Bodyshamingia bussissa

Mokasin tällä viikolla bussissa matkalla Suomeen. Istuin hiljaa ja yritin lukea, kun edessäoleva nainen kallisti penkkinsä äärimmilleen taakse, maaten käytännössä päälläni. Lukuhetki keskeytyi, en mahtunut enää pitämään kirjaa kädessä. Pyysin aluksi, luullakseni kohteliaasti, voisiko hän siirtää penkkiään sen verran eteenpäin, että pystyisin lukemaan. Aluksi hän esitti englantia ymmärtämätöntä, mutta etsittyäni tovin jotakin toista yhteistä kieltä, vastauskin löytyi englanniksi: "Pää kiinni ja laihduta jos on ahdasta. Sinulla ei ole oikeutta viedä kaikkea tilaa eikä tätä matkaa tehdä sinun toiveidesi mukaan."

Olen työstänyt monta vuotta omaa provosoitumista, mutta nyt pääsi lipsahtamaan. "Noin solakan luulisi mahtuvan olemaan ilman makuuasentoakin", totesin. Virhe. Nainen raivostui välittömästi, syytteli bodyshamingista ja kateudesta, kiusaamisesta ja tunsin uppoavani syvään häpeän kuoppaan. Koko bussi ei noussut taputtamaan. Sen sijaan minua tuijotettiin - en tiedä miten nainen selosti tilanteen muille matkustajille. Pyysin pari kertaa anteeksi, tuloksetta. Kiusallinen kyräily jatkui kauan. Olin se musta lammas, paha kanssamatkustaja. Vaikka halusin vain lukea rauhassa.

Tajusin toki, että olin ylittänyt rajan. Hänen kommenttinsa omasta koostani sattui, mutta eihän se oikeuta huomauttelemaan hänen koostaan. Kaikki painon kommentoiminen on ikävää. Koska hoikkuus on yhteiskunnassamme tavoiteltava asia, tunnnun pitävän siitä kommentoimista kuitenkin lievempänä ja harmittomampana. Kyse on kulttuurisesta kontekstista. Ymmärrän toki, että hoikkuuden kommentointi voi tuntua ikävältä ja kiusalliselta. Mutta se on asia, jonka moni ihminen ottaisi kehuna. Vähän sama asia kuin taivasteltaisiin että onpas sulla paksut hiukset. Ohuisiin hiuksiin kohdistuva taivastelu tuntuu pahemmalta, se tuntuu moitteelta siitä, ettei edusta hiuksiltaan ihannetyyppiä. Kun taas paksujen hiusten päivittelystä olisi helppo nostaa kuuluisa kateuskortti pystyyn.

Ylläoleva on kuitenkin lähinnä tekosyy. Kukaan ei ansaitse tulla näpäytetyksi vartalonsa vuoksi, riippumatta sen muodosta tai koosta. Annoin turhautumiseni voittaa, mikä on huono asia. Huomaan, että minulla on taipumus vastata samalla mitalla takaisin; kun painoani kommentoidaan, koen painokommentoinnin olevan ookoo minulta aloittajallekin. Välinpitämättömästi tai jopa ystävällisesti reagointi olisi kuitenkin aina parempi kun antaa sokean raivon johdattaa sanomaan jotain, jota joutuu katumaan. Kierre on katkaistava.

Tältäkin olisi vältytty, jos olisin varannut mukaani usb-johdon, jottei minun tarvitsisi säästellä akkua pitkillä bussimatkoilla. Näytöltä voi lukea hieman epämukavammissakin asennoissa. Ja vastamelukuulokkeet, etten kuulisi muiden potentiaalista ilkeilyä. Ja nenäliinapaketin kyynelten kuivaamiseen.

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Matka kohti itsensä hyväksymistä kehopositiivisuuden kautta on jotakin henkilökohtaista minulle. Varmaan sanomattakin selvää, että syömishäiriötaustaisena lihavana ihmisenä minulla on monimutkainen suhde niin kehooni kuin ruokaakin. Kehopositiivisuus on varsin vahva käsite, joka ymmärretään tai halutaan ymmärtää helposti väärin. Kehopositiivisena ei mitenkään tarvitse kieltää kehonsa realiteetteja, muttei myöskään sortua jatkuvan kehityksen tai muutoksen tarpeellisuuteen.

Termi 'self-love' on minulle vaikea. Rakastan ajatusta sen taustalla, mutta karsastan itse termiä. Puhutaanko suomeksi edes itserakkaudesta, kun asia on latautunut negatiivisesti niin voimakkaasti? Onko muitakaan kehopositiivisuuteen liittyviä termejä käännetty suomeksi? Mitä ovat self-confidence, body-acceptance, fat-shaming tai thin ideal? Itserakkaus ennen kaikkea suomeksi tuntuu narsistiselta tai omahyväiseltä ja toivoisinkin jotakin eri nimistä kuvastamaan paremmin tahtoa ja tarvetta itsensä huolehtimisesta ja hyväksymisestä.

Olen kamppaillut varsin pitkään saadakseni rauhan kehoni kanssa yhteiskunnan odotusten ja omien syömishaasteideni välisessä rotkossa. On surullista, tavallaan hauskaakin, kuinka lihavia ihmisiä kytätään jatkuvasti riippumatta siitä mitä teemme. Kun syön juustohampparia, minua saatetaan katsoa kuin elävää ja hengittävää symbolia itsekurin puutteelle. Kuin edustaisin kaikkia laiskuutta ja ahneutta koskevia stereotypioita. Vaan kun syön salaattia, joku miettii ketä yritänkään huijata. Tässä ei voi voittaa, lihavana kehoni tuntuu olevan vapaata riistaa julkisessa keskustelussa. Riippumatta siitä mitä itse toivon tai teen.

Ehkä tästäkin syystä liputan enemmän itseni hyväksymisen kuin itserakkauden puolesta. Minun ei tarvitse ylistää kehoani tai teeskennellä, että lihavuus ei olisi ajoittain kärsimystä. Minun ei tarvitse rakastaa jokaista millimetriä kehostani kaiken aikaa, mutta voin olla kiltti itselleni. Keskityn huolehtimaan itsestäni häpeilemättä. Yritän sallia oman olemassaoloni kehossani ilman, että tunnen jatkuvasti olevan selityksen velkaa.

En ehkä täysin syleile self-love -termiä, mutta uskon pystyväni ilmaisemaan sen tarkoitusta jollakin toisella tapaa. Jokaisen keho ansaitsee kunnioitusta, vaikka ympäröivä maailma vaikuttaisi olevan eri mieltä.

Täyteainetarpeista

Missä vaiheessa huulitäytteistä tuli asia, jota suositellaan varauksetta ystäville ja puolitutuille? Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, olisin varmasti jo säästämässä rahaa täyteaineita varten. Ellen sitten käynyt niitä hakemassa täysi-ikäisen lainahenkkareilla. Näin lähes kolmikymppisenä joudun perustelemaan impulsiiviselle sivupersoonalleni niiden tarpeettomuutta, samalla kun kaveri ehdottaa kimppatarjousta: melkein kaksi yhden hinnalla, tee jo palvelus itsellesi! Sattuu enemmän kuin anonyymikommentit, eikä kaverikaan päässyt helpolla. Monen mielestä loukkaannuin turhasta, botoxin ja täyteaineiden käyttö pitäisi normalisoida. Miksi niin?

Varsinkin tänä vuonna esteettisten hoitojen määrä vaikuttaa kasvaneen. Harva se päivä huomaa jonkun tuttavan kyynelurien täyttyneen ja huulten kasvaneen. Tai sitten tekijöitä on niin paljon, että joukkoon mahtuu huonojakin. Tai sitten muutokset ovat näkyvämpiä, ihanteena on selkeä ero vanhaan. Ja mielestäni surullista kyllä, saman muotin käyttö.

Etelä-Koreasta tuttu ruokatunnilla botox-piikille alkaa rantautua jo meille Suomeenkin. En tiedä kumpi on pahempaa, salailla operaatioitaan vai levittää kuvaa huolettomasta itsensäparanteluilmiöstä, joka on yhtä rutiininomaista kuin kahvin haku. Kuinka normalisoidummaksi tämä voi vielä tullakaan? Kun kuvailin postauksen alussa teini-ikäisen minäni mahdollista täyteaineiden tarpeen tuskaa, mietin kuinka moni muu pyöriikään noissa samoissa keloissa. Tuntee vieraantuvansa hyväksyttävästä ihmisnormista, kun ei näytä luontojaan samalta.

Ja kuinka moni itseään korjaileva on tehnyt operaationsa omien epävarmuuksien vuoksi? Välittäen näitä eteenpäin, luoden häpeää tietynlaisia piirteitä kohtaan. Jokainen saa tehdä vartalolleen mitä haluaa, mutta kuinka moni tarkastelee, mistä tuo tarve kumpuaa? Miksi alteroitu ulkonäkö koetaan parempana? Tavoitellaanko toimenpiteillä ikuista nuoruutta vai ihanne-ihmisen asemaa?

