Kuka on oikeasti kehopositiivinen?

Kehoni muuttuessa jotkut ihmiset ovat halunneet kirjoittaa tarinani uudelleen. Minulta kysytään joskus lempeästi, joskus kuitenkin syyttävästi, että olinko koskaan todella kehopositiivinen? Vai olenko vain luopio? Todistaako muuttunut kokoni, etten koskaan oikeasti uskonut sanoihini?

Suonette minun vastaavan tähän nyt tyhjentävästi: omalla kohdallani kehopositiivisuuden tunnustaminen ei koskaan ollut lupaus siitä, etteikö kehoni koskaan muuttuisi.

En ole yrittänyt rakastaa itseäni turhaan vain odottaakseni muutosta. Olen kehopositiivinen koska kenenkään ei pitäisi joutua ansaitsemaan ihmisarvoa. Ei painonpudotuksen kautta. Ei kärsimyksen kautta. Ei kurinpidon, rangaistusten tai tottelevaisuuden kautta.

Uskomukseni siitä, että lihavat ihmiset ansaitsevat normaalia kohtelua, ei mitätöidy, vaikka heidän kehonsa muuttuisivat. Muutos ei ole sama kuin petos. Mutta muutoksen ei pidä olla myöskään välttämättömyys. Ei mikään reunaehto tälle normaalille kohtelulle.

Olemassaolollani en ole täällä edistämässä painonpudotuskulttuuria. Ei minulla ole tarvetta kertoa, että elämä paranee, kun keho pienenee. En elättele turhia toiveita kutistumisen muodossa. Päinvastoin, tämä vuoristorata on tehnyt yhden asian tuskallisen selväksi:
Ongelma ei koskaan ollut minun kehoni. Ongelma on maailma, joka kohtelee lihavuutta luonnevikana ja hoikkuutta auvona.

Uskon edelleen, että lihavat ihmiset ansaitsevat kunnioitusta nyt, eivätkä vasta mahdollisen muutoksen jälkeen. Eikä terveydenhuollon pitäisi olla jollakin tapaa ehdollista painonpudotukselle. Kehot eivät ole argumentteja eikä näkyvyyttä pitäisi joutua ansaitsemaan.

Uskon myös edelleen, että kehopositiivisuus ei tarkoita hälläväliä-asennetta ylipainon suhteen, mutta painon ei pitäisi painaa tippaakaan siinä vaakakupissa, jolla punnitaan kuka ansaitsee ihmisarvoista kohtelua.

Uskon tähän omista kokemuksistani huolimatta ja varsinkin niistä johtuen.

Omistamisen illuusio

Omistaminen on statusjuttu. Kun lainaa jotain, antaa kuvan siitä, että ei olisi varaa omaan. Miksi muuten lainaisi? Tämän ajattelutavan soisi muuttuvan.

Meillä on auto yhteiskäytössä, koska appivanhemmat asuvat riittävän lähellä. Käytän autoa vain harvoin, enkä koskaan omatoimisesti, mutta puolisoni tarvitsee sitä monta kertaa viikossa jääkiekon takia. Ratkaisu on meille käytännöllinen, taloudellinen ja ekologinen, mutta tällainen yhteiskäyttö herättää joskus kummastelua ja jopa närkästymistä. Ikään kuin kyse olisi jostain väliaikaisesta järjestelystä, josta pitäisi pyrkiä siirtymään mahdollisimman pian oikeaan omistamiseen. Kyllähän nyt aikuisella pariskunnalla kuuluu olla oma auto, jos sellaista mihinkään tarvitsee!

Vuosia sitten, kun hehkutin Instagramissa kierrätyskeskuslusikkalöytöäni, minulta kyseltiin eikö käytettyjen lusikoiden ostaminen ällötä? Lusikkaa verrattiin hygieniatuotteeseen. Joo, meneehän se suuhun mutta sen voi myös puhdistaa. Kyse on metalliesineestä, joka kestää pesua ja aikaa! Toisin kuin moni uusi tavara. Esineet on tehty vanhastaan kestämään, mutta nykyaikana niihin kytketään ajatus kertakäyttöisyydestä. Tai omistajan hygieniatasosta.

Minulle käytettynä ostaminen ei ole pakon sanelemaa, vaan ihan tietoinen valinta. Se liittyy hitaampaan elämäntapaan, kestävyyteen ja siihen, etten koe tarvetta todistaa pärjäämistäni ainakaan materian kautta. Ei omistaminen tee kenestäkään itsessään arvokkaampaa - eikä lainaaminen kerro epäonnistumisesta.

Toivoisinkin, että ajattelumallimme muuttuisi. Että jakaminen, lainaaminen ja käytettynä ostaminen nähtäisiin merkkeinä järkevyydestä ja huolenpidosta, eikä puutteesta. Todellinen status tuskin määrittyy sillä, mitä omistaa. Ehkä enemmänkin sillä, kuinka vähän tarvitsee voidakseen elää hyvää elämää.

Kohtaaminen yössä

Tapasin kerran koulukiusaajani lahtelaisessa anniskeluravintolassa, mutta ei siitä sen enempää.

Tai jos kuitenkin sen verran, että...

"Kyllä sut vielä tunnistaa."

Kerroin kokeneeni myös ihan oikeaa väkivaltaa. Esimerkiksi eräässä kevätjuhlanäytelmässä, johon oli käsikirjoitettu tuuppimista. Itse esityksessä se tapahtui voimalla. Suunnittelematta. Yllättäen.

"Et voi sanoa, ettet olisi ansainnut sitä."

Minä olin paha suustani, myönnän sen. Kun fyysistä voimaa ei ole ikinä ollutkaan, sanan säilä on ainoa ase.

Sosiaaliset taidot ovat olleet vaikeita aina, myönnän senkin.

Mutta ansaitsinko?

Tämä palautti jälleen elävästi mieleeni sen, mitä tunsin ensi kertaa päästessäni muuttamaan Lahdesta pois. Helpotusta. Tunnen sen edelleen.