Antiikin perintö suomalaisessa yliopistossa

Olen käynyt Instagramin puolella vuosien varrella useita hyviä keskusteluja oman opiskelualani puolesta. Toki mukaan on mahtunut paljon trollailua humanismin hyödyttömyydestä, mutta enimmäkseen olen ollut tyytyväinen pystyessäni murtamaan ennakkoluuloja. Yksi yleisimmistä ennakkoluuloista on antiikintutkimuksen oletettu flirttailu äärioikeiston kanssa. Toinen on väite alan tarpeellisuudesta startup-yrittämiseen kannustavassa pöhinäntäyteisessä hustlaavassa nykymaailmassa.

Viime viikolla Helsingissä järjestettiin Antiikintutkimuksen päivät, ja nämä teemat olivat aktiivisena läsnä keskusteluissa. Hyötyajatteluun painottuvassa Suomessa hyöty rinnastetaan käytännössä aukottomasti taloudelliseen hyötyyn. Säästösyihin vedoten Turun yliopisto suunnittelee lakkauttavansa latinan kielen professuurin. Oulun yliopistossa antiikin kielten lehtoraatti päättyy syksyllä, ja vain muutaman kurssin perusopinnot latinasta jäävät tarjolle. Helsingissä latinalle ei ole myönnetty vakinaista professuuria edeltävän professorin jäätyä eläkkeelle 2018, vaan pakka pysyy kasassa apulaisprofessorin voimin. Jos ei tykkää kirjatenteistä, ei Helsingissäkään voi oppia latinaa.

Hain Helsinkiin opiskelemaan nimenomaan klassillisen arkeologian vuoksi. Oikeastaan jo ensimmäisellä viikollani haaveet suoraviivaisesta viisivuotisesta opintiestä karisivat. Kivikkoja kivikkojen perään. Alusta asti oli epäselvää, pystyinkö tekemään edes kandia klassillisesta arkeologiasta. Tämä realisoitui viimeistään 2018, kun klassillisen arkeologian lehtoraatti lakkautettiin. En pystynyt. Onneksi filologiakin on kivaa, ja minulle oli alusta asti selvää kieliopintojen tärkeys. Pelkkä klassillinen arkeologia ei koskaan ollut ainoa vaihtoehto. On surullista, että enää se ei ole vaihtoehto ollenkaan.

Suomi on Euroopan mittakaavassa nykyään harvinainen ja surullinen esimerkki maasta, jonka yliopistoissa klassillista arkeologiaa ei ole tarjolla. Perinteisesti yliopistoissa klassillinen arkeologia rinnastetaan itsestäänselvyyteen, mutta meillä resurssien tuhlaamiseen. Miksi Suomesta käsin edes pitäisi opiskella jotakin, jonka tutkimuskohteet sijaitsevat parituhatta kilometriä poispäin? Saisin painua sinne Kreikkaan opiskelemaan kreikkaa (ja samalla hyödyntää aikakonetta, jotta kuolleen kielen nyanssit oppisi varmasti riittävän hyvin.) Miksi ranskan opiskelusta haaveilevaa ei käsketä menemään Ranskaan?

Kansainvälisesti suomalaista antiikintutkimuksen osaamista arvostetaan valtavasti. Suomalaispanos on ollut merkittävää esimerkiksi Pompejin tutkimuksessa. Kun kerroin syksyllä italialaisille kollegoilleni Heikki Solinin esitelleen kurssillemme erään pompejilaisen talon piirtokirjoituksia, laajahkon yleisön vastaanotto oli ihastunut ja jopa kateudensekainen. Häntä asiantuntevampaa opasta olisikin mahdoton saada! Viitisen vuotta sitten klassillisen arkeologian alasajoa vastustanut adressi keräsi huomattavan paljon kansainvälistä puoltoa, kuten myös tuore Turun latinan professuurin säilyttämistä puoltava adressi - jo nämä kertovat osaltaan suomalaisosaamisen arvostuksesta.

Mihin antiikintutkimusta sitten vielä tarvitaan? Miksi klassillisen maailman tutkiminen on aiheellista 2020-luvun Suomessa? Klassillisen maailman tutkimusta on opetettu Suomessa käsittääkseni katkeamatta Turun Akatemiasta alkaen. Latinan kieli on oleellinen osa suomalaista yliopistohistoriaa. Moni tänäkin päivänä relevantti nimi on kirjoittanut väitöskirjansa latinaksi. Latinan osaaminen on ollut joskus itsestäänselvyys, ja sen osaamattomuus hankaloittaa oman kulttuuriperintömme tutkimista. Tietenkään tätä pitää opiskella, koska tätä on aina opiskeltu ei ole mikään syy tai tekosyy johon vedota. Silti tuntuu hassulta se kepeys, jolla alaamme ollaan kuihduttamassa pois.

Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kohdistuivat takavuosina erityisen rankasti humanistisen tiedekunnan pieniin oppiaineisiin. Lisäksi itse pääpaholaisen kitinät julkisuudessa "kaiken maailman dosenteista" eivät varmasti nostaneet meidänkään alamme arvostusta. Miksi kaiken maailman dippainssien vastuulla onkaan päättää humanistisen sivistyksen arvottamisesta?

Suuren yleisön silmissä antiikintutkimus vaikuttaa olevan muinaisjäänne, jatkumo antiikista tähän päivään. Sedät keksivät Perikleen Ateenassa mikä on sivistys, ja me hölmöt luulemme saman sivistyksen jatkuvan muuttumattomana edelleen. Kaikki on valkoista, veistokset, temppelit, ihmiset. Tästä eroava kulttuuri on sivistymätöntä, barbaarista (kuten kaikki ei-kreikkalainen)! Alaa opiskelevat joko tweedtakeissaan nahkanojatuoliin vajonneet, Platonia ja Ciceroa joka käänteessä pyytämättä siteeraavat yläluokkalarppaajat, tai dark academia -estetiikkaan sukeltaneet teinit ja teininmieliset.

Olisiko esimerkiksi ylläolevan kuvan kaltainen leijonaveistos riemunkirjavana löytökontekstissaan niin instagrammable ja aesthetic kuten Z-sukupolvi haluaa antiikkinsa vastaanottaa? Shokkivau: kaikki veistokset olivat antiikissa värikkäitä. Ties mitä väri-ilottelua vaikka Milon Venus kätkee kutreihinsa ja laskoksiinsa! Ihannemaailmassa resurssit olisivat kunnossa ja asiaa voitaisiin tutkia. Voisin jopa itse olla tutkimassa asiaa, sillä antiikin polykromia on minun suurin mielenkiinnon kohteeni antiikintutkimuksen laajalla ja monitieteisellä kentällä.

Alamme ei ole ongelmaton, myönnän sen. Myytti valkoisesta antiikista on rakennettu järjestelmällisesti J.J. Winckelmannin 1700-luvulla levittämien uusklassisten kauneusihanteiden pohjalle. Antiikin perintö elää vahvana Yhdysvaltain alt-right -symboliikassa. Huvittaisi nähdä heikäläisten reaktioita kun hoksaavat, että maantieteellinen alkuperä ei ollut mikään este tai edes hidaste valtaistuimelle kiipeämisessä keisariajan Roomassa. Meillä Suomessa äärioikeistosymboliikka nojaa toistaiseksi vahvasti skandinaaviseen mytologiaan, mutta vastaavanlaisten rinnastusten toivoisi kuihtuvan täysin. Esimerkiksi Mary Beard on jo vuosia tehnyt selväksi maantieteellisesti laajan Rooman valtakunnan kansan monimuotoisuutta - ehkä juuri hiljentääkseen äärioikeistoretoriikkaa. Muun muassa Maijastina Kahlos on kommentoinut asiaa suomeksi.

Mielestäni tässä oikeastaan piilee syy alan säilyttämisen tärkeydeksi. Voidaksemme ymmärtää eurooppalaista kulttuuria ja aatehistoriaa, meidän on käännettävä katseemme antiikkiin. Meidän on ymmärrettävä mitä malleja historian toimijat ovat käyttäneet oman agendansa ideoimiseen ja ajamiseen. Inspiraatio näihin on pääsääntöisesti peräisin antiikista. Esimerkiksi natsitervehdyksen, saluto romanon on väitetty olevan "normaali sotilaallinen ja valtiollinen tervehdys antiikin Roomasta", mutta yksikään lähde ei aukottomasti todista vastaavaa tervehdystä käytetyn Roomassa. Meidän on kyettävä korjaamaan joskus jopa vuosisatoja vanhoja, pinttyneitä tulkintoja siitä, miten antiikissa koettiin asiat.

Eikä pelkästään eurooppalaisen, vaan myös suomalaisen historian ymmärryksen takia. Kun suomalaista identiteettiä lähdettiin tietoisesti rakentamaan, oli keskeistä korostaa, ettemme ole muita eurooppalaisia huonompia. Meilläkin on yliopisto, ja siellä tehdään tutkimusta latinaksi, ihan kuin teilläkin! Myös tällä hetkellä, kun Suomessa halutaan erittäin mielellään rinnastua Eurooppaan ja länsimaihin, on oleellista ymmärtää perintömme antiikista.

