Olen jo vuosikaupalla ihaillut kaiken maailman letti-nuttura-kombinaatioita, mutta toteutukseen ei rohkeus ole riittänyt. Hiuksillani kun ei ole kauheasti pituutta eikä varsinkaan paksuutta. Kaikki leteistä kieritetyt nutturat on suljettava pois laskuista. Tuttu kampaaja kertoi mulle teoriassa helpot ohjeet yhdenlaiseen letin ja nutturan yhdistelmään, joka onnistuu myös ongelmatukkaan. Arkajalkana kokeilin lettinutturaa ensin serkulleni, jolla on noin kolme kertaa enemmän hiuksia kuin mulla. Kivannäköisen lopputuloksen myötä uskalsin kokeilla myös itselleni. Näiden selkokielelle selitettyjen neuvojen avulla varmasti kuka tahansa onnistuu:
1. Roikota päätä alaspäin
2. Tee niskasta päälakea kohti kulkeva ranskalainen letti
3. Kasaa letti ja loput hiukset ponnariksi päälaelle, tupeeraa reilusti saadaksesi muhkean nutturan
4. Pujota ponnari valkin läpi, kieputa hiukset valkin ympärille ja viimeistele muutamalla pinnillä.
Siloiteltu ja sliipattu versio olisi täysin etikettikelpoinen (ehkä jopa minun versiotani nätimpi!), mutta mun hiusmassa ei sellaiseen riitä. Suttunuttura eli suttura on henkilökohtaisesti itselleni se sopivin nutturatyyli. Koska mulla on seitinohuet hiukset, tupeerasin tukkani ihan överiksi. Myös ranskanletti sai luvan olla löysä ja sotkuinen. Volyymi on se joka mun hiuksistani tekee hiuksiksi tunnistettavat.
Hiusten väristä ei tässä postauksessa saa realistista kuvaa. Väri vaihtelee radikaalisti ihan valon mukaan. Kohdevalossa hiukset ovat normaalia tummemmat, illan viimeisissä säteissä kullanhohtoiset. Pelkän kattolampun alla väri näyttää todella kellertävältä, juuri siltä vihatulta pissablondilta. Todellisuudessa kun hiusteni väri on ihan eri sfääreistä.
Tupeerausvaiheessa meni lähes puoli tuntia, vaikka muuten kampauksen näpertämisestä olisi selvinnyt viidessä minuutissa. Tällä välin luonnonvalo kerkesi loppumaan. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä ja kuvata nuttura kirkkaassa päivänvalossa, mutta koska minulla on ystäviä joiden kello kuusi tarkoittaa kello kymmentä, omatkin aikataulut saavat kellua muutoksen virrassa. Tämähän oli pakko saada tänään julkaistua.
Kenties tunnetuin nähtävyys Prahassa on raatihuoneen astronominen kello, Orloj. Aina tasatunnein siniset tähtiluukut aukeavat, kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin ympäri, muistuttaen kuinka on jälleen tuhlattu yksi tunti katsojan elämästä. Luurangon kaverina nyökyttelevät itseään peilaileva Turhamaisuus, rahapussia heilutteleva Juutalaissaituri sekä viihdettä ja nautintoa edustava Turkkilainen. Samalla kaksitoista apostolia kirmaavat yläkerran luukuissa, ja kultainen kukkokin kiekaisee lopulta. Hämmentävä spektaakkeli kestää ehkä puoli minuuttia. Tuhansien turistien massan keskellä velloessa vailla poispääsyä jää pohtimaan näytöksen mielekkyyttä.
Itse kello kokonaisuudessaan on kyllä varsin mielenkiintoinen kapistus. Paitsi kellonaikaa, astronominen kello näyttää myös vallitsevan eläinradan merkin, kuukauden, vuodenajan ja auringon ja kuun sijainnin. Sekä eriskummallisen tähtiajan, ja vanhan böömiläisen ajan joka alkaa aina auringonlaskusta.
Ylempi, sininen kellotaulu on astronominen kellotaulu, joka koostuu useasta liikkuvasta osasta. Toinen viisari kuvaa maata, toinen kuuta. Taulun kiinteä tausta kuvastaa maapalloa taivaineen, kaiken keskipisteenä on Praha. Yöaikaan aurinkoviisari osoittaa taustan mustalle alueelle, aamunkoiton ja auringonlaskun aikaan punertavalle, päiväsaikaan siniselle sektorille. Taustan roomalaiset numerot kulkevat kahdesti yhdestä kahteentoista, kuvastaen kellonaikaa joko päivällä tai yöllä.
