Sade vei työni



Tämä ensimmäinen sadepäivä iäisyyksiin palautti taas mieleen sen, miksi maalla ei olekaan niin mukavaa. Eihän sateella voi tehdä mitään. Tähänastinen elämä on ollut kukkien kastelua, tieteellistä kirjoittamista ja auringonpalvontaa. No, terassin kattoa armottomasti piiskaava sade ja nurkissa tuskaansa ulvova tuuli pitävät huolen siitä, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Luonto on meluisa, eikä peltikattokaan varsinaisesti sateen ropinaa vaimenna. Erilaiset äänet häiritsevät toisinaan keskittymistäni kohtuuttoman paljon, ja jostain syystä sellainen päivä on juuri tänään. Aurinkoakaan ei sattuneista syistä näy, ja sade puolestaan hoitaa kukkaset. Olen toimeton.

Neuroottisesti ukonilmaan suhtautuvat kämppäkaverit kiskovat kaikki töpselit irti seinästä jääkaappia ja pakastinta lukuunottamatta ensimmäisen tumman pilven ilmestyessä taivaanrantaan. Ei auta todistelu ukkostutkan avulla, jokainen sadekuurokin on potentiaalinen ukkosmyräkän esitanssija. Ukkonen voi ilmestyä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun akku loppuu, yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa.




Mahdottomia ovat sarjamaratonit, musiikin kuuntelu, simsinpeluu, tiedonhaku verkkoaineistoista, jopa lämmin ruoka. En osaa piirtää ja osaamattomuus saa minut turhautumaan, eikä täällä ole ristin sielua kenen kanssa keskustella. Ei edes pelikortteja, pasianssiturnaus olisi saattanut olla hauskakin. Mitä ihmettä voi tehdä sähköttä sisätiloissa?

Poikaystävä kävi viikonloppuna ja toi ristikkolehden. Pitänee kaivaa öljylamppu esiin. Näin kolmelta iltapäivästä on pimeää kuin samaan aikaan marraskuussa.
Lähettänyt klo Ei kommentteja

Hei Helios

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huvittaa kuinka tosissaan joskus nuoruusvuosina auringonoton tulikaan ottaneeksi. Mulla on ollut parveke viimeksi Lahdessa asuessani. Silloin aurinkoisen kesäpäivän kuusituntinen vierähti parvekkeen lattialla. Vietin olkaimettomissa fluoripinkeissä hapsubikineissä tunnit kymmenestä neljään koiranunta uinuen, ja puhelimen ajastin muistutti puolen tunnin välein kääntymisestä. Valelin itseni päästä varpaisiin Natusanin vaaleanpunakorkkisella vauvaöljyllä. Päätä ei voinut peittää, että naama saisi väriä ja hiukset vaalenisivat entisestään. Hiukset oli usein kostutettu sitruunamehulla. Nukuin päivät parvekkeella ja valvoin yöt milloin missäkin. Jotkin asiat eivät ole muuttuneet miksikään vuosien saatossa.

Suhde auringonottoon sen sijaan on muuttunut. Makoilen toisinaan varjossakin. Luen, kirjoitan ja teen, enkä pelkästään laiskottele. Käytän nykyisin jopa aurinkorasvaa. Rusketus ei ole enää pääasia, sillä sitä ei muutenkaan meinaa ilmestyä sitten millään. Multa puuttuu täysin ruskettumisgeeni, esimerkiksi poikaystäväni paahtuu heti pronssijumalaksi kun jo kuuleekin sanan aurinko. Tasan ei käy melanosyyttien työmotivaatio. Palan käytännössä välittömästi, palaminen nostattaa usein vesikelloja, ja ihosyövän mahdollisuus on alkanut arveluttamaan. Memento mori. Jäin toukokuussa ehkä tunniksi istumaan lenkin yhteydessä penkille, kun oli luentoja kuunneltavana, mutta polvi alkoi jälleen sanoa sopimustaan sen kävelyreissun osalta irti. Mun oikeaan tissiin ehti palaa viisisenttinen läntti. Siinä olisi ollut käsivartta ja nenänpäätä ja reittäkin saatavilla mutta ei... Tissiin tarttui.

