mutta ostin uimapuvun nimenomaan Kreikanmatka mielessä, joten pitäähän sitä käyttää.

Veden väri Agistrilla on ihmeellinen.

Parvekekasvini puhkesi kukkaan lähtöpäivänä. Aivan kuin hyvästelläkseen.

Vaikka nautinkin kuplamaisesta pysähtyneisyyden ja tapahtumattomuuden tunnelmasta Agistrilla, olin suhtautunut loppulaskuun pelonsekaisesti. Majoituin kalliissa merinäköalallisessa huoneessa, en vetänyt illallisilla ihan pelkkää hortaa ja oli myös lievästi epäselvää kuka maksaisi keittiötarjoilut. Eihän yhdenkään bisneksen kannalta voi olla järkevää upottaa suomalaiseen pullokaupalla olutta useampana iltana. Hotellista vastaava tyyppi aloitti keskustelun “jos tiputetaan huoneen hintaa, sillä enää ei ole sesonki...” ja vaikka tarjouduin maksamaan täyden hinnan, tarjous jätettiin huomiotta. Kysymykseeni keittiöjuomista vastattiin arkaaisella hymyllä. Niitä ei näy laskulla, ja jäi arvoitukseksi lisättiinkö edes lopulta sinne. En ollut uskoa todeksi laskun loppusummaa, joka oli laskelmiani alhaisempi. Kyynisempi voisi päivitellä ilman määrää noissa hinnoissa, minä olen päivitellyt lähinnä tuon vieraanvaraisuuden määrää. 

Viimeisellä ehtoollisella oli rapupastaa ja kokin tuntien, siellä oli ekstrarapuja seassa. Viinikin oli tuplat tilatusta. Multa kysyttiin milloin tulen uudestaan. He tiesivät saaneensa minut koukkuun. Vaikka mulla on kreikkalaisia saaria näkemättä satakunta, Agistrilla on paikka mun sydämessä ja tiedän palaavani vielä. Ehkä jo ensi vuonna, ehkä vasta myöhemmin... Milloin kiskot taas vievätkään Kreikkaan.

Paluulautta lähti eri satamasta kuin tulolautta, joten sain kyydin tuonne kaukaisempaan satamaan. Kreikkalaiseen tapaan oli epäselvää lähtisikö lautta ollenkaan, joten kuskini Dimitris ilmoitti lähtevänsä asioilleen ja tulevansa tunnin päästä takaisin katsomaan olenko edelleen venailemassa. Jos olen niin keksitään jotain muuta. Enkä nähnyt häntä enää. 

Viimeinen ilta Ateenassa, viimeistä kertaa asuntolan kattoterassilla. Onneksi sataa, kukaan ei huomaa mun kyyneliä.

Ateena ja suuri tuhotulva. Kävin tänään tatuoitavana, ja kadut tulvivat. Sain puhelimeen ensimmäisen vaarailmoituksen ikinä: älä helvetissä poistu kotoa. Ei auta, tarvitsin Dionysokseni. Alempana kaupungissa bussit jäivät tulvaan jumiin, mutten itsekään selvinnyt kuivin jaloin. Kapillaari-ilmiö ja tuulen tuivertama rankkasade kasteli jalat polvia myöten ja ylemmäs, saan siis varmasti flunssan. Kun palasin asuntolalle, mussa ei ollut enää yhtään täysin kuivaa kohtaa. Jalkapohjatkin ryppyisinä vedestä. Ukkonen pauhaa. Kun sähköt katkeaa, valot sammuu.

Paratiisikin on siis olemassa

Olin jo unohtanut, miltä tuntuu rentoutua. Syödä, juoda, nukkua ja lukea. Herätä ilman kelloa aamuauringon kutitellessa silmiä, vain päästäkseni ihailemaan sen nousua jatkaakseni unia.

Toiminnantäyteisen kuuden viikon jälkeen oma flegmaattisuuteni on päässyt yllättämään. Mä en ole ollut aamuisin intoa täynnä, en ole vielä lähtenyt vanhasta tottumuksesta kiipeilemään mitään kallioita enkä ole kaivannut kahvia samaan tapaan kuin yleensä. Enkä tasan tee mitään suunnitelmia, asiat saavat nyt tapahtua omalla painollaan. Ainoa, että paluupäivä on kiveen hakattu. Tänne ei voi jäädä vaikka mieli tekisikin.

Saapuessani saarelle sunnuntaina saatoin olla edelleen humalassa. Lauantaina oli kurssin päätösillallinen, ja viiniä ja etikkaa tuli nautittua lähes yli äyräiden. Menin nukkumaan liian myöhään herätäkseni liian aikaisin. Sain jättää osan kamoista asuntolalle, mutta rinkka painoi silti liikaa valuessani tihkusateessa kohti Pireuksen metroa. Lipunosto ja koronakaavakkeen täyttö sujui kivuttomasti, ja nousin Poseidon Hellaksen kannelle torkkumaan. Josko raitis ilma parantaisi olon? Jos ei, niin ehkä sitten laivasta ostettu tyropita auttaisi. No, ehkä vähän.

Rantauduttuani lähdin kohti itää, sinne johti yksi tie. Pilvisestä säästä huolimatta saari mykisti kauneudellaan. Miten vesi voi ollakaan noin turkoosia? Löysin kymmeniä salapolkuja rantaan, näitä päässee kokeilemaan tulevina päivinä. Ei liian pitkän kävelyn jälkeen saavuin majapaikkaan, heitin rinkan sohvalle ja kipusin suoraan yläkertaan. Voin kertoa että tuntui hyvältä viikkojen asuntolahuoneen ja kimppahotellihuoneiden jälkeen. Mulla on yläkerta! Parisänky ja parveke odottivat molemmat yhtä kutsuvina, joten avasin pariovet apposelleen ja kävin sänkyyn makaamaan sateen ropinaa kuunnellen. Kun heräsin, olin täysin selvä. Onneksi tyropitaa oli vielä jäljellä.

Tähän mennessä olen ollut lähirannalla, ja tihkusateen koittaessa yläparvekkeella. Siinä on katos. Ja sängyssä, mahdun vihdoinkin nukkumaan omassa luonnollisessa asennossani. Tänään voisi ehkä lähteä toiselle puolelle saarta, siellä on opaskirjan mukaan hienoimmat rannat. Tai käppäillä läheisessä pinjametsässä. Tai sitten vain pötkötellä Donna Tarttin kanssa. Mun ei ole nyt pakko tehdä mitään. Olen lomalla.

Viimeinen kierros

Nafpliota sanotaan manner-Kreikan romanttisimmaksi kaupungiksi. Tavallaan helppo ymmärtää miksi. Venetsialaistyylisiä kortteleita, roikkuvia bougainvilleoita ja tietenkin linnoitus henkeäsalpaavine näkymineen. Rannikkosijainti takaa tuoreet merenelävät. Ihannemaailmassa voisi eksyttää itsensä kujille, katsoa auringonlaskua satamassa, istua terassilla pikkutunneille ja mennä lopulta nukkumaan yhdessä. Mutta kun eletään kurssitodellisuutta, herätys ja checkout koittaa kukonlaulun aikaan. Ja niitä romanttisia pikkukatuja kiiruhtaessa liukastuu. Ne on päällystetty kiiltävillä kivillä.

Peloponnesoksen turnee starttasi kahdella yöllä Nafpliossa, ja jo ekan päivän aikana kadotin alushousuni. Asialla ei ole mitään tekemistä kaupungin romanttisuuden kanssa, vaan ajattelemattoman sielun ja huonosti varustellun hotellin. Pyykkinaru poikineen loisti poissaolollaan, joten asetin pesemäni alushousut parveketuolille kuivumaan. Virhe. Tuulinen päivä teki tepposet, enkä halua tarkemmin tietää kalsareideni myöhemmistä vaiheista. Varmaan joko suoraan kadulle, tai sitten naapurin parvekkeen kautta. Onneksi ei kohdattu kasvokkain.

Hurja kärmes uhkaa pikku oravaa.

Nemean museossa jollakin on mielikuvitus laukannut pienoismalleja rakentaessa.

En ollut aiemmin pitänyt Kreikkaa minään vuoristomaana, mutta ennakkoluulot on nyt murrettu. Vuoret ja kukkulat ovat leimanneet lukuisia vierailtuja saitteja. Dion Olymposvuoren kupeessa, Attikan metsäiset rajalinnoitukset, karun mutta jylhän Arkadian läpiajo, Bassain Apollon temppeli jossain yli 1100 metrin korkeudessa... Ja sitten on tietenkin Delfoi, oma lukunsa. Nää ei ole mitään Suomen pehmeitä tuntureita, vaan kovaa kiveä ja jyrkkää rinnettä. Mistraksessa kivahdin kiukuspäissäni opettajalle, kuinka kurssi tulisi nimetä johdantokurssin sijaan kiipeilykurssiksi. Ja silti olen etunenässä kipuamassa kaikille sallituille ja vähän sallimattomillekin kivikasoille.

Poroksella huonekaveri tarjosi mulle koko parisängyn. Tämä oli sen päivän onnellisin hetki.