Täytän pian kolmekymmentä. Poskipääni ovat romahtaneet, otsassakin näkyy ryppyjä joko huolista tai muista. Nukkumattomat yöt näkyvät silmänalusissa. Ja ne ohuet huulet, kannattaako niitä enää edes mainita? Voisin olla helppo canvas taiteilijalle. Sinisten kumihanskojen suojaamalle piikkikädelle. Mutta voisin samalla olla kuin Dorian Gray muotokuvineen.

Korvanviereinen luomeni kasvaa silmissä, vaarallisesti röpelöillen. Se pitäisi poistaa. Sukupuoltaan korjaava tuttu haluaa enemmän sukupuolityypillisiä piirteitä. En sano, että kaikki esteettiset toimenpiteet ovat turhia ja tarpeettomia. Mutta jaksan pahoittaa kyllä mieleni kommenteista, joiden mukaan huulitäytteet ovat mitä parhain palvelus, paitsi itselle, myös ympäröiville ihmisillekin.

Tarina läskivihasta Venetsiassa

Noin kello yksitoista ostan lounaaksi palapitsan. Äh, saman tien kaksi palaa, olenhan lomalla ja haluan kokeilla uusia makuja. Myyjä pakkaa palat pussiin, jota kannan käsivarren päällä kuin tarjoilija ikään kohti suurta kanaalia. Jostakin sivukujalta taakseni ilmestyy mölisevä poikalauma. Tunnistan räkänaurun sekaisesta puheesta feminiinimuodot golosa ja cicciona. Ehkä he tarkoittavat minua. Teen tilaa kadun sivuun, jotta porukka menisi ohitse, mutta he eivät mene. Jään laittoman pitkäksi aikaa tuijottelemaan niitä samoja massatuotettuja karnevaalinaamioita erään turistikaupan ikkunaan. 

Istahdan laiturille jonnekin Canal Granden varrelle. Vähän matkan päässä on vilinää vaporettopysäkillä, mutta täällä ääntä pitävät vain lokit ja laineet. Vihreämekkoisella naisella on photoshoot, tai sitten vain puoliso ottaa lomakuvia antaumuksella. Saan syödä yllättävän paljon, ennen kuin mut häädetään pois. Kuvaaja viimeistelee kohtaamisen piikikkäillä terveisillä: maybe salad next time. Alan itkeä, reagoin aina huonosti spontaaniin ja kasvotusten tapahtuvaan hyökkäykseen. Vaikka sitä voisi uskoa näinkin monessa vuodessa tottuneen.

Kirkkoaukion penkille leiriytyessäni irrallaan kulkeva koira tulee suorastaan aggressiiviselle kerjuulle. Hampaat nyrhäisevät mun kättä, ja nousen penkille seisomaan. Tämä herättää varmaankin koko aukion huomion, myös omistajan, joka toteaa lakonisesti he wants your food. Aijaha, en olisi osannut arvata. Huomion keskipisteenä olo tuntuu kiusalliselta, joten lähden etsimään jotakin rauhallisempaa. Kirkonkellot kumahtavat konserttoonsa, ollaan edetty puoleenpäivään.

Seuraava lounaspaikka löytyy jostakin San Polon pikkukanaalin varrelta. Vastapäätä näkyy portaat, jotka päättyvät kanaaliin. Joku ajaa veneellä ohi ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kiitän. Ohikulkevat sedät hymyilevät, ja hymyilen takaisin. Kello on 13:12 ja lähetän viimeinkin hehkutusviestin lounaastani puolisolle. Viimeiseksi jäävän aterian Italiassa ei soisi olevankaan muuta kuin pitsaa. Parin minuutin päästä joku ajaa veneellään parkkiin ruokapaikalleni, ja siirryn pois tieltä. Jonkin matkan päässä kadunkulman baarissa joku haluaa avautua: you know you might get a heart attack.

Ylitän Rialton ja lähden etsimään rauhaa Cannaregion puolelta. Sitä varten saa vaeltaa tolkuttoman kauan, eksyn matkalla ja huomaan kiertäneeni ympyrää. Samat sillat ylittyvät kerta toisensa jälkeen. Löydän kanaaliin päättyvän kujan, jonka portaille istun. Yläkerran ikkunasta heitetään paskavettä kadulle, vältyn täpärästi osumalta ja siirryn jälleen. Polttariporukka solvaa mua toisilleen englanniksi, luullen etten ymmärrä. Näin tapahtuu kun valitsee ruuan miehen sijaan, onneksi Jamelie ymmärtää mitä on kohtuus. Kiitin analyysista, ja Bride to be valahtaa hetkeksi valkoiseksi, kunnes seurue rämähtää nauruun.

Inhottaa, kun loukkaukset saavat mut lamautumaan. Olisin voinut vaikka kysyä, mitä mulla olisi lupa syödä. Mitä he itse syövät Italiassa. Miten mun oma syöminen on mitenkään heiltä pois. Mutta yleensä niin sanavalmiina olen yllätyshyökkäyksissä vain varjo itsestäni. En uskalla näpäyttää takaisinkaan, ties mitä pahempaa sieltä tulisi sen jälkeen. 

Nieleskelen kyyneleitä jossakin San Felicen kirkon seinustalla. Mä vihaan ruuan hukkaanheittoa, mutta nyt on pakko. Paperipussi on vuotanut läpi jo aikaa sitten. Lounaan ostosta ja lounastamisen aloittamisesta on lähes viisi tuntia aikaa. Olen kävellyt pitsapalojeni kanssa 13 884 askelta. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta säästää loppua illaksi tai seuraavalle päivälle, ja nyt ruokahalu on tipotiessään. Näytän varmasti todella epämiellyttävältä itkun umpeen muuraamine silmineni, kädet kyynärpäitä myöten tomaattikastiketahroissa hyttysenpuremien valtaaman paisenaamani kanssa. Miksi mua pitäisi kohdella kuin ihmistä jos en näytäkään sellaiselta? Peseydyn lähimmässä, jääkylmää vettä sylkevässä suihkulähteessä.

Yksinmatkustava nainen on aina alttiimpi kommenteille. Voi kommentoida mitä sylki suuhun tuo, varsinkin porukan turvin, sillä siinähän se on yksin meitä vastaan. Nainen ei varmasti suutu ja tirvaise tuntematonta, koska on fyysisesti alakynnessä. Ja yksinäinen varmasti haluaa jutella aivan kenen tahansa kanssa, tässähän tehdään suorastaan palvelus! Milloin jotkut ajattelevat vain smalltalkkaavansa ihan viattomasti. Ehkäpä toi läski ei ole vielä tajunnut, että salaattiakin voi syödä. Paras huomauttaa sille asiasta! Ehkä hän ei tiedä sydänkohtauksen vaaroista. Onpa ikävä paksukainen kun ei huumoria ymmärrä.

Italiassa pahinta olivat toiset turistit, mutta kyllä paikallisetkin halveksuvat. En saanut ikinä yksin ollessani juomalleni naposteluavecia, vaikka muut näyttivät saavan. Kysyin kerran näiden perään paikassa, jossa ihmiset vetivät pähkinöitä kaksin käsin. Eivät kuulemma kuulu just mun juoman kanssa. Aika hassua, bongasin identtisen Campari Spritzin ja pähkinävadin yksinäiseltä naiselta takapöydässä. Pitseriassa oli pitsa loppu, naapuripöytä ehti saada vissiin viimeiset. Ja useammassa kuin yhdessä paikassa ulkopöydät oli varattu ilman mitään lippuja ja lappuja, mutta kerran takanani tullut yksinäinen ja kielitaidottomampi turisti sai kuitenkin paikan. Kannoilla tuli käännyttyä useammin, kuin eri ravintoloissa vierailtua. Peruskohteliaisuus oli tallella, mutta se sydämellinen vastaanotto puuttui, jota olen aiemmin Italiassa kokenut. Copertonkin joutui maksamaan monesti tuplana, vienhän kahden ihmisen paikan. En tiedä onko syynä korona vai viime visiitin jälkeen muuttunut ulkonäköni, joka ei täytä italialaisia standardeja. Koin itseni monesti kolmannen luokan kansalaiseksi.

Parmassa yhteisruokailuissa meno on kuitenkin toinen. Saan osakseni mukavaa kohtelua, muun joukon jatkona. Ilmeisesti vain kerran musta puhuttiin negatiivisesti, enkä itse edes olisi tajunnut tätä ellei puolustuspuhe olisi saavuttanut niin korkeita desibelejä. Pugliasta kotoisin olevat opiskelijat ovat järkyttyneitä maanmiestensä kohtelusta. Mut kutsuttiin Etelä-Italiaan, saappaankorossa kuulemma oppisin mitä on vieraanvaraisuus. Tämä jos mikä lämmittää mun sydäntä.

Kehosuhteen työstämistä

Perjantain Älä laihduta -päivä motivoi minua pohtimaan jälleen suhdettani omaan vartalooni. Olen aiemmin kirjoittanut sekä ruoka- että liikuntasuhteestani keväällä 2020, mutta olen vasta viime aikoina havainnut, kuinka paljon asia elämääni vaikuttaakaan. Tätä on yllättävän vaikea työstää pois.

Huomasin kommenteista, että tuo vuoden 2020 ruokasuhdepostaus on kerännyt yllättävän paljon kiinnostusta viime päivinä. Kommentteja tulee päivittäin, enkä oikein edes tiedä mihin muurahaispesään olen mennyt tikkuni sohaisemaan. Mun on todella vaikea käydä niitä läpi, koska moni asiallisesti alkava kommentti kääntyykin tahalliseen tai tahattomaan ilkeilyyn. Suurin osa kommenteista on toki asiatonta törkyä, mutta koen velvollisuudekseni vastata niihin mahdollisesti tahattomasti tökeröihin. Vielä jonakin päivänä, toivottavasti lähitulevaisuudessa. Monta vuotta ehti mennä vain muutaman kommentin kuukausitahdilla, mutta tämä tulva on kuormittavaa. Edellisestä, vilpittömän positiivisesta kommentista taitaakin olla yli puoli vuotta aikaa. Joka tapauksessa, jostakin syystä ihmisiä selkeästi kiinnostaa mun henkilökohtainen suhde laihduttamiseen. Siitä on vain kovin vaikea kirjoittaa.

Kun fitnessbuumi iski joskus 2011, hurahdin siihen aluksi mukaan. Tämähän oli puhtaasti ulkonäkökeskeinen liikuntaharrastus. Olin Itävallassa vaihdossa, ja kävin salilla säännöllisen epäsäännöllisesti. Lenkitin meidän koiria tuntitolkulla päivittäin. Mun ruumiinrakenne ei sovellu juoksemiseen, mutta juoksin silti. Kestopenikkataudissa ja verenmaku suussa. Tuolloin oli normaalia uskotella, että treenaamisen kuuluukin sattua. Se ei saa olla mukavaa, pain is weakness leaving the body. Suomeen palatessa yritin opetella käymään säännöllisesti salilla, mutta se loppui lyhyeen suoranaisen kiusaamisen takia. Gotta love Lahti.

Olen yrittänyt käydä salilla monesti sen jälkeenkin, mutta se on aina loppunut ennen kaikkea muiden ihmisten takia. Koen kestäväni hyvin kritiikkiä, mutta jostakin syystä en siedä sitä, jos minua aletaan neuvomaan. Nämä elämäntapaneuvojat salilla eivät ainakaan minun kohdallani tee sitä hyvää hyvyyttään, vaan haluavat päästä nälvimään vartalosta. Noi tissit ottaa kiinni, et sä voi tehdä noin. Ja juoksua olen yrittänyt myös, mutta se on päättynyt aina penikkatautiin. Mä en osaa sanoa tarkkaan, milloin suhteestani liikuntaan tuli näin myrkyllinen. Voisin kuvitella, että teininä ja varhaisaikuudessa vallinnut ei kipuu ei hyötyy -maailmankatsomus rikkoi paljon. Sekä fyysisesti että henkisesti.

Koska en halunnut enkä pystynyt liikkua, piti rajoittaa syömistä. Söin useimmiten vain kerran tai kaksi päivässä, yleensä yöllä. Unettomuus vaivasi, ja toisaalta kapinoin yhteiskunnan normeja vastaan nukkumalla päivät ja valvomalla yöt. Söin satunnaisesti leipää tai jogurttia tai jotakin muuta välipalaa. Mealpreppasin tuleviksikin päiviksi. Luulin olevani rento syömisen suhteen, sillä en kaihtanut epäterveellisiä ruokiakaan. Kauas oli tultu teinivuosien verigreippiviikoista! Eiväthän nämä enää ole mitään syömishäiriöoireita, syön pitsaa! Elin todella pienillä kaloreilla, mutta paino ei silti laskenut. Mun metabolismia on tutkittu lääkäreiden voimin, ja siinä on jotakin vikaa. Kukaan ei vain tiedä viasta tarkemmin.

Liikuntasuhde kulminoitui lopulta siihen, etten halunnut liikkua enää millään tavalla. Tätä seurasi ahdistuksen ja riittämättömyyden tunne - ihminenhän on luotu liikkumaan. Minulla ei ole koskaan ollut kaveriporukkaa, jonka kanssa olisi voinut mennä seinäkiipeilemään, kirkkovenesoutamaan tai suppaamaan. Internet ja sosiaalinen media on tuonut tietoisuuteeni paljon siistejä lajeja, mutta en pystynyt kokeilemaan kenenkään kanssa. Olen varmasti huono ja kömpelö, ja muut joutuvat häpeämään minua. Liikuntaan liittyvä nöyryytys toisten ihmisten toimesta on jättänyt pelkotilat, luistelukokeilu tänä talvena kahdestaan puolison kanssa täysin autiolla jäällä kulminoitui itkukohtaukseen. Vaikka tuossa tilanteessa ei ollut mitään hätää. Elämässäni on nykyisin onneksi turvallisuudentunne niin vahvasti läsnä, että ehkä olen pian valmis oppimaan, ettei liikunta tunnukaan hirveältä.

Joitakin askeleita on otettu. Yritän ajatella liikkumista jonakin muuna kuin kehonmuokkausvälineenä. Uin kesäisin valtavasti luonnonvesissä, kunhan paikalla ei ole liikaa ihmisiä näkemässä. Kävelen mielelläni oman elinpiirin ulkopuolella. Samat maisemat kyllästyttävät nopeasti, mutta uudet reitit ruokkivat seikkailumieltä. Joogaan ja venyttelen lääkkeenä fyysisiin kipuihin.

Olen tehnyt kovasti työtä päästäkseni eroon huonosta ruoka- ja liikuntasuhteestani, mutta uskon tämän jatkuvan vielä vuosia aaltoliikkeenä. Kun aloin syömään enemmän, paino nousi räjähdysmäisesti. Asiaa edesauttoi myös monet minulle määrätyt lääkkeet. Olen lopettanut lääkityksen kesken silloisen läheisen vaatimuksesta. Olen lopettanut myös omasta tahdostani lääkityksen kesken painonnousun takia. Kuitenkin, olen myöhemmin tehnyt tietoisen valinnan haluta pysyä elossa. Siinä auttaa nykyinen lääkitykseni, ulkonäköni kustannuksella.

Kuvat Porvoosta viime kuulta. Kyseessä oli aurinkoinen kevätpäivä, ja käveltiin äidin kanssa kilometrikaupalla pitkin katuja ja kujia. Parin viikon päästä kävelytreeni saa jatkoa. Reili kutsuu.

Laihdutuskulttuurin nousemisesta

Selailen useinkin Instagramin explore-feediä. Tänään meinasi purskahtaa kahvit näppikselle. Siis puhelimen näytölle, mikäli olisin kahvia juonut. Ei niinkään huumorihuiskauksesta, vaan järkytyksestä. Lähikuva solisluusta. Vilaus underboobia ja napaa, mutta pääosassa kylkiluut. Ilmeisesti tarkoitus on esitellä vaatteen leikkausta, mutta se jää mielestäni tässä sivurooliin. Mitä peliä algoritmit kanssani pelaavatkaan? Enhän mä tollaisesta materiaalista ole tykännyt! Enkä haluaisi tollaista edes nähdä. Voiko se olla niin yleistä, että Instagram antaa tuollaisille postauksille ekstranäkyvyyttä? Kuvasto on samaa kuin alan foorumeilla yli kymmenen vuotta sitten, missä minäkin lähes asuin. Olen viime päivät miettinyt, mitä muille aktiivikäyttäjille nykyään kuuluu. Kuinka moni heistä on edes hengissä?

Olen toki kuullut huolestunutta tai ihailevaa kuiskailua asiasta. Juttelin pitkää puhelua ystäväni kanssa, joka on enemmän ajan hermoilla somevaikuttamisen suhteen. Siinä missä koko ysäri, myös heroin chic -henkinen laihuusihanne on ollut pidempään pinnalla, eivätkä kroppaihanteet muuttunut millenniumin myötä sen sallivammaksi. Onhan housujen vyötärökin jälleen laskenut laskemistaan. Kuulemma moni jakaa nykyisin thinspiraatiota osana inspiraatiopostauksiaan - niin omasta kehostaan, kuin muidenkin. 

Jo valmiiksi hoikat ihmiset mainostavat joitakin tv-shop-henkisiä laihdutuslaitteita - kuinka järjetöntä tämäkin on! Mainoskuvissa korostetaan kädellä litteää vatsaa itse tuotteen jäädessä täysin taka-alalle. Mainosvaate putoaa huolettomasti eteen työnnetyltä olkapäältä paljastaen korostuneen solisluun. Yhtäkkiä hoikistuneet alkavat kuvaamaan mitä mielikuvituksellisimmin kuvakulmin laihaa kroppaansa, kun ennen vartalon esittely ei ollut se juttu. Esimerkkejä löytyisi lukemattomia ja syyttävät sormeni syyhyävät.

Syömishäiriöstä harvoin pääsee koskaan eroon. Mullakin on noussut ahdistus omaa vartaloani kohtaan ja teen isoa työtä sen eteen, että pystyn syömään täysipainoisesti. Maksan edelleen kymmenen vuoden nälkävelkoja. Itsensä näännyttäminen tapahtuu ikään kuin vahingossa. Unohdan syödä, koska päivän askareet tempaavat mukaansa. Sitten kun iskee nälkä ja kiukku, helpoin ja nopein ratkaisu on vetää pitsa. Ei harmaansävyjä. Olisihan se helpompaa jos ei pitäisi epäterveellisestä ruuasta... Lähipiirissä on lähdetty jälleen kerran tiputtelemaan kiloja osana vuodenvaihtumisrutiinia. Harva mua pakottaa laihduttamaan eikä kukaan aseella uhaten, mutta tämä teema on jälleen läsnä lähes jokapäiväisessä keskustelussa ja se ahdistaa.

Koen ehkä laihuuden ihannointiakin ahdistavampana sen tavoittelun peittämisen. Tiedättehän ne ihmiset, jotka väittävät etteivät ole ikinä laihduttaneet ja sitten kuitenkin ovat, vähintään alitajuisesti. Harrastetaan korkeintaan huoletonta kevyttä liikuntaa, ihan fiilispohjalta. Se kroppa on syntynyt ihan itsestään, ei syömisiä rajoittamalla tai treenaamalla. Someen kuvataan mitä ihanempia jälkiruokia, pasta-annoksia ja juustoja. Kulisseissa ruuat jäävät syömättä. Tunnistan käyttäytymismallin, sillä olen nähnyt tätä esimerkiksi ravintoloissa. Olin itse joskus teininä melko samanlainen. Erona, etten koskaan ollut yhtä hoikka. Se on vartalomallini vastaista.

Koen tämän eräänlaiseksi luksuksen esittelyn tarpeeksi. Elintaso on noussut ja kun taviksetkin ostavat merkkilaukkuja, on ikuinen nuorekkuus ja hoikkuus keino erottautua. Sitä kun ei Jokapoika saavuta tuosta vain! Voisin syödä mantelicroissantteja ja juoda samppanjaa joka päivä ja näyttää silti tältä - ollaan kuin Marie Antoinette miettiessään mikseivät leivättömät syö sitten leivoksia.

Eikö olekin järjetöntä, että naisten vartalomalli voi olla muodikas ja epämuodikas? Asia, johon on todella vaikea vaikuttaa, toisin kuin vaikkapa hiuksiin tai pukeutumiseen. Nyt poistetaan kilpaa pepputäytteitä, muodokas hoikka ei enää kelpaa kun pitää olla suora hoikka. Mitä esineellistämistä tämäkin on, arvo määräytyy sen mukaan minkä muotoinen minäkin vuosikymmenenä on. Kuka edes määrittää minkä kokoinen minäkin aikana tulisi olla? Paineet tästä taitavat tulla nykyisin sosiaalisesta mediasta, ennen ihannekropat näyttäytyivät naistenlehtien sivulla. Olen toisaalta mielenkiinnollakin seurannut osittain eri terveyssyistä jatkuvasti muuttuvaa kroppaani. Kunpa vain yhteiskunta lopettaisi arvottamisen ja johtopäätöksien vetämisen vartalomallin perusteella.

Ei laihoillakaan ole aina helppoa. Ei varmasti. Se on kuitenkin yhä selkeä ihannoinnin kohde länsimaisessa yhteiskunnassa. Sen huomaa jo siitä, millaisille vartaloille huippumuoti suunnitellaan. Itä-Aasiassa sama ihanne on jatkunut kauan - mitä laihempi ja nukkemaisempi, sitä parempi. Onko laihuuden ihannointi palannut meidän yhteiskuntaamme tällä kertaa idästä? On niin eri asia vain olla laiha kuin korostaa sitä, että on laiha.

Trendejähän ei ole pakko hyväksyä. Eikä muuttaa elämäntapoja huonommiksi. Mutta mitäs puet päälle, kun vaatekauppojen tarjonta kattaa sirot ja hoikat? Mun ratkaisu on ollut trendien hylkääminen ja ompelija. Kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja. Tällaisesta kulttuurista on vaikea irroittautua, sitä pitäisi uskaltaa vastustaa. Kunpa vaan äkkihoikistumisesta kehuminen loppuisi. Fantasiamaailmassa mäkin kuulen glowup-glooriat korvissani keikistellessäni peilin edessä viidentoista vuoden takaisessa kropassani. Reaalimaailmassa vuodatan kyyneleen ja yritän hyväksyä.

Prinsessa Perunanenä, ja muita anonyymikansan kutsumanimiä

Olen geenilottohäviäjä. Äitini oli nuorena kuin Elsa Hosk, isäni taas kuin Robert Plant, mitä nyt vähän vähemmän kiharilla hiuksilla. Lyhyitä toki molemmat. En tiedä mistä olen perinyt esimerkiksi perunanenäni ja leuattomuuteni.

Vaikka ulkonäköpiirteistä minua on kiusattu aina, nenä on päätynyt uhriksi vasta aikuisiällä. En aluksi ajatellut siinä olevan mitään ihmeellistä, vähän pyöreäkärkinen ja hyppyrimäinen, mutta nenä mikä nenä. Ihonvärin ja nenän yhdistelmä lienee luonut koodinimen Sikaiida. Tai nerokkaasti instanimestä mukaellun sikaprinsessan.

Toinen, nykyisin usein pilkattu piirteeni on nimittäin ihonvärini. Muistutan kuulemma kinkkuleikkelettä, Pipsa Possua, Miss Piggyä... En pysty kuvittelemaankaan miltä rasistisen kiusaamisen uhreista tuntuu, sillä tämä tuntuu itsestäni varmaan kamalammalta kuin yksikään toinen aikaisempi piirteistä pilkkaaminen. Tätä on saanut kuulla varmaankin tahattomasti myös livenä kampaajan suusta "no oikeastaan varmaan mikään hiusväri ei sopis sun ihon väriisi", kuin meikkikaupan myyjänkin "aika paha... kannattaa ottaa mahdollisimman peittävä meikkivoide".

Ennen luin itsestäni paljonkin läskittelyä anonyymikansan toimesta. Silloin, kun olin vielä täysin normaalipainoinen sain kuulla useinkin olevani hirveä sotanorsu, Iso-Iita, persjalkainen kanuuna ja siiderivalas. Joko anonyymitkään eivät halua kaikessa lyödä lyötyä, tai sitten eräänlaiset moderaattorit ovat aktivoituneet bodyshamen tiimoilta, ja en enää törmää painoni suhteen muuhun kuin kauhisteluun.

Eikä tähän syyllisty pelkästään suomalaiset, vaikkakin muiden haukut ovat harvinaisempia. Viime kesällä koin Instagramissa älyttömän hyökkäyksen italialaisen nuoren arkeologin toimesta, joka oli aiemmin seurannut ja tykkäillyt kuvista, mutta tajunnut stoorin uimavideosta kuinka iso olenkaan. Hän ihmetteli varsin törkeäsanaisesti miten voisin tehdä arkeologin työtä tässä kokoluokassa. Jouduin perustelemaan, kuinka painoni ei tarkoita työkyvyttömyyttä, ja sain lukea vastaukseksi olevani arrogantti ja jos olisin älykäs, laihduttaisin. Raukkaparka ilmoitti joutuvansa myös poistamaan kaikki tykkäyksensä kuvistani ja lopettamaan seuraamisen. Onneksi asiaan löytyi noinkin helppo ratkaisu.

Lopetin meikkaamisen asteittain ehkä kaksi vuotta sitten. Nykyisin en meikkaa aina edes juhliin, ja mun meikitöntä juhlalookiakin jaksetaan päivitellä. Kun pitäisi ajatella muita, ja huolehtia edes siitä ihostaan, että se olisi tasavärinen, hehkuva ja puhdas. Ei saa näyttää väsyneeltä. Pitäisi käyttää seerumeita, bb-cc-dd-ee-voiteita ja myös peittää ne tummat silmänaluset. On epäkohteliasta olla huolittelemattoman näköinen.

Vaan kun pelkkä meikkaaminenkaan ei riitä. Pitäisi aktiivisesti parantaa itseään kaikin mahdollisin keinoin ollakseen paras versio itsestään. Kasvohoidossa tulisi käydä useamminkin kuin kerran kuussa, samoin kampaajalla. Eikä nämä riitä, itseään tulisi ajatella ikään kuin projektina. Aina löytyisi jotakin joka on parannettavissa botuliinilla tai mesolangoilla. Ihminen suorastaan tarvitsee botoxia! Painovoima on tehty uhmattavaksi! Ja sama filttereissä, niillä ei haetakaan enää kuviin tiettyä värisävyä tai hauskoja efektejä, vaan kasvonpiirteiden radikaalia muokkaamista.

Suhtaudun skeptisesti siihen, mitä tulevaisuus näyttää kauneusihanteiden suhteen. Pelkään, että kun täyteaineista ja pistoshoidoista tehdään normaalia ja valtavirtaa, kontrasti tavallisiin maan matosiin tulee olemaan jyrkkä. Jos ryppyjäkin tulisi pistellä ennaltaehkäisevästi, unohdetaan miltä luonnollinen ikääntyminen näyttää. Tai luonnolliset ilmeet, jos ilmejuonteetkin on tarkoitus häivyttää. Mun mielestäni kasvojuonteet ovat mielenkiintoisia ja ihastuttavia, ne kertovat eletystä elämästä ja ilosta. Mulle tulee vaakasuora viiva silmäkulmiin kun hymyilen, ja isompi ja pienempi hymykuoppa molempiin poskiin. Ne on mun mielestä kivat, mutta ajattelevatko muut ihmiset, että niiden näkymisessä on jotakin pahaa?

Ala-asteella mua haukuttiin Pikku-Hugoksi, voi luoja kuinka mä vihasin sitä nimeä. Keksin vastaavia ja vielä pahempia haukkumanimiä kostoksi, kunnes päätin vain omaksua sen osaksi itseäni. Aloin vastaamaan "no mitä" jos mua huugoteltiin. Kun en enää suhtautunut nimittelyyn kuin raivo härkä, se hiipui pois. Valitettavasti anonyymeihin netissä ei voi toteuttaa samaa psykologiaa kuin alakouluikäisiin lapsiin.

Maineensa vanki

Viikonloppuna viinin äärellä ehti ajatella, pohtia, jutella ja oivaltaa kaikenlaista. En voi olla miettimättä ihmisten negatiivisia ennakko-oletuksia, jotka kohdistuvat minuun itseeni vielä tuntemattomana persoonana. Halutaanko mun tuottamaan sisältöön tutustua tarkemmin, koska huhuja on luettu? Kuinka murtaa vahvat ennakko-oletukset, jotka ovat aina suorastaan oikeuttaneet ajattelemaan minusta pahaa?

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut omista ulkonäköpaineistani ja siitä, kuinka toivoisin että kauneuden sijaan yhteiskunnassa keskityttäisiin korostamaan yksilön muita positiivisia ominaisuuksia.  Usein sanotaan, että kaikki ovat jollakin tapaa kauniita, mutta tarvitseeko kaikkien olla? Jos joku on ruma, onko hän automaattisesti myös vähemmän tärkeä? Muodostaako estetiikan koordinaatistossa x-akselin paha-hyvä ja y-akselin arvokas-arvoton?

Kauneuden rinnastaminen hyviin ominaisuuksiin on kuitenkin syvällä länsimaisessa yhteiskunnassa. Aika erikoista, kun kyse on puhtaasti makuasioista. Kahdesta muilta ominaisuuksiltaan tasaväkisestä hakijasta valitaan helposti se kauniimpana pidetty. On tutkittua, että erityisesti naisilla ulkonäkö vaikuttaa muutenkin työnsaantiin. Musta on jo tarpeeksi ahdistavaa pitää CV:ssä omaa kuvaani. Mietin, onko se ennakkovaroitus, vaiko mahdollinen naula arkkuun.

Usein keskustelu kauneuden ympärillä kääntyy myös ulkonäköä arvostelevaksi. Kauneuden arvosteluun liittyy aina riskinsä, se esimerkiksi ruokkii hetkessä ilkeämielisiä sieluja kirkumaan kuinka minun mielestäni tuollainen ei ollenkaan ole kaunista, hyi hyi mut hei tää on vaan mun mielipide. Ja toisaalta ne kiltimmät sielut ovat heti puolustuskannalla, kuinka kukaan ei ole ruma, ikään kuin ihmistä pitäisi väkisinkin sulloa kauneusmuottiin, jotta hänen arvokkuutensa voidaan todistaa. Kolikon kääntöpuolena taas absoluuttisen kauniina pidetyt ihmiset tuntuvat olevan tavallaan arvostelun yläpuolella. Heidän arvostelu tulkitaan väkisinkin kateudeksi ulkonäöstä, vaikka absoluuttisen kauniiseen henkilöön kohdistuva arvostelu käsittelisikin jotain huonosti hoidettuja bisneksiä tai luoja ties lemmikkieläimen kohtelua. Ei kannata sanoo noin, sehän on uskomattoman kauniskin vielä.

Ihmisiä kuvaillaan herkästi toisille ulkoisten, usein niiden normista poikkeavien ominaisuuksien perusteella. Kuulin, kuinka puolituttu oli vastikään kuvaillut minun ulkonäköäni kaverilleen kutakuinkin seuraavin fraasein "Se on sellanen lyhyt pullukka.Vaaleat sellaset ohuet hiukset ja luonnottoman isot tissit, roikkuu. Ei oikein mikään siististi laittautuva" Tuollaisia sanoja käytetty ihan neutraalisti ja sen suuremmin ajattelematta identifoimaan toista ihmistä.

Mietin miten minä, perin tavallinen mutta kauneusihanteiden ulkopuolelle jäävä henkilö, joudun lukemaan niin usein omasta rumuudestani? Yksi mahdollisuus on teoria sisäisestä kauneudesta: henkilö, jota pidetään mukavana ja miellyttävänä, nähdään myös helpommin kauniina. Kauniina pidetty henkilö, joka tekee jotakin moraalitonta, muuttuu monien silmissä vähemmän kauniiksi. Luulenkin, että mut nähdään rumana mahdollisesti siksi, koska massat pitävät mua myös sisäisesti rumana hirviönä, joka kiusaa muita omassa norsunluutornissaan vuodesta toiseen. Saatetaan kokea, että mulle on oikeus vastata kuin huutamalla metsään. Ei tuolle Iidalle tarvitse puhua kivasti kun se on niin ruma ihminen, sisältä ja ulkoa.

Mahdollisesti samasta syystä mun postauksia luetaan vahvojen vihalasien läpi. Kun on jo valmiiksi huono maine, on oletusarvoista, että kaikki kirjoittamani on jollakin tapaa vähemmän arvokasta. Tekstini sisältää väkisinkin negatiivisia elementtejä, vaikken sentään ihan joka postauksessa olekaan ulvomassa maailmantuskaani. Tuntuu, että haluamalla halutaan löytää jotakin, mistä ehkä vähän väärinymmärtämällä pääsee valittamaan ja keksimään mitä ihmeellisimpiä tulkintoja. Saan blogiini nykyisin vain ilkeitä, henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja, joita en halua julkaista. Esimerkiksi silloin kun kirjoitin, etten halua enää lentää Euroopassa tai ymmärrä matkustelua muutenkaan näin korona-aikaan, sain lukea olevani kateellinen niille joilla on varaa lentää, loukkaan postauksellani lomautettuja lentoemäntiä ja olevani tekopyhä koska olen todistettavasti joskus lentänyt. Musta on erikoista, että anonyymissa sovelluksessa blogitekstejäni vastaava keskustelu on sallittua ja jopa suotavaa, mutta näin omalla naamalla tehtynä se leimataankin kiusaamiseksi ja tekopyhyydeksi.

Eilen tein jotain sellaista, mitä en juuri uskalla tehdä: puhuin suoraan kameralle instastoorissa. Halusin purkaa sydäntäni ja lievittää vellovaa ahdistusta. Halusin keskustella omista opiskeluvaikeuksistani, sillä mulla on ollut monesti Instagramin puolella hyviäkin keskusteluja tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Esimerkiksi kesällä kyselin vinkkejä minttudrinkkeihin, ja sain monia hyviä ideoita. Koska moni korkeakouluopiskelija seuraa mua vähintäänkin salaa, erehdyin ajattelemaan saavani mahdollisesti vähintään vertaistukea, ellen suoranaisia vinkkejä. Vaan kun puolessa tunnissa sain kolme viestiä (mahdollisesti saman foorumin asiakaskunnalta), joiden tarkoituksena oli vain haukkua mun hampaita... Tunteisiin meni että tupsahti!

Nykypäivänä on muuten jo melko hyvin sisäistetty, ettei kenenkään ulkonäköä saa arvostella. Miksi tää ei päde mun kohdalla? Kannanottaminen omaan ulkonäkööni keskittyvään tarpeettomaan arvosteluun on taas näitä elämänpelejä, joita en voi koskaan voittaa. Jos ignooraan ulkonäköä haukkuvat kommentit, olen tökerö kun en vastaa kritiikkiin. Jos vastaan ja kerron, kuinka kommentista tuli paha mieli, olen nirppanokka, joka ei siedä kritiikkiä. Jos nostan asian esille stooriini, olen nolo ja haluan vain huomiota ja lisää nettikeskustelua. Nettikeskustelussa ei ole mitään vikaa, mutta jospa se käytäisiin minut itseni mukaan kutsuen, jotta saisin itsekin mahdollisen kommentoida ja puolustaa itseäni. Jos nettikeskustelun tapahtumapaikka on jokin toinen ulottuvuus, disinformaatio vain leviää helposti, vaikka alunperin tarkoitus olisikin hyvä ja vilpitön puolusteluyritys.

Ja niihin opiskeluvaikeuksiin, kukaan suomalainen ei lopulta edes ottanut asiaan kantaa. En ole yllättynyt, joskin pettynyt.

Chicagoiida nakuilee taas!

Vau. Etten sanoisi, seksivau! Kuinka taas lukuisat kasvottomat itkevätkään ylilaudoilla ja jodeleissa kun eilen instafeediin tupsahti paljaan pyllyn sivuprofiili. Jos kuva olisi mustavalkoinen, siitä ei voisi edes päätellä josko mulla olisi vaikka tiukka mekko päällä. Halusin kuvatekstilläni herätellä ihmisiä ymmärtämään vartaloiden eriarvoistamista. Lihava ei ole epäonnistunut hoikka. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut itseeni liittyviä positiivisia virkkeitä laimennettavan lauseella vaikka se on lihava. Hyviä särmiäkin voidaan hioa tasaisemmaksi läskivihan hiekkapaperilla.

Oman alastonkuvan postaaminen on mielestäni paitsi kehopositiivinen, myös feministinen teko. Koska naisvartalo ei ole automaattisesti pornografiaa. Kuinka monta vuotta sosiaalisessa mediassa onkaan napistu siitä, onko naisten nännien soveliasta näkyä ja jos on, missä tilaisuuksissa?

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, olen feministi. Voi kunpa jokainen nainen ymmärtäisi olla feministi! Tai ylipäätään jokainen ihminen, miksi kukaan voi olla olematta tasa-arvon kannalla? Ja sanalla feministi en tässä tarkoita mitään misogynista ajatusta naisylivallan kannattajasta. Juu, ei. Feminismiä kritisoidessa toisilla on tapana kuvitella sen nemesiksen olevan miehet. Ei, se on patriarkaatti.

Mä en tiedä onko hyvää feminismiä kokea jonkinmoista ahdistusta siitä selkeästi naista objektisoivasta somesisällöstä. Mikä siinä on motiivina? Mun mielestä esimerkiksi Instagramissa näkyy paljon sellaista materiaalia, jossa feministisen voimaannuttamisen nimissä janotaan kuitenkin egoistista henkilöpalvontaa. Missä menee pornon ja taiteen raja? Kumpaan kategoriaan omat alastonkuvani menevät? Eilen esimerkiksi joku reipas poika kommentoi mun kuvaani niin ruma ettei viitsi runkata - toimiiko mun ylipaino ja/tai kasvonpiirteet suojelijana sille ettei mua objektisoida?

Venäjällä taiteilija Julia Tsvetkovaa uhkaa lähiaikoina kuusivuotinen vankeus naisvartaloiden piirtelystä. Kelatkaa, taiteesta vankilaan! Ja kuinka monta tuhatta vuotta naisvartaloa onkaan kuvattu taiteessa? Tsvetkova on julkaissut esimerkiksi värikkään abstrakteja kuvia naisgenitaaleista ja kuvia, joissa kerrotaan kuinka on normaalia, että oikeilla naisilla on kuukautiset tai karvoja. Venäjä on maa, jossa taidekriitikotkin ovat ankarampaa sorttia, ainakin jos ne istuvat maan johdossa. Tsvetkovaa on jo aiemmin sakotettu sosiaalisessa mediassa julkaisemastaan "homopropagandasta". Nyt, kun hänen kehopositiivinen, feministinen taide ei miellyttänyt ylempiä setiä, häntä keksittiin syyttää pornografisen materiaalin levittämisestä. Julia Tsvetkovan vapauttamiseksi on laadittu vetoomus. Olkaa kilttejä, allekirjoittakaa!

Syön, siis olen

Ala-asteella kävin verrattain usein lääkärissä. Kasvuni oli epätavallisen hidasta, ja sitä kytättiin tarkkaan. Olin ehkä kymmenvuotias, kun lääkäri alkoi saarnaamaan mulle anoreksiasta. En laihduttanut tarkoituksella, mulle ei vain maistunut. En tiennyt alkujaankaan mistä oli kyse, ja mieleen jäikin vain varoittelut, kuinka tätä menoa kuolisin pian. Luulin, että mulla olisi joku syövän tapainen. Kerroin joillekin luokkalaisille asiasta niillä tiedoilla mitä mulla oli, ja sain osakseni kiusaamista. Iida, milloin sä kuolet? Eikö sun pitänyt kuolla jo? kaikuu toisinaan edelleen mantrana korvissani kellertäviä ruokalan seiniä pitkin erään luokkalaisen äänellä, aterimien kilinän ja siirtyvän tuolin terävän narahduksen säestämänä mieleni muistikuvissa. Todella typerä lääkäri, näin jälkikäteen ajateltuna.

Epänormaali ruokasuhde väritti lopulta koko teini-ikää. Muistan, kun kuulin kasiluokalla erään luokkalaisen painavan 41 kiloa, kilon vähemmän kuin minä. Koska olin kirkkaasti lyhyin, mun oli oltava myös kevyin. Oli pakko painaa alle neljäkymmentä. Mä käytin varsinkin yläasteella kasvissyöntiä syömishäiriön välineenä. Ensin jäi pois punainen liha, sitten siirryin askel kerrallaan täysin vegaaniin suuntaan. Muistan kun tavoitteena tässä oli että saisin tehdä kotona itse omat ruokani, ja olla syömättä muiden kanssa samaan aikaan. Harmi vaan, että mun äitini on keittiön supernainen, ja teki myös mulle ruoan aina kulloisenkin rajoitteen mukaan. Vuonna 2009 vegaaniruoka tarkoitti mautonta, lähinnä soijaa, rouheena tai suikaleina.

Mun toiminta oli ilmeisesti aika läpinäkyvää, ja lukiossa tuttu alkoi piikittelemään mun tekopyhästä veganismista. Ihan tosta noin vaan aloin jälleen syömään lihaa. Tilalle tuli oksentelu ja kitudieetit. Saatoin syödä viikon pelkkää tölkkiananasta, tai verigreippejä. Homma pysyi aina sen verran järjen rajoissa ja auktoriteeteilta piilossa, etten joutunut koskaan puhumaan tarkemmin ruokasuhteestani terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Viimeisen pituuskasvuennusteenkin ylitin kuudella sentillä.

Viime keskiviikkona, 6.5. vietettiin kansainvälistä Älä laihduta-päivää. Itse koen päivän tavoitteeksi kaikenlaisten vartaloiden arvostamisen pelkän laihan ideaalivartalon asemasta, ja kyseenalaistamaan sen, onko laihduttaminen aina terveysteko. Minä olin laihana yksinäinen, epätoivoinen ja itseinhoa täynnä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki laihat olisivat.

Ajattelin itsekin sanoa siihen Instagramissa jotakin, ehkä vähän ajattelematontakin, koska laihduttaminen varjosti nuoruuteni suurelta osalta. Lähes välittömästi sain vastauksen, jonka sisältö oli kutakuinkin se, että olen todella huono esimerkki ja kauhukuva toipuvalle anorektikolle, koska eihän nyt kukaan halua näyttää tältä. Poistin julkaisuni välittömästi. Myönnettäköön, kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Olenko oikeasti jostain kauhukabinetista karannut raskausarpineni, riippatisseineni ja kadonneen leukani kanssa? Miksi minun pitäisi edes toimia minään esimerkkinä? Kenelle? Ihmisille, jotka etsivät minusta suurennuslasin kanssa virheitä, ja käyttävät karandashit kaikissa sateenkaaren väreissä kertoessaan eteenpäin ylitulkittuja havaintoja? Varmasti olen monellakin tapaa se paha, varoittava, negatiivinen esimerkki. Haluaisin olla joskus jotain hyvääkin.

Miten ruuan kanssa leikkiminen on vaikuttanut minäkuvaani? En vieläkään tykkää syödä samaa ruokaa usealla peräkkäisellä aterialla, teini-iän kaalikeitot ja soijarouhekastike muutti mun makunystyrät nopeasti kyllästyviksi. Syön mitä haluan, maku edellä. Olen jo vuosia yrittänyt opetella olemaan vähemmän herkkä muiden töksäytyksille ja kommenteille, koska torspoja mahtuu maailmaan aina. Mikä meni pieleen, mietin heikoilla hetkilläni? Milloin lopetin välittämästä uudesta kymmenluvusta? Kymmenen vuotta sitten olisin ollut 70 kilon kohdalla jo sovittelemassa köysikravattia kaulaan. Enää en halua murehtia painostani.

Minä tiedän itse syyt minkä takia olen nykyisissä mitoissani. Se ei ole todellakaan suunniteltua tai toivottua, muttei myöskään mikään maailmanloppu. Voin valottaa sen verran, että syöminen näyttelee siinä lopulta aika pientä sivuosaa. Olen ihan hyvä näin.

Miksi en treenaa?

En ole ikinä tuntenut paloa treenaamiseen. Ja sen kyllä huomaa, voi joku ilkeäsieluinen ajatellakin päätteen toisessa päässä. Mulla on tähän lukemattomia tekosyitä, taustasta terveyden kautta omakohtaisiin kokemuksiin. Tai voiko niitä sanoa tekosyiksi, jos ne ovat todellisuudessa rajoittava tekijä?

Puolisentoista vuotta sitten aloin käydä ihan säännöllisesti salilla. Useita kertoja viikossa. Lopetin joulun 2018 tienoilla, koska salilla vallitsi ilkeä ja itsekäs ilmapiiri. Mulle saatettiin sanoa etten voi käyttää tiettyjä laitteita, koska jollakin on sarja kesken ja menee pilalle jos siihen ei pääse sillä sekunnilla kun haluaa. Mulla on kuulemma myös niin isot tissit etten voi käyttää tiettyjä laitteita koska en pysty tekemään mitään oikein. Mietin monesti, miksi juuri minä joudun aina vastaavan länkytyksen uhriksi? Onko otsassani jokin infrapunatatuointi, joka kannustaa vittuilemaan? Treenasin ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Olinko helppo pala, koska en voinut sulkea musiikilla huutelua pois, eikä henkivartija ollut puolustamassa minua?

Ymmärrän, että liikkeet pitäisi tehdä oikein. Aloittelijaa saa neuvoa. Mutta äänensävyllä on väliä. Ei ilmapiiri ollut ainoa syy miksi hylkäsin salitreenauksen. En edes pitänyt siitä. Mulle vain oli myyty olo salilla käymisen tarpeellisuudesta. Ikään kuin se olisi yksi perustarpeista. Nuku, syö, hengitä, 12 toistoa.

Liikkumaan opitaan jo lapsena. No, mä en oppinut. Lapsena harrastin lukemista ja teatteritaidetta, koska jääkiekko ja mäkihyppy ei sovi tytöille. Varsinkin yläasteella tunsin olevani liikunnanopettajan silmätikku. Kritisoituani suosioon perustuvaa joukkuejakosysteemiä jouduin vasten tahtoani itse jakamaan joukkueita, ja sain ryhmäytyneiden teini-ikäisten vihat niskaan. Sain kuntotestistä surkean arvosanan, kun olin tasan yhdellä osa-alueella selkeästi muita huonompi, monessa jopa parhaimmistoa. Ilmoitin, että haluaisin myös osallistua koulujenvälisiin joukkuekisoihin. Mut ilmoitettiin hiihtokilpailuun, vaikken osannut luisteluhiihtää tai edes omistanut suksia. Ja kyllä, liikunnanopettaja tiesi hiihtovaikeuteni varsin hyvin. Ei mikään ihme, etten tiedä mitä on liikunnan ilo.

Näin poikkeusaikana pyrin minimoimaan stressin. Siinä missä jollekin toiselle lääke on liikunta, mulle se on juusto ja viini. Varmasti näkyykin karanteeniarki kropassa, mietin tätä kirjoittaessani, ja lisään vielä vähän pecorinoa pastaani. Ei, täällä ei tosiaan ole vietetty mitään pääsiäispaastoa.

Onko sillä väliä, jos mulla on enemmän kiloja? Ei, se ei muuta mua ihmisenä mitenkään. Olen sama sisältä se sama Iida, hyvässä ja pahassa, vaikka mun vartalo olisi minkä mallinen tahansa. Mulla on lupa pitää omasta kehostani. Massa ei ole mikään stabiili suure. Omassa kropassani jännittävää ja hienoakin on se, että se muuttuu jatkuvasti. Paino, turvotus, jenkkakahvat ja mahamakkarat täyttävät sulassa sovussa vuoristoradan vaunut. Eihän jokainen päivääkään ole samanlainen, vaikka ne identtisiltä saattaisivatkin tuntua sosiaalisen eristäytymisen keskellä.

Eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan siitä, löydänkö ikinä puolisoa ollessani tällainen feministin irvikuva. Olen jo löytänyt, sellaisen, joka ei ole kanssani pinnallisten seikkojen vuoksi, vaan henkilökemioiden yhteensopivuuden. Mun masu saa pömpöttää ja reisien tiikerinjuovatkin ovat oikeastaan aika jännät. Jep, feministi hänkin.

Mietteitä ulkonäöstäni

Odotan sitä päivää, kun kauneus ei ole enää itseisarvo. Lukemattomia ovat ne kerrat, jolloin olen tavannut itsestäni joltakin anonyymipalstalta jotakin tämän suuntaista:

Iida ei tule ikinä olemaan uskottava bloggaajana, koska ei ole kaunis.

Iidalla on kivoja X mutta hän ei inspiroi ulkonäöllään, mikä on se tärkein.

Jos Iida edes meikkaisi itsensä nätimmäksi...

En seuraa Iidaa koska en halua seurata rumia ihmisiä.

 Järkyttävää ajatella etten voisi olla ulkonäköni takia uskottava jossakin virassa. Minua inhottaa, kuinka monta kertaa olen kuunnellut vieraita ihmisiä, jotka ovat suorastaan käskyttäneet minua muuttamaan ulkonäköäni. Värjää tummat hiukset, täytä ylähuuli, ota leukaimplantti, laihduta kaikuu edelleen kuin mantrana päässäni. Miksi sitten olen ottanut vastaan ulkonäköäni kritisoivat kommentit paljon avoimemmin mielin, kuin esimerkiksi kritiikin bloggaamistani tai kommenttien julkaisumotiiveita kohtaan? Koska olen aina elänyt ulkonäön arvostelun alaisena. Olen aina saanut kuulla olevani ruma, harvoin sen kuuleminen enää shokeeraa. Koska puhun itse itselleni paljon rumemmin.

Sairaus ja sen hoito veti painon kolmosella alkavaan indeksiin. Ja hiukset päästä. Silti haukut jatkuvat samalla kaavalla. Olen edelleen läski siankärsäinen mulkosilmä tissihirviö, vaikka näytän nykyään eri ihmiseltä kuin vain kolme vuotta sitten. Ymmärsin, ettei mun ulkonäköni haukkuminen loppuisi ikinä. Olen niin eri näköinen kuin vallitsevat kauneusihanteet. Ihan sama. Mun viehätysvoima ja valttikortit ovat jossain muussa kuin ulkonäössäni. Näin se saakin olla.

Tänä vuonna en ole juurikaan meikannut. Tanskan reissulle pakkasin meikkipussiin ripsivärin, sävyttävän huulivoiteen, kosteusnaamion, silmätipat, hammastahnan ja huulipunan. Käytin hammastahnaa, huulivoidetta ja kosteusnaamiota. Kaukana ovat ne ajat kun lomalle pakattiin kaksi pussillista meikkejä, kahdeksan eri luomiväripalettia ja kuudet korkokengät. Olen jo tottunut meikittömään ulkonäkööni, koen laittautuneen peilikuvani oudon näköisenä.




Tällä hetkellä mulla on vihertävät hiukset. Joulukuun lopussa, kun olin pakannut jo kaikki kylppärituotteeni laatikkoon muuttoa varten, lainasin sinihiuksisen kaverini sinisyyttä ylläpitävää hoitoainetta, jonka hän oli unohtanut suihkuuni. Virhe, megalomaaninen virhe. Mun huonokuntoiset hiukset imaisivat sävyn kunnolla itseensä. Valosta riippuen, nämä näyttävät toisinaan ihan homeisilta. En tiedä leikatako kaljuksi vai värjätä päälle. Eniten tässä vituttaa naurattaa se, että mulla olisi ollut vielä sillä hetkellä omat hoitoaineet eteisessä pahvilaatikoissa. Ei sitä siinä pakko saada hoitoainetta heti-paniikissa hoksannut.

Helpointahan olisi mennä kampaajalle ja pyytää oma väri takaisin. En vain uskalla, saati tiedä minne mennä. Helsingin kampaajaviidakko on mulle melko tuntematon. Mä en ylipäätänsäkään ole vuosiin käynyt kampaajalla, jollei lasketa syksyä 2018 jolloin leikkautin 30 senttiä hiusten pituudesta pois syöpäsairaiden lasten peruukkitarpeisiin.

En ole löytänyt Helsingistä sellaista kampaajaa, jonka kanssa henkilökemiat menisivät yksiin. Mä olen äärimmäisen uskollinen palveluihmisten suhteen, mutta yhtälailla vaadin kampaajalta palvelua. En halua tuntea olevani kävelevä pankkiautomaatti, mikä on ikävä kyllä jäänyt päällimmäisenä mieleen useammalta käynniltäni.




Riippuen siitä mitä suosituksia tulkitaankaan, saatan olla koronaviruksen riskiryhmää. Siksi pysyn edelleen kotona. Sydäntä särkee, haluaisi omalta osaltaan tukea taloutta taantumaa estäen ja tukea erityisesti pienyrittäjiä. Samalla haluan pitää omista periaatteistani kiinni, ja ostaa vain tarpeeseen. Senkin aika koittanee vasta tilanteen rauhoittuessa.

Käyn kauneushoitolassa vain kärsimässä. Olen jo vuosia käynyt samalla kosmetologilla sokeroinnissa, ja nypityttämässä ja värjäämässä kulmakarvat. Saan todella herkästi sisäänpäinkasvaneita karvoja, jonka vuoksi sokerointi on korvannut sheivauksen. Koska mulla ei ole mitään symmetriatajua, on ollut helpompi antaa toisen hoitaa kulmien nyppiminen ja värjäys. Pelkät kulmakarvatkin tekevät paljon. Olen miettinyt kestotaivutusta ripsiin, joka tekisi vielä suuremman eron. Tuntuu, että pitkät ja kaarevat ripset osuvat geenilotossa ihmisille jotka niitä eivät jaksa arvostaa. Yleensä pojille.

Vaan koronan myötä tämäkin lysti on loppunut. Nilkkakarvani ovat niin pitkät ja pistävät, että ne tuntuvat collegehousujenkin läpi. Kulmakarvat ovat ylikasvaneet ja beigehtävät. Näytän olmilta. Mutta kotoillessa sillä ei juuri ole mitään väliä. En katso peiliin edes hampaita pestessäni.

Vartaloni haasteista

Kun kokeilin epäonnisesti päälläseisontaa koronahaasteen seurauksena, osasin jo valmiiksi arvata että saan tästä ilkeilyä osakseni. Itseironian nimissä halusin silti julkaista yritykseni, kyky nauraa itselleni on juuri niitä piirteitäni mistä pidän. Ja niin moni naureskeli että mitä toi idiootti oletti, ihan kuin tuommoinen sumopainija pystyisi mihinkään muuhun kuin jääkaapille kävelemiseen.

Saan spagaatin kolmeen suuntaan. Saan varmasti edelleen molemmat jalat niskan taakse, en tosin uskaltanut kokeilla kuin vasemmalla jalalla. Se, että olen ylipainoinen ei tarkoita että olisin joku norsu posliinikioskissa. Mulle tuli ehkä vähän yllätyksenä se, etten pystynytkään seisomaan päälläni. Olen notkea ja mulla on muutenkin hyvä kehonhallinta.

Polveani ei ole tuhonnut ylipaino, vaan tapaturma. Silti moni kauhisteli, kuinka olen syönyt itseltäni nivelet. Olen järkyttävä kun tuon omia kilojani someen. Minulla ei ole mitään oikeutta puhua vartaloni haasteista, koska olen ylipainoinen. Minun pitäisi pukeutua jätesäkkiin - jos sellaiseen edes mahdun - ja olla hiljaa. En saisi postata selfieitäkään, johan niihin tuleva tykkäysmäärä kertoo etten ole kivan näköinen.

Mulle alastomuus on luontainen tila. Olen kotona suurimman osan ajasta alasti. Yritän opetella pitämään vartalostani, ja siksi mulle alastonkuvien julkaiseminen on voimaannuttavaa, ehkä huomionhakuisuuttakin. En sentään julkaise mitään pyllynpyöritysvideoita tai pukeudu paljastavasti, mutta miksei joku saisi tehdä niin?

En toisaalta ymmärrä sitäkään miksi sellaiset ihmiset tuomitaan tylsinä ja vähemmän voimaantuneina jotka kokevat ajatuksen paljastelusta vastenmielisenä? Jotkut saattavat ahdistua paljaasta pinnasta omilla somekanavillaan, ja heidät tuomitaan estoisina ja kateellisina ämminä. Miksi pitää olla niin mustavalkoinen seksikäs-epäseksikäs-kahtiajaossa? Toiset ihmiset ovat huomionhakuisempia kuin toiset, eikä se ole mitenkään sukupuolisidonnaista.

En uskalla enää käydä Yrjönkadun uimahallissa siellä lisääntyneen kuvaamisen takia. Voisi kutsua salakuvaamiseksikin. On asioita, joita ei tarvitsisi tuoda sosiaaliseen mediaan, yksi niistä on julkaisut paikoissa, joissa on kuvauskielto. Vaikka julkaisun pointtina ei olisikaan muiden kuin itsensä tarkoituksellinen kuvaaminen. Vaikka ajatus alastomuudestani ei olekaan vastenmielinen, haluan itse vaikuttaa miten alastomuuteni esitetään. En halua lyllertää jonkun instastoorin taustalla tissit pomppien.

Nykyisin Yrjönkadun uimahallissa tulee ahdistunut olo. Kuinka läheltä toista ihmistä uskallankaan mennä, jos hänellä on jokin videoselitys käynnissä? Uskallanko mennä uimaan, jos joku vaikka kuvaa parvekkeelta? Inhottavaa joutua olemaan varpaillaan paikassa, jossa olisi tarkoitus rentoutua liikunnan parissa. Mulla on itsellänikin sieltä instagramkuva, arkkitehtuuria esittelevä, sulkemisajan jälkeen kuvattu. Olen miettinyt olenko tekopyhä kun en ole vielä piilottanut omaa julkaisuani? Vaikkei siinä näykään ristin sielua, ei alasti eikä vaatteissa.

Ulkonäköpaineista ja huulien täytöstä

Ylähuuleni on ohut, viivamainen ja muodoton. Jos hymyilen yhtään leveämmin, se katoaa. Olen saanut siitä usein kritiikkiä, olen luvannut sen jo vuosia sitten korjata. Kävin konsultaatiossa, en vain saanut aikaiseksi mennä itse operaatioon. Tai uskaltanut. Jokin koputti takaraivossa, jos et nyt kuitenkaan... Enää en halua täyttää ylähuultani.

Huulten täyttö olisi avannut kohdallani Pandoran lippaan. Seuraavaksi oltaisiin oltu veitsen alla, kun olisin halunnut korjata nenääni. Sitten hankkia leukaimplantin, pari rasvaimua ja alimpien kylkiluiden poiston. Mulla ei ole ymmärrystä kohtuudelle, ja tulisin melko nopeasti sokeaksi keinotekoisesti muokatulle ulkonäölleni. En edes tiedä mitä kaikkea parannusehdotuksia olisin himoinnut ovelan bisneslääkärin niitä minulle tarjotessa.




Luovuin aikoinaan ripsipidennyksistä, kun halusin aina vain pidempää ja näyttävämpää. Lopulta mulla oli megapitkät mauttomat pikimustat ripsiviuhkat jotka kirvelivät suihkussa ja saivat mut näyttämään keravalaiselta. Huulten täytössäkään tuskin yksi pistos olisi riittänyt. Pian mulla olisi ollut kaksi räjähdyspisteessä pullistelevaa nakkimakkaraa huulten paikalla.

Mun mielestä on huolestuttavaa, että erinäisistä kauneusoperaatioista on tehty viime aikoina lasten someidolien toimesta ihan arkipäiväistä. Nuoret, valmiiksi kauniit ja komeat ihmiset parantelevat itseään, ja lapsi altistetaan ymmärtämään tämän olevan normaalia. Se ei ole normaalia, vaan erittäin kyseenalaista. Ikään kuin itsestään kuuluisi etsiä vikoja joita voi sitten helposti parannella parilla piikillä ja mesolangalla. Tästä vielä alennuskoodi kaupan päälle! Epävarmat, kriittisessä iässä olevat lapset joutuvat seuraamaan idoliensa kauneuskirurgiaseikkailuja... Ei ihme, että ulkonäköpaineet iskevät yhä nuorempiin.




Itse en ole tippaakaan tyytyväinen ulkonäkööni. Olen ruma, mulkosilmäinen lihava sammakko. Olen liian lihava, liian lyhyt, liian roikkuvatissinen, liian ohuthiuksinen. Mulla on liian paksu kaula, liian kärsämäinen nenä ja liian paksut posket. Mä en ole koskaan ollut kaunis kuin yksittäistapausten mielestä. Muistan, kun minut äänestettiin ala-asteella luokan rumimmaksi tytöksi. Ihan hyvänä näyttelijänä pääsin kasiluokalla kevätjuhlanäytelmässä päärooliin - esitin Rumasta Ankanpoikasesta vain sen ruman ankan version, koska yksi kaunis tyttö havitteli myös pääroolia. Sopiva kompromissi, Iida on se ruma ja kaunis tyttö kaunis päärooli. Jopa oma äitini on joskus harmitellut kun en ole kaunis, toisin kuin hän ikäisenäni.

Mutta mä en välitä. Kauneus on kuitenkin lopulta katoavaista. Otan paljon mielummin vastaan kehuja sellaisista asioista, mihin voin itse vaikuttaa. Kuulen mielelläni olevani hyvä kielissä, mukava asiakaspalvelija tai ihanan empaattinen. Toki, ulkonäköönikin voisin itse vaikuttaa, kitudieettien ja kirurginveitsen avulla. Mutta mun mielestäni sellainen on tarpeetonta.