Senkin olen hyväksynyt, etten luonnonvaaleita hiuksia enää takaisin saa edes kesäksi ilman kampaajaa ja myrkkyjä, sitruunakin vain kuivattaa kutrit karrelle. Ennen mulla oli eräänlaiset tiikerikakkuhiukset, kesällä puski vaaleampaa ihan juuresta asti. Olen käytännössä aina kokenut vaaleat hiukset vahvasti osaksi identiteettiäni, ja koen nyt näyttäväni jotenkin vähemmän itseltäni, kun aurinkoraidatkaan eivät ota ilmestyäkseen. Joten ihan hyvin voin käyttää auringonpalvontapuuhissani huivia, pyyheturbaania tai jos villiksi heittäydyn, hattuakin. Äidilläni hiukset alkoivat myös tummumaan saman ikäisenä. 27 on monen kovan kohtalon ikävuosi.

Ja joo, tiedän ettei auringossa makaamista suositella. Mutta meillä Suomessa aurinkoiset päivät ovat luetut. Nuoruudenkampaajani sanoi aina, että paheita pitää olla. Kaiken kivan ei aina tarvitse olla kiellettyä.
Lähettänyt klo Ei kommentteja

Summertime Sadness


Huh tätä hellettä!

Tulin viikonloppuna äidille talonvahdiksi. Tämä tarkoittaa mulle käytännössä yhtä nudistileiriä. Heti kun auto kaartoi pois pihatieltä, heitin hikisen mekon hittoon ja asettauduin aurinkoon lukemaan. Uimaan pääsee heti kun mieli tekee, saunakin... Se on. Tarpeen vaatiessa käyttökelpoinen. Pakastimeen on varattu Pirkan mehujäitä pienen armeijan tarpeisiin. Amppari-Murkku-Leppis.

En tiedä voiko Kruununhaassa asuvan kesiä kutsua varsinaisiksi kaupunkikesiksi, mutta en oikeastaan enää ikävöi niitä. Kaikessa on puolensa. Tietenkin oli mukavaa kuin käytännössä elämänsä valtaosan sai mahdutettua Tervasaari-Kanavaranta-Topelia-kolmioon. Oli jännittävää kiivetä katolle syömään pitsaa ja katselemaan kaupungin vilinää. Vuorokauden viimeisiä tunteja sävytti auringon alaspainumisen myötä väriään vaihtava Tuomiokirkko.

Mutta yhtälailla olen nauttinut tähänastisesta kesästä kantakaupungin laidalla, kun ulko-ovi avautuu käytännössä suoraan syreenipuskaan ja metsään kävelee kymmenessä minuutissakin huonolla jalalla. Ja tiedän, että tulen nauttimaan täällä kukkien kastelusta, oman kasvihuoneen yrteistä, jopa etätenteistä. Ja lähdevedestä, joka laskee suoraan uimalampeen.

Joku on silti huonosti. Meidän maa-ala on vuosien saatossa pienentynyt, ja nyt lähimmät naapurit ovat jo 300 metrin päässä. Mopoteinit päristävät yötä päivää uudella tiellä pellon toisen puolen. Liian lähellä, ääni kuuluu ja liike näkyy. Tunnen lievää katkeruutta, sillä omat nuoruuden kesäni näillä niityillä eivät olleet läheskään noin sosiaalisia.

Juhannus on tulossa. Puhuin jo viime postauksessa yksinäisyydestä ja fomoilusta. Juhannus on mulle yksi pahimpia. Tuntuu, että kaikilla on joku paikka minne mennä. Eroperheen lapsella harvoin on sukuperinteitä. Usein aiemmin olin juhannuksena aina töissä, joten mulla ei edes ollut vaihtoehtoja. Vaan silti. Olen tainnut viettää kaverijuhannusta viimeksi vuonna 2008. Oma yksinäisyys tuntuu toisinan suorastaan häpeälliseltä. Varsinkin näin juhlapyhien tienoilla.

Koen usein surullisena sen, ettei mulla ole mitään isoa kollektiivista kaveriporukkaa. Ei homma ole kiinni siitä etteikö mulla olisi kavereita, heillä vain on kaikilla joku tai jotkut, jotka ovat vielä läheisempiä. En vaan kehtaa sniikata osaksi toisten perhe-parisuhdejuhlia. Juhannuksen kaltaisina juhlapäivinä havahdun siihen, ettei mulla ole ketään. Ikävä kyllä myös poikaystäväni mielestä tietyt juhannusperinteet menevät yhteisen ajan edelle.

