On Love Street

The Doors - Love Street

Mä ehdin jo viikonvaihteessa julistaa kevään alkaneeksi, mutta totuus iski vasten kasvoja tänään satamassa hyytävän tuulen muodossa. Tähän kun yhdistää lahtelaiset yksitoista lämpöastetta, tekee mieli haudata ne keväisimmät vaatteet takaisin kaapin syövereihin.

Käytiin satamassa kahvittelemassa kummitädin syntymäpäivien kunniaksi. Kahvila Karirannan parsakaali-fetapiirakka on jotain todella hyvää, syön sitä käytännössä aina kyseisessä kahvilassa käydessäni. Satamassa oli tänään lintuilta, ja havaitsin hyvin, että peruskoulun lintutunneilta ei ole jäänyt paljoa päähän. Vedin linnuntunnistusvisassa tyylipuhtaasti 0/7 oikein, tunnistin kyllä, että kuvissa on joku pöllö, jotain lokkeja ja joku uikku, mutta tarkempi lajimäärittely ontui.

Parsateema jatkui myös kotona, tosin ihan parsa-parsana. Roomanreissun jälkeen olen vain käväissyt nälän tullen ostamassa sitä mitä mieli tekee, varsinainen ruokavarastojen täyttäminen on unohtunut. Tänään ostin kahden euron parsanipun. Tankoparsan kuoriminen, keittäminen ja syöminen antoi mulle henkisesti köyhät ja ennenkaikkea lapsenomaiset Jone Riksusta-fiilikset. Parsan ohella perinteisesti syötävän hollandaisekastikkeenkin yritin ammattilaista konsultoiden tehdä itse. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin onnistunut, vähän liian sitruunaista ja vetistä. Seuraavalla kerralla tyydyn kaupan pussisoossiin, mä en ole mikään kastikemestari.

Tänäänkään ei ollut ihan mun naamapäivä (sen ilmestymistä odotellessa), tosin kameran edessä oleminen ei ole ikinä ollut mulle luontevaa. Takki on äidin vanha, 70-luvun puolivälistä. Äidillä on ollut kiva tyyli nuorempana, olen ominut kymmenittäin äidin vanhoja, hyvin kestäneitä vaatteita koko ikäni. Viime vuosina vähän enemmänkin. Ei se niillä kuitenkaan enää mitään tee.

Lahti on rakastuneiden kaupunki.

I fell in love at the seaside

The Kooks - Seaside

Vaikka tänään ei ole mikään throwback thursday, haluan palailla ajassa vähän taaksepäin. Mun Itävaltasisko (ilman biologista yhteyttä) ja -kaveri kävivät viikko sitten parin päivän visiitillä Helsingissä. Mun tehtävänä oli toimia turistioppaana, joka oli yllättävän hankala haaste. En mä osaa katsella Helsinkiä turistinäkökulmasta. Sisko onneksi tiesi itse haluavansa Lintsin Sea Lifeen, jossa käytiin sunnuntaipäivän aikana kahdesti - aamupäivällä ja ennen sulkemista. Mikäs siinä jos tykkää kaloista.

Oon muuten aina todella onnistuneen näköinen valokuvissa, varsinkin toisten ottamissa. Tukkakin oli aamulla ihan kiva, mutta Helsingissä tuulee käytännössä aina. Turistiurpoilu oli hyvää harjoitusta ja tuntumanhakemista mun Rooman reissua varten, siellä joutuisi kuitenkin suunnistamaan ja kipittelemään. Koska mun aikataulumuisti on hyvä kävellen näkee paikkoja paljon paremmin, päädyttiin marssimaan Kansallisoopperalta Töölönlahden kautta ylös Linnanmäelle.

Koska haluttiin hoitaa safkaaminen halvalla, mentiin Vapianoon. Mä en henkilökohtaisesti oikein tykkää konseptista, jossa ruuan joutuu metsästämään itse, vaan nautin siitä pöytääntarjoilusta. Mutta vaihtelu on hyvästä toisinaan. Mä valmistauduin Italianmatkaan pitsalla. Sisko otti samaa ruokaa, koska me molemmat rakastetaan rucolaa, ja tossa sitä oli ihan reippaasti.

