Minä olen tekopyhä

Aikamoiseen muurahaispesään tuli sohaistua kun anonyymikansan mielestä nyt ei ole oikea aika matkustaa mihinkään kotikaupungin ulkopuolelle. Saati sitten Saamenmaalle, johan sosiaali- ja terveysministeriökin vastikään vetosi ettei alueelle kannata reissata joulunviettoon. Tässäpä aihe, josta olisi ollut kiva puhua jonkun oikean ihmisen kanssa, asiallisesti ilman anonyymiretoriikkaa. Oon vähän sitä mieltä että asioita voi tehdä vastuullisesti ja vastuuttomasti. Niin omassa lähikaupassa, automatkalla mummolaan kuin vaikka Vanuatullakin. Olen melko tekopyhä, annan esimerkin mahdollisesta toimintamallista ja herätän kiinnostuksen, vaikken voi olla varma onko muilla ihmisillä resursseja ja viitseliäisyyttä toimia yhtä vastuullisesti. Jonkin asteinen tekopyhyys on minulle varsin tavanomaista.

Suhtautuisinko esimerkiksi lentomatkusteluun yhtä kriittisesti, jos itse työskentelisin alalla? Mun nuoruuden haavehan oli ura hävittäjälentäjänä, mutta jäin liian lyhyeksi. Mikä on omalla kohdallani ollut se tekijä joka on muuttanut minua? Enhän minä aina ole jaksanut välittää.



Opin vasta hiljattain, kuinka esimerkiksi Urban Outfittersin ja Anthropologien omistava Richard Hayne rahoittaa avokätisesti LGBTQ-vastaista politiikkaa. Nuo kaksi kauppaa, joista varmaan joka toinen rytky olisi taannoin kelvannut välinpitämättömän materialismiminän vaatekaappiin. 

Eikä pikamuotia tulisi boikotoida pelkästään taustalla häärivien setien hämärien juttujen vuoksi. Vogue Businessin artikkelissa julkaistun tilaston mukaan tällä hetkellä pikamuotia ylituotetaan niin paljon, että vain 60% myydään täydellä hinnalla. Pikamuotia valmistetaan niin paljon, ettei tarjonta vastaa kysyntää. Hinnoissa on siis järkyttävästi ilmaa, samalla kun työntekijät kituuttavan minimipalkalla. Samaisen lähteen mukaan jo vuonna 2018 pikamuotiteollisuus tuotti yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, kuin Ranska, Saksa ja Iso-Britannia yhdessä. Elämme maailmassa jossa voisi hyvin harvoja vahingoittaen leikata päästöjä kolmen suuren valtion päästöjen edestä. Mutta bisnes puhuu kovemmalla äänellä.

Viime vuodet minua on kiinnostanut yhä vähemmän se, mitä päälleni puen. Mutta johtuuko se siitä, etten osaa enää pukeutua nykyisen vartalotyyppini mukaan? Ajoittainen epävarmuus omasta vartalostani saa minut verhoutumaan poikaystävän vaatteisiin, ikuisiin lökäreihin ja juniorivuosien lätkäjengin huppariin. Missäpä minä edes vaatteilla koreilisin? Jos en olisi näin reheväruhoinen, olisinko edelleen pikamuodin orja? Kun kesällä teetätin peräti kaksi kietaisumekkoa, tuli olo, että tämä on jo liioittelua. Ajatella, kaksi uutta vaatetta vuodessa.

Miksi en sitten ole pistänyt pikamuotivarastojani kiertoon? Luulen varmaankin jossain mieleni sopukoissa oikeasti laihtuvani vielä joskus vaatekokoon 36, ehkäpä olisi aika herättää alitajunta päiväuniltaan.

Luopuminen on haastavaa. Samalla kun yritän elää minimalistisesti, unohdan ja hylkään menneisyyteni vinttikomeroihin, pahvilaatikoihin ja ei-tarvitse-palauttaa-lainoihin. Mua pelottaa kohdata tiettyjä vaatteita, koska niihin liittyy niin huonoja muistoja ja tunnesiteitä, joita en halua enää elää uudelleen. En usko uudelleensyntymiseen tai yliluonnollisuuksiin, mutta joku peikko alitajunnassa estää pistämästä huonon karman vaatteita kirpputorille jonkun epäonnisen koettelemukseksi. Ehkä joku päivä.

Ikuinen hämärä, ainakin hetkeksi

Fonttivalinta <3

Polaariyö Inarissa alkaa lähipäivinä, ja esimerkiksi Utsjoella se on jo alkanut. Meillä etelässä varsinaista kaamosta ei edes koeta, mutta päivän lyhentymisen moninaisine vaikutuksineen lienee itse kukin huomannut jo arjessaan. Väsymystä, vetämätöntä oloa. Vireystila pakkasen puolella. Paratiisisaarten stock-kuvien tuijottelukaan ei auta, saati jo kuukausi sitten aloitettu D-vitamiinin tankkaaminen. Pakko vetää itsensä syvään päähän.

Vietin viime viikon Inarin erämaissa maksimoimassa hämäränsietokykyä. Auto oli lastattu filmikameralla, ystävillä, taikinajuurella ja äidin tekemillä villapaidoilla. Ei mitään laskettelukeskuksia, rinnebaareja tai kreisibailaamista. Vain tuntitolkulla golden houria, tähtitaivaan tiirailua toppavaatteissa lumihangessa maaten ja luonnon hiljaisuutta. Lautapelejä, kokeellista keittiötä ja saunamaratonia. Poroihin otimme menomatkalla vähän liiankin läheistä tuttavuutta. Onneksi Sodankylä-Inari -tienpätkällä sumun keskellä kököttänyt yllätysporo jäi läheltä piti -tilanteeksi.



Inarijärvi oli enemmän jäässä kuin olimme olettaneetkaan. Haaveeni avantouinnista varisivat, kun vedenhakuavannon hakkaamiseenkin meni ikä, järki ja terveys. Rasitusvammoista toipuminen ottaa aikansa, lihasrepeämistä puhumattakaan. Uhkarohkein meistä uskalsi luistella, itselleni riitti järvituntumaksi maisemien tuijottelu laiturilta käsin.




Mun viisi vuotta vanhan iPhone seiskan pimeäkuvat ei täytä nykypäivän standardeja rankalla kädellä muokattunakaan. Luonnonihme meinasi jäädä todistamatta, onneksi Evellä on olemassa tätä parempia kuvia.

Sentään sain ruksittua Lapin vaatimuslistaltani revontulet, vaikka kuvauskalusto ei saavuttanutkaan edes tyydyttävää arvosanaa. Vaan voiko olla kliseisempää Pohjolan kuvausta: saunankuumentama iho höyryää talvipakkasessa, on tähtikirkas yö, taivaan tulet värittävät taustan Otavalle ja niille muille vähemmän tunnetuille tähtikuvioille, ja saavat jäätyneen järven lumipeitteen kimmeltämään. Tarkemmin kuratoitu pyyhkeen väri, käteen pullo jotain Lappi-teemaista olutta ja mainoskuva olisi ollut valmis.



Maakuntamatkailunkin voi oikeutetusti kyseenalaistaa näinä aikoina. Itse tarvitsin irtiottoa ehkäistäkseni loppuunpalamista. Tällä hetkellä joskus kuusikin tuntia päivässä menee pelkästään etäluentoihin. Kun tähän lisää muun opiskelun kuten mahdolliset esseet, luentopäiväkirjat, ryhmäkeskustelut ja lähdekirjallisuuden lukemisen, vuorokaudesta saattaa kulua kaikki 24 tuntia opiskelun parissa. Ei ihme, että univelka on kasvanut ja jaksaminen on koetuksella. Koska omassa kodissaan ei pääse pakoon opiskelupaineita, on lähdettävä muualle. Ja tässä maailmantilassa (jonkun muun) oma mökki lienee niitä turvallisimpia paikkoja.

Enkä ollut ainoa, joka oli irtioton tarpeessa. Ihan jo mielenterveyden puolesta yksinasuvien ystävien on hyvä olla edes hetken verran tekemisissä muiden kanssa. Ollaan jo huolestuttavissa syvyyksissä, jos alkaa unohtaa miltä oma ääni kuulostaa. Hissimusiikin ja surkeiden itselaadittujen meemien täyttämän viikon jälkeen ainakin omalla kohdallani yksinolo taas maistuu.



Karanteeniahan tästä ilosta on luvassa. Se on tosin sen arvoista. Karanteeninomaisissa olosuhteissahan tämä kuluva vuosi on jo käytännössä vietetty. Ei mitään uutta muutaman tunnin auringon alla.

Tyttöjen pyjamabileet

Tiedättehän ne stereotyyppiset, amerikkalaiselokuvien välittämät mielikuvat siitä, mitä tyttöjen pyjamabileissä tapahtuu? Hihittelyä ja ihastuksista puhumista. Tyynysotaa, satiinialusvaatteita ja pullonpyöritystä. Kuin Siskonpeti-sarjan tunnarista.

Mulla oli tiistaina ensimmäinen kuumeeton päivä, joten keskiviikkoiltana uskalsi lähteä ulos. Oli muutenkin aika juhlia jälleennäkemistä! Koska päätös pyjamabileistä syntyi hetken mielijohteesta, vasta lähempänä iltayhtätoista, skumppaostosten sijaan päätettiin hoitaa juomapuoli niillä antimilla, mitä kaappien kätköistä löytyikään. Mun tapauksessani se oli vajaat pullot jekkua ja jallua. Very classy, indeed.

Pyjamabileistä loisti poissaolollaan kaikki jenkkikliseet. Kuten myös kasvonaamiot, kynsilakat ja muu teiniglamour. Sentään käytimme pyjamia, mikä on itselleni varsin poikkeuksellista. Sen sijaan kuunneltiin Genesistä vinyyliltä, katsottiin varhaisten tuotantokausien Pasilaa ja musikaalisesti lahjakkaat ystävät improvisoivat säveliä maailmalta. Kamppailin jälleen kerran mikropopcornien mysteerin parissa. Kuinka puolet pussista voi jäädä paukkumatta, ja vähintään neljäsosa paahtua harmaanruskeiksi?

Se, joka aluksi uhosi ettei väsytä sitten yhtään meni nukkumaan ensimmäisenä. Ilmeisen tyypillistä pyjamabilekäyttäytymistä. Itsehän tavoilleni uskollisesti paransin maailmaa läpi pikkutuntien aamuun asti. Kun puhelimen laturi unohtui kotiin, eikä hereillä ollut enää ketään, voi sentään esimerkiksi lukea Aku Ankkaa. Kylässä kaikella on uutuudenviehätyksensä.

Kun muutin vuodenvaihteessa poikaystäväni luokse, jouduin uudelleensijoittamaan lähes koko omaisuuteni. Mukaanlukien ihanan, 160 senttiä leveän jenkkisänkyni, jossa on henkilökohtaisesti jousitettu patja ja kehon lämpöön reagoiva petari. Sofia yhdisti sen omaan sänkyynsä, ja lopputuloksena oli lähes kolmimetrinen sänkyunelma. Varsin mainio paikka järjestää pyjamabileitä, lattialla nukkuminen kun on loppupeleissä koleaa ja epämukavaa.

Itselleni oma sänky oli juuri nyt parasta, mitä toivoa saattoi. Väkevien tissuttelu ehkä laimensi uneni laatua, mutta kokonaisuus oli silti positiivinen. Jotenkin mukavampi herätä omasta sängystä vieraassa paikassa, kuin vieraasta sängystä kotona. Kymmenessä kuukaudessakaan en ole vielä tottunut poikaystäväni sängyn irvikuvaan. Tämä lokakuun lopun aamu valkenikin pilvisenä ja selkäkipuisena. Aika totuttautua marraskuun mielentilaan ja päättymättömältä tuntuvaan pimeyteen. Olen jo varustautunut villasukin ja D-vitamiinilisin.

Aborteista, patriarkaatista ja Puolan tilanteesta

Olin ensimmäisen tuhannen joukossa allekirjoittamassa, kun Omatahto2020-kansalaisaloite julkaistiin kuukausi takaperin. Kansalaisaloitteen tavoitteena on muuttaa Suomen aborttilakia niin, että abortin voi saada sitä pyytämällä, ilman erillistä syytä. Pakko myöntää, itselläni ei ollut tarkkaa ymmärrystä Suomen aborttilainsäädännön tilanteen vertautumista Euroopan kentällä, enkä ollut aiemmin osannut edes ajatella lain olevan jotenkin epäreilu. Tässä näkyy oma helsinkikeskeinen kuplani: jos haluaisin abortin, minulla ei olisi vaikeuksia löytää nykylainsäädännön vaatimaa kahta lääkäriä, jotka puoltavat toimenpidettä.