Varsinkin kun tämä juhannus vaikuttaa kaikkien aikojen Juhannukselta. Baareihin ei pääse ja festarit on peruttu, joten monilta osin tänä vuonna palataan mittumaarin alkujuurille, luonnon äärelle. Aivan kuin luontoäiti armahtaisi meitä edes hiukan kevään koettelemusten jälkeen - kuinka omituista pystyä viettämään yötöntä yötä takitta!

Olisi mahtavaa viettää suurta suomenruotsalaista juhannusta saaristossa, koivuraitilla. Vaaleassa kukkamekossa, luonnonkukkaseppele päässä. Yhdessä lauleskellen ja salkoja ja kokkoja kierrellen kaarrellen. Kattauskaupalla tarjoiluja, lautasella britakakkua, salaattia ja uhrivieras seitsemää sorttia silliä. Voi, kuinka juurettomuus harmittaakaan!

Vaan jotain paistetta tähänkin risukasaan! Opiskelen tulevana syksynä sitten Ateenassa, mikäli vain koronatilanne antaa myöten. Pitänee kirjoittaa näistä fiiliksistä myöhemmin ihan ajan kanssa, onpa syksyllekin jotain mitä jo odottaa. Ja äidin nurkissa on tilaa mulle vaikka koko kesäksi, sikäli mikäli tällainen luonnon läheisyys osoittautuu piristäväksi tekijäksi. Ehkä mä kunnostan aitasta itselleni kesäkodin.
Lähettänyt klo Ei kommentteja

Ja pitkän yön jälkeen valo voitti, onneks' kesä koitti

Tässä kuvia polvenkuntoutusreissuilta pitkin kuluvaa kevättä, lähiseuduilta ja vähän kauempaakin. On jännittävää asua (hyvässä ruuhkatilanteessa) reilu kymmenen minuutin päässä keskustasta, mutta käytännössä heti ulko-ovelta avautuu luontoa. Tiedän olevani varsin herkkä, mutta aloin lähes itkemään joskus huhtikuun lopulla huomatessani ympäröivässä lehtimetsässä heräävän luonnon kymmenet vihreät sävyt. Pystyn todella kokemaan neljä vuodenaikaa! Eikä mun silti tarvitse luopua kantakaupunkilainen-tittelistä.

Olen koko omillaanasumisaikani nähnyt ikkunoistani toisia kerrostaloja. Vaan en enää, luonto tulee näköaloihinkin! Lintuineen, puuttuu vain pieni kissa ikkunalaudalta niitä väkättämästä. Makuuhuoneen ikkunataulun aiheena on juuri nyt kukkiva syreenipensas. Tuntuuko musta vain, vai tuliko koko kesä syreeneineen poikkeuksellisen aikaisin? Onko tämä vain koronaeristäytymisen ja kotonapysymisen luomaa illuusiota, vai miten kevät livahti kesäksi näin varkain?

Ennen iltakävelytkin olivat urbaanimpia. Oli helppoa päättää se lähiravintolaan tai kauniisti valaistulle terassille, jakaa viinipulloa ystävyyssuhteiden syventämisen lomassa. Nyt kuuntelen ravintolahissimusiikin sijaan iltakävelyilläni kottaraista, kaislojen havinaa ja veden solinaa. Alkoholinkulutukseni on laskenut radikaalisti. Kaupunkiympäristössä aistit tuntuvat muutenkin jotenkin turtuneemmilta. Pakokaasupitoista ilmaa ei tahdo haistella, sillä sen raikkaus on rajallista. Äänten kakofonian haluaa ignoorata, eikä nimeltä kutsuvaa tuttua välttämättä kuule. Tai edes näe, vaikka hän vilkuttaisi kadun vastakkaiselta puolelta. Olen kulkenut aina niin laput silmillä, teennäisessä kiireessä, resting bitch face kasvoilla.



Välillä on herännyt epäilys, oliko tämä mun elämäni suurin virhe? Keskustaympäristö kun oli niin paljon tutumpaa. Enää aamupalatarvikkeita ei haetakaan silmänräpäyksessä satunnaisen aamupalafiiliksen koittaessa. Kun aiemmin vielä kaikki oli tavoitettavissa omin jaloin. Ensin tuli tämä muutto, sitten jalkakin sanoi sopimuksensa irti... On tässä itkuja itketty, uskokaa pois.

Puulattiassa jalan alla on aivan omanlaisensa narina verrattuna esimerkiksi parkettiin tai laminaattiin. Kellanbeiget tapetit luovat mummolafiilistä, tähän kun vielä lisäisi perintöryijyt ja -tyynynpäälliset... Omat tavarat loistavat vielä kuitenkin enimmäkseen poissaolollaan, kaikkia muuttolaatikoitakaan en ole vielä saanut aikaiseksi purkaa. En edes näin lähemmäs puoli vuottakaan muutosta. On ihana tunne, kun ei ole paineita, saati kiire mihinkään. Vaikka tää ei olekaan mun oma koti, ja olen periaattessa vain pitkässä kylässä täällä, mun on hyvä olla.

Lähettänyt klo Ei kommentteja

Yksinäisyys ympärillä

Olen Myers-Briggsin tyyppi-indikaattorin mukaan INTP. Tuosta introverttia minussa on 51 prosenttia. Pidin itseäni vuosia enemmän ekstroverttina, minähän olen sosiaalinen, aina valmiina lähtemään, suorastaan voimaannun kaverihengailusta. Vaan sitten kuitenkin, koen esimerkiksi suuret massatapahtumat vaikeaksi. Liika hälinä ympärillä ahdistaa. Pitkäkestoisen sosialisoinnin jälkeen olo on suorastaan uupunut. Ehkä tosissaan introverttitulkinta osuukin oikeaan.

Jollain tasolla mulla on usein älyttömän ulkopuolinen olo. Ystävien puute on yksi niistä syistä, joista mua on kiusattu aina. Mulla on ollut enemmän niitä feikkiystäviä, jotka ovat vain naureskelleet selän takana ja levittäneet ilkeitä juoruja, ihan aikuisiälläkin. Tämän takia olen epävarma vielä tänä päivänäkin. Jos ehdotan tutuille näkemistä, ja he kieltäytyvät syihin vedoten, mulla on todella iso kynnys kysyä uudelleen. En halua olla se ärsyttävä jankkaaja. Olen saanut joskus kritiikkiä omasta aktiivisesta ehdottelusta, joten kyllä kritiikistä on otettava opiksi. Kyllä se toinen on sitten yhteydessä kun haluaa oikeasti nähdä...

En kuulu yhteenkään keskusteluryhmään WhatsAppissa, poislukien ehkä ainejärjestön infokanava, missä juttu toisinaan eskaloituu. Mulla on pari kaveriporukkaa, joiden välillä luovin ja muutamia hyviä ystäviä. Aidosti hyviä. Jostain syystä vaan se fyysinen yhdessäolo on todella mahdotonta. Suomeenkin on rantautunut jenkkikulttuurista tuttu small talk-henkinen lupailu "joo hei mennään sitten kesällä Lintsille/mun mökille/terassille/kuuhun" ja samalla henkilön sisäinen Jope Ruonansuu röhkäisee ei mennä.

Koronasulun aikaan mulla ei ollut mitään hätää. Elin suorastaan elämäni parasta aikaa! Sain nukkua omassa rytmissäni, opiskella vaikka 30 tuntia putkeen ja joku muu kantoi ruuankin pöytään. Mulla ei ollut varmaan hetkeäkään ikävä ravintoloita, ei baareja ja niiden röökikoppeja, tahmaisia tanssilattioita, värivaloherkkyyttä eikä pauhaavaa musiikkia. En tuntenut pienintäkään houkutusta näkemiseen ja yhteiseen tekemiseen. Yksinäisyys ei haitannut, koska kaikilla muilla oli sama tilanne, ainakin niin pyrin itselleni uskottelemaan.

En koe itseäni jatkuvasti yksinäiseksi. Mulla on poikaystävä, joka rakastaa omissa oloissaan olemista. Usein ollaan koko yhteinen valveillaoloaika eri tiloissa ja huoneissa, mutta toisinaan me ollaan yhdessäkin. Kaikilla ei ole tilanne näin hyvin. Jos asuisin yksin, vointini olisi varmasti paljon huonompi. Jokin aika sittän hätkähdin, kun huomasin että oli mennyt useampi päivä ilman että olisin sanonut ääneen sanaakaan. En rakasta omaa ääntäni, mutta silti. Joku raja.

Fear of missing out on mulle se pahin. Siinä missä muisto koronasta pyyhkiytyi maagisesti yli Suomen kuun ensimmäinen päivä ravintoloiden avautuessa jälleen, mä istun vielä tälläkin hetkellä yksin sohvannurkassa selailemassa puhelimesta kuvia ja videoita tuttujen klikkiytymien jälleennäkemisistä. Ei, mua ei ole kutsuttu mukaan. Tuntuu haikealta, kaikki muut ottavat ilon irti kesästä porukalla, ja mä istun tässä samassa sohvannurkassa varmaan vielä maanantainakin.

Osaan minäkin elää täysillä. Mulle ei ole koskaan ollut mikään ongelma lähteä yksin metsäretkelle, ulkomaille, liftaamaan, minnekään. Mulla on mahtavia kokemuksia omilta sooloreissuiltani, joita en tietenkään vaihtaisi ikinä pois. Mutta välillä olisi mukavaa jakaa kokemuksensa reaaliaikaisesti jonkun toisenkin kanssa. Kasvokkain.
Lähettänyt klo Ei kommentteja

Mitä minä voin tehdä?

Klikkaa tarvittaessa kuva isommaksi, se demonstroi hyvin kuinka syvällä rasismi todellisuudessa onkaan meidän länsimaisessa kulttuurissamme.

Viime päivät media on kuohunut BLM-kampanjoinnin puolesta ja syystäkin. Ihmisissä on herännyt ihailtava aktivismi ja tekemisen meininki tämän seurauksena. Suunnitellaan mielenosoituksia. Vinkataan ei-valkoisia pienyrittäjiä. Mutta mitä minä voin tehdä omassa valkoisen etuoikeutetun asemassani? Fatimalta löytyy ig-tv-osiosta tuore live aiheen tiimoilta. Kannattaa katsoa se, hän tietää mistä puhuu.

Itse en aio osallistua keskiviikon miekkariin. Osittain sen takia, että liikkuminen näin polvirikkona on edelleen aika vaikeaa, osittain myös koronariskin takia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jäisin möllöttämään jotenkin toimettomana tämän antirasismikampanjan kaivatessa jatkuvasti lisää tiedottamista.

Olen viime päivinä esimerkiksi allekirjoittanut vetoomuksia, kuten Justice for George Floyd ja Justice for Tony McDade. Ihmisoikeusrikoksiin ei voi ikinä puuttua tarpeeksi. Ilmoittauduin juuri Itä-Suomen yliopiston Antirasismin perusteet-verkkokurssille. Yksi asia, jossa voisin todellakin skarpata on meillä Suomessa vallitsevan rasismin vastustaminen. Someaktivismi on merkittävä teko tänä päivänä, mutta sen ei pitäisi jäädä ainoaksi teoksi.Yksi hyvä kotimaisella kentällä toimiva feministinen ja antirasistinen järjestö on Fem-R

Sen sijaan että syöksyisin suunapäänä puolustamaan mutta enhän minä koskaan.. olen hiljaa ja kuuntelen. Enkä vastusta #blacklivesmatter-kampanjaa jollakin #alllivesmatter-spämmillä. Mikä helvetin järki on lähteä vähättelemään rasismia kokeneen henkilön kokemuksia? Omassa ajattelussa riittää aina kehitettävää, ja tämän suhteen aion olla aktiivinen. Koskaan ei tulla valmiiksi. Asioista on otettava jatkossakin selvää.

Huomenna sosiaalisessa mediassa on tarkoitus kampanjoida asian puolesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, Instagramiin postataan musta kuva #blackouttuesday-hashtagilla varustettuna, ja oma sosiaalisen median tykittäminen jätetään tiistaina välistä. Näin annetaan julkaisutilaa tärkeille aiheille asian tiimoilta ja heille, jotka harvemmin saavat äänensä kuuluviin. Mä koen vähän ristiriitaiseksi oman tulevan solidaarisuudenosoitukseni, mulla on esimerkiksi käynnissä 30-päiväinen musahaaste nyt kesäkuun ajan. Olenko liian tekopyhä jos en hiljennä omaa kanavaani sataprosenttisesti? Osallistuvatko vaikuttajat tähän, ja pystyvätkö he hiljentämään kanavansa esimerkiksi sovituilta yhteistöiltä?

Hyvä lukuvinkki asian tiimoilta on esimerkiksi Layla F. Saadin Me and White Supremacy. Otan ilomielin muitakin lukuvinkkejä vastaan, koska kuten jo sanoin, omassa ajattelussakin riittää kehitettävää. Sivistän mieluusti itseäni tämän osalta.
Lähettänyt klo 2 kommenttia
Tunnisteet:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)