Jälleen uusi olympiadi

Olen katsellut viime aikoina varsin paljon olympialaisia. Senhän ei pitäisi toki olla mitenkään yllätyksellistä tällaiselta penkkiurheilun ystävältä, mutta onhan se jollakin tavoin laiskaa ja jopa junttia. Kunnon ihminen on päivät töissä, eikä tuijota lumoutuneena lättänää valoneliötä. Kunnon ihminen ei toisaalta myöskään välttelisi gradun kirjoittamista näin suurella onnistumisprosentilla, joten en edes lähde yrittämään kenenkään huijaamista.

En katso olympialaisia enimmäkseen patrioottisissa tunnelmissa tai mitalinkiilto silmissä - arvelin ennen kisoja, ettei täältäkään saada mitalin mitalia. Mutta ilahduttavaa olla väärässä tässä asiassa. Se siitä mitalinkiillosta.

Suurin mielenkiinnon kohteeni on yksinkertaisesti paineenalaisten suorittamissa koreografioissa. Stadionithan edustavat modernia tulkintaa amfiteatterista; kollektiivisen huomion ympyrä keskittyy yksittäiseen suorittajaan, joka yrittää jotakin haastavaa ja tarkkuutta vaativaa. Tavallaan kauas on toki tultu antiikin Olympialaisista, kun oheisshow'lla on suuri rooli ja monen katsojan huomio herpaantuu älylaitteiseen tahi virvokkeisiin, mutta jatkumo on olemassa silti. Kokoonnumme katsomaan rajatun erinomaisuuden ilmentymää.

Myös helsinkiläisen nukkumalähiön sohvalta käsin kokemus on kovin intiimi.

Televisio tuo kameran tarpeeksi lähelle paljastaakseen atleettien hengitysmallit. Pikaluistelijan pohkeiden lievän vapinan starttiviivalla. Tapa, jolla hiihtäjät säätävät varusteitaan lähes rituaalisella toistolla, varmuuden vuoksi. Nämä eleet ovat pieniä, yksityisiä neuvotteluja mielen ja lihasten välillä, jotka nyt vain paljastuvat miljoonille.

Yle Areenaan vuodenvaihteessa ilmestynyt mainio Olipa kerran televisio avaa useammassakin jaksossa television roolia urheilun ammatillimistumisessa. Eritoten toisessa jaksossa puhuttiin kokonaisista televisiota katsovista sukupolvista, ja kuinka merkkitapahtumat vetivät kokonaisia perheitä ruudun ääreen. Noh minä en ollut televisiolla kasvatettu. Viikonloppuaamujen "pakollisille" lastenohjelmille joutui erikseen ansaitsemaan katseluluvan. Meillä lapset leikkivät ulkona, satoi tai paistoi. (Minä piilottelin kirjoja pyöräkellariin ja kävin tunkemassa naaman lumeen juuri ennen kotiintuloaikaa - anteeksi nyt vaan, äiti!) Mutta urheilua meillä on aina katsottu.

Ilman kameroita, hidastettua kuvaa, selostusta, grafiikoita ja uusintoja suuri osa siitä, mitä nyt pidämme olympialaisissa jännittävänä, nousisi liian nopeasti muistiin. Mäkihyppääjän alastulo olisi kaikilla samankaltainen töksähdys. Maaliviivan ylitys olisi usein mahdoton tulkita. Televisio ei ainoastaan näytä urheilua, vaan se muokkaa siitä merkityksellistä.

Miettikää nyt vaikka miten tehokas hidastettu kuva on! Se eristää sekunnin murto-osat ja muuttaa ne kertomukseksi. Ilmassa leijuvasta atleetista tulee veistoksellinen. Suorituksen aikaisista ilmeistä tulee suorastaan eeppisiä, myöhemmin meemejä. Meidät kutsutaan tutkimaan lihasten supistumista, hengitystä, yksityiskohtia, joita liveyleisö ei voi nähdä. Tässä mielessä televisio tekee ammattilaiseksi paitsi urheilijat, myös katseemme. Kutsun itseäni usein ammattipenkkiurheilijaksi.