Vaan mietitäänpä sittenkin, abortin saadakseni joutuisin tekemään tarkan selonteon ventovieraalle, miksi en halua osallistua synnytystalkoisiin, miksi tämä lapsi ei juuri nyt sovi elämäntilanteeseeni. Pikkupaikkakunnalla kohdalle sattuva vanhoillinen lääkäri voi alkaa arvostelemaan, tai jopa koko operaatio torppaantua, jos kahta aborttimyönteistä lääkäriä ei samasta terveyskeskuksesta löydy. Mielestäni ideaalitilanteessa raskaana olevalla on oikeus tehdä päätös, mutta myös lääkärillä halutessaan kieltäytyä tekemästä toimenpidettä, jolloin nainen jo alun alkaen ohjataan aborttimyönteiselle lääkärille. Kaikki lääkärit eivät ole kristillispoliittisia arvokonservatiiveja.

Päätöksen raskauden keskeytyksestä tulee siis olla raskaana olevan oma. Ei puolison, vanhempien, irtosuhteen tai yhdenkään poliitikon tai terveydenhuollon ammattilaisen. Ei yhdenkään äijänkäppyrän, jota aborttilaki ei edes koskisi. Naisella tulee olla itsemääräämisoikeus omasta vartalostaan. Kansalaisaloite on jo kerännyt yli 50 000 allekirjoitusta, joten se etenee eduskunnan käsittelyyn. Sen voi silti edelleen käydä allekirjoittamassa.

Vielä surullisempi tilanne EU-tasolla on Puolassa, jossa aborttilaki tiukentui juuri entisestään. Nyt abortti on Puolassa enää sallittu vain jos se on alkanut insestin tai raiskauksen seurauksena, tai on merkittävä uhka raskaanaolevan terveydelle. Vakavasti epämuodostuneen sikiön abortointi on nyt siis kielletty. Tämä tekee puolalaisnaisen itsemääräämisoikeudesta omaa kehoaan kohtaan käytännössä mahdotonta.

Kuten esimerkiksi tämä YLE:n uutinen linjaa, pieni vähemmistö kansasta olisi kannattanut tätä tiukentunutta lainsäädäntöä. Lainsäädäntö ajettiinkin läpi ilman parlamentin äänestystä. Nykypäivän Puola on oppikirjaesimerkki patriarkaatista, missä sedät uskontoa tekosyynä käyttämällä oikeuttavat naisvihansa. Olisiko aborttioikeus näiden setien itsemääräämisoikeudesta jotenkin pois? Ei olisi. Ei ihme, että siellä nyt protestoidaan. Aborttien laillistamisen puolesta Puolassa voi allekirjoittaa vetoomuksen.

Globaalissa mittakaavassa sekularisaatio ei tällä hetkellä vaikuta saavan jalansijaa. Olen itse havainnut meillä Suomessakin pienen, mutta radikaalin ääriuskovaisuuden nousemisen, jossa äänenkäyttäjät ovat vasta aikuisiällä tulleet uskoon. Siellä sitten huudellaan helvetin lieskojen koituvan halloweenin viettäjien kohtaloksi, ja niille, jotka kyseenalaistavat Raamatun todenmukaisuuden. Ero tavanomaiseen evankelis-luterilaiseen suomalaiseen on hurja. Ei puhettakaan aborttioikeuksista, sillä jo ehkäisy, jopa keskeytetty yhdyntäkin on syntiä. Ei väliä vaikka fiilikset droppaisi kun tuleva ihmistaimi on pakko saattaa aluilleen maan täyttämiseksi. Tiedän tapauksia, jossa uskoontulleella on rikkinäinen tausta, joten henkilö on ollut helposti manipuloitavissa radikaaleihinkin näkemyksiin. Hirvittää ajatella tulevaisuusnäkymiä Suomessa, mikäli ääriajattelun suosio kasvaisi.

Karu fakta on, että abortin saatavuutta heikentämällä niiden määrä tuskin kuitenkaan vähenee. Ei Puolassa, ei meillä Suomessa, eikä missään muualla. Tähän apukeinona olisi esimerkiksi seksuaaliterveyspalveluiden ja ehkäisyn saatavuuden parantuminen. Puolassa lähdetään vartavasten aborttimatkoille ulkomaille, mutta ovatko nämä hauskat pikku lomareissut koko väestön saavutettavissa? Laittomia abortteja tehdään epämääräisissä kotiolosuhteissa varmasti, ja nämä ovat hengenvaarallisia. Oikeuden turvalliseen aborttiin soisikin kuuluvan kaikille. Ja päätöksen tulisi olla yksinomaan sen kohdullisen osapuolen.

Se ei ole korona

Teoriassahan testitulokset voivat valehdella, mutta eiköhän kyseessä ole kuitenkin ihan tavallinen flunssa.



Etäkoulu ei anna armoa. Dedikset painaa ja keskittymiskyky ei meinaa riittää edes uusimman sarjalöytöni, Dejtan seuraamiseen. Myös uni alkaa painaa hetkessä, mikä on sinänsä hyvä, näin kahdeksanosaista sarjaa riittää pidemmäksi aikaa. Vaan kun mulla olisi esimerkiksi semmatyö ja neljä esseetä kirjoitettavana muutaman päivän aikana. Akkadissa mun pitäisi hallita jo verbijärjestelmää, mutten osaa edes merkkijärjestelmän perusteita. Svante-kissakaan ei varsinaisesti auta kouluhommissa kävelemällä jatkuvasti näppäimistön poikki. Svante selkeästi yrittää vedota kissalautakuntaan, niin moni kissan lauseista sisältää §-merkin. Kissain konekirjoituskieli sisältänee akkadiakin suurempia mysteereitä.



Joka vuosi kausiflunssan aikaan mulle tulee olo ei tämä ennen ole näin paha ollut. Vaan onko tämäkin ajan kultaamaa? Onko mulla aina ollut samaan malliin naama rohtuneena ja silmät ummessa? Onko ennenkin mennyt päiväkausia viimeisestä suihkussakäynnistä?



Tuntuu, kuin aistit kävisivät ylikierroksella. Flunssalääkkeiden pyhänä kolmiona pitämäni sitruuna-hunaja-inkivääri-litku räjäyttää voimakkaalla maullaan tajuntani. Sohvakangas tuntuu kamalalta paljasta ihoa vasten, eikä peittoihin kääriytyminenkään lohduta. Mimosan hipiäni janoaa silkkipyjamaa. Näytön tuijottaminen saa päänsäryn jyskyttämään muutenkin kurjan olon lisäksi. Kuulen jatkuvasti veren paineistetun kohinan kokonaisvaltaisen tukkoisessa elimistössä. 



En varsinaisesti ole tuntenut kutsumusta vaaka-asentoon, mutta muutakaan ei voi. Vartalojumi on pakottanut joskus konttaamaankin sohvalle, sillä aina en ole pitänyt soveliaana pysyä koko päivää sängyssä. Nukun yli puolet vuorokaudesta, näen painajaisia tatuoinneista, ammatinvalinnoista ja linja-autoista. Kaukana ovat itselleni niin tyypilliset unettomuuden hetket. Ulkoilun korvaa ikkunoista ulos tiiraaminen. Puut kellastuvat suorastaan silmissä, ja lehtisade haastaa syyssateen. Pidän todennäköisempänä, että tämänvuotinen ruska on jo menneen kesän lehtiä ennen kuin tämä tauti hellittää. Ihaillaan sitten paremmalla menestyksellä ensi vuonna.

Maineensa vanki

Viikonloppuna viinin äärellä ehti ajatella, pohtia, jutella ja oivaltaa kaikenlaista. En voi olla miettimättä ihmisten negatiivisia ennakko-oletuksia, jotka kohdistuvat minuun itseeni vielä tuntemattomana persoonana. Halutaanko mun tuottamaan sisältöön tutustua tarkemmin, koska huhuja on luettu? Kuinka murtaa vahvat ennakko-oletukset, jotka ovat aina suorastaan oikeuttaneet ajattelemaan minusta pahaa?

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut omista ulkonäköpaineistani ja siitä, kuinka toivoisin että kauneuden sijaan yhteiskunnassa keskityttäisiin korostamaan yksilön muita positiivisia ominaisuuksia.  Usein sanotaan, että kaikki ovat jollakin tapaa kauniita, mutta tarvitseeko kaikkien olla? Jos joku on ruma, onko hän automaattisesti myös vähemmän tärkeä? Muodostaako estetiikan koordinaatistossa x-akselin paha-hyvä ja y-akselin arvokas-arvoton?

Kauneuden rinnastaminen hyviin ominaisuuksiin on kuitenkin syvällä länsimaisessa yhteiskunnassa. Aika erikoista, kun kyse on puhtaasti makuasioista. Kahdesta muilta ominaisuuksiltaan tasaväkisestä hakijasta valitaan helposti se kauniimpana pidetty. On tutkittua, että erityisesti naisilla ulkonäkö vaikuttaa muutenkin työnsaantiin. Musta on jo tarpeeksi ahdistavaa pitää CV:ssä omaa kuvaani. Mietin, onko se ennakkovaroitus, vaiko mahdollinen naula arkkuun.

Usein keskustelu kauneuden ympärillä kääntyy myös ulkonäköä arvostelevaksi. Kauneuden arvosteluun liittyy aina riskinsä, se esimerkiksi ruokkii hetkessä ilkeämielisiä sieluja kirkumaan kuinka minun mielestäni tuollainen ei ollenkaan ole kaunista, hyi hyi mut hei tää on vaan mun mielipide. Ja toisaalta ne kiltimmät sielut ovat heti puolustuskannalla, kuinka kukaan ei ole ruma, ikään kuin ihmistä pitäisi väkisinkin sulloa kauneusmuottiin, jotta hänen arvokkuutensa voidaan todistaa. Kolikon kääntöpuolena taas absoluuttisen kauniina pidetyt ihmiset tuntuvat olevan tavallaan arvostelun yläpuolella. Heidän arvostelu tulkitaan väkisinkin kateudeksi ulkonäöstä, vaikka absoluuttisen kauniiseen henkilöön kohdistuva arvostelu käsittelisikin jotain huonosti hoidettuja bisneksiä tai luoja ties lemmikkieläimen kohtelua. Ei kannata sanoo noin, sehän on uskomattoman kauniskin vielä.

Ihmisiä kuvaillaan herkästi toisille ulkoisten, usein niiden normista poikkeavien ominaisuuksien perusteella. Kuulin, kuinka puolituttu oli vastikään kuvaillut minun ulkonäköäni kaverilleen kutakuinkin seuraavin fraasein "Se on sellanen lyhyt pullukka.Vaaleat sellaset ohuet hiukset ja luonnottoman isot tissit, roikkuu. Ei oikein mikään siististi laittautuva" Tuollaisia sanoja käytetty ihan neutraalisti ja sen suuremmin ajattelematta identifoimaan toista ihmistä.

Mietin miten minä, perin tavallinen mutta kauneusihanteiden ulkopuolelle jäävä henkilö, joudun lukemaan niin usein omasta rumuudestani? Yksi mahdollisuus on teoria sisäisestä kauneudesta: henkilö, jota pidetään mukavana ja miellyttävänä, nähdään myös helpommin kauniina. Kauniina pidetty henkilö, joka tekee jotakin moraalitonta, muuttuu monien silmissä vähemmän kauniiksi. Luulenkin, että mut nähdään rumana mahdollisesti siksi, koska massat pitävät mua myös sisäisesti rumana hirviönä, joka kiusaa muita omassa norsunluutornissaan vuodesta toiseen. Saatetaan kokea, että mulle on oikeus vastata kuin huutamalla metsään. Ei tuolle Iidalle tarvitse puhua kivasti kun se on niin ruma ihminen, sisältä ja ulkoa.



