Junassa syötyä

Mua alkoi ihan naurattaa, kun selailin tämän viikon puhelinkuvia. Valtaosa niistä on tärähtäneitä ruokakuvia, kaikki otettu liikkuvassa Z-junassa. Mä reissaan viikoittain aika paljon Lahti-Helsinki-väliä, joten junanviemä tunti on hyvä käyttää syömiseen.

Tiedän, että moni kanssaihminen vihaa ja äklöää julkisissa syöviä ihmisiä, joten pyydän anteeksi. Jos mä en söisi junassa, mä en ehtisi syödä ollenkaan. Ja jos mä en ehdi syödä, musta saattaa tulla kiukkuinen, eikä silloin kenelläkään ole kivaa.

Mua alkoi myös naurattaa, kun mietin, että kukaan järkevä bloggaaja tuskin omistaa postausta viikon noutolounailleen. No, minä en ole järkevä bloggaaja.

Pulled Pork

Mun vanha hella sanoi sopimuksensa taannoin irti, joten uusi oli laitettava kovaan testiin. Mä en ikinä päässyt sisälle viime vuonna jyllänneeseen nyhtöpossutrendiin. Maistoin vain kerran-pari, kunnes sika tulikin jo korvista ulos.

Koska kaikelle pitäisi antaa useampi mahdollisuus, ja satuin saamaan läheiseltä maatilalta possunniskan, päätin tehdä itse oman kohupossuni. Varsinkin, kun mulle on sattuneista syistä eksynyt kotiin valmiita sämpylöitä, joista piti päästä eroon. Useimmiten mä leivon leipäni itse.

Tykkään muutenkin Slow Food-kokkailusta, joten nyhtöpossukin tehtiin ehkä jopa tavanomaista pidemmän kaavan kautta. Ensiksi hieroin sangen väkivaltaisesti possuun suolaa, paprikajauhetta ja pippuria. Tein isoon kannelliseen rasiaan marinadin hienonnetusta valkosipulista, soijakastikkeesta, dijonsinapista, tummasta siirapista ja omenaviinietikasta, ja annoin possun lillua liemessään jääkaapissa yön yli, reilu kahdeksan tuntia.

Seuraavana aamuna siirsin possun liemineen uunivuokaan, jossa se sai paistua vajaa seitsemän tuntia 125 asteessa. Kypsä possu sai vetäytyä vielä puolisen tuntia, ennen kuin aloin repimään. Revin possun vuoassaan ohuiksi säikeiksi kahden haarukan avulla, välillä ihan käsinkin, ja sekoittelin oman liemensä kanssa.

Itse sämpylöihin kasasin possun kanssa kaikkea sellaista, mistä pidän: vuohenjuustoa, punasipulia ja rucolaa. Käytin kastikkeena laiskasti valmiskastiketta, HP BBQ Woodland Smoke-kastiketta. Mulla on lähiaikojen tavoitteena syödä ruokakaapit täysin tyhjäksi, ja erinäiset pullonpohjat ja muut jämät on hyvä saada poiskäytetyksi.

MOOMIN by Ivana Helsinki

Mä olen lähipiiristäni se suurin muumifani, siitähän kertoo jo Mymmeli-niminen marrimaija. Mulle Tove Jansson on maailman suurin taiteilija, ja muumeja näkyy kotona niin sängyssä, astiakaapissa, siivouskomerossa kuin kirjahyllyssäkin. Silti mä suhtaudun melko ristiriitaisesti muumien överikaupallistamiseen. No, nyt taotaan kun rauta on kuumaa. Juhlavuosi ja vielä mitä...

Ivana Helsinki näki hypessä mahdollisuuden ja hyökkää lokakuussa Tokion muotiviikoille aikuisten muumivaatteiden voimin. Noin viidenkymmenen vaatekappaleen mallisto koostuu niin mekoista, neuleista, takeista kuin ylä- ja alaosista, asusteita unohtamatta. Osa kuoseista on Tove Janssonin käsialaa, osa Paola Suhosen.Pientä sneak peekia mallistosta on saanut bongailla pitkin viikkoa sosiaalisesta mediasta. Kampanjavideo julkaistiin eilen. Merta, mekkoja ja majakka - eihän tuosta voi olla pitämättä! Koostin postaukseen Ivana Helsingin Facebookissa julkaistuja kuvia suosikeistani.