Selostus opettaa meille, mitä ihailla. Grafiikka mittaa ponnisteluja: väliaikoja, vaikeusasteita, historiallisia vertailuja. Opimme marginaalikielen. Lähetys myös estetisoi tapahtuman. Valaistus on harkittua. Kamerakulmat on valittu korostamaan symmetriaa tai nopeutta. Jopa yleisön reaktiot on kuratoitu. Alamme ymmärtää, että kymmenesosa pisteestä on joskus valtava, joskus taas ei. Televisiotuotanto kouluttaa meitä havaitsemaan urheilussa merkityksen siellä, missä kouluttamaton silmämme saattaisi nähdä vain lattean samanlaisuuden.

Samaan aikaan olympialaiset paljastavat suorituksen haurauden. Kaatuminen, vääränlainen hengitys, sekunnin murto-osa, bäng - ja kerronta muuttuukin täysin. Voitto ja pettymys paistavat rinnakkain, näkymättömillä reunoilla erotettuna, mutta yhä silti paljaalla silmällä havainnoitavana.

Ehkä juuri se pitää minut katsomassa jotain vuorihiihtoa tai parisuurpujottelua. Ei voitto, vaan julkisesti yrittämisen haavoittuvuus.

Olympialaisissa ja muissa antiikin urheilukilpailussa kunnioitettiin ennen kaikkea voimaa ja nopeutta, mutta ne kunnioittivat myös näkyvyyttä. Kilpaileminen tarkoitti riskin ottamista tulla nähdyksi, eikä se ole muuttunut. Mittakaava toki on. Siinä missä ennen tungeksittiin vieri vieressä tomun ja paahtavan auringon alla, nyt moninkertainen väkimäärä seuraa tapahtumaa omissa oloissaan, erillään. Mutta silti saman kuvan yhdistämänä.

Vaikuttajan vastuu

Tutuntutun lapsi 11 vee oli kertonut, että hänestä tulee isona vaikuttaja. Oikeastaan hän aikoo aloittaa jo teininä. Tämä herätti minut jälleen kerran pohtimaan influensserikulttuuria. Voi olla että toistan itseäni, niin paljon olen tästä vuosien varrella jauhanut. Sosiaalisessa mediassa ja myös kasvokkain. Sori siitä!

Vaikuttajuus ei ole vain näkyvyyttä, vaan myös vastuuta. Erityisesti silloin, kun yleisössä on nuoria, vielä arvojaan ja identiteettiään rakentavia ihmisiä. Ei ole koskaan täysin neutraalia, millaista elämää esitellään, mitä pidetään tavoiteltavana ja mitä normalisoidaan. Silti tuntuu, että osa vaikuttajista ymmärtää roolinsa olla lähinnä peilinä itselleen. Sisältö keskittyy omaan ulkonäköön, jatkuvaan uuden tavaran hankkimiseen ja hyvin kapeaan käsitykseen onnistumisesta: ole kaunis, ole hoikka, ole haluttava, mielellään jonkun varakkaan rinnalla. Ansaitset vain ja ainoastaan tätä. Näin rakennettu viesti on yksinkertainen, mutta vaikutuksiltaan kovin raskas.

Erityisen ristiriitaiselta tuntuu, kun pinnallinen ja kulutuskeskeinen sisältö kehystetään satunnaisilla hyväntekeväisyystempauksilla tai puheella tärkeiden juttujen tukemisella. Kuten toteuttamalla kaupallinen yhteistyö luonnonsuojelujärjestön kanssa - miksi influensserille pitää maksaa siitä, että hän kertoo Itämerenkin olevan suojelun arvoinen? Hyvät aikomukset eivät itsessään riitä, jos arjen viesti kertoo aivan muuta. Chanelien keskeltä lausuttu huoli nuorten mielenterveydestä jää helposti ontoksi, jos samaan aikaan normalisoidaan epätervettä kehonkuvaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Monelle seuraajalle tällainen sisältö ei ole inspiroivaa vaan päinvastoin: se saa tuntemaan itsensä rumaksi, vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi. Ja juuri tässä kohtaa vaikuttajuuden vastuu konkretisoituu. Tämä ei taaskaan ole mitään ruman ihmisen kateellista pihinää. Mun mielestä kyse ei ole siitä, etteikö kauniista asioista tai estetiikasta saisi nauttia. Mutta kritiikin alaisena on se, mitä annetaan ymmärtää pidettävän elämän keskipisteenä ja millaista arvojärjestystä huomaamatta opetetaan.