Mahdollisesti samasta syystä mun postauksia luetaan vahvojen vihalasien läpi. Kun on jo valmiiksi huono maine, on oletusarvoista, että kaikki kirjoittamani on jollakin tapaa vähemmän arvokasta. Tekstini sisältää väkisinkin negatiivisia elementtejä, vaikken sentään ihan joka postauksessa olekaan ulvomassa maailmantuskaani. Tuntuu, että haluamalla halutaan löytää jotakin, mistä ehkä vähän väärinymmärtämällä pääsee valittamaan ja keksimään mitä ihmeellisimpiä tulkintoja. Saan blogiini nykyisin vain ilkeitä, henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja, joita en halua julkaista. Esimerkiksi silloin kun kirjoitin, etten halua enää lentää Euroopassa tai ymmärrä matkustelua muutenkaan näin korona-aikaan, sain lukea olevani kateellinen niille joilla on varaa lentää, loukkaan postauksellani lomautettuja lentoemäntiä ja olevani tekopyhä koska olen todistettavasti joskus lentänyt. Musta on erikoista, että anonyymissa sovelluksessa blogitekstejäni vastaava keskustelu on sallittua ja jopa suotavaa, mutta näin omalla naamalla tehtynä se leimataankin kiusaamiseksi ja tekopyhyydeksi.

Eilen tein jotain sellaista, mitä en juuri uskalla tehdä: puhuin suoraan kameralle instastoorissa. Halusin purkaa sydäntäni ja lievittää vellovaa ahdistusta. Halusin keskustella omista opiskeluvaikeuksistani, sillä mulla on ollut monesti Instagramin puolella hyviäkin keskusteluja tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Esimerkiksi kesällä kyselin vinkkejä minttudrinkkeihin, ja sain monia hyviä ideoita. Koska moni korkeakouluopiskelija seuraa mua vähintäänkin salaa, erehdyin ajattelemaan saavani mahdollisesti vähintään vertaistukea, ellen suoranaisia vinkkejä. Vaan kun puolessa tunnissa sain kolme viestiä (mahdollisesti saman foorumin asiakaskunnalta), joiden tarkoituksena oli vain haukkua mun hampaita... Tunteisiin meni että tupsahti!

Nykypäivänä on muuten jo melko hyvin sisäistetty, ettei kenenkään ulkonäköä saa arvostella. Miksi tää ei päde mun kohdalla? Kannanottaminen omaan ulkonäkööni keskittyvään tarpeettomaan arvosteluun on taas näitä elämänpelejä, joita en voi koskaan voittaa. Jos ignooraan ulkonäköä haukkuvat kommentit, olen tökerö kun en vastaa kritiikkiin. Jos vastaan ja kerron, kuinka kommentista tuli paha mieli, olen nirppanokka, joka ei siedä kritiikkiä. Jos nostan asian esille stooriini, olen nolo ja haluan vain huomiota ja lisää nettikeskustelua. Nettikeskustelussa ei ole mitään vikaa, mutta jospa se käytäisiin minut itseni mukaan kutsuen, jotta saisin itsekin mahdollisen kommentoida ja puolustaa itseäni. Jos nettikeskustelun tapahtumapaikka on jokin toinen ulottuvuus, disinformaatio vain leviää helposti, vaikka alunperin tarkoitus olisikin hyvä ja vilpitön puolusteluyritys.



Ja niihin opiskeluvaikeuksiin, kukaan suomalainen ei lopulta edes ottanut asiaan kantaa. En ole yllättynyt, joskin pettynyt.

Luottokulttuurin normalisoinnista

Mustan perjantain uhkaavasti jälleen lähestyessä Instagram-mainontani on räjähtänyt käsiin. Ahdistaa olemattomien tarpeiden herättely. Todennäköisesti pidän täyttä somelomaa marraskuun loppupuolella. Näin lähes kaksi kuukautta etuajassa minulle mainostaa niin nettivaatekauppa, meikkikauppa, suoratoistopalvelu, tatuoija kuin pikavippifirmakin, joita en tahdo tässä mainita nimeltä. Olisi mielenkiintoista saada selville millä perusteella tuollainen kohdennettu mainonta minut tavoittaakaan.


Sen sijaan tahtoisin mainita nimeltä Anyfinin, jonka mainonnalta en myöskään ole voinut välttyä. Onpa muuten hienosti suunniteltua mainontaa, se maalaa kuvan firmasta suoraan hyväntekijänä. Jos on sattunut käymään niin ikävästi että olet päässyt velkaantumaan, ei hätää! Muut firmat käyttävät hyväksi taloudellista ahdinkoasi, mutta Anyfin yhdistää lainasi ja helpottaa elämääsi. Eikä kukaan kiinnitä huomiota ongelman taustoihin.


Itse en ole ottanut ensimmäistäkään pikavippiä, mutta olenkin ajoissa tajunnut katkaista välit kulutuskulttuuriin. Mulle ei tule tarpeita saada uusia asioita, en himoitse nyt syksyn tultua baskeria, pukua, hapsulaukkua enkä mitään Marimekon Unikko-kuosissa. Niin aggressiivisesti nämä tuotteet tulvivat minunkin näköaistimukseeni, vaikken aktiivisesti seuraa ensimmäistäkään vaikuttajaa. Joku trendikkäämpi tallaaja saattaisi olla helisemässä kauden vaatimuslistan kanssa. Tai ihminen, jolla on ongelmia taloudenhallinnan kanssa. Helppohan se on uudelleenjärjestellä luottokorttilasku uusiksi Anyfinin kanssa, ja jälleen pääsee kuluttamaan kohti tappia.


Jo pelkästään yhteiskunta kannattaa luottokulttuuria ja velkaantumista. Markkinatalous kannustaa kuluttamaan, ja talouskasvun uskotaan jatkuvan loputtomiin. Opiskelijat käytännössä pakotetaan ottamaan opintolainaa, koska sehän on käytännössä ilmaista lainaa! Muuten vaihtoehtona on asua soluasunnossa (vaatii tietynlaisen asenteen ja persoonan) tai vanhempien luona (vaatii paljon vanhemmilta). Tällä hetkellä halvin HOASin tarjoama ei-solu on "tyydyttävä"kuntoinen 336 euron yksiö Kilosta, kilometrin päästä juna-asemalta. Lainattoman opintorahan ollessa 250 euron pintaan, joku tässä yhtälössä ei ihan täsmää.


Mua ahdistaa aina kun opintolainasta puhutaan ilmaisena lainana, jonka voi vaikka sijoittaa ja sitten on fiksulla opiskelijalla hieno pesämuna asuntolainaa varten hänen valmistuttuaan. Määräajassa valmistuessaan saa vielä lainaa anteeksi, ai että kun on kiltti teko valtiolta. Kun kaikki opiskelu ei ole samanlaista. On aloja, joissa samat kurssit pyörivät joka periodissa. Omalla alallani taas joku kurssi saattaa mennä kerran kahteen vuoteen. Itse kävin töissä vielä alkuvuodesta, jonka takia opintoni ovat noin kaksi vuotta myöhässä. Jos tässä jossain vaiheessa pitäisi nostaa opintolainaa, hyvitykset olisivat historiaa. Toisilla aloilla työnteko myös saattaisi edistää opintoja. Ai niin, mutta. Ihan oma syy! Mitäs en opiskele insinööriksi.

 

Olen vääntänyt aiemminkin tästä Anyfin-asiasta markkinoinnin uhrien, siis tyytyväisten käyttäjien kanssa Instagramissa, saattaa olla että olen viitannut blogipostauksessakin. Niin paljon tämä on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. On eri asia käyttää kulutusluottoa vaikkapa eläinlääkärikuluihin tai korvaamaan hajonnutta liettä (potentiaalisia tarpeita itsellenikin!) En siis täysin tyrmää kulutusluottoja, enkä muutenkaan kannata häpeäkulttuuria ylivelkaantuneiden suhteen. Jälkiviisastelu toista kohtaan on inhottavaa.


Mä ymmärrän kyllä, että on kätevämpää olla velkaa vain yhdelle taholle yhdellä korolla. Mutta ylivelkaantuneet liian isoine lainoineen mahdollistavat Anyfinin kaltaisten yritysten pystyssäpysymisen. Kaikille se takaisinmaksu ei olekaan helppoa ja vaivatonta. Anyfin-mainonta tehdään niin iloisella ja huolettomalla äänensävyllä, ja tämä juuri normalisoi sitä luottokulttuuria. Voin ottaa pikavipin, jotta saan ostettua nyt talveksi 360 euron Chanel-logoin koristellut sukkahousut. Pukeutumalla kaksois-cee-logoon haluan lähettää tiettyä viestiä omasta statuksestani, osoittaa olevani ajan hermoilla ja voin olla huoletta, mikäli kulutusluottojen takaisinmaksun kanssa tulee ongelmia. Ainahan on Anyfin!

//

16.2.2021 Piilotin tämän postauksen melko nopeasti julkaisun jälkeen, koska keskustelu niin kommenteissa kuin sosiaalisessa mediassakin kärjistyi nopeasti asiattomaksi. Päätin kuitenkin tänään palauttaa postauksen, koska Anyfin-markkinointi on jälleen käynyt aggressiiviseksi. Poistin asiattomat kommentit, eli tässä tapauksessa kaikki postauksen saamat kommentit.

Syksysuunnitelmia


 ...onko niitä?



Suomen vuodenajat ovat aina arvoituksensa. Samaan aikaan viime vuonna syksyn värit eivät korreloineet lämpötilan kanssa, kuten postauksen kuvastakin näkee. Siinä missä esimerkiksi marraskuu tuntuu joinakin vuosina kestävän kuukausikaupalla, aurinkoa ei näe moneen päivään ja loskassa rämpiminen imee elämänilon, tällä hetkellä tuntuu vahvasti yhä edelleen loppukesältä. Vaikka ruska alkaa hiljakseen hiipiä tänne eteläänkin, kuljen edelleen paljain kintuin. Illat pimenevät vauhdilla, mutta vielä keskiyölläkin tarkenee takitta, jos hihanpituus on kohtalainen.



Normaalisti nimittäin näin syyskuun loppupuolella, jolloin on tapana valmistautua herättämään se Green Dayn jäbä, tuntuu jo kokonaisvaltaiselta syksyltä. Todennäköisesti normisyksynä yrittäisin epätoivoisesti neuloa jotain, joka jää valmistumatta. Mausteiset keitot eivät vielä ole valloittaneet kyökkiä. Teepannu pysyy riittävän lämpimänä tuntikausia pannumyssyn suojissa, mutta sekään litku ei tänä vuonna juuri ole maistunut. Pimenevät illat kutsuvat sohvan nurkkaan yhä aikaisemmin, ja uudet tuotantokaudet ja uudet sarjat vetävät entistä flegmaattisemmaksi. Tänä vuonna en ole edes sytyttänyt kynttilämerta kertaakaan, joskin rasavilli kissanpentu on tähän suurempi syy. Olen kotihiiri henkeen ja vereen, mutta jostain syystä olen irtioton tarpeessa. Se ei johdu vuodenajan vaihdoksesta, vaan vuodenajattomuuden tunteesta.



Keskustelin vastikään Kuusamossa vierailleen kaverin kanssa, jonka Pienen Karhunkierroksen vaelluksella yhden sillan ylityksessä kesti kaksi tuntia vallitsevan ihmismassan vuoksi. Oulangan kansallispuistossa oli porukkaa kuin pienessä kylässä, väki vaelsi jonossa poluilla. Onko tuossa enää mitään autenttista retkeilyfiilistä, jos joku huohottaa niskaan ja edessä näkyy metriletkoittain värikästä tuulipukukansaa? Mikä vetääkään massoja pohjoiseen, ja miksi minä en ole jo siellä?



Jos lähtisin toteuttamaan irtiottoa Kuusamon seudulle tai vielä ylemmäs, toivoisin toisaalta omaleimaisuutta, myös jonkinlaista perinteisyyttä. Nokipannukahveja kodassa ja sen sellaista. Miksi levit ja muut jäljittelevät laskettelukeskuksissaan alppimeininkiä ja niitä ainutlaatuisia lasi-igluja pykätään vieri viereen vähän joka puolelle? Entä jos sääjumalat eivät olekaan suosiollisia, ja maksat rotukoiran verran yöstä harmaan eri sävyjä taivaalta bongaillen? Aasialaisturisti kokee eksoottisena tuntikausien istumisen pulkassa huskyjen vetämänä, mutta itse en koe tätä satojen eurojen arvoisena elämyksenä. Rekikyytejä on saanut lapsena talvitapahtumissa täällä etelässäkin. Miksi Lapinmatkailun pitää olla yhtä alppilarppia ja kliseillä ratsastusta?