Olen iloinen, että juuri Ivana Helsinki tekee tämän. Mä seuraan (saati ostan) laiskanlaisesti suomalaista muotia, Ivana Helsinki on se suurin suosikki. Mallisto on täyttä muumia olemalla Tove, ei olemalla painokoneen massatuotos. Ei brändättyä liukuhihnarättiä, vaan tribuutti taiteilijalta toiselle. Oikeasti, kenelle tulisi mieleenkään luoda muumipitsiä jos ei Paola Suhoselle? Ihastus on sen verran raju, että aion ostaa Ponygarden-malliston heppamekolleni kaverin muumimallistosta. Kuka arvaa mikä mekko siintää haaveissa?

Kuvat Ivana Helsinki 

Täydellisyydestä

Koska mä en voi olla täydellinen, voinko mä olla riittävä? Voinko mä olla mitään? Mikä riittää?

Noiden kysymysten syvissä pyörteissä mä olen viettänyt viime päivät. Koko kuluva syksy on ollut muutosten aikaa. Irtiottoja ja -päästöjä, joustamista, mukavuusalueelta poistumisia, rajojen rikkomisia ja heittäytymistä. Välillä voimien loppuminenkin on liipannut läheltä.

Vaikka sitä ei äkkivilkaisulla uskoisi, mä osaan olla vaativa perfektionisti. Tuhlaan energiaa kuunnellessani päänsisäistä ääntäni, joka kertoo, etten mä koskaan tule olemaan riittävä, vaikka tekisin mitä tai yrittäisin kuinka kovasti. Muille mä annan virheet helposti anteeksi, mutten itselleni. Näin syyskuun aikana sisäinen perfektionistini on nostanut päänsä mun fyysistä päätäni korkeammalle.

Omien vikojen, virheiden ja heikkouksien herrattareksi pääseminen on mulle vaikeaa. Vaikka katsoisi peiliin ja tiedostaisi täysin, että suurin vika löytyy itsestä, asian hyväksyminen ei meinaa onnistua. Ja itselleen on vaikeaa olla armollinen. Jos joskus onnistun jossakin, mä harvoin uhraan ajatustakaan hyvinmenneelle suoritukselle. En taputa itseäni olalle, en iloitse kuinka olen hyvä, upea ja mahtava. Totean korkeintaan, että noin se pitääkin suorittaa, virheettömästi, nyt eteenpäin.

Pahoja asioita sattuu, ja jokainen määrittää oman pahuutensa rajat. Pahan ei tarvitse olla median demonisoima sodan uhka, tai julma ja käsittämätön perhesurma. Pieni henkilökohtainen teko tai toteamuskin voi tuntua pahalta. Negatiivisuudet pitäisi vain käsitellä ja puhua läpi, niistä pitäisi yrittää päästä yli. Laskea se graniittilohkare pois sydämeltä, antaa oman olon olla helpompi.

Viime aikoina mun on ollut todella vaikea antaa itselleni lupaa valittaa, antaa lupaa epäonnistua, antaa armoa. Vielä vaikeampi on ollut antaa uusia mahdollisuuksia ja pyytää apua. Sitä ei saa pyytämättä. Ja apua ei osaa pyytää, jos ei ymmärrä sitä tarvitsevansa. Pitäisi uskaltaa näyttää omat heikkoutensa ja virheensä. Pitäisi uskaltaa hyväksyä oma epätäydellisyytensä. Onneksi tiedän, että mulla on lupa olla epätäydellinen itseni.

Mojito cheesecake

Anna toivoi multa nimipäiväkahvipöydässä esiintyneen mojitojuustokakun ohjetta. Resepti on sovellettu ruokala.netin reseptin pohjalta sopimaan romminystävän suuhun, sekä irtopohjakakkuvuokaan, joka on halkaisijaltaan 24 cm.

