Omistamisen illuusio

Omistaminen on statusjuttu. Kun lainaa jotain, antaa kuvan siitä, että ei olisi varaa omaan. Miksi muuten lainaisi? Tämän ajattelutavan soisi muuttuvan.

Meillä on auto yhteiskäytössä, koska appivanhemmat asuvat riittävän lähellä. Käytän autoa vain harvoin, enkä koskaan omatoimisesti, mutta puolisoni tarvitsee sitä monta kertaa viikossa jääkiekon takia. Ratkaisu on meille käytännöllinen, taloudellinen ja ekologinen, mutta tällainen yhteiskäyttö herättää joskus kummastelua ja jopa närkästymistä. Ikään kuin kyse olisi jostain väliaikaisesta järjestelystä, josta pitäisi pyrkiä siirtymään mahdollisimman pian oikeaan omistamiseen. Kyllähän nyt aikuisella pariskunnalla kuuluu olla oma auto, jos sellaista mihinkään tarvitsee!

Vuosia sitten, kun hehkutin Instagramissa kierrätyskeskuslusikkalöytöäni, minulta kyseltiin eikö käytettyjen lusikoiden ostaminen ällötä? Lusikkaa verrattiin hygieniatuotteeseen. Joo, meneehän se suuhun mutta sen voi myös puhdistaa. Kyse on metalliesineestä, joka kestää pesua ja aikaa! Toisin kuin moni uusi tavara. Esineet on tehty vanhastaan kestämään, mutta nykyaikana niihin kytketään ajatus kertakäyttöisyydestä. Tai omistajan hygieniatasosta.

Minulle käytettynä ostaminen ei ole pakon sanelemaa, vaan ihan tietoinen valinta. Se liittyy hitaampaan elämäntapaan, kestävyyteen ja siihen, etten koe tarvetta todistaa pärjäämistäni ainakaan materian kautta. Ei omistaminen tee kenestäkään itsessään arvokkaampaa - eikä lainaaminen kerro epäonnistumisesta.

Toivoisinkin, että ajattelumallimme muuttuisi. Että jakaminen, lainaaminen ja käytettynä ostaminen nähtäisiin merkkeinä järkevyydestä ja huolenpidosta, eikä puutteesta. Todellinen status tuskin määrittyy sillä, mitä omistaa. Ehkä enemmänkin sillä, kuinka vähän tarvitsee voidakseen elää hyvää elämää.

Kohtaaminen yössä

Tapasin kerran koulukiusaajani lahtelaisessa anniskeluravintolassa, mutta ei siitä sen enempää.

Tai jos kuitenkin sen verran, että...

"Kyllä sut vielä tunnistaa."

Kerroin kokeneeni myös ihan oikeaa väkivaltaa. Esimerkiksi eräässä kevätjuhlanäytelmässä, johon oli käsikirjoitettu tuuppimista. Itse esityksessä se tapahtui voimalla. Suunnittelematta. Yllättäen.

"Et voi sanoa, ettet olisi ansainnut sitä."

Minä olin paha suustani, myönnän sen. Kun fyysistä voimaa ei ole ikinä ollutkaan, sanan säilä on ainoa ase.

Sosiaaliset taidot ovat olleet vaikeita aina, myönnän senkin.

Mutta ansaitsinko?

Tämä palautti jälleen elävästi mieleeni sen, mitä tunsin ensi kertaa päästessäni muuttamaan Lahdesta pois. Helpotusta. Tunnen sen edelleen.

Jälleen uusi olympiadi

Olen katsellut viime aikoina varsin paljon olympialaisia. Senhän ei pitäisi toki olla mitenkään yllätyksellistä tällaiselta penkkiurheilun ystävältä, mutta onhan se jollakin tavoin laiskaa ja jopa junttia. Kunnon ihminen on päivät töissä, eikä tuijota lumoutuneena lättänää valoneliötä. Kunnon ihminen ei toisaalta myöskään välttelisi gradun kirjoittamista näin suurella onnistumisprosentilla, joten en edes lähde yrittämään kenenkään huijaamista.

En katso olympialaisia enimmäkseen patrioottisissa tunnelmissa tai mitalinkiilto silmissä - arvelin ennen kisoja, ettei täältäkään saada mitalin mitalia. Mutta ilahduttavaa olla väärässä tässä asiassa. Se siitä mitalinkiillosta.

Suurin mielenkiinnon kohteeni on yksinkertaisesti paineenalaisten suorittamissa koreografioissa. Stadionithan edustavat modernia tulkintaa amfiteatterista; kollektiivisen huomion ympyrä keskittyy yksittäiseen suorittajaan, joka yrittää jotakin haastavaa ja tarkkuutta vaativaa. Tavallaan kauas on toki tultu antiikin Olympialaisista, kun oheisshow'lla on suuri rooli ja monen katsojan huomio herpaantuu älylaitteiseen tahi virvokkeisiin, mutta jatkumo on olemassa silti. Kokoonnumme katsomaan rajatun erinomaisuuden ilmentymää.

Myös helsinkiläisen nukkumalähiön sohvalta käsin kokemus on kovin intiimi.

Televisio tuo kameran tarpeeksi lähelle paljastaakseen atleettien hengitysmallit. Pikaluistelijan pohkeiden lievän vapinan starttiviivalla. Tapa, jolla hiihtäjät säätävät varusteitaan lähes rituaalisella toistolla, varmuuden vuoksi. Nämä eleet ovat pieniä, yksityisiä neuvotteluja mielen ja lihasten välillä, jotka nyt vain paljastuvat miljoonille.

Yle Areenaan vuodenvaihteessa ilmestynyt mainio Olipa kerran televisio avaa useammassakin jaksossa television roolia urheilun ammatillimistumisessa. Eritoten toisessa jaksossa puhuttiin kokonaisista televisiota katsovista sukupolvista, ja kuinka merkkitapahtumat vetivät kokonaisia perheitä ruudun ääreen. Noh minä en ollut televisiolla kasvatettu. Viikonloppuaamujen "pakollisille" lastenohjelmille joutui erikseen ansaitsemaan katseluluvan. Meillä lapset leikkivät ulkona, satoi tai paistoi. (Minä piilottelin kirjoja pyöräkellariin ja kävin tunkemassa naaman lumeen juuri ennen kotiintuloaikaa - anteeksi nyt vaan, äiti!) Mutta urheilua meillä on aina katsottu.

Ilman kameroita, hidastettua kuvaa, selostusta, grafiikoita ja uusintoja suuri osa siitä, mitä nyt pidämme olympialaisissa jännittävänä, nousisi liian nopeasti muistiin. Mäkihyppääjän alastulo olisi kaikilla samankaltainen töksähdys. Maaliviivan ylitys olisi usein mahdoton tulkita. Televisio ei ainoastaan näytä urheilua, vaan se muokkaa siitä merkityksellistä.

Miettikää nyt vaikka miten tehokas hidastettu kuva on! Se eristää sekunnin murto-osat ja muuttaa ne kertomukseksi. Ilmassa leijuvasta atleetista tulee veistoksellinen. Suorituksen aikaisista ilmeistä tulee suorastaan eeppisiä, myöhemmin meemejä. Meidät kutsutaan tutkimaan lihasten supistumista, hengitystä, yksityiskohtia, joita liveyleisö ei voi nähdä. Tässä mielessä televisio tekee ammattilaiseksi paitsi urheilijat, myös katseemme. Kutsun itseäni usein ammattipenkkiurheilijaksi.

Selostus opettaa meille, mitä ihailla. Grafiikka mittaa ponnisteluja: väliaikoja, vaikeusasteita, historiallisia vertailuja. Opimme marginaalikielen. Lähetys myös estetisoi tapahtuman. Valaistus on harkittua. Kamerakulmat on valittu korostamaan symmetriaa tai nopeutta. Jopa yleisön reaktiot on kuratoitu. Alamme ymmärtää, että kymmenesosa pisteestä on joskus valtava, joskus taas ei. Televisiotuotanto kouluttaa meitä havaitsemaan urheilussa merkityksen siellä, missä kouluttamaton silmämme saattaisi nähdä vain lattean samanlaisuuden.

Samaan aikaan olympialaiset paljastavat suorituksen haurauden. Kaatuminen, vääränlainen hengitys, sekunnin murto-osa, bäng - ja kerronta muuttuukin täysin. Voitto ja pettymys paistavat rinnakkain, näkymättömillä reunoilla erotettuna, mutta yhä silti paljaalla silmällä havainnoitavana.

Ehkä juuri se pitää minut katsomassa jotain vuorihiihtoa tai parisuurpujottelua. Ei voitto, vaan julkisesti yrittämisen haavoittuvuus.

Olympialaisissa ja muissa antiikin urheilukilpailussa kunnioitettiin ennen kaikkea voimaa ja nopeutta, mutta ne kunnioittivat myös näkyvyyttä. Kilpaileminen tarkoitti riskin ottamista tulla nähdyksi, eikä se ole muuttunut. Mittakaava toki on. Siinä missä ennen tungeksittiin vieri vieressä tomun ja paahtavan auringon alla, nyt moninkertainen väkimäärä seuraa tapahtumaa omissa oloissaan, erillään. Mutta silti saman kuvan yhdistämänä.