Olen joutunut kyllästymiseen asti kuulemaan lähipiirin kitinää, kuinka mihinkään ei pääse. Normaalisti kun tähän vuodenaikaan valmistauduttaisiin pariviikkoiseen Etelä-Euroopassa ja talven viettoon Aasiassa. Välissä olisi käyty vähintään laivamatkoilla naapurimaissa, ellei aikataulut ole sallineet pidennettyjä kaupunkiviikonloppuja. Varsinkin tässä maailmantilanteessa oman navan tuijottelu tuntuu välinpitämättömältä. Kyllähän minä osaisin maailmalla huolehtia käsihygieniasta ja turvaväleistä ja maskiakin käyttäisin säässä kuin säässä. En ole vielä uteluista huolimatta saanut keneltäkään vastausta kysymyksiini, miksi matkailu korotetaan peruselintoiminnoksi, ja miksei pienemmän mittakaavan eskapismia haluta kokeilla. Siltoja on taas poltettu suuntaan jos toiseenkin, kun en ole osannut pitää suutani kiinni.



Se ei ole veri, mikä pohjoiseen vetää. Sanotaan, että Lapin luonto luo outoa taikaa. Jonnekin sinne minäkin suuntaan toivottavasti vielä tänä vuonna. Ruskaretkelle lienee jo auttamattoman myöhäistä ja telttailuneitsyelle kylmää, mutta keksitään jotakin. Esimerkiksi Jávrin kaltaiseen ympäristöön tuhlaisin mieluusti satalappusia. Toivotaan, että pohjoisessakin vielä on syystä jäljellä.

In somnus veritas


Kuvitella kestokrapula. Lievänä, mutta silti läsnä, ja vähintään alitajunnan haamuna. Ilman peittoa paleltaa, mutta sen kanssa tulee taas liian kuuma. Pala tykyttää kurkussa ja olo on tukala, vääntelehdin sisäisesti, vaikka makaisin liikkumatta. Siltä musta tuntuu liian monet yöt. 

Ilmanpuhdistimen hurina, puolison hengitys. Ei mitään kuorsausääniä, tikittäviä kelloja saati liikenteen jylyä. Makaan shavasanassa sängyssä, joka sijaitsee hiljaisuuden meressä. Mä vihaan tätä sänkyä, koska se tuntuu ahtaalta selliltä. 120-senttinen vankila. Tyynykin on möykkyinen, haluaisin heittää sen pois, mutta sitten alan sääliä sitä. Eihän se pahaa tarkoita, se vaan sattuu olemaan tietyn muotoinen. En aina osaa olla ajattelematta esineiden tunteita. Eikä nää unihommat varmaan onnistuisi tätä paremmin omassa, leveässä sängyssäkään, omilla tyynyilläkään. Samoja ongelmia oli omissa pellava- ja egyptinpuuvillalakanoissanikin.





Voi ihana Kruna ja ihana oma sänky... Toisinaan mulle tulee kovakin ikävä.


Unet karkaavat järjestään, jos mielessä on tekemättömiä asioita. En esimerkiksi ole tehnyt vielä keskiviikon akkadin läksyjä, ja omatunto kolkuttaa. Tekemättömien asioiden listalla painaa myös kandidaatintutkielma, joululahjat ja häämenu. Ajankohtaisasioiden aatelia siis, kosintakin uupuu ja ilmeisesti jää uupumaan. 

Omissa häissä olisi hyvää materiaalia uneksimiseen, mutta ei mun unettomuus ole mielikuvituksen puutteestakaan kiinni. Viime aikojen unifragmenteissa olen vastaanottanut juustohöylän MET-gaalapalkintona, surrut isäni umpeen muurattua rappukäytävää joka estää kouluun menemiseni, ja tehnyt haureutta parikymppisen prinssi Williamin kanssa haitariin pukeutuneen ihmisen venytellessä kylkiään soittaessaan Popcornia. Niin usein kerkeän jo livahtaa unen puolelle, kunnes hätkähdän kuviteltuun tuijotukseen, ääneen tai omaan potkaisuuni. Vips vain ja uni on tiessään.

Sängyn takana nousee hylly, joka tekee yöpöydän virkaa. Hyllyn päällä on kaoottinen kasa sekalaisia tavaroita, suihkutan pullosta laventelivettä päälleni useamman kerran yössä tukaluutta lievittämään. Laventelin sanotaan rentouttavan, laskevan verenpainetta ja laukaisevan jännitystiloja. Ja tälläkin hetkellä haaveilen valiumista.

Nostalgia


Aina mustiin pukeutuva teini laittoi hautajaisiin valkoiset vaatteet. Kajalilla piirrettyjä pisteitä ja kiemuroita. Irc-galleriassa Nokia 5300:lla otettuja tarkentumattomia räpsyjä, joissa imitoitu America's Next Top Modelista tuttuja kuvauksia. Aikana ennen YouTuben meikkitutoriaaleja taito piti opetella kaksiulotteisten staattisten kuvien avulla. Kävin kampaajalla vaihtamassa hiusväriä todella usein, varmaan kerran kuussa. Haaveilin liekehtivästä Rammsteinin logosta tatuoituna joko lapaluiden väliin, tai alavatsaan. Ei-edes-ensikännit vedettiin salaa yksin lauantai-iltana varmaan lähemmäs satavuotiaalla vadelmaviinillä mäkihyppyä katsellen. Toisaalta, katsoin salaa myös Hannah Montanaa. Luulin että olin niin erilainen, eikä kukaan ymmärtänyt mua. Vuosi oli kakstuhatkuus.

Joskus vuonna 2010, ellen jo aikaisemmin, haaveilin OnePiecestä ja Antti Asplundin kreikkalaisesta rististä, muistaakseni peilipinnalla. Niin paljon altistuin niille kotimaisen blogiskenen myötä. Jälkeenpäin olen miettinyt, olivatko nuo pressilahjoja? Miksi yhtäkkiä jokainen tyylibloggaaja olisi tuntenut vastustamatonta halua pukeutua jättikokoiseen muodottomaan haalariin? Piirsin ja hamstrasin myös tähtiä joka paikkaan: Nomination-koruun, sisustustyynyihin, jopa omaan lapaluuhuni. Lakkasin ja koristelin kynsiäni suorastaan maanisesti. Omaan silloiseen blogiini päivittelin sinisellä, vedenkestävällä digikameralla peilin kautta otettuja asukuvia. Värikkäitä Gina Tricotin toppeja useampi päällekkäin, vesirajahameita ja paidat solmittuna vyötärölle napittamisen sijaan. Siinä peilissä oli perhostarra, asuin silloin Itävallassa. Livejournaliin vuodatin puolestaan kaiken vaihtariangstin, mulla taisi olla kolme seuraajaa.

Otin lähikuvia tarkentaen kermavaahtokaakaon strösseleihin, tai californiamakien avokadokohtaan. Ja bilekuvia kameran sisäänrakennetulla kalansilmälinssillä, johon lisättiin muistaakseni Pixlr-nimisellä ohjelmalla aina jotain valotehosteita. Ja sumeita kuvia valosarjoista! Pikamuodinkulutukseni oli järkyttävää, samaa asua kun ei voinut käyttää kahdesti julkisesti. Varmaan suurin osa blogipostausten otsikoista oli poimittu eri biisien sanoista, ja vähintään kolmasosa Polyvorekollaaseja. Kuuntelin musiikkia käytännössä koko valveillaoloaikani. Cooliuden sinetöi VitaminWater tai Starbucks-kahvi. Oi, mitä ihanaa nostalgiaa!

Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen yhtä surkea valokuvaaja, kuin viisitoista vuotta sitten, kursseista ja kehittyneemmästä tekniikasta huolimatta. Katson edelleen noloja ohjelmia, enemmän tai vähemmän salaa. Jostain syystä en juuri jaa kuuntelemaani musiikkia, mikä on sääli sinänsä. Mun mielestä on aina ollut kivaa laajentaa ihmisten musiikkitietämystä. Sitä paitsi, kuuntelen vain hyvää musiikkia.

Vielä viisi vuotta sitten vaatehuoneeni oli pullollaan hintalapullisia vaatteita. Kirjahylly täytetty korkokengillä. Vähintään puolet kuukausituloistani meni pukeutumiseen ja ulkonäköön. Mun Diorin luomivärivalikoima kattoi koko sateenkaaren kymmenessä eri sävyssä. En saanut shoppailusta endorfiinieuforiaa, vaan shoppailin siksi, koska mulle oli myyty oletus normista. Kuinka samassa asussa ei voi bilettää kahta kertaa, ja asuyhdistelmistä on pidettävä tarkkaa kirjaa. Vähintään kampaus ja korut olisi vaihdettava. Kuinka köyhältä näyttääkään, jos samat vaatteet näkyvät liian usein. Luulin, että niin kuului tehdä, koska tuntui, että kaikki muutkin ovat täysiä shopaholiceja. Aikuinenkin voi taantua teinin tasolle epävarmuudessaan. Onneksi jotkin asiat ovat muuttuneet.

...ja äkkiä koittaakin syyskuu

En varmasti ole ainoa, jonka mielestä tämä kesä vierähti yhdessä hujauksessa.

Yleensä juuri kesän ja syksyn murros on ollut itselleni sitä henkilökohtaisesti inspiroivinta, aikaansaavinta ja muutenkin mieluisinta aikaa. Kun voi vielä käyttää kesämekkoja, mutta ilmojen viiletessä niiden pariksi saa pukea neuleen tai nahkatakin. Kun saa aloittaa jälleen uuden lukuvuoden alastomia ihmisveistoksia opiskellen. Lapsena toivoin kesäloman olevan nopeasti ohi, jotta pääsisin kouluun tapaamaan ikätovereita, olin toisinaan hyvin yksinäinen lapsi. Joskus rakastin sitä, että voi valita uuden teesekoituksen syksyksi. Ruusua ja appelsiininkuorta, jasmiinia, bergamottia ja hapankirsikkaa, vaiko tähtianista ja lakritsijuurta? Ennen rakastin, kun ilmassa tuoksuu syksy juuri näinä elokuun viimeisinä päivinä. Tänä vuonna se tuoksuu nenääni kuolemalta.

Tänä kesänä suurin osa suunnitelmista jäi toteuttamatta. En käynyt Tromssassa, en Kilpisjärvellä, en Kolilla, en Porvoossa, en Haminassa enkä Hangossa. Sen sijaan koin yksitoista maakuntaa, puhuin kielillä ja jätin suunnittelematta ja suorittamatta. Nautin. Söin ulkona, kirjaimellisesti ulkona. Mun muassa nurmikolla, pihakeinussa, laiturilla ja kukkapenkissä. Tunsin kutsumusta riippumattoon. Kesytin perhosia. Nukuin taivasalla ja uin alasti luonnonvesissä, vuorokaudenajasta huolimatta.

Ateenan syksy on nyt vihdoin viimein virallisesti peruttu. Kaikista järkevin ratkaisu tässä maailmantilanteessa. Tänä syksynä en juuri liiku kotoa merta edemmäs lähiopetuksen ollessa yhtä lailla peruttu. Kurssitilanne puolestaan näyttää tässä samaisessa maailmantilanteessa siltä, että mulla on mahdollisuus ottaa repertuaariini vielä yksi kieli. Kuollut kieli. Jostain syystä en kuitenkaan odota innolla. Tästä tullee eräänlainen välivuosi.

Voi kesä, en olisi ollut vielä valmis päästämään irti.

Kaikki on hyvin

Kaiken pitäisi olla hyvin. Sain eilen huojentavan tiedon lääkäriltä: polvea ei tarvitse leikata. Se on nyt musta itsestäni kiinni, mitä vaadinkaan jalan kantavuudelta. Mä heitän jo kärrynpyöriä ja juoksen spurtteja. Mulla on mahdollisuus leikkauttaa se koska vain, jos koen tarpeelliseksi parantaa sen kestävyyttä. Yleensä aina lääkärissä on saanut kokea vähintään painostusta laihduttamiseen ja rintojen pienennykseen, oli tulosyynä sitten tajuttomuus tai infektio. Vaan ei tällä kertaa, ja hoitohenkilökunta on ollut koko polviepisodin ympärillä muutenkin ihan mahtavaa. Kiitos Suomen julkinen terveydenhuolto!

