Täyteainetarpeista

Missä vaiheessa huulitäytteistä tuli asia, jota suositellaan varauksetta ystäville ja puolitutuille? Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, olisin varmasti jo säästämässä rahaa täyteaineita varten. Ellen sitten käynyt niitä hakemassa täysi-ikäisen lainahenkkareilla. Näin lähes kolmikymppisenä joudun perustelemaan impulsiiviselle sivupersoonalleni niiden tarpeettomuutta, samalla kun kaveri ehdottaa kimppatarjousta: melkein kaksi yhden hinnalla, tee jo palvelus itsellesi! Sattuu enemmän kuin anonyymikommentit, eikä kaverikaan päässyt helpolla. Monen mielestä loukkaannuin turhasta, botoxin ja täyteaineiden käyttö pitäisi normalisoida. Miksi niin?

Varsinkin tänä vuonna esteettisten hoitojen määrä vaikuttaa kasvaneen. Harva se päivä huomaa jonkun tuttavan kyynelurien täyttyneen ja huulten kasvaneen. Tai sitten tekijöitä on niin paljon, että joukkoon mahtuu huonojakin. Tai sitten muutokset ovat näkyvämpiä, ihanteena on selkeä ero vanhaan. Ja mielestäni surullista kyllä, saman muotin käyttö.

Etelä-Koreasta tuttu ruokatunnilla botox-piikille alkaa rantautua jo meille Suomeenkin. En tiedä kumpi on pahempaa, salailla operaatioitaan vai levittää kuvaa huolettomasta itsensäparanteluilmiöstä, joka on yhtä rutiininomaista kuin kahvin haku. Kuinka normalisoidummaksi tämä voi vielä tullakaan? Kun kuvailin postauksen alussa teini-ikäisen minäni mahdollista täyteaineiden tarpeen tuskaa, mietin kuinka moni muu pyöriikään noissa samoissa keloissa. Tuntee vieraantuvansa hyväksyttävästä ihmisnormista, kun ei näytä luontojaan samalta.

Ja kuinka moni itseään korjaileva on tehnyt operaationsa omien epävarmuuksien vuoksi? Välittäen näitä eteenpäin, luoden häpeää tietynlaisia piirteitä kohtaan. Jokainen saa tehdä vartalolleen mitä haluaa, mutta kuinka moni tarkastelee, mistä tuo tarve kumpuaa? Miksi alteroitu ulkonäkö koetaan parempana? Tavoitellaanko toimenpiteillä ikuista nuoruutta vai ihanne-ihmisen asemaa?

Täytän pian kolmekymmentä. Poskipääni ovat romahtaneet, otsassakin näkyy ryppyjä joko huolista tai muista. Nukkumattomat yöt näkyvät silmänalusissa. Ja ne ohuet huulet, kannattaako niitä enää edes mainita? Voisin olla helppo canvas taiteilijalle. Sinisten kumihanskojen suojaamalle piikkikädelle. Mutta voisin samalla olla kuin Dorian Gray muotokuvineen.

Korvanviereinen luomeni kasvaa silmissä, vaarallisesti röpelöillen. Se pitäisi poistaa. Sukupuoltaan korjaava tuttu haluaa enemmän sukupuolityypillisiä piirteitä. En sano, että kaikki esteettiset toimenpiteet ovat turhia ja tarpeettomia. Mutta jaksan pahoittaa kyllä mieleni kommenteista, joiden mukaan huulitäytteet ovat mitä parhain palvelus, paitsi itselle, myös ympäröiville ihmisillekin.

Vintageshoppailu Roomassa

Eilen kun päästiin hyvin alkuun, niin jatketaan tänäänkin shoppailuteemalla. Listaan siis hyväksi koettuja, mieleen jääneitä vintageliikkeitä, joissa vierailin kuukauden aikana. Roomassa koin päinvastaisen tarpeen kuin Berliinissä: minulla ei ollut tarpeeksi lämmintä päällepantavaa lokakuiseen Osloon. Löysin lopulta neuletakin ja hameen. Paksut sukkahousut jouduin ostamaan pohjoisesta, mutta vintagelöytöjeni ansiosta en palellut koleassa Norjassa.

Tärkeä huomio ostoksille haluaville on selvittää etukäteen aukioloajat: moni putiikki aukeaa vasta ilta-aikaan, viikonloppuisin juuri mikään ei ole auki, mutta jossakin maanantai on uusi sunnuntai. Ei ollut yksi eikä toinenkaan puoti, joka vaikutti kuolleelta ja kuopatulta päiväsaikaan, mutta heräsi henkiin avautuessaan. Suosikkini ostelulle oli Leonina-, Serpentini- ja Boschetto-katujen muodostama kolmio. Katujen täydeltä pikkuputiikkeja, niin uutta kuin vanhaakin. Näissä myydään oikeasti laadukasta tavaraa, monissa "uuden tavaran liikkeessä" oli tarjolla ompelupalvelu, jolla vaatteesta saa varmasti istuvan. Olisipa tuo normi kaikkialla! 

Pulp Vintage oli valikoimaltaan näistä paras. Pieni, mutta hyvä, erilainen valikoima kokoja ja tyylejä. Ostin Italiassa tehdyn paksun villatakin, ja ihastelin Fendin silkkihuivia. Kuusikymppiä huivista oli liikaa, mutta reilu parikymppiä muhkeasta takista oli hyvä diili.
Via del Boschetto 15

Melkein naapurissa sijaitseva Blue Goose oli pullollaan hienoja mekkoja. High-end -merkkien vintagemalleja, ja tuntemattomia italialaisia suunnittelijoita. Spottasin käyttämättömän näköiset 250 euron Chanelin loaferit koossa 39.
Via del Boschetto 4

Uniseximpi valikoima on Moll Flandersissa. Paljon päheitä äijähattuja ja nahkatakkeja, jostakin syystä nyt myös vain polvipituisia hameita. Bonuksena paikan omistaja-oletettu, joka oli mielettömän hauskan oloinen ihminen!
Via Urbana 132

Berliinistä tuttu Humana löytyi Roomastakin, monin kappalein. Vierailin liikkeessä, jossa oli "tasaraha 11 euroa" -päivät. Löysin täältä kivan ruutuhameen, jossa ei valitettavasti päässyt kyykkyyn, joten päädyin ostamaan hameen luokassa "niin kamala että on jo hauska." Oslossa päälläni ihastutti ja kauhistutti musta kahiseva A-linjainen maksihame, jonka printtinä on pyöristetyn pehmeitä korttipakan maita.
Via Cavour 102

Pifebo sisälsi paljon värikästä kamaa. Liike on valtava, joten tänne kannattaa varata aikaa! Myös pikamuotia 90-2000 -luvuilta. Farkku- ja flanellipaitoja, peplumtoppeja, pikeepaitoja, överiliuhakkeita maksimalisteille. Kitschinomaisia aurinkolaseja. Mitä vain kuvitella saattaa jenkkilipulla varusteltuna... Mulle jäi olo, että tämän liikkeen valikoimasta iso osa on kotona vintillä.
Via dei Serpenti 135-136