Pohja

250 g minttutäytekeksejä

40 g voita

Täyte

4 liivatelehteä

200 g maustamatonta tuorejuustoa

4 dl vaniljarahkaa

2 dl kuohukermaa

2 limeä

Minttusiirappi

1,5 dl sokeria

1 dl vettä

3 rkl rommia

1 vaniljatanko

tuoretta minttua

Leipominen kannattaa aloittaa minttusiirapin valmistuksella. Halkaise vaniljatanko ja kiehauta se kattilassa sokerin, veden ja mintunoksien kanssa (itse laitoin 6 oksaa.) Lisää rommi ja keitä miedohkolla lämmöllä reilut 15 minuuttia.

Murskaa keksit. Mä olen kokenut hyväksi tekniikaksi laittaa keksit muovipussiin ja rutistella ne rikki joko käsin tai kaulimella. Sulata voi. Sekoita keksinmurut voisulaan. Öljyä irtopohjakakkuvuoka kevyesti, ja painele seos vuoan pohjalle.

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Vaahdota vaniljarahka ja kerma sähkövatkaimella vaahdoksi. Sekoita maustamaton tuorejuusto joukkoon. Pese limet, raasta niiden kuoret ja purista mehut täytteen joukkoon. Sekoita huolellisesti.

Nosta minttusiirappi pois hellalta ja poista vaniljatanko ja mintunoksat. Esimerkiksi syömäpuikoilla poisto onnistuu näppärästi! Purista liivatelehdet kuivaksi ja liuota minttusiirappiin. Valuta minttusiirappi ohuena nauhana täytteen joukkoon, koko ajan voimakkaasti sekoittaen. Kaada täyte vuokaan keksipohjan päälle. Peitä vuoka kelmulla, ja hyydytä jääkaapissa yön yli.

Mä käytin rommina Havana Club Añejo 7 Añosia, vaalea rommi toimii ehkä jopa paremmin. Ainakin väristä tulisi kirkkaampi. Mä vain satun tykkäämään enemmän tummasta rommista. Kakku toimii varmasti myös ilman rommia, tällöin lisäisin siirappiin vielä ylimääräisen puoli desilitraa vettä.

Nimipäivät

Ainakin Iltalehden mukaan yhden iin Idat eivät omista enää ensinkään nimipäivää, vaan neljästoista yhdeksättä on pyhitetty vain meille Iidoille. Iltalehtihän on tunnetusti maailman luotettavin ja puolueettomin uutislähde, mutta saatoin vähän iloita yhden nimen nimipäivästä.

Sunnuntaina siis vietettiin mun nimipäiviä. Tarjolla oli tänä vuonna ruma kattaus: sipulipiirakkaa, paria sorttia keksejä, mojito-juustokakkua ja kinkku-juustomuffinseja. Ruma paitsi siksi, että punasipulit ottivat vähän liikaa väriä, myös koska muffinsseista ja kekseistä tuli kiireessä erittäin epämuotoisia. Ja lautasliinat loistivat poissaolollaan, eikä mun symmetriatajulla tehdä mitään kivaa mintunlehdistä. Tärkeänä juhlapäivänä kannattaisi ehkä herätä aiemmin kuin kymmeneltä. Toisaalta, en edes muista milloin olisin viimeksi nukkunut noin myöhään. Hyvä uni kun on kultaakin kalliimpaa.

Vanhemmat poislukien, mulla käy sukulaisia kylässä kutakuinkin kerran vuodessa. Juurikin näin nimipäivillä. Kun on syntynyt jouluaattona, syntymäpäivät jäävät useimmiten sen joulutohinan alle, ei silloin kukaan ehdi kyläilemään. Pian kahdenkymmenenkahden vuoden kokemuksella en voi suositella kenellekään jouluaattona syntymistä.

Mä olin pukeutunut kuulemma jopa pelottavan konservatiivisesti. Tollanen suora ja lyhyt mekko ei ihan vastaa mun käsitystä konservatiivisesta, mutta makuja kun on monenlaisia. Ensi kerralla pitää varmaan laittaa päälle jakkupuku. Rusettimekko on itävaltavanhempien ostama joululahja.

Fool's gold

Teenage Fanclub - Everything Flows

Huhheijakkaa, tämän postauksen poseeraukset näyttävät totuttuakin eeppisemmiltä. Kameran edessä oleminen on yksi niistä lukuisista asioista, joita en vain osaa. Poseeraus on aina mulle sellaista henkinen pissi housuissa-meininkiä, ensimmäisen kuvan perusteella voisi luulla sen olevan tällä kertaa myös fyysistä. Photobombaava kauniin oranssi kissa on nimeltään Viiru.


Parhaimmat vaatekappaleet ovat usein niitä, joista ei osaa äkkiseltään sanoa ovatko ne ihania vai hirveitä. Rakastin lapsena kiiltävää kultaista tikkitakkiani. Se oli niin tyylikäs ja suorastaan kuninkaallinen. Käytin sitä melkein jokaisissa juhlissa, esimerkiksi räväkänretliinin vekkihameen kanssa, neljä saparoa päässä. Kampaukset ja vaatteiden yhdistely ovat aina olleet vahvimpia puoliani.


Olin ihan myyty, kun bongasin tuon kultaisen löysän ja ohuen takintapaisen henkkamaukan poistoista. Ensireaktio oli hyi kauhistus, jonka jälkeen tuli pohdinta: toihan voisi näyttää tosi makeelta päällä. Myyty kymmenellä eurolla.

Hiusviha

Syksy on negatiivisuuden ja masentelun aikaa. Koska mä olen luonteeltani muutenkin pessimistisrealistinen, pikkuasioista angstaaminen sopii mun syksyyn kuin isi äitiin. Ja erityisesti tänään mua raivostuttaa suunnattomasti mun omat hiukseni. Tekisi ihan mieli leikata ne pois ja kutoa niistä rukkaset.

Hiukseni ovat luonnostaan vaaleat, ohuet, lasimaiset ja erittäin helposti takkuuntuvat. Harjata saisi vähintään tunnin välein. Vajaa kaksi kuukautta sitten mun hiuksia kerrostettiin voimakkaasti, ja nyt malli on ylikasvanut sekä vaikea. Mun hiuksissa on tasan kolme kampausvaihtoehtoa, joilla voi lähteä julkisille paikoille: ylikasvanut debbieharry, ylikasvanut debbieharry otsatukka jonnekin päin, sekä geelillä/lakalla/vahalla/muulla saatavilla olevalla hiustuotteella sliipattu wetlook-poninhäntä. Jokainen "kampaus" kuitenkin latistuu muutamassa tunnissa, vaikka uittaisin pääni saavillisessa lakkaa. Kotona hiihdän aina tukka päätä myöten valuen.

Mä en osaa tehdä hiuksilleni melkeinpä mitään. Multa löytyy suoristusrautaa, minisuoristusrautaa, kreppirautaa, lainerautaa, piippausrautaa, ilmakiharrinta ja kiharruspuikkoa, mutta en jostain syystä saa millään näistä symmetristä ja tasapainoista lopputulosta. On pinniä, pantaa ja ponnaria. En osaa väkerrellä mitään hienoja kiertolettejä ja punoksia, mun kädet ei vaan taivu. Ei, vaikka vielä pari vuotta sitten pystyin laittamaan jalat niskan taakse ja punnertamaan siitä käsilläseisontaan. Epästandardipituisista hiuksistani ei saa tehtyä edes nutturaa, vaikka olisi apuna mitkä tahansa valkit, välkyt ja donitsit.

Kaksi vuotta sitten mä tein aikuisikäni suurimman hiusvirheen värjätessäni hiukseni tummaksi. Vaikka käytännössä kaikki kehuivat, kuinka tumma pukee mua niin hyvin ja tekee musta kypsemmän ja fiksumman näköisen, tumma tukka ei ole mua varten. Reilussa vuodessa olen saanut lähes koko tukan takaisin luonnolliseen väriinsä. Mä en halua enää ikinä värjätä, mä en ole syntynyt tummaksi. Miksi mun pitäisi näyttää älykkäämmältä kuin mitä oikeasti olen?

Mun ideat on ihan nollissa. Rakkaat vakiokampaajani eivät tykkää vapaat kädet muttei väriä-ehdotuksistani, pitäisi aina olla jotain osviittaa. Mä en tiedä enää, millä voisin pelastaa pääasiani. Tietääkö joku muu?

So it began

Kuvat on Lotan ja Leenan ottamia, mä olin huono ja väärinvarustautunut.

Ristiriitaisin tuntein hyppäsin eilen Jaffalle KHL-kiekkoilun pyörteisiin. Mielessä oli niin paljon asioita mitkä ovat kerrassaan huonosti, mistä en tykkää. Kaiken kun pitää aina tapahtua mun mielen mukaan. Tyyneys ja huolettomuus iski vasta kun Antti-Jussi Niemi katsoi muhun kertoen äänettömästi että ei mitään hätää. Samoin kävi muuten viime kauden kotiavauksessa. Jormanpoika Niemi on mun henkilökohtainen zen.


Mä tiedän rakastavani tota seuraa. Huomasin sen, kun alkuesittelyjen ja Maamme-laulun (ja Valko-Venäjän nälkävuoden pituisen kansallislaulun) aikana alkoi erinäisistä syystä itkettää. Ja mä tunsin. Tunsin iloa tehdystä maalista, inhoa jonkun pelatessa häpeäksi numerolleen, raivoa typerästi pelatusta tilanteesta, vahingoniloa vahinkojäähystä. Jokerit ei ole mulle ihan sama, eri tunteet osoittavat rakkauden. Mun ei tarvitse rakastaa koko joukkuetta, mutta mä voin rakastaa kokonaisuutta.


Pelillisesti itse ottelu oli liiankin tuttua Jokerikiekkoa. Vaikka miehistö on melkein kokonaan vaihtunut, taika taitaa olla siinä logossa. Hallitaan kiekkoa, mutt a haetaan liian hienoa ja monimutkaista. Mikään ei meinaa mennä sisään. Vastustajan harvoista tilanteista tulee taas lähes poikkeuksetta maali. Jos me tehdään maali, maalin jälkeinen pelaaminen vedetään läskiksi. Ei mitään uutta Arenan kirkkaiden valojen alla.


Lisämausteensa tuo kerrassaan pelottava maalivahtikaksikko. Eilen tolppien välissä pönötti säkillinen apulantaa, eikä luottoa toiseenkaan veskariin löydy. Luottamus pitää ansaita. Ihan oikeasti, mun pieni ja sievä Volta-imurikin olisi luultavasti taannut Jokereille voiton eilen. Siinä on sentään pyörät, se liikkuu.

Well, well, wellies

En varmaankaan ole ainoa, josta tuntui viime viikolla, että ulkona sataa jatkuvasti. Vaikka tälle viikolle onkin luvassa mitä todennäköisimmin vuoden viimeiset paljaat sääret-kelit, kyllä ne sadesäät palaavat. Luultavasti korkojen kera.

Sitä on syksy, kolikolla on kääntöpuolensa. Mä esimerkiksi rakastan suuresti sateen tuoksua, alennusmyyntejä, pähkinöitä, kynttilänvalon täyttämiä pimeneviä iltoja, värikkäitä lehtiä, lievästi kirpeää ulkoilmaa, kaakaota ja teetä. Noista nauttiakseen joutuu kuitenkin kestämään ainaista sadetta, sisälle kulkeutuvaa kuraa, flunssakausia ja syksyn mukanaantuomaa väsymystä.

Mä en ole koskaan ollut mikään kumpparityttö, mulla ei ole varmaan kahdeksaan vuoteen ollut kumppareita jalassa. Mutta oikeastaan jo kolme syksyä takaperin ymmärsin, että kumisaappaat ovat pakollinen hankinta, jos asuu Suomessa, ja tahtoo syysaikaankin poistua toisinaan neljän seinän sisältä. Silti vasta viime viikolla päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja pistää stopin märissä kengissä rämpimiselle. Tilasin vihdoin ja viimein parin saappaita. Syksyllä 2014 mulla on oikeus olla kuiva.

Mulla oli suuri dilemma väriä valitessani, superkiiltävät palopostinpunaiset kun näyttivät niin houkuttelevalta. Päätin kuitenkin valita käytännöllisemmän väriset. Mikäpä muu voisi olla käytännöllisempi väri kuin musta? Voi olla, mikäli säätila vaihtuu kestosateiseksi, että tänä syksynä juuri muita kenkiä mun jalassa näe.