Vaan voiko pessimisti olla ikinä mihinkään tyytyväinen? Se kiukkuinen ämmä sisälläni nostaa päätä vähän turhan usein. Mä toisinaan haluaisin olla niitä good vibes only-henkilöitä, joka kyselee spontaanisti mitä ihanaa tänään on tapahtunut, mikä on saanut hymyilemään. Sen sijaan mä hakkaan aggressioni näppäimistön kautta eetteriin, salamat ja ärräpäät sormista sinkoillen, kiukkukyyneleitä silmissä. Yleinen positiivisuus olisi varmasti henkisesti vähemmän kuormittavaa. Kaikki maistuu paremmalta sokerikuorrutuksella, paitsi suolakurkut. Olen testannut.

Jokeripelaajien kommentit Valko-Venäjän tilanteesta saavat mut näkemään punaista. Valitettavan harvoin ammattiurheilijoiden kiinnostus pyörii myös yhteiskunnallisissa aiheissa, nytkin siellä pojat puhuvat tietämättä mitä maailmalla tapahtuukaan. Veikkaan, että toimittaja on ollut tietoinen kommentoijien tietämättömyydestä, ja raflaavimmat kommentit on poimittu artikkeliin. Voiko ketään pakottaa valveutuneeksi? Olen usein kritisoinut keskustelukulttuurin vaimentamista, mutta...

Jääkiekko lajina ylipäätään kiukuttaa mua tällä hetkellä paljon. En tiedä kenen joukoissa seistä näissä loppukesän Stanley Cup-mittelöissä. Chicago putosi eilen aamulla, Columbus ja Carolina illalla. Vaikka niitä C-alkuisia joukkueita onkin vielä jäljellä, mä en valitse bandwagonia kirjaimen perusteella. Ja palatakseni Jokereihin, joukkueen nukketeatterimeininki on säälittävää. Päivänselvää, että kulisseissa naruista vetelee romanit ja vladimirit. Jos harmaat eminenssit ovat päättäneet, että sarja suljetaan Venäjälle, siinä ei auta pääomistajan kiertelyt ja kaartelut. Toi on sellanen sotku mistä ei ole oikein mitään kunniallista ulospääsyä. Kuka keksikään sotkea urheilun politiikkaan?

Myös Venäjä kiukuttaa. Siellä vahingossa tiputaan ikkunoista, maistellaan myrkkyä ja paneudutaan toisten asioihin Taalasmaan Ullan innolla. Venäjä on ihana maa, tavallinen kansa on yltiöystävällistä, mutta johtaminen ja politiikka on ollut jo kauan ihan perseellään. Tällä hetkellä en matkusta edes Esplanadille, viime Venäjävisiitistä on jo useampi vuosi aikaa, mutta suunnitteilla on muutamakin ekskursio, enkä ole vieläkään suostunut hautaamaan toiveitani junailusta Siperiassa. Olisiko henkilökohtaisesta matkustusboikotista Venäjälle mitään hyötyä? Oma kaksinaismoralismi on suorastaan huvittavaa: dumaan vähintään mielessäni Emiraatteihin matkustavat ihmiset, mutta eihän oma matkustelunikaan kestä etiikkapoliisin lähempää tarkastelua.

Mä haluaisin olla tiedostava matkailuni suhteen. Suututtaa, kun kuukauden päästä alkavaa johdantokurssia ei ole vieläkään virallisesti peruttu, vaikka korona jyllää Ateenassa noususuuntaisesti. Suututtaa, jos mä sinne ylipäätään aion lähteä, mun on pakko lentää. Ja tällä hetkellä näyttää, että suoria lentoja ei edes ole, vaan olisi pakko sortua välilaskuihin. Tuntuu pahalta vetää omat periaatteet viemäristä alas ja kerosiinina taivaalle. Koska kurssi on korvaamaton etu opintoihini, en tiedä onko mulla tahdonvoimaa kieltäytyäkään stipendistä nykytilanteessa.

Tiedostavuuden puutetta on myös kasvomaskin käyttämättömyyteni. Se hävettää. En yleensä liiku kotoa minnekään, joten en ollut ajoissa hamstraamassa kangasmaskeja. Nyt, kun maskeja kohtaan on suuri suositus, niitä ei löydy lähistöltä. Nettikauppatilausten toimitusajat venyvät venymistään. Onko mun tarpeellista lähteä jahtaamaan maskia kissojen koirien kanssa, jos kotoa poistumiseni on olematonta? Kertakäyttöinenkään ei ole mulle vaihtoehto.

Join tänään aamuteetä pihapenkillä, auringonpaisteessa, tuulen tuoksussa saattaa aistia saapuvan syksyn. Kävin katsomassa eilen kissanpentuja. Mars oli viime yönä kirkas, ja planeetan punaisuuskin ihan paljain silmin havaittavissa. Kävelin päivällä lähes kuuden kilometrin lenkin vain kahdella pysähdyksellä, tästä se polvi paranee. Kävelymusiikkina Kake Randelinia. Mulla ja poikaystävällä on tänään treffit Teurastamolla. Kaikki on hyvin.

Vaan mitä tapahtuu Valko-Venäjällä?

Valko-Venäjä, tuo ainoa Euroopan maa jossa kuolemanrangaistus on vielä voimassa. Kuvat Valko-Venäjältä esittävät liioiteltua voimankäyttöä. Valko-Venäjällä on osoitettu mieltä pitkin kesää presidentinvaaleihin liittyen. Maata on hallinnut 26 vuotta putkeen sama yksinvaltias presidentti, Aljaksandr Lukašenka, joka nyt sunnuntaina voitti vaalit 80 prosentin ääniosuudella. Aina sama jätkä. Näihin vaaleihin oli kansainvälisiltä tarkkailijoilta pääsy kielletty. Vilpistä on nostettu kansainvälisellä tasolla esille varteenotettavia epäilyitä, ja muutosta haluava kansa protestoi kaduilla puhelimen taskulamppua heilutellen. Virkavalta laittaa vastaan väkivalloin. Tuhansia ihmisiä on pidätetty, satoja kadonnut, mahdollisesti useita kuollut. Vankilat ovat täynnä, joten mielenosoittajia on teljetty erinäisiin aitauksiin.

Lukašenkan vastaehdokas, Svjatlana Tsihanouskaja, on joutunut lähtemään maanpakoon. Hänen lapsensa ovat olleet maanpaossa jo pidemmän aikaan. Useiden lähteiden mukaan oppositio olisi voittanut nämä vaalit ilman hallinnon vaalivilppiä. Tsihanouskaja asettui ehdolle toukokuun lopussa, kun hänen korruptiota paljastanut miehensä vangittiin poliittisista syistä. Protestoiva kotiäiti on saavuttanut kesän mittaan etenkin nuoremman väestön parissa suuren kansansuosion. Äänestysaktiivisuus sunnuntain vaaleissa oli huomattavasti korkeampaa kuin tavallisesti, ja aktiivisuus on tutkijoiden mukaan satanut suoraan opposition laariin. Näissä vaaleissa tultiin eteenpäin paljonkin: aina valkovenäläisvaaleissa ei ole ollut oppositioehdokasta lainkaan.

Ylen kirjeenvaihtaja taustoittaa muutama tunti sitten julkaistussa artikkelissaan, kuinka arat valkovenäläiset olisivat valmiita vallanvaihtoon. Pysäyttävintä artikkelissa oli mielestäni kahden Moskovassa äänestämässä käyneen valkovenäläisen kommentti Venäjälle muutoistaan: "Tullessamme Venäjälle oli kuin olisimme saapuneet demokratian ja sananvapauden mallimaahan." Miettikää, VENÄJÄ demokratian ja sananvapauden mallimaa? Mua kylmää ihan ajatellakin millainen tilanne Valko-Venäjällä on ollut kaikki nämä vuodet, ja kuinka olen sulkenut siltä silmäni. Minä ja moni muu.



Millaista elämä sitten on tällä vuosituhannella Lukašenkan Valko-Venäjällä? Käsiteltiin aihetta vuosia sitten lukion venäjäntunnilla, ja ymmärrykseni mukaan eteenpäin ei juurikaan ole menty. Siellä puhutaan edelleen viisivuotissuunnitelmista ja kolhooseista. Sananvapautta ei ole, kuten ei myöskään kokoontumis- tai yhdistymisvapautta. Elintaso on alhainen ja laskusuhdanteinen. Sukupuolten väliset palkkaerot ovat suuria, ja töissäkäyvä äiti on yleisesti halveksuttu. Ihmisiä katoaa. Toimittajia katoaa. Poliittisten vankien määrä lasketaan tuhansissa. Kuka tahansa voidaan pidättää tekaistulla syyllä. Vankilaolot ovat ihmisarvoa alentavat. Ihmiskauppa on yleistä. Valko-puna-valkoisen tasavallan lipun käyttäminen on kielletty - Lukašenka korvasi tasavallan lipun omalla lipullaan lähes ensi töikseen päästyään vallankahvaan.

Toivottavasti tietoisuus Valko-Venäjän tilanteesta kokee sometrendauksen. Tässä tarvitaan nyt kansainvälisen yhteisön painetta, vähintään uusien vaalien järjestämiseksi. Valko-Venäjälle tarvitaan tarkkailijoita, jotka pitävät huolta vaalien rehellisyydestä. Miten tasavalta voi kutsua itseään demokratiaksi, jos kansan tahtoa ei toteuteta? Totalitaristisia tasavaltoja on ollut ennenkin, niitä kauhutarinoita voi lukea historiankirjoista.

Mökkiloinen

Olen viettänyt suurimman osan kesästä toisten kesämökeillä. Perheen, ystävien ja serkun kummin kaimojen. Ei tarvitse edes harkita oman mökin ostamista, kun mahdollisuuksia avautuu eri puolilta Suomea. Askeettisia mökkejä. Luksusmökkejä. Meluisia mökkejä. Talomaisia mökkejä, mökkipihoja ja piharakennuksia. Mitä erilaisempia paikkoja kokea itsensä tervetulleeksi.


Siinä missä jokainen mökki on erilainen, myös mökkiohjelma on vaihdellut, seurasta riippuen. Tietyissä piireissä ei saanut syödäkseen mitään muuta kuin makkaraa pari päivää. Keräsin itse puoliraakoja mustikoita, sillä en ole mikään makkaramuija. Olen mökkeillyt paitsi raivoraittiiden kanssa, myös huomannut tarpeelliseksi ottaa uintireissulle mukaan viinilasi järveen kellumaan. Kilpailuhenkinen luonne koki aggressioita muun muassa mölkkyturnauksen ja uintikisan merkeissä, tämä toki piilotettuna mukacoolin ei kiinnosta-asenteen taakse. Olen vetäytynyt majapaikkaani itkemään suuren porukan pelkoa, vaikka se suuri porukka onkin ollut ihan tuttua. Toisaalta, universaalia kesämökkeilyssäni on ollut saunominen. Voiko suomalainen mökki edes olla saunaton?

En ole edes laskenut, kuinka monta kertaa olen grillannut täytettyjä herkkusieniä. Vaikka grillaaminen tuntuukin olevan aikamoista peruspuuroa, pitää siitä nyt nauttia. Tiedän jo valmiiksi, että tulen ikävöimään talvella tätä yllättävän monipuolista ruuanlaittotapaa. Hiilien hehkua, avotulen lämpöä ja kaasun huminaa. Sihinää ja porinaa. Koekeittiössäni on tänä kesänä syntynyt muun muassa valkoviinistä osso bucoa perunoilla, kantarellitortellineja sipulinvarsilla, grillirapuja, viiden juuston munakasta ja tomaattikeittoa mustikkakermalla. Mökkikilojen määrästä ei ole aavistustakaan.

Olipas ärsyttävä arvoitus. Ei ihme, että tämä kirja on kokenut puukotuksen.




Muutenkin minusta eli vannoutuneesta kaupunkilaisesta, on kuoriutunut tänä kesänä aikamoinen metsäläinen. Huomaan esimerkiksi ärsyyntyväni kuullessani raitiovaunun kirskuntaa hiljaisena aikana, fiilistellessäni ikkuna auki kesää Helsingin olosuhteissa. Ennen kun se ulvova spora oli mielestäni niin kodikkaan kuuloinen. Eräällä erittäin askeettisella mökillä (ajatella, Suomessa on vielä sellaisia mökkejä jonne ei tule edes sähköä!) suuren järven rannalla kölliessäni äksyilin äidille, kuinka egonjatkejahtien kaahailu häiritsee mun olemista. Äiti alkoikin heti tivaamaan, että miten voinkaan asua Helsingissä kun en yhtään ääniä kestä.

