Räpsyjä

Ehdin panostaa aamupalaani peräti kaksi kertaa viime viikolla! Jogurttia kiivillä ja granaattiomenalla, sekä lettuja vaniljakastikkeella ja pakastemarjoilla. Aamupala pitäisi kyllä yrittää mahduttaa jokapäiväisiin rutiineihin, aamupalalliset päivät tuntuvat niin paljon helpommilta elää.

Olin lepardikengistäni niin innoissani, että unohdin esitellä muut Mango-ostokset: tuikitavallinen musta (ei tummansininen vaikka kuva niin yrittää valehdella!) jerseymekko siveellisellä kaula-aukolla ja tollainen mielenkiintoisella kuosilla varustettu röyhelöhame. Kesää odotellessa!

Keskiviikkona käytiin juhlistamassa Johannan työssäoppimisen päättymistä. Mä olisin halunnut lasten annoksen, mutta ne olivat valitettavasti nimensä mukaisesti vain lapsille. Yritin tehdä ateriastani sitten tarpeeksi lapsekkaan valitsemalla sen ranskalaisilla. Siitä on kuukausia kun olen viimeksi syönyt pihviä, ja vuosia kun olen viimeksi käynyt Manhattanilla. Maha tuli täyteen ja mieli kirkastui.

Tän kauden pelit ja hetket the 1ügassa alkavat käydä vähiin, joten kaikki mahdollinen ilo tulee ottaa irti. Lauantai-illan viihteenä toimi legendaarinen Stogereissu ja elämysmatka Nakkikattilaan. Turku tuli valloitettua, niin jäällä kuin katsomossakin.

Miracle on Ice

Mä en ole mikään maailman aikaansaavin ihminen. Kolme vuotta sitten kummitäti antoi mulle vanhat luistimensa, jos mulla olisi niille joskus jotain käyttöä. Tänään vihdoinkin löytyi aikaa käytölle!

Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa - mulla on ollut viimeksi luistimet jalassa reilu seitsemän vuotta sitten. Mulla ei ole aavistustakaan, miten tollasilla valkoisilla naisten luistimilla mennään eteenpäin. Enkä mä tiedä, miten jarrutetaan.

Onneksi jäällä riitti tilaa antaa vauhdin loppua ihan omia aikojaan ilman kummempia kikkailuja. Jos mulla olisi vähänkään huonompi tasapaino, olisin ollut turvallani noin joka viidennellä potkulla. Kuin ihmeen kaupalla pysyin koko luistelusession pystyssä. Oma surkuhupaisa yrittäminen teki luistelusta törkeän hauskaa, yhtään ei haitannut, vaikka lämpötilatkin olivat inhimillisen pakkasrajan alapuolella.

Sitä kuuluisaa liikunnan iloa ei olisi löytynyt millään yksin rinkiä pyörimällä. Johannan kanssa osattiin pitää kivaa melkein mauttomalla kiekkojargonilla varustetulla jäätapahtumien selostuksella ja muilla inside/outside-läpillä. Käytiin myös testaamassa tyhjä kaukalo, valitettavasti multa oli kontaktin otto kielletty, joten laidat säästyivät. Todistin sen sijaan olevani hyvin peittävä maalivahti.

Pari tuntia terien päällä hujahti silmänräpäuksessä, ja ehdittiin hyvissä ajoin pois, ennen kuin kanssaihmisten myötähäpeämittari hujahti punaiselle. Henkilökohtainen häpeämittarini oli mennyt rikki samalla sekunnilla, kun pylvästä apuna käyttäen kirjaimellisesti nostin itseni pukukopista ottamaan ensikosketuksen jään kanssa. Se ei estänyt yrittämästä. Kaikkea ei tarvitse ottaa aina niin vakavasti.

Afterskatet Johannalla, tarjolla kuumaa gulassikeittoa. Ja jälkiruokaa! Ja kahvia! Pienistäkin asioista on helppo ottaa ilo irti.

Suurin talviurheiluinnoittaja mulle on Mikko Alatalo. Siitä kaikki oppia ottamaan!

Confessions of a Shoeholic

Mä sanoin viimeksi perjantaina, että seuraavat kengät, jotka saan ostaa, ovat ne punaiset avokkaat. Mulla ei ole koskaan ollut punaisia, vaikka korkokenkiä on haalittu enemmän kuin laki sallisi jo viiden vuoden ajan. Kaikissa naistenlehtien korkokenkälistoilla punaiset avokkaat on heti kolmantena mustien ja nudenväristen jälkeen. Mun listoilla edelle on ehtinyt mennä niin vauvanvioletteja, kukallisia, hologrammivihreitä kuin atsteekkikuvioitujakin korkkareita.

Eilen levitin kaikki korkokengät eteisen lattialle, ja uudelleenjärjestin kenkäkokoelmani saadakseni perjantaiostoksilleni oman paikan. Samalla tein päätöksen kenkäshoppailun rajoittamisesta. Punaiset korkokengät ovat jatkossa mun ostoslistalta ainoa sallittu korkokenkäasia, piste. Sitten menin tänään Mangoon ja löysin noi peeptoe-leopardiavokkaat. Henkiset ostoslistat revittiin saman tien.

Leopardikengätkin ovat itseasiassa täysin perusteltu hankinta - mulla ei ole entuudestaan sellaisia. Leopardikuosi on klassinen mutta villi, eikä mene mauttomaksi, jos pitäytyy vain yhdessä eläinelementissä muuten simppelissä asussa. Mä keksin hetkessä kymmenen eri asuyhdistelmää, joihin laitan noi kengät. Eivät siis tule jäämään käyttämättä!

Tärkeintä kuitenkin, että en ole pettynyt itseeni, vaikka pyörsinkin päätökseni. Rajojaan saa rikkoa, jos siitä jää hyvä mieli. Itselleen pitää olla kiltti, ainakin joskus. Ja just nyt mä ansaitsen sitä kiltteyttä.

Dimensions

Yli yksitoista vuotta sitten, kun mä kipeänä jouduin olemaan muutaman tunnin yksin kotona, äiti antoi mulle kirjan luettavaksi. Ajatteli ilmeisesti, että kyseinen kirja olisi sinänsä mielenkiintoista, mutta tarpeeksi pitkäveteistä tekstiä vilkkaalle lapselle, jotta parantava uni tulisi nopeammin. Kirja oli nimeltään Hobitti eli sinne ja takaisin. Homma ei ihan toiminut äidin suunnittelemalla tavalla. Mä ahmin koko kirjan siltä istumalta, ja heti perään Sormusten Herran. Musta tuli Tolkien-fani.

Tästä syystä oli aika luonnollista viedä äiti katsomaan Hobitin kakkososaa. Meidän piti mennä jo ykkösosaan, mutta ei koskaan löydetty yhteistä aikaa. Kakkososaan ehdittiin vasta tänään. Ollaan melko huonoja, ensi-illastakin on jo reilu kuukausi aikaa. Elokuva sentään pyörii teattereissa vielä.

Kyseessä oli äidin ensimmäinen kerta 3D-elokuvissa, joten elämyksiä sain kokea paitsi valkokankaalla, myös penkeillä vieruskaverin toimesta. Sanotaan, että jos olisin saanut euron joka kerta, kun äiti totesi hyi tai yök, mun päivän palkka olisi ollut yritysjohtajatasoa. 3D-kokemus taisi jäädä elämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Pukeutumisen kanssa mulla on nykyään sellainen vaihe, että menen siitä missä aita on matalin, neuleet pisimmät ja efekti lihavin. Tänäänkään ei mitään sellaista yllä, mitä olisi kannattanut jälkipolville tallentaa. Vahinko ehti kuitenkin tapahtua ja kuvat tuli otettua. Ehkä noi pakkaset ja kaikenpeittävät toppatakit jäädyttävät sen pienimmänkin pukeutumisinspiraation.

Tollaisen "kampauksen" saa, kun ottaa riskin ja menee nukkumaan ranskanletitetyillä hiuksilla. Ei ehkä mikään järkevin riskinotto sellaiselle päivälle, kun aikaa ei ole mahdollisten ja todennäköisten virheiden korjaamiselle. Henkilökohtaisesti, hiukset eivät kuitenkaan ole mulle se suurin pääasia elämässä. Esimerkiksi silmät ovat paljon tärkeämmät.

Tekemättömyys

Tänään oli pitkästä aikaa päivä, jolloin ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Sunnuntai. Vapaapäivä, kirjaimellisesti.

Tekemättä mitään ei kuitenkaan yhdestäkään elossavietetystä päivästä selviä. Vaikka mä makaisin sängyssä peiton alla aamusta seuraavaan, tekisin kuitenkin sängyssämakaamista. Tekemättömyys on suhteellinen paradoksi.

Johanna tuli meille aamupäivästä, ja mä sain tekosyyn tuputtaa ruokiani muillekin syötäväksi. Tänään oli kasvissosekeittopäivä, leivoin myös sämpylöitä. Mua ehkä jopa lievästi ärsyttää, että mä en osaa (=jaksa/viitsi/muista) ottaa ikinä muita kuin ruokakuvia.

Musta olisi niin ihanaa tehdä postauksia blogiin varustettuina sievillä Weheartit-tasoisilla lavastetuilla kuvilla tyyliin tässä päätön minä ja Macbook, söpöt karvaiset aamutossuni tai kesää odottavat uudet bikinit raidallinen pinkki kassi taustalla vilahtaen Sen sijaan on vain yksi ruokakuva, loput paniikissa otettua rakeista pimeää höttöä. Niissäkin vähintään sivuosassa se ruoka. Tänäänkin. Näillä mennään.

Johannan kanssa tehtiin tyttöjuttuja, kuten värjättiin kulmakarvoja ja silmäripsiä, sekä hihitettiin tasottomille jutuille. Haaveiltiin auringosta ja podettiin lomakuumetta, melkein varattiin ulkomaan matka. Yleistäen mainiten, tehtiin myös poikajuttuja, eli katsottiin Manchester United-Chelsea. Urheilun katsominen ei kuulemma sovi naisille. Mä nauraisin partaani, jos mulla sellainen kasvaisi.

Vapaapäivän kruunaa aikainen nukkumaanmeno, suklaalevy ja historiallinen kirja. Tylsää, miettisi moni. Esimerkiksi 17-vuotias Iida. 21-vuotias Iida nauttii, musta on selkeästi tulossa vanha. Tahtomattanikin.

Näin kulutan aikaa

Oletin, että mulla olisi kerrankin kiireetön aamu syödä aamupalaa. Varasin lehden, chai lattea ja ison kulhon jogurttia müslilla ja pakastemustikoilla ajatuksena nauttia aamusta. Todellisuus oli toinen, hotkaisin aamupalani kolmessa minuutissa ja ehdin lukea pääkirjoituksen. Nauttiminen kielletty.

Isäni tarjosi lounasaikaan sulamin onnitellakseen mua eräästä hyvinmenneestä venäjän kieleen liittyvästä jutusta. Teerenpelin sulamit ovat ihanan makuisia, mutta tosi vaikeasti syötäviä, ja liiankin täyttäviä. Mä en jaksanut syödä kuin toisen niistä. Esiteini-iässä tuli vedettyä toast-överit äidin kaivettua jostakin kätköistä aidon kasarivoileipägrillin. Niitä leipiä tarjottiin valehtelematta joka toinen ilta, ja mulla pursui kaikki sulat juustot, kuumat tomaatit ja rapeat kuoret korvista ulos monen monta vuotta. Nykyään taas maistuu.

Kaveri oli viettänyt loppuvuoden Thaimaassa, kaksi viikkoa myöhässä tullut kortti sai mut hieman surkuttelemaan noita lumikinoksia ja reilu viidentoista asteen pakkasia. Kaukokaipuu on kova! Mutta tyytyväinen saa olla, mieluummin lunta maassa kuin sitä ainaista loskaa ja muuta märkää. Kun vain lämpötilat pysyisivät siinä inhimillisessä yhden ja viiden pakkasasteen välimaastossa.

Lähipiiriin kuuluva eläinlääkäri on ollut mulle kultaakin kalliimpi aarre. Mymmeli inhoaa kuljetuskoppaa, ja jos sellaiseen joskus joutuu, huuto on melkoinen. Saati, että joutuisi näkemään jonkun toisen eläimen, jo naapurin useamman kerroksen päässä haukkuva koira karmii Mymmeliä. Helpoimmalla sekä kissa että omistaja pääsevät eläinlääkärin tullessa kotikäynnille. Mymmeli sai tuntea nahoissaan tarkastuksen ja lääkityksen ihan olohuoneen lattialla. Jos 10 päivän lääkekuuri ei helpota, luvassa on eläinsairaalan kauhunhetket jokaiselle kolmelle osapuolelle. Jo aamuin illoin tapahtuva, legendan mukaan hyvänmakuisen tabletin anto on sellaista tahtojen taistelua.

P.S. Ostin kengät! Hupsistakeikkaa!

Eksyksissä

Mä olen yksi maailman suurimmista liikunnanvihaajista, varsinkin turhanpäiväisen lenkkeilyn. Tuntuu idioottimaiselta mennä säntäilemään paikasta A kiertäen paikan B kautta useimmiten takaisin paikkaan A. Se voisi ehkä olla kivaa, ellei se sattuisi (mulla on sydän, vasen polvi ja nilkka totaalisen säpäleinä), ja mulla on pelko, että koko ajan joku tuttu pelmahtaa jostain vastaan ja kuolee sisäiseen hahahaa Iida leikkii urheilijaa-nauruun.

Mulla ei ole koskaan myöskään ollut mitään hyvää tekosyytä (kuten vaikkapa koira) lähteä pusikkoihin hyppimään. Kunnes maanantaina keksin, että onhan mulla Johanna. Tuumasta toimeen, lämpöisesti päälle ja valloittamaan Salpausselkää 12 asteen pakkaseen. Kylmät säät antavat mulle vihdoinkin tilaisuuden käyttää tuota anonyymien inhokkipipoa! Kuvatekstinä osuvasti meollaanrakeisia.jpg. Eksyttiin ja harhailtiin kovaäänisesti pimeässä metsässä enemmän kuin kolme ylimääräistä kilometriä, koska mun taskun vetoketju irtisanoi sopimuksensa väliaikaisesti, eikä hädän hetkillä pystytty käyttämään puhelinta suunnistusapuna. Välillä tuntuu, että oon vieroittunut liiaksikin luonnosta, ennenhän sitä olisi suunnistettu sammalten ja pohjantähtien avulla.

Hengissä selvittiin lopulta pöpeliköstä pois, ja tänään uudestaan ihan kunnon yrityksellä. Mainio yritys kaatui siihen, että Lahti ilmeisesti säästää sähköä tai sitten joku salainen sabotointiryhmä on ollut viime yönä vauhdissa, Salppurin ulkoilureiteistä valtaosa oli pilkkopimeänä. Ei uskallettu lähteä keskelle kinoksia ja korpia, siellä voisi tulla vastaan vaikka mörkö. Sen sijaan vaihdettiin mäkeä, eli J.Karjalais-tunnelin kautta Radiomäen valtaukseen. Hiukset jäätyivät, ja poskista tuli kuin pakkasomenat, mutta meillä oli hauskaa. Huomenna uudestaan, joskaan nämä kerrat tuskin tekevät musta urheiluhullua.

Cravings

Kuva lainattu täältä 

Inspiroiduin pitkästä aikaa aikakauslehdistä, ja sitäkin pidemmästä aikaa Gloriasta, tarkemmin määriteltynä Kaunis Gloria Talvi 13/14n korukollaasista. Sieltä bongasin paljon ihania pieniä ja värikkäitä jalokivikoruja, joita tulee näkymään keväällä ja kesällä mun ylläni varmaan kyllästymiseen asti. Suurin fiksaatio kohdistui Kultaseppä Kulmalan koruihin, ja heidän verkkosivuiltaan löysin noi sirot ja värikkäät safiirisormukset. Mä en oo oikein mikään sormustyttö, koska mulla on melko rumat sormet, joten hieman yllättäenkin nuo aiheuttivat mussa pakko saada-reaktion, joka tulee toteutumaan vähintäänkin pakko sovittaa-suorituksena mun seuraavalla Helsinkireissullani.

Pari kivaa

Herätessäni eilisen rumatyhmäpäiväni saamaan palautteeseen, tajusin, että ehkä mulla todellakin on tapana ruikuttaa. Jos ei suoraan, niin vähintäänkin rivien välistä. Siksi halusin tehdä tämän postauksen kuluneen viikon muutamasta kivasta tapahtumasta.

Kummitädiltä oli jäänyt synttärilahja ajallaan antamatta, joten hän tahtoi viedä mut syömään. Mulla oli suunnattomia vaikeuksia syödä spagettia ilman lusikkaa. Muistan kuinka vaikeaa oli aikoinaan opetella syömään sen lusikan kanssa, ja nyt ilman lusikkaa sai miettiä, miten se oli onnistunut silloin ennen. Jälkkärin basilikajäätelö oli jotain uskomattoman hyvää, mulle ei tulisi mieleenkään käydä yhdistelemään mitään yrttejä jäätelön kanssa. Onneksi jollekin on tullut, olisin muuten yhtä makuelämystä köyhempi.

Kävin näyttämässä Pikkuleijonille käsimerkkejä kultajuhlissa. Leena sai napattua kuvankin! Mulla oli aluksi kamala ikäkriisi kun katsoin sitä ympäröivää ihmismassaa, näin helposti kolmannesta rivistä varhaisteini-ikäisten päiden yli lavalle, mä olen liian vanha tänne! Ikäkriisi helpottui sangen pirteän, äitini ikäisen naisen tultua eteeni kovaäänisesti kekkaloimaan.

Äidistä puheenollen, hän kävi tänään tuomassa mulle tuliaisia. Viininpunaiset housut on kummitellut mun mielessä erään unen johdosta kohta kaksi vuotta, nyt mullakin on sellaiset. Koska viininpuna tuli jo housuissa, itse viinin oli kuulemma oltava valkkaria. Victoria's Secretin Body Mistit ovat huippukeksintö, miedompi vartalotuoksu on tiettyihin tilanteisiin hajuvettä käytännöllisempi. Iltalehti oli kuulemma "tarttunut jostain mukaan", koska äiti ajatteli, että artikkeli lempipelaajasta saattaisi kiinnostaa mua. Mun äitini on niin ihana, tietää mistä tytär tykkää.

Eilisen peruuntuneet kahvitreffitkin sujuivat mukavasti tänään. Suurimmat kiitokset hyvälle seuralle, mutta kahvilan ilmapiirikin vaikutti onnistumiseen positiivisesti. Mä päätin skipata tänään sekä aamupalan että lounaan voidakseni ottaa kahvin oheen suosiolla sekä suolaista, että makeaa. Tollaiset hyytelömarjahedelmäherkut on mun heikko pala. Ne ei ole mitään erityisen hyviä tai makeita, mutta silti mun on aina pakko ottaa joku tuontapainen mikäli niitä on saatavilla. Vaikka kuinka olisi tarjolla mitä tahansa leivoksia ja suklaakakkuja... Kai mua houkuttaa se raikkaus.

Saturday the 11th

Moby - Natural Blues

Tänään on ollut kunnon rumatyhmäpäivä. Mä keikuin hereillä vielä kolmelta yöllä, koska perjantaipäivän aikana tuli juotua kolmatta litraa kahvia. Kofeiini on oikeasti yksi maailman parhaimmista  julmimmista kidutusmuodoista, se estää jopa loistavat unenlahjat omaavaa ihmistä tehokkaasti nukkumasta. Ja kun mä heräsin puoli kahdeksalta kofeiinikrapulassa.. Väsytti ja olo oli huono, vaan kroppa ei jaksanut yksinkertaisesti nukkua.

Mun päivän ohjelmaan kuului ensi viikon asujen miettiminen ja sovittaminen. En kuitenkaan saanut vastapestyjä hiuksiani käännettyä minkäänlaiselle kampaukselle, eikä yksikään asukokonaisuus näyttänyt hyvältä mun päällä, ei edes boyfriend-farkut ja valkoinen t-paita, maailmanhistorian yksinkertaisin asukokonaisuus. Peilikuva vain irvisti, ja kertoi, että oletpas ruma tänään. Kiitos. Kävin viisi kertaa olohuoneessa katsomassa kelloa, ennen kuin aivoni rekisteröivät kellonajan muistiin pidemmäksi aikaa kuin sekunniksi. Varttia yli kaksitoista, ruoka-aika.

Koska olin jo ehtinyt ymmärtää, että tänään ei onnistu mikään, päätin tehdä jotain mahdollisimman yksinkertaista ja epäterveellistä ruokaa, joka ei epäonnistu koskaan. Tein katkarapupastaa. Ylisuorittamiseksihan se meni, normaalin 8 minuutin sijasta kastikkeen tekeminen kesti lähes kolminkertaisen ajan. Hyvä ruoka, parempi mieli-ajatusmaailma mielessäni yritin kuullottaa, maustaa, sekoittaa ja keittää kokoon niin viimeisen päälle ja millintarkasti. Lisäksi, kun ruoka pitää aina asetella kauniisti, lisätä koristuksia, napsia sata kuvaa... Olin entistä kiukkuisempi alettuani ahmimaan jäähtynyttä annostani - ja vielä sen jälkeenkin. Yleensä ruoka parantaa pahan päivän, mutta tänään se vain pahensi asiaa.

Seuraavaksi ajattelin lähettää kaverille makuuhuoneen sisustuselementistä kuvan. Vahingossa se meni äidille, jonka vastaus oli luokkaa "kylläpä oli somia kuvia!" Henkisesti äiti pitää mua varmaan kymmenen vuotta todellisuutta nuorempana, onneksi en häpeä itseäni ikinä.
Rumatyhmäpäivä kulminoitui mun muistaessa sopineeni kahvitreffit kaverin kanssa - ja aikaa tapaamiseen olisi vartti. Mahdoton yhtälö, alasti ei voi (saati kehtaa) mennä, mutta kun mikään vaate ei näytä hyvältä päällä. Mä osaan tehdä huolellisen pikameikin kahdessa minuutissa, mutta tällaisena päivänä olisin saanut ripsivärit leviämään luomille ja jämähtämään permanenttitussin lailla. Lisäksi juotu kahvi olisi pahassa tapauksessa tiennyt kahvikrapulapäivää myös sunnuntaille... Itkua sopertaen soitin neuvoa-antavan puhelun kaverille, joka sentään ymmärtäväisenä ehdotti tapaamista huomiselle. Sain huokaista helpotuksesta - ehkä sunnuntaina onnistuisi.

Onneksi huonot päivät eivät ole jokaviikkoisia, edes -kuukausittaisia tuttavia. Mä pukeudun takaisin pyjamaan, kääriydyn vilttiin ja alan katselemaan jotain pääntyhjentävää ohjelmaa. Kuten vaikka Pulttiboisia.

Kun saa kimaltaa

Äitini, tuo kokematon internet-käyttäjä, tarvitsi apua nettikauppatilauksen kanssa. Samalla mä päätin käyttää Asoksen (vai Asosin?) alennusmyyntejä hyväkseni, ja tilata niin överin uudenvuodenmekon että diskopallo romahtaisi kateudesta maahan.

Yleensä oon aika huoleton ostosteni kanssa, ostan sen mikä vaikuttaa kivalta. Tällä kertaa mulla oli poikkeuksellisen tiukat kriteerit: ei mustaa (mulla on ainakin 10 mustaa mekkoa), vähintään t-paitahihat (sattui pieni vahinko ja olkapäät eivät oikeastaan olisi olleet edustuskelpoiset) ja kimalteet paljetteja, ei glitteriä (mikään ei ole raivostuttavampaa kuin joka paikkaan tarttuva glitteri.) Varmaan on sanomattakin selvää, että kun alkaa diivailla ja esittää vaatimuksia, ei ansaitse alennettuja tuotteita. Koska olin ehtinyt saada niin tarkan vision ja fiksaation paljettimekostani, sellainen oli pakko kaivaa vaikka sitten kiven alta. Ja löytyihän se sopiva!

Harmi vaan, että kyseinen (kerran-kaksikäyttörätiksi) hilskatin kallis mekko ei ihan ehtinyt hellään huomaani uudeksi vuodeksi. Mulla ei ole ikinä kestänyt Asos-tilauksen kanssa näin kauan. Aina silloin, kun tarvitsisin jotain tiettyä johonkin tiettyyn tilaisuuteen... Kai kaupan päässä oli alennusmyyntikiireitä. Se ei siltikään poista sitä tosiasiaa, että mekko on tosi kiva, vaikkakin turhan säkenöivä. Se ei välttämättä sovi joka kissanristiäisiin. Ehkä Talviklassikon jatkobileisiin sitten?

Mä kävin tänään metsästämässä meikkivoidetta. Pitkästä aikaa, mulla ei ole varmaan yli vuoteen ollut meikkivoidetta! Mä olen maailman huonoin arvioimaan sävyjä, joten istun aina suosiolla suoraan tuoliin ja annan myyjän etsiä sävyt, joita sitten kokeillaan. Meikkivoide taittaa mun kasvoilla aina liikaa joko punaiseen tai keltaiseen, tai sitten se muuttuu iholla epämääräisen väriseksi päivän mittaan. Tuntia myöhemmin poistuin liikkeestä ilman meikkivoidetta, mutta erikoisen muotoinen huulipuna mukanani. Mä kun en koskaan kehtaa lähteä kaupasta ostamatta mitään.

Sankariainesta

Mac Miller - Best Day Ever

Edessä jälleen boakäärmettäkin pidemmän postauksen verran pelkkää jääkiekkoa, skipatkaa te kaikki, joita asia ei kiinnosta edes puolikkaan kiven verran. Teksti pääasiallisesti myös pelkkää tajunnanvirtaa, jos Volter Kilven Alastalon salissa tuotti sinulle vaikeuksia, vaikeuksia voi olla myös tämän tekstin sisäistämisen kanssa.

Yli vuosi sitten, 31.12.2012 kohtasin sen vuoden vähintäänkin urheilullisesti, ellen jopa henkilökohtaisesti pahimman pettymyksen, kun vuotta oli jäljellä enää seitsemän ja puoli tuntia.

Ufa, Venäjä, itäisin Eurooppa.
Suomen alle 20-vuotiaat pikkuleijonat hävisivät Ruotsille 4-7. Vuoden 2013 jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisat loppuivat Suomen kohdalta ennen kuin ehdittiin edes pelata vuonna 2013. Edessä oli vielä karsintasarja, sata kertaa nöyryyttävämpi ratkaisu, kuin tulla suoraan häntä koipien välissä kotiin.

Henkilökohtaisesti, kyseinen junnumaajoukkue oli mulle tärkeämpi, kuin mikään maajoukkue on koskaan ollut, ja voi koskaan olla. Teuvo Teräväisen jälkeen mä en osaa rankata jääkiekkoilijoita mihinkään selkeään listamuotoiseen lemppari/tärkeysjärjestykseen, mutta jos yhdessä joukkueessa pelaa kahdeksan suomalaissuosikkiani... Joel Armia, Markus Hännikäinen, Joonas Korpisalo, Matti Lamberg, Artturi Lehkonen, Petteri Lindbohm, Rasmus Ristolainen, Saku Salminen ja se Teuvo. Lisäksi tuon junnujoukkueen myötä opin pitämään suuresti Miro Aaltosesta ja Olli Määtästä.

Surullista oli paitsi se, että tuo joukkue loppui liian aikaisin, myös se, että nyt päättyneisiin kisoihin vain kuudella Iida tykkää-titteliä ansiokkaasti kantavalla pelaajalla olisi osallistumisoikeus. Viime vuoden junnukisoissa meni kaikki mahdollinen pieleen ja pahasti. Ennakkoon joukkuetta hypetettiin uskomattoman paljon. Me lähdettiin Venäjälle hakemaan kultaa, eikä mikään muu olisi riittänyt. Ei pelaajille, ei valmennustolle, ei mulle. Ekaan peliin lähdettiin takki auki, koska eihän Girgensolisittomalle Latvialle voida hävitä. Voitto läpsyttelemällä, takkia ei enää viitsitty laittaa kiinni, joten loput pelit olivatkin kylmää kyytiä. Tikulla silmään häntä, joka vanhoja muistelee. Mun silmät on melkein puhki.

26.12.2013-5.1.2014. Malmö, Skåne, Etelä-Ruotsi.
Turnaus, joka oli varmaankin kaikilla aika ajoin luokassa ei kiinnosta. Jopa mulle. Tällä kertaa mä en laittanut kelloja herätykselle kahta tuntia ennen peliä, jotta ehtisi tehdä tarpeeksi oheisnaposteltavaa, en pitänyt ottelu- ja tilastoseurantaa ruutuvihkoon, päntännyt statseja IIHF:n sivuilta, en edes katsonut pelejä blokaten muun maailman ympäriltäni, vaan saatoin ohessa vaikkapa tehdä ruokaa tai jutella äidin kanssa niitä näitä puhelimessa. Kanada-Sveitsi oli ainoa muiden maiden ottelu, jonka jaksoin katsoa kokonaan. Latasin vasta Tšekkipelin jälkeen puhelimeen virallisen kisasovelluksen. Joukkue joukkueena ei alkuun sytyttänyt, vaikka tää olikin Teuvon joukkue. Viime vuoden überlempparit-listasta vain kolme mukana tänä vuonna (voisin kyllä laittaa munuaiseni panokseksi että Saku Salminen olisi ollut joukkueessa ilman loukkaantumista), voisinko mä mitenkään löytää tästä joukkueesta uusia tykkään-kategorian pelaajia? Voisin, helposti.

Tää joukkue oli niin erilainen. Tältä ei odotettu juurikaan mitään. Hyökkäyspuoli täynnä nevahööd-kääpiöitä. Puoli Suomea heitti ruokailuvälineensä nurkkaan, kun ilmoitettiin, että Määttä ja Barkov eivät ole mukana. Jaaha, ei toivoakaan että voitaisiin voittaa peliäkään ilman Barkovia, kukaan muu ei osaa mitään. Kokonaisuudessa viimeistely oli aika-ajoin suorastaan luokatonta, kakkosmaalivahdin itseluottamus taisi saada aika kovia kolhuja, mutta tässä joukkueessa oli aina ne muutamat, jotka eivät luovuttaneet, jotka eivät lannistuneet yhdestä kiekonmenetyksestä, päästetystä maalista, laukauksesta kohti kattoa, hävitystä kaksinkamppailusta. Ne muutamat, jotka uskalsivat hävitä. Ja niiden nimeltämainitsemattomien muutamien ansiosta me päästiin kenties yllättävänkin pitkälle. Me hoidettiin koko turnaus!

4.1.2014. Suomi-Kanada
Odotin innolla, mutta sangen pessimistisin tuntein pelin alkua. Tää olisi vain yksi jääkiekkopeli muiden joukossa, Suomen voitto Kanadasta olisi jopa epätodennäköisempää kuin HPK:n voitto Hartwall Areenalla. Aloin katsoa peliä täydellä ihansama-asenteella, huomio kiinnittyi useammin epäoleellisuuksiin (kuten onkohan Curtis Lazar käynyt Mikko Kousan laukaisukoulussa ja miksei Matt Dumba pelannut numerolla 55?) kuin Suomen loistavaan avauspelaamiseen ja kiekonhallintaan.

Sitten kävi jotain. Mua alkoi kiinnostaa. Aloin elää tunteella, mua alkoi jännittää. Radio-ohjattavien ykkösen maalin jälkeen päästin eläimellisiä ääniä ja läpytyksiä, Arsin maalin jälkeen purskahdin itkuun. Selostin peliä puhelimitse kaverille. Seurasin Twitteristä mitä kanadalaiset ovat pelistä mieltä ja hain epätoivon hetkillä jääkaapin sijasta lohtua WhatsAppista. Nautin, kun Haapala "loukkaantui", ja Teuvo pääsi ampumaan. Eipä ole turhan usein Teuvon rankkari uponnut sisään kun mulla on ollut silmät auki. Canada is not Finland. Välillä noinkin päin. Turnauksen isoin ja ennen kaikkea kaunein voitto.

Kanada-peli oli mulle henkilökohtaisesti kiinnostavin turnauksen peleistä, koska Kanada oli joukkueena mielenkiintoinen. Oon useemman vuoden seurannut Pohjois-Amerikan junnusarjojen helmiä, ja joukkue nimien puolesta oli mulle Suomeakin tutumpi. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi Kanadalle kultaa toivonut jos Suomesta ei olisi finaaliin asti ollut. Tärkeintähän olisi, että Ruotsi häviää.

5.1.2014. Suomi-Ruotsi
Finaaliahan oli pakko päästä katsomaan lähemmäs Malmöa, eli Helsinkiin! Lempipelaaja poskeen, mukaan lasten samppanjaa, varmuuden vuoksi. "Vi ska försöka förstöra den svenska festen och ta hem guldet." Itse pelistähän en muista juuri mitään. Veri kohisi korvissa, ja päässä pyöri vain yksi ajatus: meidän ei tarvitse voittaa kuin tämä yksi peli. Mä nauroin ja itkin ilosta ja surusta valtaosan pelistä. En ainakaan pysynyt hiljaa.

Pelin (ja ehkä koko turnauksen) suurin voittaja oli Juuse Saros. Aivan käsittämätöntä idiotismia valita Ruotsin Dansk turnauksen parhaaksi maalivahdiksi (2011Fasthdejavu). Tietty jos ruotsalaisdirektoraattien mielestä parhaan maalivahdin tärkein ominaisuus on suurin hasardipomputtelutaito... Eipä niistä ruotsalaisista ja heidän kriteereistään koskaan tiedä. Tärkeintä on, että luottamus Saroksen ja kenttäpelaajien välillä toimi, ja maalivahti todellakin oli se päämäärätietoinen muuri.

Näkihän sen nyt Suomeenkin asti, että Ruotsi oli kenttätapahtumissa ja hallinnassa valovuoden edellä. Lisäksi muutama raita-aasivillieläin siellä jäällä avitti parhaansa mukaan, eihän noita finaalipelejä nyt noin saisi tuomita! Silti se ei riittänyt. Se voittaa, kumpi tekee ne maalit ja Suomi teki enemmän. Olisi varmaan kannattanut käydä videotarkistamassa Ristolaisen jatkoaikamaalikin. Miracle on Ice jr.

Joukkue, jolta kukaan ei odottanut mitään, voitti kultaa. Joukkue, jolle esitin vaikeasti tavoiteltavaa, mutta joka pakotti mut rakastumaan. Joukkue, jonka kapteenina toimi mulle tärkein pelaaja ikinä. Joukkue, jonka mukana mä en ollut, mutta jonka mukana mä voitin. Elämäni suurin voitto.


6.1.2014. Kauppatori, Helsinki
Torilla tavattiin. Kultajuhlat oli pakko saada. En muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä iloinen, mitä olen ollut viimeiset 24 tuntia.

Mä en ehtinyt nähdä summerinjälkeisfiiliksiä kuin hetken, mutta mun ehdottomat lempparit oli Ristolainen machotuulettelemassa Peppi Pitkätossu-peruukki päässä, Pikkuleijonain Kauhukamarikuoro, ja jonkun "et saa"-tiuskaisu Hussolle kun pokaalia ojennettiin Lehkoselle. Harmi, että junnukisat ei ole Suomessa mediaseksikäs brändi. Voisin hakea vaikka kuun taivaalta, jos tästä saisi DVD-koosteen.

1. ja 3. kuva We♥it