Päästiin kokemaan saarilaiffia lauttailemalla kymmenen minuuttia Porokselle. Mantereen läheisyys ei häiritse, olo on kuin saarella pitääkin. Vierailtiin Kalaureian hiljentyneellä kaivausalueella, jossa ymmärsi Poseidonin tärkeyden saarelaisille, vaikka itse temppelistä ei olekaan jäljellä kuin ympärysmuuria. Vertaamalla mielikuviini ja kokemuksiini saarista, Poroksella stereotyyppiset pittoreskit pikkukujat loistivat poissaolollaan, saari oli vilkas ja meluisa eikä rantakaan mykistänyt kauneudellaan. Päin vastoin, uidessa tuli keskusteltua paljon ja hartaasti aaltojen kuohunnan lomassa. Kreikan saariston viehätys piilee siinä, että jokaisella saarella on oma persoonansa. Poroksen rooli nyt on vain olla se paikalliselämän keskus ilman suurempia turistihoukuttimia. Se ei tee siitä yhtään epäviehättävämpää. Kiire ei ollut täälläkään, pinjat tuoksuvat.

Kalamatassa edessä oli suorastaan helmiä sioille: hotelli meren rannalla omalla uima-altaalla ja huone kylpyammeella. Vaan eihän tollasiin ole aikaa! Kroppa janosi yksinoloa, niinpä illallisen jälkeen laskin kahteensataan ja yritin uida sinne missä pippuri kasvaa. Oli tähtikirkas yö. Kelluin selälläni linnunmaidossa ja tunsin itseni Kalevalan Ilmattareksi. Kunnes korvat nousivat vedestä, ja kuulin kutsuhuudot rannalta: Missä Pitkä-Iida on?

Kun skoolataan, katsotaan silmiin.

Multa unohtui pankkikortti Ateenaan, eikä rinkassakaan oikeastaan ole ylimääräistä tilaa. Shoppailut ovat jääneet minimiin, nemealainen viinikin jäi ostamatta. Olympiassa impulssit alkoivat kuitenkin herätä. Ei siksi, että olisin yhtäkkiä tarvinnut jotain, vaan siksi, että mua kohtaan oltiin ystävällisiä. Lähituotantomyymälän omistava pariskunta oli törmännyt päivällä opettajaan, he olivat tutustuneet ja lupasivat pitää liikkeensä auki iltamyöhään, jos me kurssilaiset haluaisimme ostaa tuotteita. Ja olisinhan mä halunnut. Maistoin pähkinälevitteitä, likööreitä, oliiviöljyjä, ajatella miten vivahteikkaita nekin voivat olla. Valitettavasti pandemian takia omistajapariskunnan omaa öljyä myytiin vain litrasissa ja isommissa pöniköissä. Sen sijaan puolilitrainen ruusulikööripullo tuli ostettua, lainarahalla. Tiedän mitä juon ensi kesänä. Ja ehkä jo talvena.

Omanlaisensa tunnelma oli Delfoissa. Entisinä bloggausaikoina tästä olisi ollut ainesta ihan omaan postaukseensa. Mutta kuvituskuvien puutteeseen tämä tökkää, mun Delfoikuvien teemana on auringon liikerata ja arkeologia. Eikä sanoittamiseenkaan ole aikaa. Vuoren rinteelle rakennetussa Delfoissa sypressit tavoittelevat taivasta, alhaalla laaksossa Apollonin istuttamat oliivipuut muodostavat kumpuilevan maton ja kirpeässä ilmassa saattaa haistaa jopa aavistuksen lunta. Parnassos-vuorella on laskettelukeskus.

Delfoin pyhäkköalue on vaikuttava näky. Se on rakennettu lähes pystysuoraan vuorenrinteeseen. Voi vain kuvitella kuinka neuvoa janoava on entisaikoina hätkähtänyt Apollonin temppelin sisäänkäynnin tupsahtaessa esiin tarpeeksi korkealle kivuttuaan. Nykyään tiet ovat leveät, mutta korkeuserot eivät ole tasoittuneet minnekään. Kreikantaitoinen voisi viettää iäisyyksiä lukien piirtokirjoituksia, joita entisaikojen kävijät ovat raapustelleet omaksi (ja esimerkiksi minun) iloksi. Tosin ainoa mieleenpainunut on yhden argontin nimi: Euthyonos.

Sesonki on saapunut Ateenaan ja Little Kookiin.

Laiki-agora on konsepti, jota Suomessa tulee ikävä. Ostaa nyt hedelmät ja vihannekset naapurikorttelista...

Mytologian mukaan Apollon matkaa talveksi jonnekin pohjoiseen, Pohjantähden alla paistattelevaan Hyperboreaan, missä asuu onnellisia ihmisiä. Aurinko nousee ja laskee vain kerran vuodessa. Hyperborea merkitsee kirjaimellisesti pohjoistuulen ylittävää. Oma matkani pohjoistuulen tuolle puolen lähestyy uhkaavasti, enkä siitä onnellisuudestakaan olisi aina niin varma.