Kas, siinä se hienous piileekin. Voin itse päättää mitä haluan tehdä. Jos haluan tuntea kaupungin sykkeen, pysyn kotona Helsingissä. Pitkän landeilun ja kirjaimellisen hiljaiselon jälkeen Uudelle ylioppilastalolle kantautunut livemusiikkikin tuntui taannoin Woodstockilta. Aistin viidellä taajuudella, olo oli kuin tripillä. Ja täten tiedän mitä tehdä, kun keskittyminen lähtee herpaantumaan. Kun luonnonläheisyys, marjanpoiminta ja vetelehtiminen alkaa kiinnostaa, ja tarvitsen tilaisuuden lukemiselle tai saunamaratonille, voin karauttaa jälleen loisimaan jollekin mökeistä. Olen etuoikeutettu, koska mulla on vara valita.

Beta female low life

Alfanaaras on Science of People-sivuston mukaan nainen, joka on omaksunut johtamisen tavoitteekseen, ollen määrätietoinen ja luottaa itseensä. Huomionarvoisaa on myös itsensä identifioiminen alfanaaraaksi. Alfanaaras uskoo, että hänen kykynsä ovat rajattomat. Myös toisten tulee tunnustaa alfanaaraan vaikutusvalta.

Itsehän koen olevani kaukana alfanaaraasta. Tuskin olisin edes betanaaras, varmaan lähempänä jotain omeganaarasta. Itseluottamuksen kanssa mennään vaihtelevasti, omien kykyjen rajallisuus on valitettavan hyvin tiedossa. Mulla ei ole mitään laumaa. Mua ahdistaisi ajatus ihmisistä, jotka lammasmaisesti ylistävät jokaista suustapäästämääni älynväläystä. Olisin varmasti tosi huono kulttijohtaja.

Vaan miksi pitää kategorisoida naisia - tai laajemmin, yhtään ketään? Ihmisten jakaminen kreikkalaisaakkosittain, pituuden mukaan, silmien värin mukaan, arvosanojen mukaan ei ole mielestäni mitään muuta kuin alentavaa. Miksi pitää voimaannuttaa yhtä ryhmää painamalla toista ryhmää alas?

Alfanaarasbossbitch-retoriikkaan tuntuu kuuluvan myös olennaisena osana kritiikin kääntäminen kateudeksi ja estoisuudeksi. En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä on parempi olla hiljaa, jos ei keksi hyvää sanottavaakaan. Sillä vain tapetaan kaikki vuorovaikutus. Kun asioita saa ja pitää käsitellä kriittisesti! Asioiden vaikutuksia on hyvä spekuloida ja nostaa niitä negatiivisiakin puolia esiin. Muuten kaiken maailman nordinismeja voitaisiin pitää vakavasti otettavina neuvoina.

Jotenkin tuntuu, että hengellinen herääminen on 2020-luvun trendi. Moni uskovainen kertoo, kuinka ennen oma usko on tuntunut nololta, mutta enää ei hävetä. Omaa uskoaan halutaan julistaa. Raamatunlukupiirit ja lempijaetatuoinnit tulvivat syötteessä. Ja hengellisyys myös kristinuskon ulkopuolelta: törmään astrologia-rusinat muiden uskontojen pullasta-vibez-hömppään päivittäin somefiideissäni. Kristalleja ripotellaan pitkin asuntoa ja kehoa. Yhtäkkiä jokainen tietää missä mikäkin chakra sijaitsee. Instastooreihin jaetaan ah-niin-osuvia horoskooppimerkkiin pohjautuvia käyttäytymisselityksiä. Itsekin yritin joskus - ehkä alkuvuodesta - päästä mukaan tähän ja latasin monien käyttämän Co-Star-appin. Sovellus kertoi, että nyt on hyvä päivä seksin harrastamiseksi, ja kun yritin tällä verukkeella vongata poikaystävältä, sain tylyt pakit. Siihen loppui se spiritualistinen kokeilu.

Mua ihmetyttää retoriikka, jonka mukaan naisen tulisi operoida jossain "korkealla tasolla" - miksi? Ovatko erilaiset ihmiset tässä tapauksessa eri tasoilla keskenään? Ja miksi koko elämä syömisestä nukkumiseen ylipäätään pitää sukupuolittaa? Binääri jaottelu kun ei ole mielestäni enää ihan tätä päivää. Iät ja ajat naiselle on saneltu mikä on kunnon naisen muotti. Muottiin tulee mahtua, muuten et ole hyvä. Ehdottomuus ahdistaa.

Voiko vain tietynlainen naiseus olla alfaa? Ilmeisesti, olenhan itse muodostanut oletuksen omasta antialfuudestani. Koen silti itseni ensisijaisesti naisena ja ehdottomasti feministinä. Mun feminismi ei vain riipu omista etuoikeuksistani ja kapitalistisista arvoista, mulla on muitakin voimavaroja kuin seksuaalisuuteni. En tiedä voimaannutanko sanoillani ja teoillani ketään, olenko siihen liian... tavis? Joka tapauksessa, mun mielestä olisi suotavaa, että alfanaaraan vaatekaappiin mahtuisi myös harmaasävyjä. Ehkä jopa väriä.

#challengeaccepted

Kirjoitussormissani alkaa sykähdellä aina jonkun itseäni koskettavan somehaasteen tullessa väärinymmärretyksi. Kuten nyt Instagramissa kulovalkean lailla leviävä #challengeaccepted. Mä olen yrittänyt kirjoittaa pidempiä tekstejä Instagraminkin puolelle, mutta sen marginaalisen seuraajamäärän vuoksi koen silti blogini tavoittavan parhaiten kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista. En haluaisi enää yhdenkään suomalaisen vaikuttajan levittävän sanomaa tästä haasteesta jonakin "ole oman elämäsi bossbitch"- kaverinkannustusdiipadaapana. Ihan tärkeää sanomaa toki tuollainenkin, mutta sen aika on joskus toiste.

Olen tässä kuvassa ah niin minulle tyypillisesti alasti sängyssä, vastikään heränneenä tänä aamuna, aamun ollessa sangen suhteellinen käsite. Mullahan ei ole tässä meikkiä, mun toista kulmakarvaa on korostanut varmaan viikon finni, ja houkutus blurrata epätasaista ihoa oli suuri. Etuhiuksetkin sojottavat niin kuin aamuille hyvin usein on tavanomaista. Pian nelivuotissyntymäpäiviään viettävä, viimeisiään vetelevä puhelimeni tekee hämärässä sateisessa ilmapiirissä kuvistani erittäin rakeisia. Heräsin myöhään, koska mulla ei ole velvollisuuksiakaan. Poikaystävä nukkuu vielä tuossa vieressä käsi mun ympärillä, hän on lomalla. Emme kumpikaan ole mitään aamuvirkkuja. Lähestyvä keskipäiväkään ei tunnu uhkaavalta. Tässä suhteessa mulla ei ole mitään pelättävää, mutta aina asia ei ole ollut näin hyvin. Jossakin päin maailmaa, ei edes missään mahottoman kaukana, vastaava kuva saattaisi olla viimeinen kuva minusta.

Turkissa on tapana julkaista kuolleesta mustavalkokuva. Siinä missä minä monen muun tavoin selaan aamulla herätessäni medioita, turkkilaisten uutispalveluissa ja instafeedeissä vilisevät aamuisin mustavalkoiset kuvat naismurhan uhreista, väkivaltaisuuksien seurauksena kuolleista naisista. Uhriluvut 2020-luvun Turkissa ovat ihan järkyttäviä, ja vielä enemmän tapahtuu virallisten lukujen ulkopuolella. Erdoganin vallan kasvaessa myös naisiin kohdistuva väkivalta on kasvanut, ja käyrän suunta on ylöspäin. Yksi liian monesta uhrista oli kadonneeksi ilmoitettu ikätoverini Pınar Gültekin, jonka paloitellut ja poltetut jäänteet löytyivät viime viikolla.

Haaste saikin alkunsa tähän jatkuvaan uhrivirtaan kyllästyneiden naisten keskuudesta. Vaikka enemmistön mielipide olisi vähemmän nais- ja vähemmistövihainen, valtaapitävien mielipide on siellä arvokkaampi. Turkkilaiset naiset tiedostavat maansisäisen ongelman, teoriassa kuka tahansa heistä voisi olla seuraava uhri. Siksi he julkaisivat samanlaisen mustavalkokuvan itsestään mikä uhrista on tapana julkaista. Tieto lienee levinnyt turkiksi, jonka takia haasteen levitessä kansainvälisille vesille, se on uudelleentulkittu joksiksin voimaantumiseksi.

Puolan uutisoitiin viime viikonloppuna eronneen Eurooppalaisesta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastustavasta, lähes ironisesti nimetystä Istanbulin sopimuksesta. Puolassa kuulemma on tehty erinäisiä maansisäisiä sopimuksia, jotka suojelevat naisia tarpeeksi ilman kansainvälistä sopimuspainetta. Joissakin Mustanmeren rantamaissa on mahdollisesti kriminalisoituna, mutta siitä huolimatta ihan yleisenä käytäntönä tirvaista typeriä puhuvaa vaimoa, äitiä tai tytärtä. Koska typeryyksien puhuminen on varsin subjektiivinen näkemys, väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Ja kotimaamme Suomi on naisille Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa. Aika hurjaa, kun miettii meidän (ainakin näennäisesti länsimaista) lainsäädäntöämme. Ongelma on syvällä piilossa yhteiskunnassamme. Meidän tulee tietää mitä Turkissa tapahtuu. Asioista on puhuttava, jotta voisimme olla osaltamme mukana muutoksessa. Sillä näiden asioiden on muututtava.

Onko tavallinen ihminen sitten velvollinen ottamaan selvää haasteiden alkuperistä? Jos vain luottaa siihen että haastava kaverihan tietää mistä puhuu saatetekstissään... Ja jos musta neliö ei sovikkaan feediin tai haaste paljastuu liian negatiiviseksi, kuvan voi sitten vähin äänin poistaa myöhemmin. Jos vain sulkisi silmänsä ongelmilta, kivempihan on olla kannustava kuin kantaaottava. Poliittiset julkaisut ovat aina niin negatiivisia, kumartamalla yhteen suuntaan pyllistää toiseen suuntaan. Millä perusteella valita ketä mielistellä mielipiteillään?

Mustavalkohaasteita on toki ollut useita, niiden aikakaudet ja rajat ovat häilyviä. Mistä tietää millaiseen haasteeseen tarkalleen ottaen osallistuukaan? Haasteisiin hyppääminen hetken mielijohteesta on inhimillistä, sellaiseksihan ne on tarkoitettu. Matalan kynnyksen hommiksi, leviämään nopeasti. Mutta se on usein myös tiedostamatonta. Kun uusia mustavalkoselfieitä tupsahtaa saman hashtagin alle sata minuutissa, todellinen info hukkuu helposti. Ei ole väärin muokata kuvatekstiä jälkikäteen, myöntää mokanneensa ja välittää korjattua tietoa. Virheiden tekeminenkin on inhimillistä. Niistä oppiminen on suorastaan ihailtavaa.

Antirasistinen kansalaisaloite korkeakouluopetuksen politisoimiseksi

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on levinnyt kansalaisaloite antirasististen strategioiden lisäämiseksi opetussuunnitelmaan. Minä jätin tämän allekirjoittamatta. En siksi, että kannattaisin esimerkiksi rasistisia strategioita. Ainakin omassa kaveripiirissä aloitetta on tuutattu niin paljon, että mulle on tullut vähän tympeä ja välinpitämätönkin olo kun en ole sitä innokkaana allekirjoittamassa.

Kansalaisaloitteen tavoitteena on siis lisätä tietyille koulutusaloille kurssi, jossa perehdytään antirasismiin ja kriittiseen näkökulmaan. Aloitteessa on mainittu näiksi tietyiksi aloiksi julkista valtaa toteuttavia aloja, kuten esimerkiksi lainvalvonta ja terveydenhuolto. Toisin sanoen, aloitteessa vaaditaan lakimuutosta, jolla voisi puuttua korkeakoulujen opetukseen.