Ehkä olisi aika kysyä useammin: vahvistaako tämä sisältö jotakuta vai kaventaako se normia? Antaako se tilaa monenlaisille tavoille olla ihminen? Vai pelkästään yhdelle; kiillotetulle, mutta monelle saavuttamattomalle ihanteelle.

Kuplassa

Olen eristänyt itseni muusta maailmasta. Tätä nykyä olen kovin yksinäinen. Päiväni kuluvat väitöskirjangradun parissa, pölyisillä sivuilla, kreikkalaisissa mielenmaisemissa, vieraissa kielissä, varhaisissa ajoissa ja turhassa taustatutkimuksessa. Tarvitseeko minun oikeasti opetella myös foinikiaa voidakseni ymmärtää arkaaista ja esiklassista sanastoa? Tätä nykyä en juuri poistu kotoa.

Gradukuplassa kärsin päivittäisistä päänsäryistä. Mielenterveyskävelyt ovat käyneet entistäkin tärkeämmäksi: saa liikuntaa ja raitista ilmaa. En mukamas ehdi nyrkin ja tietokoneen välistä kahden tunnin uimahallireissulle, mutta ehdin kävelemään päivittäin jotain kolmisen varttia. Usein nämä ovat ennemminkin pahan mielen kävelyitä: eihän tuo varsinaisesti mukavaa puuhaa ole, mutta se on tehtävä.

Kupliva luonteeni vaatii minua tematisoimaan näitä terveyskävelyitäni, jotta ne pysyisivät mielekkäinä. Yksi tapa on albumikävely: valitsen jonkin albumin jonka kuuntelen alusta loppuun, jonka jälkeen kiireen vilkkaa kotiin. Tykkään kuunnella musiikkia albumeittain, harkittuina kokonaisuuksina ja keskittyen. Viimeisimpänä taisi olla Fleetwood Macin Tango in the Night.

Toinen tapa on eksytyskävely. Uutuudenviehätys on minulle se kantava voima, joka innostaa tekemään asioita. Haluan nähdä kaiken! Otan siis bussin tai pari jonnekin vieraaseen paikkaan, jossa katselen uusia paikkoja ja yritän löytää takaisin kotiin. Olen käynyt jopa Espoossa!

Kuunteluun liittyen, en ole vieläkään oppinut juuri kuluttamaan podcasteja. Minä haluan puhua ihmisten kanssa kiinnostavista asioista, en kuunnella sivusta kuinka muut tekevät sitä! Näiden mielenterveyskävelyiden aikana tykkään toisinaan kuunnella jotain hömppäpodcastia. Ei sellaista asiaa, josta haluaisin itse keskustella, vaan nimenomaan hömppää. Jotakin pinnallista, materialistista, joka toimii kuriositeettina: tuollakin tapaa ajattelevia ihmisiä on. Edustan tässä varmaan just sitä ylimielistä ihmistyyppiä, joka katsoo hirveitä realityohjelmia siksi, että voi tuntea olevansa parempi ihminen. Ainakaan en ole tuollainen, ainakin minulla menee paremmin. Tarvitsen jotain todellista aivot narikkaan -sisältöä kaiken sen ajatustyön vastapainoksi. Vilpittömästi minua kuitenkin kiinnostaa, kuinka erilaisissa kuplissa ihmiset elävät. Ne saavat usein myös pohtimaan omia reaktioita ja ennakkoluuloja - välillä huomaa, että olisi itse toiminut samassa tilanteessa vielä huonommin.

Ehdoton suosikkini, varsinkin niinä pahan mielen kävelyinä on koirakävely. Katselen vähän sillä silmällä vastaan tulevia koiria, tulisiko vastaan ystävällisen näköisiä, lähestymishalukkaita koiria ja niiden haltijoita, joilta sitten kysyn saako koiraa tervehtiä. Tänä vuonna tutustumiskohteiksi on päätynyt muun muassa samojedinkoira, labbis, suomenajokoira, basenji, snautseri, kettuterrieri ja jokin lagotto-tyyppinen. Yhteistä monelle koiralle on ollut halu varastaa lapanen. Valitettavasti haluan käyttää omiani vielä itse, ulkona kun on nyt kovin kylmä. Pidän toppahousuja taivaan lahjana, vaikka oikeasti ne ovat lahja äidiltä.