Mikäli kaipaa mummon vintiltä tuoksahtavaa, tongittavaa aarreaittaa, Omero e Cecilia on juuri sellainen! Paljon saappaita ja miesten pukuja, sekä menneiden vuosikymmenien hittituotteita. Ihastelin kuulemma panamalaista havaijipaitaa.
Via del Governo Vecchio 110

Mikäli puolestaan kaipaa vain luksusmerkkejä, Ciao Vintage täyttänee nämä kriteerit. Sisälle pääsee ovikelloa soittamalla, ja omaa vuoroaan voi joutua odottamaan. Tämä tuntui ajoittain Guccin poistomyymälältä, laukkuja, lompakoita ynnä muita hyllyjen täydeltä. En edes tiennyt Guccin tekevän pukukoruja! Joukossa oli myös paljon Chanelia, mutta mielestäni ylihintaan - tai sitten vintagepuolellakin seurataan Chanelin hinnannostotrendiä.
Via del Governo Vecchio 71

Flamingo Vintage oli se liike, jota kaikki paikalliset ja paikallistuneet suosittelivat. Valitettavasti koin sen itse näistä vähiten kiinnostavana. Valikoima on värikäs mutta pieni, ja liiankin tarkkaan kuratoitu. Jos kaipaa croppitoppeja, täältä kannattaa etsiä. En tiedä olivatko nämä myymälän toimesta modifioituja. Kuten nimestä voi arvatakin, paikka on vaaleanpunainen ja tyttömäinen. Täällä ei saa sitten missään nimessä ottaa kuvia, myyjä tuli ilmaisseeksi asian tarpeettoman tylysti.
Via del Boschetto 123

Klassikkoasemassa oleva sunnuntaikirppis Mercato di Porta Portese ei varsinaisesti ole kirpputori lainkaan. Siellä myydään uutta tavaraa, paljon laatukäsitöitä, mutta myös kiinasälää. Ehdottomasti enemmän huonoa kuin hyvää. Alue on liian iso ja hengästyttävä. En silti sano, että tuo kannattaisi jättää välistä! Kuratoidumpi versio tästä on sisätiloissa järjestettävä Mercato Monti, jossa syksyn trendinä vaikutti olevan vintage-korujen haarniskointi leikkaa ja liimaa -henkeen. Enemmän vanhaa tavaraa myyviä, kokemisen arvoisia viikonloppukirppiksiä on esimerkiksi Mercato Borghetto Flaminio. Tässä on samaa henkeä kuin Wienin Naschmarktilla! Edellisellä reissullani Roomaan löysin täältä kolmen euron silkkipaidan. Tänne oli nyt kahden euron pääsymaksu, en tiedä onko tämä uusi käytäntö, vakiokäytäntö vai meninkö edeltävällä kerralla vahingossa pummilla.

Piazza Porta Portese
Via Leonina 46-48
Piazza della Marina 32

Vintageshoppailu Berliinissä

Tämä on postaus, joka mun olisi pitänyt kirjoittaa jo elokuussa. Tätä toivottiin, kun instastooreissa metsästin shortseja, mutta esittelin kaikkea muuta bongaamaani kivaa. Onneksi mulla on vielä sijainnit ylhäällä ja kuvamateriaalia shoppailupäivistä, joten voin kirjottaa muutaman sanasen käymistäni liikkeistä.

Mun ostoslistalla oli vaaleat farkkushortsit. Omistan yhdet tummansiniset farkkushortsit, jotka unohdin pakata mukaan reissulleni, ja Italian loppukesässä varmasti tarvittaisiin shortseja. Täten vaaleat shortsit eivät jäisi Suomenkaan olosuhteissa käyttämättä. Löysin lopulta viidellä eurolla vaaleat farkkucaprit, jotka suunnittelin leikkaavani shortseiksi, mutta se jäi lopulta tekemättä.

Berliinissä on pitkät perinteet käytettynä ostamiseen. Sunnuntain kirpparit esimerkiksi Mauerparkissa, Neuköllnissä ja Arkonaplatzilla ovat käsite. Kaupungista löytyy niin huolella kuratoituja vintageliikkeitä, yhden vaatekappaleen kauppoja (jos tarvitset kimonoa, Aura-niminen liike löytyy Neuköllnistä!) kuin kirjavakuvioiseen kasarimuotiin erikoistuneita putiikkejakin. Spottailin useita satunnaisia rekkejä kadunkulmissa ja bussipysäkeillä täynnä vaatteita tasarahalla, ilmeisesti sissikirpparointi on ihan yleisesti tunnettu tapa. Listaan alle vierailemani vintageliikkeet osoitteineen.

V VINTAGE

Täällä oli paljon urheiluvaatevintagea - pikeepaitoja, tennareita ja verkkatakkeja. Värikkäitä ohuita bombertakkeja. Sekä ruutupaitoja, löysin hirveän kivan sinioranssin flanellipaidan, mutta se oli liian lämmin sen hetken ajatusmaailmaan. Suurin osa vaatteista oli mukavan sukupuolineutraaleja.

Kopernikusstraße 18

Picknweightissä vaatteet maksetaan niiden painon mukaan. Vaatteet oli lajiteltu eri kategorioihin, joiden kilohinta vaihteli muistaakseni kahdestakympistä sataseen. Täällä oli paljon ketjuliikkeiden trikoorytkyjä, mutta myös mielettömiä vintage-bukleejakkuja, 50-lukulaiselta vaikuttavia havaijipaitoja ja lappuhaalareita. Tämä on eräänlainen pieni ketju, mutta vierailin vain yhdessä toimipisteessä.

Alte Schönhauser Straße 30

Lena's Lovely Vintage on kaunis vintageliike, jossa oli esimerkiksi vaikuttava kokoelma iltapukuja, silkkipaitoja ja naisellisia takkeja. Valitettavasti mallisto oli elokuun viimeisenä päivänä jo turhan selkeästi syksyssä kiinni omiin tarpeisiini.

Potsdamer Straße 101

Kims Second Hand Boutique vastaa sisällöltään ehkä parhaiten nuorisomuotia. Tai sellaista, miksi minä nuorisomuodin miellän. Suurin osa vaatteista oli Zarasta, Bershkasta ja Pimkiestä. Huvittava löytö oli kaksikymppiä kultaisesta Henkkamaukan jakusta, ostin vastaavan muistaakseni viidellä eurolla alelaarista kymmenen vuotta sitten.

Lausitzer Platz 14

Vintage Stuffissa silmiinpistävintä olivat monenkirjavat rotsit. Oli farkkutakkeja selkäprintillä, tilkkutakkeja, nahkatakkeja kuin kahisevia tuulipuvuntakkejakin. 
Zehdenicker Straße 14

Second Hand Paradies shopissa oli vaikuttava kokoelma tänä vuonna ah-niin-trendaavia cowboy-buutseja. Täällä asui myös suloinen shoppailuassistenttikissa.

Adalbertstrasse 17

SOMETIMES COLOURED on pieni ja ehkä vähän kolkon oloinen putiikki, jossa oli kiva valikoima neulemekkoja. En ole ihan varma oliko tämä enemmän kirpputori kuin vintageliike, mutta hinnat olivat inhimilliset ja osa vaatteista vaikutti käyttämättömiltä.

Grünberger Strasse 87

Trash-schickin rekeillä on Vivienne Westwoodia ja kloorivalkaistuja t-paitoja sulassa sovussa vieretysten. Ja kiinteän hinnan rekkejä, esimerkiksi jakkupukujen ystävä olisi tehnyt hyvän löydön vitosella. Neutraalin tyylin omaavakin voi tehdä löytöjä, mutta parhaiten myymälä palvelee punk-henkisiä pukeutujia. Myyntituloista osa menee suoraan hyväntekeväisyyteen.

Wühlischstrasse 31

Humana on käsittääkseni saman järjestön alainen kuin meille tuttu UFF. Näitä liikkeitä löytyy Berliinistä vähän joka kulmalta, itse vierailin viidessä eri toimipisteessä. 

Frankfurter Tor 3 - Tämä liike on valtava! Kerroksia taisi olla viisi, mutta mulla ei riittänyt kärsivällisyys koluta kaikkea läpi. Bongasin täältä rekin täynnä koripallopaitoja pastelliväreissä. Ja solmuvärjätyn näköisen, ex-valkoisen tekomokkahapsutakin. Ja delfiiniprinttiset reisitaskuhousut. Mitä vaan saattaa tulla vastaan!

Warschauer Straße 55 - Täällä oli kivannäköisiä vaatteita myös pluskokoisten rekissä, erityisesti farkkuja! Valitettavasti koot alkoivat vasta 48:sta ylöspäin. Jostakin syystä täällä oli poikkeuksellisen paljon sellaisen hammastahnan (mintun) värisiä vaatteita.

Oranienstraße - Tämä pop-up -liike on selkeästi arvokkaampi muihin Humanoihin nähden. Paljon Banana Republicin paitoja!

Mehringdamm 35 - Jos olisin maksimalisti, olisin ostanut täältä paljettimekkoni. Suosikissani oli sinivihreitä hapsuja ja liukuväriä. Ilmeisesti Sanna Marin on somistajan tyyli-idoli, mallinukella oli hopeinen paljettimekko ohuella vyöllä ja kirjekuorilaukulla.

Alexanderstraße 7 - täältä lopulta löysin farkkucaprini! Iso liike, jossa vaatteet oli lajiteltu fiksusti koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Vintageosasto on kuitenkin mielestäni ylihintainen.

Roomassakin pääsin harjoittamaan second hand -shoppailua, mutta sillä kertaa päinvastaisista syistä: sain mahdollisuuden osallistua työpajaan Oslossa Rooman kurssin jälkeen, ja tarvitsin jotakin lämmintä päällepantavaa. Rooman vintageskene oli hyvin poikkeava Berliinin ja meidän Helsingin vastaavista, joten ehkäpä kirjoitan lähipäivinä sanasen Roomastakin.

Mikä jäi kokematta Roomassa?

Kotiinpaluusta on vierähtänyt tovi, mutten saa elämää toimimaan. Ensimmäiset päivät nukuin ihan pelkkää uupumusta pois, tämä kostautuu nyt unettomuutena. On aika katsoa kuvia läpi, reflektoida oppimaansa - ja suunnitella jo seuraavaa reissua. En edes hakenut kolmen kuukauden kurssille kevättalveksi, joten asiaa kaupunkiin minulle tuskin tulee seuraavaan pariin vuoteen. Mutta eihän sitä tiedä, elämä saattaa yllättää!

Yöelämä

Ei sillä, että olisin mikään kova bilettäjä, jossakin olisi ollut kiva käydä ihan kokemuksen vuoksi. Leikkiessäni turistia harrastan mielelläni kattoterasseja, ja niitä olisi Roomassakin muutamia potentiaalisia. Kuitenkin kurssiohjelma eli siihen malliin, että vapaa-aika jäi minimiin, ja toipumisaika sitäkin minimimmäksi. Koska siivoojat tulivat arkisin kello yhdeksän, yömyöhään ei auttanut notkua. 

Ainoaksi yöelämäkokemukseksi jäi visiitti Trasteveren Bar San Calistoon (joka on jees myös päiväsaikaan Campari Sodalle) viimeisenä kurssi-iltana. Musiikki eli, bileet olivat levinneet kadulle, ja siellä mekin viihdyimme kunnes rankkasade ja ukkonen pakottivat ahtautumaan terassin päivänvarjojen alle. Taistelimme elintilasta virolaisten kanssa, jotka yllättyivät ettemme olleet lomalla lainkaan. Yhden tuttu oli kuulemma opiskellut joskus hetken latinaa, mutta sitten piti hankkia oikea koulutus ja alkaa tienaamaan rahaa. Kannustavaa.

Rahan heitto Fontana di Treviin

Jos seisoo selin ja heittää kolikon oikealla kädellä vasemman olkansa yli Fontana di Treviin, takaa paluun Roomaan. Toinen kolikko lupaa uutta romanssia, ja kolmas hääkellojen kalkatusta. 

Kävimme suihkulähteellä melko alussa kurssia, mutta väkeä oli niin paljon, ettei rahan heittelylle ollut mahdollisuutta. En halunnut heittää ketään kolikolla päähän. Suunnitteilla oli palata joskus myöhään yöllä, jos ei nyt leikkimään Silviaa La Dolce Vitan henkeen (en suosittele kenellekään Fontana di Trevissä uimista, sillä käytös on epäkunnioittavaa ja sakotettavaa), ainakin viskaamaan se kolikko. Ja ottamaan kuva vähemmän väen aikana, Johannes kun ei ottanut hehkeää kuvaa suihkulähteestä ja minusta vaan pelkästään jälkimmäisestä. 

Traditio rahan heittämisestä Fontana di Treviin on itselleni hämärän peitossa. Tämäkin juontanee juurensa antiikin Roomaan, jossa rahan heitolla anottiin veden jumaluuksilta turvallista kotiinpaluuta tai geneerisempää hyvää onnea. Traditio popularisoitiin Kolme kolikkoa lähteessä -elokuvassa, jossa kolmesta naisesta yksi kieltäytyy heittämästä kolikoita Fontana di Treviin, sillä hän haluaa avioitua Yhdysvalloissa. Käsittääkseni elokuvan myötä rahatraditio koki inflaation, ja rahaa kylvetetään päivittäin kahden-kolmen tonnin edestä. Rahat lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen Caritas Romalle.

Kurssiohjelman eläminen torppasi myös yövierailun suihkulähteelle. Ei vaan ehditty, koska öisin piti nukkua. Sitä paitsi, noin hurjilla turistimäärillä yöaikakin olisi todennäköisesti ollut ruuhkainen. Koska raha jäi heittämättä, paluuni Roomaan saattaa nyt olla uhattuna. Se on minusta itsestäni kiinni.

Olin joissakin määrin utelias maistamaan viiniä monen litran kanisterista. En sitten kuitenkaan tarpeeksi utelias, että olisin lähtenyt raahaamaan moista pönikkää. Ehkä parempi näin.

Kuvaushetki viherkaaren alla

Jo ennen reissua haaveilin vihreän ja oranssin täyteisestä kuvasta roikkuvien oksien alla. Eikö reissut olekin aina hyvä suunnitella kuvausperspektiivistä? Via Marguttan ikoniset kadun yli kaartavat oksat olivat kasvaneet erilleen. Tiedä häntä, johtuuko se vuosikymmenistä vai syksystä. Näyttävämmän lopputuloksen saisi Montin pikkukaduilla, tai kutakuinkin Via Panisperan ja Via del Boschetton kulmassa. Valitettavasti tämä on melko trafiikkinen spotti ja mulla oli todennäköisesti jotakin tylsää päällä, kun hiihdettiin tästä ohi kaveriseurassa.

Cinecitta

Ei ole varmaankaan jäänyt epäselväksi, että olen elokuvien ystävä. Isä kävi vuosi sitten joulukuussa Roomassa, ja on hehkuttanut kokemusta siitä lähtien. Sen vuoksi aloin itsekin suunnitella Cinecittavierailua varmaan ensimmäisestä kurssipäivästä alkaen.

Koronatilanne ilmeisesti vaikutti vielä täällä aukioloaikoihin. Arvata saattaa osuivatko vapaapäivät ja aukiolopäivät yhteen. Tänne ei päässyt ilman opastettua kierrosta, joita ei kovin myöhään järjestetty, ja yli tunnin matka suuntaansa olisi ollut varsin raskas kurssipäivän jälkeen. Yritin, mutta oli pakko luovuttaa. Tarvitsisin puhtaan hupireissun Roomaan.

Ilmeeni kertonee mielipiteeni salaatista pitsassa. Poikaystäväni painajaispitsa. Ei se varsinaisesti pahaa ollut, mutta odotin jotakin aivan muuta täytettä, jonka takia petyin kokonaisuuteen. Tämä todistaa, kuinka heikossa jamassa italiantaitoni ovatkaan.

Fine dining

Nautin yleensä aina ulkomailla aterian jos toisenkin valkoisten liinojen paikoissa, jopa fine diningia. Ravintoloissa tuli toki istuttua, mutta ne olivat lähinnä kansankuppiloita, osterioita tai trattorioita. Kyselin vinkkejä kaupungin konkarilta, ja sainkin vihjeen Marco Martinista, joka vaikutti kaikin puolin sopivalta toiveisiini. Mun piti mennä tänne viimeisenä Roomapäivänä, mutta havahduin haaveeseeni liian myöhään, enkä saanut enää varattua pöytää. Päädyttiin tilaamaan Johanneksen kanssa pitsat Villa Lanten terassille.

Bocca della Verita

Moni varmasti muistaa ikonisen kohtauksen Loma Roomassa -elokuvasta, jossa Audrey Hepburnin roolihahmo laittaa epäröiden kätensä Totuuden suu -nimellä tunnetun pyöreän veistoksen suuaukkoon. Legendan mukaan kun suu puree valehtelijalta käden irti.

Vaikka Forum Boariumilla tulikin käyskenneltyä, totuuden suu jäi lääppimättä. Kävelin aukion poikki useamman kerran sekä osana kurssiohjelmaa, että vapaa-ajan temmellyksessä, mutta jono oli joka kerta melkoinen. En jaksanut, vaikka tämä olisi voinut olla hauska tapa selvittää kuinka valkoisia valkoiset valheeni ovatkaan. Toisaalta, käden tunkeminen antiikin aikaiseen pystyyn nostettuun viemäriaukkoon vaikuttaa vähän arveluttavalta.

Pietarinkirkon kupoli

En ole rappusten ystävä. Tämä on ollut joka reissulla mielessä, mutta sitä on aina lykätty "huomiselle". Mä miellän tämän ehkä sellaiseksi ensimmäisen päivän tekemiseksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on saapunut jännittyneenä uuteen kaupunkiin ja yhtäkkiä näet sen kaiken mikä on avointa sinulle.

Koska kaupunkinäkymät Villa Lantelta ovat henkeäsalpaavat, suhtauduin tällä reissulla Pietarinkirkkoon vähän turhan karsastaen. Voisiko se pistää paremmaksi näköalojen puolesta? En osaa vastata tähän, koska tämä on vielä kokematta. Ehkä joku päivä!

Hetken elin keskellä Skamia

Vietin tänään viitisen tuntia museossa. Kuulin italialaisilta, että Kansallismuseon läpi koluamisessa menee melkein kolme tuntia. Vahingossa pistin paremmaksi. Oli jännittävää etsiä esineitä, joita omistan tai joita perheeni omistaa. Huomasin eläneeni vuosikausia keskellä huomaamatontakin pohjoismaista designia! Opin erään taannoisen kirpparilöytöni olevan 1700-luvun lopun Meissen-kuppi - tai sen jäljitelmä.

Pyörin yläkerrassa kuin väkkärä Muncheja etsiessäni, keskittymiskykyni herpaantui vastaan tulevien Harald Sohlbergin maisemien, yllätys-Monetin, Erik Werenskiöldin kansankuvausten sekä jonkin useissa persoonissa toistuvan sukunimen myötä (jonka olen jo ehtinyt unohtaa).

Tunnit museossa uuvuttivat minut. Sain päivän aikana jostakin pakkomielteen thairuuasta, joten kotimatkallani vaelsin etsimään jotakin lähellä sijaitsevaa, avoinna olevaa paikkaa. En ehkä osannut lukea osotteita oikein, löysin purettavan talon sekä rakennuksen, jonka julkisivussa ei ollut viitettäkään thairavintolan olemassa olosta. Siksakkasin näiden pisteiden välillä hetken löytämättä ristin sielua, jolta voisi kysyä apua. Väsytti, nälkäkiukutti ja palelsi. Ilmassa oli tihkusadetta, enkä tietenkään ollut pitänyt sateenvarjoa tarpeellisena hankintana Norjan kaltaiseen maahan.

Akkukin loppui puhelimesta, kun viimeisinä sanoinani kivahdin poikaystävälle en todellakaan huoli mitään sushia!!! - höpsö kun yritti ratkaista nälkäkiukkua ehdottelemalla jotakin muuta paikkaa. Kaikki aasialainen ruokahan on samanlaista.Närkästyneenä lähdin väistelemään lätäköitä Frognerin hämärille niljaisten lehtien peittämille kaduille. Sade yltyi.

Bislett Kebab House -ketju on kummitellut alitajunnassani pitkin viikkoa, ja lähiympäristön ollessa vieras, sinne oli helppo suunnistaa ilman teknologiaa. Tripadvisorissa murskahaukut saanut paikka oli kutsuva lämmöltään, ja vettä tippuvana palelevana väsykasana pidin tätä ravintolaa hetken vuoden parhaimpana päätöksenä.

Alitajunnan aaveillekin selvisi syy, paikka on tuttu Skamista! Jonas ja Isak hakivat Bislettistä kebabit ja menivät syömään niitä puistoon, jossa Isak tunnusti homoutensa. Tunnelmassa on nyt ehkä jotain samaa, vaikkei minulla ole ollut kenellekään mitään tärkeää tunnustettavaa. Tulin hetki sitten suihkusta, ja voin jo paremmin. Sateen ropina kuulostaa rauhoittavalta. Vegaanikebab sylissä on hyvä taata iltarauha.

Nainen tuli vuonolta näyttäen niin huonolta

Täten olen asettautunut Osloon. Kuva on ensimmäinen ottamani ei-junakuva suoraan ratikkapysäkiltä rautatieaseman edestä. Ensivaikutelma kaupungista on rauhallinen ja pikkukaupunkimainen - edellinen vierailuni noin viisitoista vuotta sitten jätti kuvan paljon meluisammasta mestasta. Toki vilkkaan kaupungin perspektiivini oli tuolloin melkoisen erilainen. Vanha ratikka on äänekäs ja enemmän epämukava kuin sympaattinen. Sillä silti kuljetaan, ehkä kyllästymiseenkin asti. Viikon matkalippu maksoi noin kolme kymppiä, esimerkiksi HSL:n vastaava on huomattavasti kalliimpi ja vähemmän kattava!

Kun saavuin sunnuntai-iltana perille ja pääsin makaamaan sängylleni, olin itkeä ilosta. Ehdin jo itkeä junassa kauniiden vuonomaisemien takia, ja silkasta ilosta päästessäni vihdoin hetkeksi päätepisteeseen. Olin kurkkuani myöten täynnä matkailua! Tunnelmaa kohotti egyptiläinen kämppäkaverini, joka keitti teetä pienellä violetilla avovedenkeittimellään, ja tarjosi jotakin makeaa seesami-taatelileivonnaista. Täytyykin muistaa kysyä uudelleen niiden nimeä, arabiankieliset sanat eivät jää helposti kieleni päälle.

Haluaisin norjalaisen villapaidan. Vaikka harmaata, murretun vihreää ja vaaleanpunaista. Ehkä pitäisi opetella neulomaan itse, vierailin tänään vintageliikkeessä, missä reikäisen villapaidan hinta oli euroissa yli kaksisataa. En ole kuosi- tai bränditietoinen, joten en tiedä mikä siinä maksoi, mutta myyjän mukaan se olisi helppo korjata, jos löydän sopivan värisen langan. Niin, ja jos osaisin ommella. Kauppaan jäi mokoma koinsyömä rötjäke!

Saksan aiheuttamien kauheuksien myötä budjetissa on aimo lovi, ja Norja nyt ei tunnetusti oikein ole budjettimatkailijan maa. Helpotusta tähän tuo kouluruoka! Yliopistolla on laaja buffettipöytä, josta voi ottaa mitä haluaa ja maksaa kilohinnalla. Valikoimassa ei ole mitään tylsää hemapaa vaan kikherneitä, marinoituja kasviksia, juustoja ja kvinoaa. Ja kalaa! Annoshinta on viitisen euroa.

Yliopistolla tulee vierähtämään noin kuusi tuntia päivässä, enkä vielä tiedä kuinka paljon työskentelyä itse projektini vaatii. Haluaisin kuitenkin nähdä Munchin Madonnan. Ja Holmenkollenin. Ja vain kävellä pitkin katuja. Äkkivilkaisulta esimerkiksi Grünerløkka vaikutti rosoiselta, mutta jotenkin keskiluokkaisella tavalla. Alue ansaitsisi tarkempaa tutkiskelua! Itse asun Frognerissa, jonka arkkitehtuuri muistuttaa jollakin tavoin Eiraa ja Kaivopuistoa. Saa nähdä, löydänkö norjalaisvastineen Huvilakadulle!

Tämä on musta, niljaisten lehtien peittämä kaupunki. En tiedä harrastetaanko Oslossa katujen puhdistusta, tuntuu kuin putoavat lehdet jätettäisiin mätänemään jalkakäytäville. Olen meinannut liukastua ainakin kolme kertaa.

Keskellä sabotaasia

Istun nyt maassa Flensburgissa, Saksan Pohjolassa. Ystäväni hyppäsi äskettäin taksiin kohti 12 kilometrin päässä sijaitsevaa Tanskan rajaa. Taksikuski ilmoitti hinnan olevan 200 euroa. Viisikymppiä naamaa kohden. Mä en ole niin isossa hädässä, että alistuisin ryöstettäväksi, joten koin paremmaksi ideaksi istua alas ja kirjoittaa ylös päivän tapahtumat.

Yritin tänä aamuna jättää Hampurin alkuperäisiä suunnitelmiani aikaisemmin. Interrailin ihana vapaus, siitä vaan täppäämään uutta junaa sovelluksesta. Mulla on varattu hotelli ja kylpyamme Göteborgista, jonne haluan päästä mahdollisimman aikaisin. Ehtisin valoisan aikaan Skansen Kronanin linnoitukselle, kierrellä kaupungilla ennen ravintola-illallistani, ja rentoutua kunnolla ennen tiukkaa opintoviikkoa Oslossa. Auringonnousun tahtiin nousin junani kanssa kohti pohjoista. Kunnes sitten juna päätti pysähtyä Altonalle, sinne jäätiin. Ulos junasta kaikki heti. Muuta kerrottavaa ei ole.

Hampurin Altonan asema on ankea pääteasema. On kylmää ja koleaa. Katos suojaa tihkusateelta, koska ainakaan vielä ei tuule. Mikään ei ole auki, eikä minkäänlaisia sisätiloja ole saatavilla. Etsin lähtevien junien infotaulun. Myöhässä, myöhässä, peruttu, myöhässä, peruttu. Tanskaanmenevät junat peruttu järjestään puoleenpäivään asti. Massat vellovat kohti lasikoppia: jono asiakaspalvelijan luo kasvaa kasvamistaan. Hyppään näin suomalaisena mukaan sirkukseen, ja yritän kerätä parempaa asennetta valmistautuessani kohtaamaan asiakaspalvelijaa, vaikka sisäinen paavopesusieneni halusikin tivata "MiTäS nYt TeHdÄän?" 

Ei auta itku Altonalla, ennen kahtatoista ei lähde junan junaa Tanskan puolelle. Myöhästymisen syytä ei tiedetä. Eikä kerrota. Lähden valloittamaan raiteella olevaa penkkiä, sillä tungos asemalla ahdistaa. Laskeskelen aikatauluja: olisin Göteborgissa aikaisintaan kello 22:20. Hotellille pitää lähettää väliaikatiedot myöhäisestä saapumisesta. Asemakatoksessa ei ole käytännössä minkäänlaisia oleskelutiloja. Isken rinkan penkille viereeni, ja pian huomaan sen kahdentuneen. Joku toinen jätti kysymättä tavaransa viereeni. 