Ensinnäkin, antirasistinen elämänkatsomus olisi mun mielestä hyvä oppia jo ennen korkeakoulu-uraa. Ja myös niiden, joista ei tule korkeakoululaisia. En tiedä millaista esimerkiksi tämän hetken lukio-opetus on, mutta kokisin jonkinnäköisen rasismintorjuntaan tähtäävän kurssin sopivaksi tuolle koulutusasteelle. Miksei jo peruskouluunkin, rasistiset näkemykset kun ovat varsin usein kasvatuksesta kiinni. Yliopistossa olen nähnyt monenmoista mörrikkää, ja kynnys asennemuutoksiin on aikuisilla ihmisillä jo korkea. Jos jonkun mielipiteen on ehtinyt muodostaa, sitä ei hevillä muuta vaikka joku pakollinen kurssi pakottaisikin jauhamaan asiasta. Antirasistinen opetus pitäisi saada näkyvämmäksi kaikille koulutustasoille.

Opiskelen alaa, jonne Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset iskivät varsin rajusti. Jos asia olisi ollut tasavaltamme 74:nnen valtioneuvoston päätettävissä, koko oppiaine olisi todennäköisesti lakkautettu. Nyt koronan vuonna on kuitenkin tarvittu niitä kaiken maailman dosentteja, jotka kertovat mitä ei saa tehdä. Koskaan ei tiedä milloin musta tulee tuikitarpeellinen. Musta olisi karmiva ajatus, jos hallitus pystyisi sanelemaan omista opinnoistani. Hallitukset kaatuvat ja nousevat, mutta se mitä minulle opetetaan, ei ole hallitusohjelman sanelemaa. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmat varhaiskasvatukseen, peruskouluun ja toiselle asteelle, mutta korkeakoulu-opintoihin sillä ei ole vaikutusvaltaa. Korkeakoulut päättävät itse millaista opetusta järjestetään. Puhutaan siis korkeakoulujen autonomisesta asiasta.

En tiedä, eikö kansalaisaloitteen laatija ole tiennyt korkeakoulujen autonomiasta, vai miksi aihe on sivuutettu täysin? Ajatus kurssista on hieno, mutta kansalaisaloite ei ole paras mahdollinen tapa ajaa asiaa. Vaikka aloite menisikin käsittelyyn, se ei menisi läpi rikkoessaan jo olemassaolevaa säädöstä korkeakoulujen autonomiasta. Ellei sitten käännytä keskustelemaan korkeakoulujen autonomian tarpeellisuudesta. Toisaalta ja joka tapauksessa, aloite on saanut paljon näkyvyyttä ja julkisuutta. Ehkä tiettyjen alojen oppilaitoksetkin alkavat aloitteen saaman näkyvyyden myötä pohtimaan rasismia torjuvien kurssien mahdollisuutta.

Viittasin aiemmin kesästä ilmoittautuneeni antirasistiselle yliopiston kesäkurssille. Taisin unohtaa kertoa, että jätin sen varsin nopeasti kesken. Mulla saattoi olla huonoa tuuria pienryhmän suhteen, mutta keskustelu oli ärsyttävän minäkeskeistä. Osallistujat vakuuttelivat vuoron perään kuinka minä en ole rasisti koska mummoni jo 40-luvulla kävi Afrikassa-tasoisilla argumenteillä. En halunnut olla mukana kilpailussa kuka on vähiten rasisti. Vastaava kurssi olisi mielenkiintoista käydä, mutta ehkä vähän myöhemmin, rauhallisempana aikana. Tai sitten jättää vain keskustelut keskustelematta ja keskittyä pelkkiin pakollisiin tehtäviin.

Ateenan syksy, tai sitten ei




Sain alkukesästä stipendin. Pääsisin nyt syksyllä opiskelemaan Ateenaan. Kuusiviikkoinen kurssi olisi käytännössä arkeologiopasteista manner-Kreikan kiertomatkailua. Tutuksi tulisivat lukuisat temppelit, pyhäköt ja maailmannapa. Istuisin illat parvekkeella kirjoittaen muistiinpanoja, vetäisin fetaövereitä, ja tähtäisin mahdollisimman usein mereen uimaan. Kokemuslistalta saisi vihdoinkin ruksittua opiskelijaelämän asuntolassa. Jääkaapissa olisi aina retsinaa. Ja Mythosta. Ja jogurttia, kun kerran Kreikassa ollaan. Vaan faktori nimeltä korona taitaa olla eri mieltä.

Koronaa nyt huomioimatta, tämä stipendi on suuri syy sille, miksi olen hylännyt kesän reilisuunnitelmat. Onko mitään järkeä suhata edestakaisin Euroopassa, kun samoille kulmille tullaan joka tapauksessa palaamaan? Tietenkin voisin kääntää reilisuunnitelmani nurin päin, Tanskasta Italiaan ja sieltä lautalla Kreikkaan. Mutta katsotaanko kotona hyvällä kolmen kuukauden poissaoloa? Miten koulun suhteen käy, saanko tehtyä etäopintoja raiteilta käsin? Joka tapauksessa toivoisin voivani matkustaa Ateenaan kurssilleni maata pitkin. Jos ei Italian kautta, niin sitten Baltian ja Balkanin halki. Ainakin Puolan, Serbian ja Bulgarian läpi pitäisi päästä Kreikkaan asti junalla, ja Puolaan asti bussilla.

Onko mitään järkeä hiihtää taudinraiskaaman Itä-Euroopan läpi, kahden kuukauden tavarat todennäköisesti vielä perässävedettävässä laukussa? En omista rinkkaa, enkä tiedä olisiko sille tässä elämässä niin paljoa käyttöä, että se olisi tarpeellinen ostoskaan. Toivoisin, että erilaiset lainauspalvelut laajentuisivat ja normalisoituisivat. Aina, kun olen yrittänyt jossain Facebookin ryhmissä kysyä lainaan jotakin tarpeellista, se on kuin tyhjille seinille huutelisi.

Kreikan koronatilanne on tällä hetkellä varsin hyvä, mutta ei ole sanottua etteikö tilanne voisi muuttua. Varsinkin nyt kun rajat ovat avattu ja toiset tuntuvat sahaavan pitkin maita ja mantuja vailla huolta huomisesta. Karanteenimääräykset eivät ole todellisia määräyksiä, enkä valitettavasti jaksa uskoa kaikkien noudattavan sitä vilpittömästi. Toinen aalto on ihan todellinen uhka, ja sen nostattaa ihmisten välinpitämättömyys. En heittäisi kauhean isoja todennäköisyyksiä sille, että koko stipendikurssia tullaan järjestämään. Sen näkee sitten syssymmällä.





Matkailun normalisointi ja matkustamisen ihannoinnin luominen on muutenkin varsin vastenmielinen ilmiö sosiaalisessa mediassa. Maalataan kuva että on pakko päästä satunnaisin väliajoin kauas Suomesta. Kuinka matkustaminen on henkireikä. Miten pitää ottaa edes viikonlopuksi äkkilähtö jonnekin toiseuteen. Tuntuu tyhmältä tulla hehkuttamaan omaa reissuani somessa, se kun voi näyttää ulkopuolisen silmissä just sellaselta pakko päästä lomalle mihin vaan pääsee ees Kreikkaan-hehkutukselta. Ja jonkun toisen mielessä voi herätä sellainen pakko päästä lomalle just Kreikkaan-haave. Olisinpa niin vaikuttaja, että saisin luotua siitä junamatkailusta haluttavaa. Kuinka päämäärä ei välttämättä olisikaan se tärkein, vaan painoarvoa voisi antaa itse prosessille, siirtymälle.

Kun aloitin yliopisto-opintoni, olin melko varma, etten tulisi tekemään päivääkään opiskelualani töitä. Mullahan oli jo työpaikka. Tarkoitus oli opiskella opiskelun ilosta, lukio oli mulle monivuotista pakkopullaa ja päätin, että jos kahlaan sen kunnialla läpi, tulisin jatkossa opiskelemaan vain itseäni miellyttäviä opintoja. Alaltani on sitä paitsi äärimmäisen vaikea työllistyä. Hakiessani mulla ei ollut mitään aavistusta millaisia opinnot tulisivat olemaan, hain kiinnostuksesta antiikin kulttuuriin ja klassilliseen arkeologiaan. Ja jossain vaiheessa arkeologia imaisi mennessään.

Lentomatkailua välttelevä minä sadattelee varsin usein tätä alavalintaa. Mikä määrä arkeologian kursseja tekee musta uskottavan klassillisen arkeologian opiskelijan, ja myöhemmin, klassillisen arkeologin? Meillä Helsingissä kun klassillinen arkeologia kattaa vain teoriaa. Oikeat arkeologian opiskelijat pitävät meitä ilmeisesti täysin huijareina. Voinko olla hyödyllinen arkeologian saralla minimaalisesti lentäen? Onko mestoille mahdollisimman nopeasti ehtiminen valttia? Varsinkin, kun Suomen kamaralta ei klassisen antiikin muinaisjäännöksiä löydy yhtään minkään kiven alta.






Olin Ateenassa viimeksi toukokuussa 2019 parhaan ystäväni Johannan kanssa. Vaikka tärkeimmät arkeologiset alueet tulikin nähtyä, paljon jäi myös näkemättä. Bysanttia, hellenismiä, uusklassismia. Haluan kokea Ateenan syksyn, nopean muutoksen täydestä kesästä eteläeurooppalaisen kosteaan koleuteen. Haluan päästä tuttuihin ravintoloihin. Ja kiivetä Lykabettos-vuorelle (voidaan ääntää likavittus) katsomaan auringonlaskua ja Ateenan talomerta. Miljoonia tuikkivia valoja. Jos ei tänä syksynä, niin toivottavasti ensi vuonna.

Chicagoiida nakuilee taas!


Vau. Etten sanoisi, seksivau! Kuinka taas lukuisat kasvottomat itkevätkään ylilaudoilla ja jodeleissa kun eilen instafeediin tupsahti paljaan pyllyn sivuprofiili. Jos kuva olisi mustavalkoinen, siitä ei voisi edes päätellä josko mulla olisi vaikka tiukka mekko päällä. Halusin kuvatekstilläni herätellä ihmisiä ymmärtämään vartaloiden eriarvoistamista. Lihava ei ole epäonnistunut hoikka. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut itseeni liittyviä positiivisia virkkeitä laimennettavan lauseella vaikka se on lihava. Hyviä särmiäkin voidaan hioa tasaisemmaksi läskivihan hiekkapaperilla.

Oman alastonkuvan postaaminen on mielestäni paitsi kehopositiivinen, myös feministinen teko. Koska naisvartalo ei ole automaattisesti pornografiaa. Kuinka monta vuotta sosiaalisessa mediassa onkaan napistu siitä, onko naisten nännien soveliasta näkyä ja jos on, missä tilaisuuksissa?

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, olen feministi. Voi kunpa jokainen nainen ymmärtäisi olla feministi! Tai ylipäätään jokainen ihminen, miksi kukaan voi olla olematta tasa-arvon kannalla? Ja sanalla feministi en tässä tarkoita mitään misogynista ajatusta naisylivallan kannattajasta. Juu, ei. Feminismiä kritisoidessa toisilla on tapana kuvitella sen nemesiksen olevan miehet. Ei, se on patriarkaatti.

Mä en tiedä onko hyvää feminismiä kokea jonkinmoista ahdistusta siitä selkeästi naista objektisoivasta somesisällöstä. Mikä siinä on motiivina? Mun mielestä esimerkiksi Instagramissa näkyy paljon sellaista materiaalia, jossa feministisen voimaannuttamisen nimissä janotaan kuitenkin egoistista henkilöpalvontaa. Missä menee pornon ja taiteen raja? Kumpaan kategoriaan omat alastonkuvani menevät? Eilen esimerkiksi joku reipas poika kommentoi mun kuvaani niin ruma ettei viitsi runkata - toimiiko mun ylipaino ja/tai kasvonpiirteet suojelijana sille ettei mua objektisoida?