Pienempi, epäkeskeisesti liikkuva rinkula edustaa eläinrataa, aurinkoviisari osoittaa aina vallitsevaa eläinradan merkkiä. Pieni tähtiviisari laskee tähtiaikaa ja ilmoittaa kevätpäiväntasauksesta. Liikkuvalla ulkokehällä on kultaiset numerot yhdestä kahteenkymmeneen neljään, ja nämä ilmaisevat vanhaa böömiläisaikaa. Koska auringonlasku eli böömiläisvuorokauden alku vaihtelee vuodenajan mukaan, kehä liikkuu edestakaisin niin, että ulkokehän 24 on aina auringonlaskuaikaa vastaavaa roomalaisnumeroa vasten.
Alhaalla oleva kultainen kellotaulu on kalenteri. Suuret ulommat pyörylät edustavat kuukausia, kuvaten kuukaudelle ajankohtaista maanviljelystyötä. Pienemmät, sisemmät pyörylät kuvastavat eläinradan merkkejä. Viisari sijaitsee kello kahdentoista kohdalla, ja ulkoinen kehä on jaettu kolmeensataan kuuteenkymmeneenviiteen osaan. Ulkokehä näyttää paitsi päivän, myös nimipäivän - sikälimikäli tuosta jotakin näkee tihrustaa. Keskellä oleva Prahan vaakuna pysyy aina paikallaan.
Astronomialla ja numerologialla oli merkittävä osa keskiajan Böömivaltakunnassa, johon Prahakin kuului. Kelloja pidettiin käsittämättöminä laitteina, jotka paitsi näyttivät, myös tekivät aikaa. Prahan astronominen kello on maailman vanhin yhä toimiva sellainen. Kelloon liittyi myös legenda: mikäli kellon huoltoa laiminlyötäisiin niin että se pysähtyisi, kaupunki tulisi kärsimään. Luuranko vahvistaa tämän epäonnenajan nyökkäämällä, ja kaupungin ainoana toivona on uudenvuodenyönä syntynyt poikalapsi. Kun kello uudelleenkäynnistetään, on pojan juostava parinsadan metrin matka kirkolta aukion poikki kellolle ennen viimeistä kellonlyömää. Mikäli hän ehtii ajoissa, pahat voimat väistyvät.
Kellon esityksen allekirjoittanutta paremmin selittävä video alla
Mulla on viherpeukalon sijaan kalmapeukalo. Vaikka välillä näyttäisi kukoistavan, saan ajan mittaan kaiken hengiltä. Ruukkuyrtit, perintökiinanruusun, jopa kaktus on päättänyt päivänsä mun hoidossa. Vaikka yritän olla hellä ja rakastava kodinhengetär, joka googlettaa yksityiskohtaisia hoito-ohjeita, vaihtelee ikkunoita ja pyrkii tekemään kutakuinkin kaikkensa kotinsa keuhkojen tähden. Niin ne kaikki vain nuupahtavat.
Mulle hyvin rakas orkidea (jonka ostin taannoin Plantagenista ehkä viidellä eurolla - laatukasvi selvästi!) alkoi osoittamaan elämästä hiipumisen merkkejä arviolta jokunen vuosi sitten. Eräänä päivänä, kun olin aikeissa laskea murheenkryynini viimeiselle matkalleen biojäteastiaan, anoi kahvivierailulla ollut äitini armoa kasviraiskan puolesta. Orkidea muutti sitten äidille. Ei kai oikeesti-ilmeellä vastaanotin orkideani tuparilahjana. Se näytti ihan samalta kuin ennenkin, repaleiset lehdet, juuret pursusivat ulos ruukusta, eikä nupun nuppua missään. Kovan onnen kasvi muutti ikkunalaudan nurkkaan asumaan koska äitini vaatimalla vaati antamaan sille mahdollisuuden. Sinne se unohtui, omaan nurkkaansa, häpeämään kukkimiskyvyttömyyttään ja masennustaan.
Ja kas kummaa. Kun pari päivää takaperin palasin Tsekinlomalta kotiin, minua tervehti orkideankukka. Ja vähän ajan päästä puhkesi toinenkin. Nuppuja on rivissä seitsemän, muhkeana ja täynnä toivoa. En tiedä mitä poppakonsteja sun muuta woodoota äitini on kasviparalle tehnyt saadakseen sen jälleen heräämään henkiin. Olkoon orkidea ikkunani ilona aina seuraavaan kuolemaansa asti. Ehkä kasveillakin on yhdeksän henkeä.
John Lennon ei olisi kymmenen ensimmäisen henkilön joukossa, jotka yhdistäisin Prahaan. Ainakin minun mielestäni on ollut hivenen yllättävää, että Lennon on ikonisoitu omaan seinäänsä. Matkoilla onneksi tapaa ulospäinsuuntautuneita paikallisia, jotka kertovat tarinoita ja avaavat taustoja. Maailma on niin paljon tylsempi, kylmempi ja vieraampi, jos ihmiset pysyvät hiljaa.
Tsekkoslovakian poliittinen tilanne Lennonin kuolinvuonna 1980 oli epävakaa. Sananvapaus oli olematonta ja kommunismin ja hallituksen kritisoiminen oli ankarasti kiellettyä. Hallitusta vastustavat mielenosoittajat alkoivat kirjoittaa vastikään murhatun Lennonin lyriikoita ja muita rauhanpropagandalauseita satunnaiseen prahalaiseen muurinpätkään, tärkein niistä oli Give peace a chance. Poliisivoimat kävivät aktiivisen kymmenvuotisen sodan pesten ja päällemaalaten "sabotaasin" pois. Vasta Tsekkoslovakian murroksen kynnyksellä sosialismista liittotasavaltaan Ranskan suurlähettiläs antoi tukensa mielipiteen vapaalle ilmaisulle seinällä. Hallitus jatkoi edelleen protestiaan seinää vastaan.
John Lennonin seinä on ihastuttava pieni kansalaistottelemattomuuden merkki. Viimeksi viime talvena seinä maalattiin kokonaan valkoiseksi, tekstillä Wall is over. Parissa päivässä värit ja lennonit olivat vallanneet seinän takaisin. Nykyään seinän omistaa Maltan ritarikunta, joka sallii graffititoiminnan. Seinälle on siis täysin luvallista tulla tussi tai spraymaalipullo kädessä, ja jättää omat rauhanterveisensä.
Lähistöllä sijaitseva John Lennon Pub on sekin ihan vinkeä ja käymisen arvoinen keltaisine sukellusveneineen ja puhelinkoppivessoineen. Mutta soveltuva vain juomiseen. Söin tuolla hampurilaisen, ja vaikka hinnasta olisi miinustanut puolet turistilisänä, hinta-laatusuhde ei natsannut.
Sattumalta Brnossa on nyt käynnissä kansainväliset ilotulituskilpailut, ja keskiviikkoiltana käväistiin katsomassa ranskalaisryhmän esitystä. Raketit paukkuivat niin Edith Piafin kuin Hallelujahin tahtiin, tuoreimpia klubihittejä unohtamatta. Alueella oli myös kiertävä yötivoli, mutta ei uskallettu laitteisiin asti vaan keskityttiin tunnelman fiilistelyyn.
Noutointialaista. Jos eläisin missään halvan noutointialaisen keskuudessa, söisin itseni pyhäksi lehmäksi alta aikayksikön. En ymmärrä miten intialaisten ravintoloiden naanleipä on noin täydellistä, isoa ja ohutta. Mun naanleipäresepti on saatu intialaisravintoloitsijalta, ja silti itsetehdyt naanleivät näyttävät aina ihan pitaleiviltä ja maistuvatkin paksulle.
Yksi mielenkiintoinen tsekkijuttu oli kauppojen viinihanat. Muovipulloon valutettiin hanasta haluttua viiniä parin euron litrahintaan. Ihan mihin vuorokaudenaikaan tahansa.
Yleensä vältän busseja kuin köyhä kylä ruttoa, mutta pakko myöntää että Student Agencyn bussit olivat ihan kelvollisia. Vaikka elintilaa ei juurikaan ollut, eikä edes jalkoja saanut nostettua penkille. Naaman edessä oli oma telkkarinäyttö, joskin bussin tarjoamilla kuulokkeilla ohjelmista ei kuulunut kuin musiikit ja satunnaisia AHOJ-huudahduksia. Maisemat olivat koko parin tunnin matkan ajan kauniit ja mukaansatempaavat: villilinnoja, metsiä, viinimaita ja laventelipeltoja.
Olen kehitellyt täysi-ikäisen matkailu-urani aikana jo paljon reissurutiineja, joista tärkeimmät ovat postikorttien kirjoittaminen neuvoa antavan äärellä, turistimagneetti jääkaapin oveen (unohtui, olen katkera!!) ja jokin näköalapaikka. Joko kattoterassi tai korkea paikka. Brnossa koin niitä kaksi, Pietarin ja Paavalin katedraalin kiertävän, lähes 360 asteen katselunäkemyksen antavan näköalakierroksen, sekä Vapaudenaukiolla sijaitsevan kulttuuri- ja informaatiokeskuksen Terraza-kattoterassin. Prahan näköalapaikoista juttua luvassa myöhemmin.
Kenties kiinnostavin yöelämäkohde reissulla oli Brnon Bar, který neexistuje. Baari, jota ei ole olemassa. Ihan täyttä lasia, kiveä ja puuta se nimestään huolimatta oli, täysin löydettävissä. 1920-luvun henkinen baari, jossa mielenkiintoisista komponenteista rakennettuja drinkkejä löytyi listalta silmänkantamattomiin. Baarissa pääsee maistamaan lempinäyttelijäänsä, suuri osa drinkeistä oli nimetty tunnettujen näyttelijöiden mukaan. Ja juomavalikoima on valtava, ikkunoita ja baaritiskiä hallitsee miljoonan pullon meri. En edes tiennyt Japanin olevan viskimaa.
Tsekkiläisittäin hintataso oli kallis, suomalaisittain täysi vitsi. Neljä-viisi euroa juomasta, joka ei ollut pelkkä halppistequila-appelsiinimehu-grenadiinimix. Itse asiassa, koko listalta ei edes löydy niitä tavallisia cosmopolitaneja ja valkovenäläisiä. Sellaisen saa toki pyytäessä, mutta baarin konsepti on tarjota mielikuvituksellisempia juomia.
Baarilla on oikean juoman löytämiseen tuollainen näppärä koordinaatistokartta, mutta tsekintaidottomana en enää muista mikä kategorioista tarkoittaa mitäkin. Ääripäätä olivat ainakin klassikot ja epätavalliset, sekä väkevät ja raikkaat. Ammattitaitoinen (ja tsekkiläiseksi poikkeuksellisen ystävällinen) henkilökunta osasi parilla tarkkaan valitulla kysymyksellä suositella muutamaa juomaa listalta. Fiksu veto, valinnanvaraa ei ollut ahdistavasti liikaa, mutta ei myöskään tullut sellainen tunne, että baarissa tuputetaan kaikille vain tiettyä juomaa.
Tsekissä savuttomat baarit ovat harvinaisempia kuin eskimo Saharassa, mutta tämä on yksi niistä. Ulkona terassilla sai todennäköisesti tupakoida, terassilla ei ehditty istuskelemaan vaikka kesäilta Brnossa olikin lämmin ja lempeä.
Bar, který neexistuje löytyy Vapaudenaukion kupeesta, osoitteesta Dvořákova 1, Brno
Reissuilla ja retkillä kuvaan aina eniten rakennuksia. On vain helppoa harhailla päämäärättömänä siellä sun täällä, räpsien kuvia kivannäköisistä rakennuksista. Mä en arkkitehtuurista juurikaan mitään ymmärrä, tunnistan toki keskeisimmät tyylisuunnat ajoituksineen, mutta lopulta tallennan vain fiilispohjalta kaiken kauniin.
Brnossa liikuin oikeastaan vain keskustan alueella parin kilometrin säteellä. Alueilla, missä katukuvan valtasi uusklassismi, gotiikka ja renessanssi. Musta oli todella mielenkiintoista ja jotenkin vain käsittämätöntä nähdä, kuinka pahamaineiset spurgulähiötkin olivat rakentuneet niin kauniiden talojen ympärille. Ja suunnilleen joka kolmas rakennus oli kuulemma teatteri. Varhaisfunktionalistinen maailmanperintökohde Villa Tugenhat jäi lopulta näkemättä.