Ja koska mun turistioppaan taidot on hyvin rajalliset, päätin viedä tytöt mun lempipaikkaan Helsingissä. Lahdenpoukamaan lounais-Suomenlinnassa. Yksi mun legendaarisista lausahduksista Itävallassa oli, että rakastaisin tätä maata vähän enemmän, jos joku vain siirtäisi sen meren rannalle. Moni itävaltalainenkin on samalla linjalla. Viihdyttiin useampi tunti merelle tuijottaen ja jutellen. Olin iloisesti yllättynyt, että mun saksan puhetaito ei ole haihtunut minnekään noin vuoden puhumattomuuden jälkeen. Ikävä paikallisia ja maata kohtaan ei lievittynyt yhtään, päin vastoin. Nyt se on mun vuoro lähteä Itävaltaan.

When in Rome

Pari kertomusta kohtaamisista roomalaisten kanssa. Vaikka mä olen aiemmin saanut tutustua moniin italialaisiin, laziolaiset ovat mulle vähän vieraampaa rotua. Muutaman päivän katsaus opetti, että paikalliset ovat lähes poikkeuksetta vilpittömän ystävällisiä ja auttamistahtoisia.

Maanantaina Cavourin tuntumassa metrotunnelissa oli sattunut tulipalo, savua levisi pitkän matkan päähän kadulle ja kokonainen kadunkulma oli eristetty. Käveltiin palopaikan ohitse, palomiehiä ja poliisiyksikköjä oli kymmenittäin. Mä jämähdin tuijottamaan jälkisammutustöitä ehkä vähän pidemmäksi aikaa kuin olisi normaalia, koska yksi palomies kipitti mun luokseni taputtelemaan rohkaisevasti olalle ja kertoi, että ei hätää, tilanne hallinnassa eikä palo ole levinnyt, mitään myrkyllistäkään ei ole palanut eikä ole mitään syytä pelätä. Ei mua pelottanut, mutta kiitos tiedosta!

Keskiviikkoiltana käytiin katsomassa auringonlaskua ja maisemia Gianicolo-kukkulalla. Giuseppe Garibaldin aukiolla oli muutamia turistikojuja, ja yhdessä baarin oloisessa myytiin proseccoa kolmella eurolla. Kojusta annettiin lasin kylkeen kaksi kulhoa pähkinöitä ihan ilmaiseksi, ilmeisesti johtuen siitä, että päivä oli pitkälti lopussa ja halusivat ylimääräisistä roippeista eroon. Sain myös luvan mennä lasikippojen ja kuppien kanssa kauemmaksi muurille istumaan. Ja koska mun sangen pienet kaksi kättä, skumppalasi ja kaksi kulhoa on lähes mahdoton yhtälö, baarin toinen työntekijä lähti kantamaan niitä mun kanssa suorastaan hävettävän kauas muurin reunalle. Kieltäytyi vielä tipistä mokoma.

Yritettiin epätoivoisesti päästä Vatikaaniin peräti kahtena päivänä. Tarkoituksena oli mennä vain Sikstuksen kappeliin freskoja katsomaan. Keskiviikkona paavi päätti varastaa show'n. Ilmeisesti minä ja äiti oltiin ainoat Vatikaaninvierailijat, jotka eivät tienneet, että paavi pitää keskiviikkoisin jonkun aukiollakiertelemistilaisuuden ja saarnan. Väkeä oli enemmän kuin vesikauhuisia supikoiria Venäjällä, mutta ei silti osattu aavistaa mitään. Luultiin, että kyseessä on kasa uskontohörhöjä, jotka leiriytyvät aukiolle nähdäkseen, josko paavi vilkuttaisi jonain hetkenä jostakin parvekkeelta.

Mä havaitsin lähes lapsenomaisesti riemuiten, että Pietarinkirkon aukiota reunustavat pylväät on merkitty roomalaisin numeroin, ja havaintoni huvitti suuresti nuorta pappia. Hän vihjasi meille, että kannattaa mennä aukiolle seisomaan, ja ohjasi meidät aitaukseen, jonne olisi virallisesti päässyt ilmeisesti vain Vatikaanivaltion audienssilla. Pian itse paavi saattueineen tuli kansan keskuuteen kiertelemään vaunuilla, ja jakeli jotain take away-kahvin näköisiä pöniköitä onnekkaille uskovaisille. Mä näin paavin lähimmillään ihan muutaman metrin päästä, mutta kahvikupit jäivät arvoitukseksi.

Ei pelkkää hyvää ilman kielteistäkin, mun shoppailuinnostus kuoli käytännössä alkuunsa saatuani ensimmäisessä vaatekaupassa asiallisen ja ystävällisen vastaanoton. Astuttuamme erääseen kohtuuhintaiseen amerikkalaisketjuliikkeeseen sisään, nenänvarttaan pitkin koko maailman näkevä myyjä vastasi mun tervehdykseen, että meillä ei ole tuon kokoisille mitään, kiitos ja näkemiin. Eli katseleminenkaan ei ole sallittua, ellei ole nollakokoa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ollut joku via Condottin naamarajallisista luksusliikkeistä (tosin Pradan liikkeestä tultiin ihan kadulle tuomaan hajuvesinäytettä), mutta että tavallinen pikkuliike lähiössä... Vaatekauppoihin en uskaltanut enää Roomassa mennä.

Urbs aeterna

Äiti ja minä lähdettiin viettämään aftereasteria Roomaan. Ei välttämättä mikään järkevin ajankohta, kanssaturisteja on enemmän kuin sardiineja Välimeressä. Huomispäivän ohjelmana piti olla Vatikaani, mutta hotellin nainen varoitteli vähintään neljän tunnin jonotuksesta vaikka lähtisi aamulla aikaisin. Saa nähdä jaksaako matkakumppani jonottaa, itsekään en ole mikään pitkäjänteinen odottelun ystävä. Johan siitä kertoo tämä äkkilähtökin.

Mä olen aina ollut todella huono pakkaaja. Kaikkea mukamas tarvitsisi. Esimerkiksi Itävaltavuoteen lähdettiin kolmella täydellä matkalaukulla. Ja pari joulua sitten olin viikon Teneriffalla, mukana kuudet kengät. Niistäkin neljät olivat korkkarit, maailman ihanteellisimmat rantakengät. Tällä kertaa mun laukku näyttää ihan kohtuullisesti pakatulta.

Jos makuero lehmä- ja puhvelimozzarellan välillä on kuin yöllä ja päivällä, campanialaista puhvelimozzarellaa maistaessa lennetään jonnekin ajattomaan avaruuteen. Mentiin syömään legendaarista hyvän ravintolan löytämiskaavaa hyväksikäyttäen: paikkaan mikä on sivukadulla, ja missä on paljon paikallisia. Löydettiin taverna lehtiterassilla ja naapuripöydässä istui äänekäs perheyhteisö, joten pieleen ei voitaisi mennä. Kaikki meni putkeen, myös mun mereneläväpasta oli maailman parasta. Syön aina ulkomailla mereneläviä yli äyräiden, mikäli meri on kohtuullisen lähellä. Mun pastan proteiinit olivat kuulemma lähtöisin kolmenkymmenen kilometrin päästä Ostiasta.

Tänään oli Rooman 2767. syntymäpäivä, ja eksyttiin ihan sattumalta Circus Maximukseen kesken koko kansan synttäribileiden. Ensiksi oli jotain kansantansseja, sitten maailman pitkäveteisin parinsadan osallistujan loppusota, selostettuna italiaksi joka on mulle ihan käsittämätön kieli. Mitään ei ymmärretty, mutta synttäreiden kunniaksi ostettiin jäätelöä.

Ostern

Lankalauantai oli täällä Lahdessa nätti ja aurinkoinen, joten mä päätin lähteä viettämään sitä landelle äidin luokse. Mymmelikin nautti silminnähden saadessaan ulkoilla vapaasti kuivalla pihalla. Mymmeli on siitä typerä kissa, että se pysyy aina näköetäisyydellä talosta, vaikka vieressä olisi metsää, lätäkköä ja vaikka mitä jännittävää. Eikä se pyydystä mitään heinäsirkkoja isompaa, ja tulee kutsuttaessa luokse.

Avattiin terassikausi syömällä. Mun teki mieli perinteistä pääsiäisruokaa, lammasta, uunijuustoa ja suklaata. Tämä oli se pääsyy käväistä äidin luona, juhlaruokatraditioista on aina ennen pidetty kynsin hampain kiinni. Nyt namit jäi saamatta ja me grillattiin. Ja lihakin oli poroa. Kai ne perinteet on tehty rikottavaksi.

Niittishortsit

Joskus vuonna jalmari ja käpy näin Weheartitissä shortsikuvan, joka vei multa sydämen ja parit yöunetkin. Metsästin aikani noita niin Runwaydreamzilta kuin jonkun kotiaskartelijan tekeminäkin Etsystä ja ties mistä kera kirahvein, kissain ja koirain. Yritin nakittaa askartelutaitoista ystävää tekemään mulle tollaiset, ja lopulta unohdin. Sitten, farkkuvarastoani karsiessa muistin taas nuo yhden ajan rakkausshortsit ja päätin, että minä ite. Ihan hyvä saavutus kun ottaa huomioon, että mä olen kärsimätön, taiteellisesti lahjaton ja ompelutaidoton.

Näihin tarvittiin uhraamiskelpoiset farkut, kloriittia, sadan niitin pussi, vasara, sakset, ämpäri ja ratkoja. Unohdin kuvata kaikki välivaiheet, joten yritän selittää mitä tein. Tekojen selittäminen jälkeenpäin on usein vaikeaa, mutta kysymykseen miten? on helpompi vastata kuin kysymykseen miksi?

Ensiksi leikkasin lahkeet omille muodoilleni siveellisimpään mahdolliseen minimittaan, eli mikroshortseista ei ihan vielä puhuta. Ja ratkoin noi järkyttävät oranssit takataskutikkaukset pois. Koska halusin shortseista vaaleat, höläytin ämpäriin aimo annoksen kloriittia ja shortsit perään vaalentumaan.

Puolentoista tunnin kloriittiliotuksen jälkeen pikapesu (mun pesukoneen pikapesu kestää sata minuuttia...) ja lahkeetkin rispaantuivat just niinkuin piti. Kokemuksen vähemmän matala mutta sitäkin syvempi rintaääni nimittäin kertoo, että kun alkuun on päästy, jatkossa rispaantumista ei pysäytä mikään. Ratkoin takataskusta yhden sivun, ja ompelin reunaan taitoksen.

Niitit tekivät pahaa jälkeä käsille, mutta kuten tatuoimisen ja synnyttämisenkin kanssa: joutuu kärsimään, jos haluaa lopputuloksen olevan hieno ja mieleinen. Olin lukenut jostain niksipirkasta, että vasaran kanssa niitit saa helpommin läpi farkkukankaasta. Myytti murrettu, kiinnitin viisi niittiä vasaralla ja hajotin kaksi, loput painelin omin pienin kätösin.

Multa puuttuu käytännössä täysin avaruudellinen hahmotuskyky ja symmetriataju. Yritin perfektionismipuuskassani noin neljä tuntia kohdistaa niittejä suoraan, jonka jälkeen ajattelin, että olkoot ja annoin niiden mennä vinksin vonksin vähän vähemmän sinnepäin. Tuskin kukaan tulee vatupassin kanssa mun takamustani mittailemaan. Jos tulee, toivotan hauskoja mittailuhetkiä!

Yllättävää kyllä, niittitakataskun kanssa istuminen ei yhtään satu pyllyyn. Lempparishortsit done, pääsisipä vain pian käyttämään niitä. Onneksi kesä on jo jollakin ovella. Toivottavasti löytää tiensä pian tänne.

Essen

Ruokapainotteista postausta, taas. Sori. Mä tykkään höpöttää ruuasta, koska se on erittäin lähellä sydäntäni, ja muutenkin olennainen osa melkein kaikkien elämää. Jokainen ihminen syö joskus. Toinen syy on se, että en muista koskaan räpsiä muita kuin ruokakuvia. Pitäisi varmaan tehdä parannus.

Tänään aamupala oli nestemäinen. Olen koukuttunut smoothieisiin, koska legendan mukaan hedelmät ovat terveellisiä, mutta mä en osaa muista syödä niitä. Tekisin smoothieni muuten vaikka itse, mutta koska mun keittokomero on kooltaan noin puolitoista neliömetriä, omaa blenderiä en ole raaskinut ostaa. Vie liikaa minimaalista tilaa, joten tehdään syntiä ja ostetaan valmissmoothiet kaupasta. Kivannäköiset pakkaukset on mulle vähän sellainen akilleen kantapää, joten olin käytännössä pakotettu ostamaan tota teetä missä sievä lohikäärme hengailee kukkasten kanssa kauniinvärisessä pakkauksessa.

Kesän ja talven rajaviiva on sellainen veteenpiirretty. Mä en ole koskaan selvittänyt tarkempaa määritelmää, se on joskus keväällä, riippuen säästä ja fiiliksestä. Koska eilen oli aurinkoinen, lämmin ja nätti päivä, päätin, että Johannan kanssa syödyt jäätelöt olivat ne kesän ensimmäiset. Vaikka syötiinkin ihan sisätiloissa. Mä valitsin Piña Colada- ja Mojitojäätelöä, huomaa hyvin, kuinka Karibia ja rommi pyörivät mielessä. Mulla oli aamukahvit vielä juomatta kolmelta iltapäivästä, koska en raaski keittää ikinä kotona kahvia pelkästään itselleni. Otin lattea.

Varmaan kaksi kuukautta jatkunut intensiivinen vuohenjuustokausi ei näe loppua. Ja koska pyrin syömään vähintään yhden aterian päivässä salaattina, vuohenjuustosalaatteja on syöty toistakymmentä lyhyen ajan sisään. Jaksoin pitkästä aikaa keitellä kasaan balsamicosiirappiakin, se on niin hyvää (vaikkakin epäterveellistä) paistetun juuston kanssa. Halloumi ja balsamicosiirappi on ihan kuningasluokan yhdistelmä! Viime kesän söin kana-caesarsalaattipainotteisesti ja kyllästyminen tapahtui jo heinäkuussa, mutta vuohenjuustosalaatti jatkaa eteenpäin porskuttamistaan mun vakioruokalistalla. Katsellaan kuukauden päästä, maistuuko vielä.

Parempi avokadopasta

Kerrassaan ylimielinen otsikko, mutta tälle on syynsä. Kokkasin the avokadopastaa ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, hypetyksen ollessa kuumimmillaan. Petyin, pasta ei maistunut mitenkään maailmaamullistavan ihmeelliseltä eli mulla on varmaan suussa jotain pahasti vialla. En kuitenkaan ollut mielipiteeni kanssa yksin, jokainen konsultoimani ystävä, sukulainen ja puolituttu on ollut sitä mieltä, ettei pasta täyttänyt odotuksia. Koska mä tykkään avokadoista, päädyin varioimaan soossista enemmän oman makuni mukaista.

KAHDELLE:

2 avokadoa

1 lime

80 g pecorinoa

1-2 valkosipulinkynttä

1/2 ruukkua basilikaa

kourallinen pinjansiemeniä

1 rkl oliiviöljyä

mustapippuria

pastaa

Avokadojen tulee olla kypsiä, eli hellästi painaessa avokadon tulisi antaa joustavasti periksi. Toinen keino on nypsäyttää "nuppi" avokadon päästä pois kuten täällä, mutta mä törmään kaupoissa usein jo valmiiksi nypittyihin avokadoihin.

Halkaise avokadot, poista kivi ja kuutioi ne kuoressaan vetämällä pysty- ja vaakasuoria viiltoja voiveitsellä. Koverra ristikoidut avokadot suoraan tarjoilukulhoon, ja purista limetinmehu päälle.

Raasta juusto. Tollaisen määrän raastaminen on sangen pitkäjänteistä hommaa, eli jos on kärsimätön kuten minä, suosittelen valmista raastetta. Pecorinon voi ihan hyvin korvata parmesaanilla joko kokonaan tai osittain, mä yritän välttää ruokavaliossani lehmänmaitotuotteita jonka takia käytin pelkkää pecorinoa.

Hienonna basilikanlehdet, pinjansiemenet ja valkosipuli todella pieneksi. Valkosipulia voi laittaa oman maun mukaan, kuitenkin kohtuuden muistaen. Tämähän on avokadopastaa eikä valkosipulipastaa. Mä tykkään valkosipulista, joten laitoin kaksi kynttä.

Sekoita juustoraaste, hienonnetut basilikat, pinjansiemenet ja valkosipulit avokadojen joukkoon. Lisää öljy ja pippuri. Anna tekeytyä jääkaapissa noin 15 minuuttia.

Pastan keittäminen kannattaa ajoittaa siten, että kypsän pastan ehtii sekoittaa kuumana tekeytyneen kastikkeen joukkoon. Keitä pasta voimakkaasti suolatussa vedessä al dente, eli noin 80% suositellusta keittoajasta.

Ota talteen puolisen desiä keitinlientä, ja valuta pasta. Kaada niin pasta kuin liemikin tarjoilukulhoon ja sekoita. Mä sain toisen ruokailijan, joten siirsin puolet kastikkeesta toiseen kulhoon, johon sekoitin puolet pastasta. Jos tykkäät koristella ruokaa, koristele! Itse vedin varman päälle, ja halkaisin vain kirsikkatomaatin ja nypin pari lehteä basilikaa, jotka asettelin annoksen pinnalle.

8

Eilen oli Teemu Selänteen viimeinen runkosarjapeli. Mä olin viikonlopun jälkeen rättiväsynyt ja univeloissa, ikinä ei ole ollut yhtä vaikeaa herätä keskellä yötä katsomaan änäriä. Vaan ei tollasta spektaakkelia voi jättää välistä! Mä olen yrittänyt opetella syömään terveellisesti (suomeksi: laihduttaa) joten tein pitsaa ilman juustoa kaapin ja pakastimen aarteista. Täytteenä kebablihaa, sipulia ja chiliä, tomaattikastikkeen jaksoin keittää itse. Enpä ole ikinä nähnyt yhtä surullista pitsaa.

Lievästi urheiluromantikkona ja hyvin itkuherkkänä tota peliä oli tunteikasta, jopa vaikeaa katsoa. Silmät sumeni melkein jokaisesta thank you-plakaatista ja selostajan maininnasta, ja pelinjälkeiskarkelot oli yhtä kyyneltä. Selänne on aina pelannut siellä kun mä olen änäriä seurannut, se on pelannut siellä jo ennen mun syntymää. Tuntuu absurdilta, että viime hetket NHL-jäillä olisivat nyt käsillä. Kiitos Teemu.

Terveellisestä syönnistä puheenollen... Mun ja äidin viikottaiset kahvihetket ovat olleet vähän kiven alla viime aikoina. Tosin äidin kymmenen minuuttiakin on nykyään kolme varttia, joten viikko voi ihan hyvin olla kymmenpäiväinen. Mä en ollut syönyt päiväsaikaan mitään, eli suuntana oli Picnic. Mä olen altis kaikille uutuushypetystarjouksille, joten valintana oli tollainen kana-jalapenotäytteinen parilaleipä, jolla oli joku latinoperäinen nimi. Äiti kehui ihan ääneen "ihana nähdä että sulla on nälkä!" Aivan kuin mulla ei koskaan olisi.

Onnistuin hommaamaan viime viikolla jalkapohjaani (mun kenkävalinnoilla ehkä se epätodennäköisin paikka!) hamsterinkokoisen rakon, joka ei ole ymmärtänyt poistua tahi puhjeta. Iskin tänään sen päälle rakkolaastarin, joka taisi suututtaa ton saatanan ihan huolella. Mun liikkuminen on nyt kaikkea muuta kuin Usain Boltin luokkaa ja näytän lonkkavikaiselta gorillalta kävellessäni. Kilometrin kipittelyssä mieltäylentävässä tihkusateessa kesti melkein neljäkymmentä minuuttia, ja tähänhän ei ole syynä se, että mulla olisi huono kunto. Asioita joita en yleensä edes ajattele: olisipa auto.