Medusan kuva

Antiikin Kreikka ei ole tarustoltaan kaikkein tasa-arvoisin. Tänään julkaisemani instagrampäivityksen vanavedessä jäin pohtimaan Medusa-myyttiä tarkemmin.

Hesiodos kertoo Theogoniassa Medusan olevan Forkuksen ja Keton, primäärijumalten tytär ja yksi Gorgo-sisaruksista, Stheinon ja Euryalen ohella. Gorgot olivat terävähampaisia hirviönaisia, joiden hiusten virkaa ajoivat myrkkykäärmeet. Se, joka katsoi gorgoa silmiin, muuttui kiveksi.

Useissa myyteissä Medusan kohtaloksi koitui testosteronia tihkuva puolijumalallinen Perseus, itsensä Zeusin poika. Saaren kuningas halusi päästä vikittelemään Perseuksen äitiä, joten Perseus piti lähettää jollakin tekosyyllä pois. Hän keksi vaatia hevosia lahjaksi. Perseus ei tunnetusti ollut hevosmiehiä, joten kuninkaalle kelpasi korvaukseksi gorgon pää. Medusa, toisin kuin sisarensa oli kuolevainen, eli pään irroittaminen olisi täysin mahdollista.

Gorgojen löytäminen oli hankalaa, jolloin jumalat puuttuivat asioihin lahjoittaen erinäisiä apuvälineitä. Athene esimerkiksi lahjoitti peilin lailla heijastavan kilven, jotta Perseus voisi katsella gorgoja kivettymättä itse. Perseus otti jumalallisesta vihjeestä vaarin, ja suuntasi länteen kultaisten omenoiden saarelle. Perseus löysi nukkuvat gorgot tarkkailemalla maailmaa kilven heijastuksesta. Yhdellä liikkeellä hän katkaisi Medusan kaulan, josta pomppasi esille jättiläinen nimeltä Khrysaor sekä siivekäs Pegasos-hevonen, Poseidonin jälkeläiset. Perseuksen irroittama Medusan pää annettiin lopulta Athenelle, joka kiinnitti sen kilpeensä.




Ovidiuksen Muodonmuutoksissa Medusa kuvataan alkujaan kuvankauniina kultakutrina. Merenjumala Poseidon viehättyi näistä hiuksista niin paljon, että raiskasi Medusan Athenen temppelissä. Athene raivostui tästä häpäisystä ja kosti Medusalle muuttaen tämän viettelevät hiukset myrkkykäärmeiksi ja kasvot niin karmeiksi, että jokainen, jonka kanssa hänen katseensa kohtasi, muuttui kiveksi. Sankarillinen Perseuskin komppasi että kyllä tämä oli ihan oikea rangaistus Medusalle. Tämä Ovidiuksen tallentama runo lienee se tunnetuin näkemys Medusasta.

Fundamentalistisesti luettuna kuulostaa aika epäreilulta. Nainen raiskataan, häntä syytetään tapahtuneesta, muutetaan kostona rumilukseksi ja sitten vielä joku sankari tulee ja teloittaa nukkuvan, puolustuskyvyttömän. Raiskaaja pääsee kuin koira veräjästä. Vastaavat tarinat eivät ole tavattomia antiikin patriarkaalisessa maailmassa. Jumalat raiskailivat ristiin rastiin muita olentoja, eivätkä mahdolliset rangaistukset olleet mainittavia.

Hieman vähemmän patriarkaalisessa nykymaailmassa on tilaa ajatusleikeille. Entä jos Athene naisten välisen solidaarisuuden nimissä tekikin uhrille palveluksen? Muodonmuutoksen ansiosta miehet eivät enää päässeet satuttamaan häntä. Sen sijaan hän pääsisi nyt myös kostamaan katseellaan. Jos kirous ei olekaan rangaistus, vaan lahja?




Ihan jo etymologisestikin tarkasteltuna, "μέδουσᾰ", medusa, on aktiivin partisiipin preesensin feminiinimuoto antiikin kreikan μέδω-verbistä (medo, suojella). Täten Medusan voisi tönkösti kääntää "naispuolinen, joka suojelee." Athene kiinnitti Medusan pään kilpeensä suojellakseen itseään. Näin naiset tukevat naisia.

Kuvat Medusa-aiheisista veistoksista Kööpenhaminan Glyptoteket-museosta viime kuulta.