Lurjus paljastuu roomalaiseksi Gretaksi, joka on matkalla kohti Kööpenhaminaa. Tyttö on lievässä paniikissa, sillä vähäinen saatavilla oleva informaatio on saksan kielellä. Mitään ei kuuluteta millään kielellä. Selitän sen vähän mitä tapahtuneesta tiedän, ja äkkiä huomaamme juttelevamme mielenkiintoisammista asioista kuin kelvottomista junista. Keskustelussa vierähtää tuntikausia, kunnes huomaamme junien nytkähtävän liikkeelle. Massat vellovat kohti infotaulua, me muiden joukossa.

Nyt myös kahdentoista pintaan lähtevä Tanskan juna on peruttu. Yritämme kerjätä ilmaiskahvilippuja Deutsche Bahnin työntekijältä, mutta emme saa. Meillä kun on mahdollisuus lähteä vartin päästä Schleswigiin, ja vaihtaa siellä Tanskan junaan. Menkää jo! työntekijä kannustaa. Juna vaikuttaa täydeltä, mutta vailla huonoa omatuntoa kiipeämme yläkertaan ykkösluokan vaunuun.

Matka Hampurista Schleswigiin on vaihteleva. Välillä sataa kuin saavista, kunnes aurinko yrittää sokaista silmäni. Aivan kuin aurinko olisi tehnyt junan ympärille voimakentän, jota sade ei enää läpäise. Kunnes padot aukeavat taas, ja sateenkaari alkaa värittämään matkaa. Välillä mennään korkealla, vaikka Jyllannin niemimaa on itsessään alavaa. Joku on kasannut tänne melkoisesti siltoja. Juna keikkuu koko ajan, ja sillat ovat kapeita. Maalailen jo kauhukuvia uudesta onnettomuudesta. Jokin onnettomuushan on pakolla aiheuttanut junien myöhästymisen. Miksi mistään ei kerrota? Yhtäkkiä alkaa kuulua räkänaurua ja surkeaa saksankielistä partyrap-musaa. Lauma rymyeetuja ja meluelviiroita on leiriytynyt rappusille, eivätkä hennot lasiovet eristä mekkalalta. Ärsyttäähän se. Katsomme Gretan kanssa toisiamme, ja myönnämme yhtaikaa olevamme henkisesti keski-ikäisiä. Onneksi tässä seurassa ei tarvitse yrittää piilotella paheksuvia ilmeitä.

Schleswigin asema on remontissa. Greta jää rinkkavahdiksi, ja minä jonotan asiakaspalvelijan luo kysymään junan statuksesta. Saatavilla olevien tietojen mukaan juna tulisi ajallaan. Iloitsemme tästä Gretan kanssa, vaikka joutuisinkin luopumaan Göteborgin kaupunkikäppäilystä, ehtisin vielä illalliselle ja kylpyyn. Greta on ollut koko päivän huolissaan aikatauluista, sillä hänen hostellinsa ei ole vastannut yhteydenottopyyntöihin, ja vastaanotto sulkisi yhdeksältä. Nyt olisimme Köpiksessä puoli kuuden maissa, ja ehtisin vaihtaa puoli seitsemältä lähtevään Göteborgin junaan. Pohdimme syövämme yhdessä smørrebrødit Aamanssilla.

Olisin halunnut jotakin matkaevästä, mutta Schleswigin kaupoille on pitkä matka. Keskustaankin kuutisen kilometriä. Asemalla ei ole mitään. Ei edes käytössä olevaa vessaa. Eikä sähköä. Puhelimen akku on huvennut päivän kiireissä. Onneksi Gretalla on lainata varavirtalähdettä. Ehkä ensi reissua varten muistan vihdoinkin ottaa oman mukaan.

Tanskan junaan nousua havittelevat ihmiset eivät mahdu asemalaiturille. Me valtasimme slotin vartti ennen aikataulutettua junan tuloa. Yleinen tunnelma on yllättävän hyvä, vaikka juna näyttääkin olevan jotain viitisen minuuttia myöhässä. Kunnes yhtäkkiä se poistuu aikataulunäytöltä. Hus pois vaan, ilman mitään selittelyjä. Tilalle ilmestyy tiedot junasta Jübekiin. Massat vellovat kohti asiakaspalvelijaa. Seuraava Tanskan juna ei kulkisi tämän kautta. Meidät on huijattu Tanskan junien lähtöasemalta kämäiseen tuppukylään, jossa ei ole mitään. Halusivat ketkut tietenkin lisää tilaa Hampuriin, ja sysäsivät ihmisiä eteenpäin. Liitymme vellovaan massaan tivaamaan oman elämämme paavopesusieninä "MiTäS nYt TeHdÄän?"

Jonottaessamme tapaan naisen, joka on myös matkalla Göteborgiin. Hän on saanut jo tiedon kuinka toimia: siirrytään paikallisjunalla Flensburgiin, mistä lähtee sitten 16:50 Tanskan juna. Olisimme Göteborgissa vähän kahdentoista jälkeen. Nainen on myös ensimmäinen, joka tarjoaa selityksen tälle junahelvetille: jokin informaatiokaapeli on kuulemma leikattu kahtia. Sabotaasia. Purskahdan itkunauruun miettiessäni tuuria. Aikaa ei jää enää edes illalliselle. Sentään sille kylpyammeelle, jostakin kumman syystä kaikki majoitusonnettomuuteni kohdistuvat nimenomaan kylpyammeellisten huoneiden varauksiin. Olen kantanut Suomesta asti rinkassa reissuunlähtölahjaa Lushista, ja tunsin jo kylpypommin poreet iholla. Viininhuuruinen iltakylpy on vaihdettava alkoholittomaksi aamukylvyksi.

Flensburgin junaan on kahlehdittu pyöriä lähes kaikkiin taittopenkkeihin. Typerät tanskalaiset munamankeliensa kanssa! Emme pääse Gretan kanssa kauhean lähekkäin, ja junamatka on yksinäinen. Onneksi vessa on siisti, sillä sitä tarvitaan. Edelliskäynnistäni on yhdeksän tuntia aikaa. Odottelu ja epätietoisuus saa ajantajun lisäksi myös fyysiset tuntemukset helposti katoamaan. Syömisestäkin on ikuisuus, mutten ole osannut edes ajatella asiaa.

Tapaamme Gretan kanssa jälleen asemalaiturilla, ja jälleennäkeminen on riemukas. Tanskan juna lähtisi samalta raiteelta, joten päätimme leiriytyä maahan. Tutkailen automaatin tarjontaa vain huomatakseni sen olevan rikki. Lähden vedenhakureissulle asematunneliin, ja palaan pilsnerin kanssa. Ostin vahingossa kuplavettä, mikä on ihanteellisin valinta aina silloin, kun sitä ei tarvitse säilöä omaan termospulloon. Nyt kävi näin. Suhautan molemmat pullot auki.

Virkapukuinen nainen juttelee kiivaaseen tahtiin ihmisten kanssa. Käyn kysymässä homman nimeä, ja saan tietää Tanskan junan olevan peruttu. Sen sijaan korvaavat bussit lähtisivät aseman edestä junan aikataulun mukaan, joltakin vapaalta laiturilta. Menkää sinne ja nähkää. Välitämme tietoa eteenpäin, turha järjestää kuulutuksia kun voi luottaa matkustajien yhteisöllisyyteen. Jotkut epäilevät meidän huijaavan asialla, ja kieltäytyvät siirtymästä. Eihän nyt voi olla, että tuollaisesta tärkeästä infosta jätettäisiin kuuluttamatta! Hymyillen huokaamme noille suloisille kesän lapsille.

Aikataulu on menettänyt jo merkityksensä, kun bussi kaartaa paikalle. Kyytiin tavoittelee noin kaksisataa matkustajaa. Bussikuskilla on jäynäpäivä, ja hän ajaa pari kertaa asemaa vastapäätä sijaitsevan pienen puistikkoalueen ympäri. Massat vellovat laitureiden välillä, ja me siinä mukana. Fiksumpaa olisi jäädä paikoilleen ja katsoa mihin bussi pysähtyy. Nyt ei voi olla fiksu. Nyt on pakko tungeksia, sillä ainoa toivoni päästä Göteborgiin on tuon bussin varassa.

Emme kuitenkaan pääse Gretan kanssa kyytiin, sillä Interrail-matkustajien kun on niin helppo muuttaa suunnitelmia lennosta. Seuraava bussi tulee ehkä kahden tunnin päästä. Tai sitten juna. Toinen bussi on ehtinyt jo lähteä. Ajattelen painokelvottomia asioita kuskista. Bussi kaartaa kohti Tanskaa, ja jäämme kuin nallit kalliolle. Minä, Greta ja nelisenkymmentä muuta.

Kiroan sabotoijan alimpaan maanrakoon. Alamme keskustella muiden kanssa, ja pohtia tapahtunutta sekä omia vaihtoehtojamme. Villeimmät huhut kuiskivat Putkun metkuista. Kun tiedotus on olematonta, huhuhevoset säntäävät laukalle. Suomen mediakin puhuu kolmen tunnin pysähdyksestä. Se kolme tuntia oli kaiken liikenteen täydellistä hiljaisuutta. Sitten valitut junat lähtivät liikkumaan poikkeusreitin, mutta noin kahden tunnin välein normaalisti kulkeva Tanskan juna on loistanut kymmenen tuntia poissaolollaan. Saksasta ei pääse pois. Ihmiset alkavat tilaamaan takseja. Pimeät taksit ovat jo kertyneet aseman ympäristöön kuin hyeenat.

Tässä vaiheessa tiemme Gretan kanssa erkanivat. Hänen oli pakko ehtiä Kööpenhaminaan ennen yhdeksää päästäkseen majapaikkaansa. Minulla ei ole mitään toivoa ehtiä siihen viimeiseen Göteborgin junaan. Känn ingen sorg för mig Göteborg. Täten minulla ei myöskään ollut syytä maksaa kiskurihintaa muilutuksesta Tanskaan. Istun siis maassa Flensburgissa, ja selvittelen vaihtoehtojani. Aurinko alkaa hiljalleen laskea. Yöstä voi tulla kylmä.

Junamatkailu on erittäin mukavaa silloin, kun asiat toimivat. Kun asiat ei toimi, kaikki on perseestä.Ihmisillä vaikuttaa olevan voimakas stereotypia Interrail-matkustelusta spontaanina ja huolettomana kengännauhabudjetin reissailuna. Tai jonakin nuhjuisena ja nukkavieruna laahustamisena. Tänään saamamme kohtelu on ollut vähättelevää. Keksikääs te tytöt joku muu paikka nyt minne matkustaa, että aikuiset varmasti pääsevät perille. Ikään kuin reilaajalle ei voisi olla tärkeä päästä paikasta A paikkaan B paikan X sijasta. Kysyessäni korvaako Deutsche Bahn Göteborgin hotellini hinnan jos en sinne asti tänään pääse, rouva Virkapuku kyseenalaisti reilaajan nukkumisen hotellissa. Leikki-ikäinen vaelsi juuri viereeni ja oksensi jotain maissinaksujen näköistä maahan. Kengilleni roiskui. Tämä summaa täydellisesti tämänhetkisen hehkeyteni.

Iltajuna Bolognasta Müncheniin

Bolognan juna-asema on melko varmasti yksi Danten helvetin kahdeksannen piirin kuiluista. Ehkä se, jossa sielut palavat. Aseman monikerroksisuus ja opasteettomuus aiheutti päänvaivaa. Yhtäkkiä olinkin noussut liukuportaista parkkihalliin. Sekoilin aseman uumenissa tovin jos toisenkin, joten lounaalle ei jäänyt aikaa. Mahtavata! Löysin oikean tunnelin, joka johti ulkoilmaraiteille. Tietoa junasta ei näkynyt infotauluilla, mutta moni ihminen vakuutti junan lähtevän juuri tästä. Onneksi heihin oli luottaminen.

Jälleen kerran olin jättänyt paikkalipun varaamatta. Usko meinasi loppua, kun silmäilin varaustietoja. Tässä voisin matkustaa Bolzanoon asti, tässä sitten loppumatkan Innsbruckista Müncheniin. Lopulta löysin varaamattoman käytäväpaikan, ja romahdin ajatuksissani vapaalle ikkunapaikalle. Ihastelin jokimaisemaa, kunnes Veronasta lähdettyämme haaveiluni keskeytyi rykäykseen. Olin vienyt nunnan paikan. Hänelle on kuulemma makkaraa missä istuu, ja sain pitää ikkunapaikkani. Saksaa soljui niskaani kuin kylmää vettä saavista. En ollut vielä valmis kielenvaihtoon, Italiassahan me vielä olemme! Koska en muutenkaan ollut juttutuulella, tuijotin lähes mielenosoituksellisesti ikkunasta ulos. Aurinko oli laskemaan päin, pian olisi jo pimeää.

Italian ja Itävallan rajalla tapahtuu jotakin erikoista. Aikataulutetun kymmenen minuutin sisään pysähdyksessä meni tunti. Mulla olisi vaihtoaikaa Münchenissa kolme varttia, joten aloin ilmeisesti silminnähden jännittää: nunna alkoi kyselemään onko kaikki hyvin, joten kerroin huoleni. Ja paikallistietoutta tuli: kuulemma Kufsteinin ja Rosenheimin välin voi ajaa lujaa ja viivettä voidaan kuroa kiinni, mutta mulla tulisi tekemään tiukkaa. "Gott sei dank jään Müncheniin" nunna totesi. "Schön für dich" ajattelin mielessäni.

Nunna kyseli väliaikatietoja kärrymyyjiltä. Aikataulua ei ole saatu kiinni, ja kaikki kolme olivat pessimistisiä. Nunna yritti udella pitkän paussimme syytä, mutta kärrymyyjät vaikenivat kuin muuri. Ostin kahvia ja vettä, sain "triplaespresson" jotta jaksan sitten reippaana läpi yön Hampuriin asti. Italian kahvihintoihin tottuneena summa pääsi järkyttämään. Join vettäni kuin se olisi Bollingeria. Mitä hienointa kuplavettä suoraan Alppilähteestä!

Vastapäätäni istuva mies on kangaskassien perusteella käynyt Firenzessä. Botticcellin Venus flirttailee hävyttömästi minulle. Hän lukee hitaasti jotakin arabiaksi, ja harjoittelee kirjoitusmerkkejä muistikirjaan. Kaula- ja nilkkakoru ovat samaa sarjaa. 

Viereisen penkkiryhmän nainen hyräilee jotakin, joka muistuttaa etäisesti Abban Take a chance on me -kappaletta. Samaa pätkää minuuttikaupalla. Jossain vaiheessa huomaan hänen katsovan ilmeisesti selfievideota itsestään laulamassa, jonka tahtiin lienee hyvä hyräillä. Ja silloin kun hän ei hyräile, hän huutopuhuu puhelimeen. Destinyllä on kuulemma kihtioireita oikeassa polvessa.

Nunnalla on aktiivisuusranneke, ja musiikki vähän liian kovalla. Välillä virsiä, välillä alppimusaa. Tunnistin klassikon Franz Langlilta: Einen Jodler hör i gern. Luettavana jokin murhadekkari, jonka nimeä en kehdannut tarkemmin tiirata. Kun nunna korkkasi hampaillaan Almdudlerin, aloin miettimään valenunnien olemassaoloa ja potentiaalista hyötyä.

Hyräilevällä naisella on ainakin kolme matkalaukkua, joista isoin oli liioittelematta metri kertaa metri kertaa jotain. Jo puoli tuntia ennen määränpäätä hän alkoi raahaamaan niitä eteiseen. Nunna alkoi juoruilemaan hänen olevan myös huolissaan vaihtoyhteydestä, matkustavan Kölniin jossa on asunut vuosia, muttei osaa sanaakaan saksaa, koska puhuu vain ”nigerian murretta” kotonaan. Salaperäinen nunna tuntui tietävän kaiken mitä ympärillä tapahtui.

Tutut graffitit toivottavat minut tervetulleeksi Müncheniin neljäkymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä - Niiskuneiti on edelleen yhden sillan rummussa. Jouduin juoksemaan ehtiäkseni vaihtojunaan, mutta ehdin kuin ehdinkin. Valitettavasti ilman yöpalaa, edellinen ruokani oli Terminin aseman baarissa nautittu voileipä. Hampurissa ensimmäinen osoitteeni tulee olemaan jokin aamupalapaikka.

Niin noloa

Usein luulen olevani hauska. Reipas, optimistinen ja pirteä. Viljelen puujalkavitsejä. Haluan viihdyttää ihmisiä, mutta saan kuulla vain olevani nolo. Säälittävä. Ärsyttävä. Ehkä se johtuu sosiaalisesta kömpelyydestäni, ihmiset eivät aina tiedä milloin vitsailen. Näin jälkikäteen tarkasteltuna monen teini-iän vaikeuteni syynä oli se, etten ymmärtänyt kirjoittamattomia ja sanattomia sääntöjä. Olin outo ja koin ulkopuolisuuden tunnetta, koska kukaan ei halunnut kertoa minulle mitä tein väärin.

Rakennan vasta itsetuntoa, jota minulla ei ole koskaan ollutkaan. Miten oppisin olemaan välittämättä tuntemattomien mielipiteistä, ajatuksista ja oletuksista? Ja nousta vielä astetta ylemmäksi: olemaan ylpeä omasta noloudestani? Pyytää reippaasti VEUVVEA viinikaupasta, kun ranskalainen ääntämys ei suostu asumaan aivoissani. Roikkua tangosta edes sen kahden sekunnin ajan. Kirjoittaa blogiani soraäänistä huolimatta. Uskaltaa nauraa ääneen, vaikka röhkäisen välillä vahingossa.

Uskaltaisinko jälleen pukea päälleni sen ruman keltaisen villapaidan, jonka väri ei imartele ja malli antaa lisäkiloja? Voisin vaikka uskaltaa, sillä olen kuullut tuon paidan piristävän muitakin. 

Aamulimoncellolla Salernossa

Turistioppaat tarjoavat Salernonlahden alueelle on muutama täsmävinkki: vieraile Positanossa, Amalfissa ja juo limoncelloa. Meille Salerno toimi lähinnä vain kulkuvälineenvaihtopisteenä matkalla Paestumiin ja Pompejiin, joten limoncello oli juotava lennosta. Eikö aamuyhdeksän ole ihan normaaliaika aamudrinksulle? Ilmeisen arkipäivää paikallisille, tilaamani pikkiriikkinen limoncello cappuccinon rinnalle ei saanut kenenkään ilmettä värähtämään kahvilassa.

Juoksimme pitkin avaraa rantabulevardia. Täällä olisi mukava kuljeskella ajan kanssa, ehkä gelato kourassa. Varsin pelkistetyssä kirkossa oli väkeä kuin meressä kaloja, taisi olla jonkun pyhimyksen syntymäpäivä. Löysimme likaisia, mutta sympaattisia pikkukujia, joita pitkin on mukava harppoa. Seinämaalauksia ja ruukkupuita. Täällä voisi Huhujen mukaan Salerno on paljon puhtaampi kuin moni muu etelän kaupunki, mutta en ole tutustunut Etelä-Italiaan tarpeeksi voidakseni tehdä samoja johtopäätöksiä. Viime yö Paestumissa oli eteläisintä kokemaani Italiaa.

Megarasvainen, uppopaistettu pizza fritta on ilmeisesti Salernon paikalliserikoisuus. Pikaruokapitsassa on vain tomaattia ja juustoa "täytteenä" ja se on syötävä tuoreena ja kuumana. Jo kaksi palaa kävi lounaasta!

Salerno ei ilmeisesti ole turistien ykkössuosikki ja jäänee pittoreskimpien rannikkoserkkujensa varjoon. Näen Salernon mukavan oloisena tukikohtana, mikäli kaipaa budjettiratkaisua ja päiväretkitoteutusta hurjista hinnoistaan tunnetuille Positanolle ja Amalfille. Ehkä tartun tähän vinkkiin vielä joskus itsekin, sillä tässä tapauksessa haluan totella turistioppaita: nuo rannikkokohteet on vielä koettava!

Nähdä Napoli ja kuolla on sanonta, jonka alkuperä on jäänyt historian hämärään. Kaupunki tuli tänään koettua, Salernon kaltaisena ohikulkupaikkana. Aikaa ei ollut edes pitsalle! Kuolema saa odottaa, sillä napolilainen pitsa Napolissakin on vielä koettava.