Venäjällä taiteilija Julia Tsvetkovaa uhkaa lähiaikoina kuusivuotinen vankeus naisvartaloiden piirtelystä. Kelatkaa, taiteesta vankilaan! Ja kuinka monta tuhatta vuotta naisvartaloa onkaan kuvattu taiteessa? Tsvetkova on julkaissut esimerkiksi värikkään abstrakteja kuvia naisgenitaaleista ja kuvia, joissa kerrotaan kuinka on normaalia, että oikeilla naisilla on kuukautiset tai karvoja. Venäjä on maa, jossa taidekriitikotkin ovat ankarampaa sorttia, ainakin jos ne istuvat maan johdossa. Tsvetkovaa on jo aiemmin sakotettu sosiaalisessa mediassa julkaisemastaan "homopropagandasta". Nyt, kun hänen kehopositiivinen, feministinen taide ei miellyttänyt ylempiä setiä, häntä keksittiin syyttää pornografisen materiaalin levittämisestä. Julia Tsvetkovan vapauttamiseksi on laadittu vetoomus. Olkaa kilttejä, allekirjoittakaa!

Kompromissireissu

Elämä on yhtä kompromissia. Korona teki kaikesta matkustamisesta järjetöntä. Vaikka rajat pitkin poikin aukeaisivatkin eikä tarpeetonta matkustamista tarvitsisi hallituksen mielestä vältellä, en näe millään tasolla järkeväksi matkustella tässä maailmantilanteessa pitkin maita ja mantuja. Mä halusin tänä kesänä reilaamaan, mutta se peruuntui. Toinen reissusuunnitelma oli ajaa poikaystävän kanssa asuntoautolla Tromssaan moikkaamaan mun vaihtarikaveria, mutta logistiset ongelmat ja ajan rajallisuus ampuivat tämän suunnitelman alas. Pohjois-Norjassa sitä paitsi tuntuu olevan tällä hetkellä tiet täynnä, koska joka toinen suomalainen on päättänyt lähteä sinne. Mun syksyisen Kreikassa opiskelun toteutuminenkin on edelleen vaakalaudalla. Vaikka itse kurssia ei peruttaisikaan, mä en tiedä haluanko osallistua. Haluan mennä maata pitkin, mutta se olisi turha riski. Kun vaihtoehtona on lento tai ei mitään, lento painaa pahuuden vaakakupissa yllättävän paljon. Tätä pitää pohtia enemmänkin tulevina päivinä.

 

Eipä siis lähdetty Norjaankaan. Sen sijaan käytiin Helvetissä, biitsillä ja mökkipihassa. Ajoa tuhannisen kilometriä. Ei, en ajanut metriäkään. Tässä parisuhteessa sukupuoliroolit näkyvät ennen kaikkea siinä kuka ajaa. Mä en aja, koska en tykkää siitä, kokemus puuttuu ja en sitä edes välttämättä hallitsisi niin hyvin. Jep, ajopelkoinen täällä. Tämän takia asun mielelläni Helsingissä, auto ei ole välttämättömyys eikä edes merkittävä hyödyke.

 

Ajettiin ensimmäiseksi yöksi Helvetinjärven kansallispuistoon. Paikka oli nimensä veroinen - ukkosti ja satoi kaatamalla. Tie oli järkyttävässä kunnossa, nopeudet olivat verrattavissa sähköpotkulautaan ja tärinä katuporaan. Epäilin moneen kertaan selvitäänkö ehjänä perille, mutta kääntyäkään ei pystynyt. Kun päästiin matkailuautoparkkiin, ei tullut enää mieleenkään virittää mitään katoksia tai lähteä etsimään nuotiopaikkaa. Helvetinmoinen floppi, etten sanoisi.



Aamu Helvetissä valkeni omalta kohdaltani joskus viiden aikaan sateen tauottua. Jätetään karitapioismit pois, mutta ilmanala houkutteli luontoon. Se luonto Helvetissä oli ikävän roskainen. Korona on ilmeisesti tuonut mukanaan kansallispuistoihin ne välinpitämättömämmätkin sielut. Vaelsin pari sataa metriä rannalle. Olisi tehnyt mieli uida, mutta suuri ihmispaljous esti mua riisumasta ja pulahtamasta. Ajatella, arkiaamuna, ennen kello kuutta! Tihkusateen saattelemana palasin matkailuautolle. Tein aamupalaa, täytin ristikoita ja kiipesin lopulta takaisin nukkumaan.

 

Meidän reissun todellinen päämäärä oli Google Mapsista vahingossa bongaamani Vattajanhietikko nykyisen Kokkolan alueella, olenhan ollut vuosia puhtaan rantaloman tarpeessa. Ehdittiin ajatella jo Kalajokea, joka tyrmättiin turistien pelossa, sekä Yyteriä, jonka muutamat kokemukseni ovat osoittaneet vähemmän hienoksi rantakokemukseksi. Vaan Vattajalla nämä tarpeet viimeinkin tyydyttyivät. Mieleeni nousi suorastaan liikuttavia lapsuusmuistoja, kun juoksin punaisessa fleecetakissa samanlaisilla luonnontilaisilla dyyneillä enon luona Helsingborgissa. Sääkin taisi olla samanlainen. Kolea. Pilvinen. Sateinen. 

 

Tätä rantalomaa en juuri näistä ilmatieteellisistä syistä aivan rinnastaisi mihinkään Kanarianlomaan. Hiekan määrässä ja rantaluonnon viehättävyydestä ei ollut mitään valittamista, mutta viitisentoista astetta ja epävakaa sää veivät ilon meressä uimisesta. Romantiikkapiknik auringonlaskussa koki kolauksen, kun tuuli ei antanut kynttilänliekin elää. Sateen uhka oli koko ajan ilmassa. Kun poikaystävä on tehty sokerista, päädyttiinkin syömään gourmetillallinen autossa. Knorrin pussipastaa, makuna juusto.



Karun kaunis, sellainen oli Perämeri. Kalastajatorppia ja karikkoa. Pohjanmaan ruotsinkielisyyskään ei päässyt järkyttämään. Ja robottiruohonleikkureita, sellaisia viiletti lähes jokaisen talon pihassa. Ei tietenkään mikään ihme niillä tonttikoilla.

 

Huomasin reissun aikana pitäväni vallan mahdottomasti tuosta yksinkertaisesta elämästä, mitä automatkailulla oli tarjota. Ei haitannut, vaikka puhelimesta loppuikin akku - autoa kun ei laitettu kertaakaan yöksi töpseliin. Musta oli ihanaa kokkailla pienellä kaasuliedellä, jolla vesi alkoi porisemaan hetkessä. Oli mieletöntä herätä joka aamu uuteen maisemaan: metsää, dyynejä ja peltoa. Se auton vessakin oli, no ihan siedettävä. Ensi kesänä ehdottomasti uudestaan! Vielä riittäisi Suomenkin puolella nähtävää. Mua kiehtoisi erityisesti käsivarren Lappi, en ole ikinä käynyt Pyhätunturia pohjoisempana. Käsivarren alueella itseäni kiinnostaa erityisesti erämaafiilis, huhujen mukaan suht helppokulkuinen maasto, mykistävät vaihtelevat maisemat, ja mahdollisuus puikahtaa Kilpisjärven tienoilta sinne Norjankin puolelle. Käsivarren ainutlaatuista luontoa uhkaa ikävä kyllä kaivostoiminta, alueelle on jo myönnetty malminetsintälupia. Kaivostoiminnan vastustamiseksi voi kirjoittaa adressin.

Sanoja tien päältä

Tämä emalinen muumimuki on ollut paras ystäväni viimeisen kuudenkymmenen tunnin ajan. Se on pitänyt sisässään niin ilon hetkiä, kuin turhautumistakin. Virvoitusjuomia, kuten viiniä, jogurttia ja keittoakin. Olisipa jo marja-aika.

Ikkunasta näkyy viljaa äärettömiin. Ehkä ruista, en jaksa laittaa silmälaseja päähän. Pellon takana kohoaa metsäinen kukkula korkeuksiin. Mustarastas laulaa viereisessä koivussa, jonka juurella jokin violetti kukka kasvaa villinä. Hiirenvirna se ei ole, mutta ehkä joku saman sukuinen. Tässä maisemassa on mielestäni jotakin perisuomalaista.

Olenkin miettinyt pääni puhki kansallismaiseman määritelmää. Onko se Kolin huipulta alas järvelle kuvattu vaaramaisema? Vai karun merellinen ja labyrinttimainen saaristomaisema? Havis Amandan ympäristö jääkiekon voittoisan MM-finaalin jälkeen? Jos kansallismaiseman tulee ilmentää kansallista identiteettiä, tuleeko sen kuvastaa Suomen luonnon erityispiirteitä, vai olla kaikkien tunnistettavissa? Mitä pohjanmaalaiset ymmärtävät vaaroista ja tuntureista? Tai ahvenanmaalaiset järvistä?

Sydänkesän aurinko on kirkas ja korkea, vihreyden spektri vivahteikas ja kukkaloisto pian huipussaan, mutta sen sydän on varsin kylmä. Mulla on villasukat vähintään kojelaudalla, toisinaan myös jalassa. Uskon vakaasti, että ajatuskin lämmittää.

On aamu. Olen huono nukkumaan vieraassa paikassa. Siksi olen noussut viime päivät vähän kummallisiin aikoihin, käynyt kulkemassa vieraita seutuja ja nähnyt näkyjä.

Vesi saavuttaa kiehumispisteen noin kolmessa minuutissa. Lisää vain vesi-konsepti on mielestäni mielenkiintoinen. Tomaatit, valkosipulit, basilikat ja muut on kuivattu ja jauhettu hienoksi tomuksi. Vai onko ne ensin jauhettu ja sitten vasta kuivattu? Onko valmis tomaattikeittosammiollinen käynyt läpi jonkinlaisen kuivaus-jauhatus-operaation? Onko jossakin tomaattikeittomylly, jolla näitä lisää-vain-vesi-ruokia valmistetaankaan? Joka tapauksessa, jauhe astiaan, vettä päälle ja let the magic happen. Tai sitten taika saattaa piillä natriumglutamaatissa. Tai maltodekstriinissä.

Juon tällä kertaa teetä emalisesta muumimukistani istuen auton rappusella. Ovi on auki, ja päästän tahattomasti kärpäsiä sisään. Saisin satikutia, jos poikaystävä olisi hereillä ja huomaisi. Mustarastas on äänistä päätellen saanut seurakseen jonkin tiaisen.

Kissankellot kilkkaa tienpientareella. Tuntuu kuin koko maailma olisi avoin. Kerron näistä kilometreistä vielä myöhemmin enemmän.

Sade vei työni



Tämä ensimmäinen sadepäivä iäisyyksiin palautti taas mieleen sen, miksi maalla ei olekaan niin mukavaa. Eihän sateella voi tehdä mitään. Tähänastinen elämä on ollut kukkien kastelua, tieteellistä kirjoittamista ja auringonpalvontaa. No, terassin kattoa armottomasti piiskaava sade ja nurkissa tuskaansa ulvova tuuli pitävät huolen siitä, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Luonto on meluisa, eikä peltikattokaan varsinaisesti sateen ropinaa vaimenna. Erilaiset äänet häiritsevät toisinaan keskittymistäni kohtuuttoman paljon, ja jostain syystä sellainen päivä on juuri tänään. Aurinkoakaan ei sattuneista syistä näy, ja sade puolestaan hoitaa kukkaset. Olen toimeton.

Neuroottisesti ukonilmaan suhtautuvat kämppäkaverit kiskovat kaikki töpselit irti seinästä jääkaappia ja pakastinta lukuunottamatta ensimmäisen tumman pilven ilmestyessä taivaanrantaan. Ei auta todistelu ukkostutkan avulla, jokainen sadekuurokin on potentiaalinen ukkosmyräkän esitanssija. Ukkonen voi ilmestyä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun akku loppuu, yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa.




Mahdottomia ovat sarjamaratonit, musiikin kuuntelu, simsinpeluu, tiedonhaku verkkoaineistoista, jopa lämmin ruoka. En osaa piirtää ja osaamattomuus saa minut turhautumaan, eikä täällä ole ristin sielua kenen kanssa keskustella. Ei edes pelikortteja, pasianssiturnaus olisi saattanut olla hauskakin. Mitä ihmettä voi tehdä sähköttä sisätiloissa?

Poikaystävä kävi viikonloppuna ja toi ristikkolehden. Pitänee kaivaa öljylamppu esiin. Näin kolmelta iltapäivästä on pimeää kuin samaan aikaan marraskuussa.
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit