Oranssi lihava kissa nimeltään Karvinen on sanonut monta kertaa vihaavansa maanantaita, mitä erinäisimmistä syistä. Tänään mä allekirjoitan kaikki maailman Karviset täysin, ja loppupelissä ilman pätevää syytä.
Tässä kulunutta vuotta kertaillessa tuntuu, että kuun ensimmäinen maanantai on mun personal perjantai kolmastoista. Lokakuussa oli oksettavan kylmä, mä olin kuumeinen ja jaloistani tunnoton, elokuun eka maanantai puolestani odotin useamman tunnin bussia Orimattilasta Lahteen, joka on liian pitkä aika odotettavaksi kuumana kesäpäivänä, kun mukana ei ole asianmukaista nesteytystä, ja lähimpään kaupantapaiseenkin on ainakin neljän kilometrin matka. Maaliskuussa multa hajosi imuri, ja se on kova paikka vaalealla sisustetussa mustan kissan kodissa. Hassua kuinka moni pieni päivänpilaaja pystyykin syöpymään mieleen ihan kellontarkasti.
Tänään kaikki mahdollinen ja mahdoton onkin mennyt pieleen. Olen itkemällä itkenyt viiden minuutin ajan silkkaa kateuttani. Kävin ruokakaupassa, ja jostain käsittämättömästä syystä unohdin tunnusluvun. Olo oli typerä kuin saunovalla kirahvilla, tollaisten nelinumeroisten arkipäivän numerosarjojen kun kuuluis olla tulinumeroin hakattu hermoratoihin ja selkäytimeen, että ne näppäytyvät automaattisesti vaikka sitten neljän promillen humalassa. Mutta ei, eipä ole vieläkään juolahtanut mieleen, onneksi sain ostokset maksettua. Jonkun Trioteinin kannustava ja henkilökohtainen
herjaus kommentti teki kotimatkan entistä kirkkaammaksi. Terkkuja vaan, tiedän, että olet vähintään satunnaislukija.
Kärsivällisyys ei ole mun ominaispiirre. Näyttää pahasti siltä, että äiti saa joululahjaneulomuksensa vasta vuonna 2015. Epäsymmetristen silmukoiden luominen onnistuu kyllä, ja jakaminen neljälle puikolle, mutta sitten alkaa hampaiden kiristys kun työ pitäisi saada suljetuksi jotta pääsisi lisäämään kerroksia. Lisäksi pelkään, että olen peruuttamattomasti manannut ton tietyn lankakerän kyynelilläni (jos jollekin on jäänyt epäselväksi, mä itken paljon) ja kaikilla niillä enemmän ja vähemmän mielikuvituksekkailla kirouksilla, joita olen neulomisharjoitusten lomassa jupissut. En halua, että äitini puettuaan neulelahjansa ylleen esimerkiksi haluaa muuttaa kaivoon
the Ringin tyyliin.
Ostin jokin aika sitten värityskirjan, ajatellen sen olevan rentouttavaa puuhaa. Mikäs siinä harkitessa tarkkaan dinosaurusten ja kukkapenkkien väriyhdistelmiä. Sitten dädi kävi kylässä ja meinasi kuolla nauruun. Mun on siirryttävä syvälle kaappivärittäjäksi.
Ainoa ruoka, mitä päätin tänään suostua syömään, on maa-artisokkakeitto. En vihaa mitään kotityötä niin paljon, kuin maa-artisokkien kuorimista. Jokainen, joka on tehnyt tuttavuutta maa-artisokan kanssa tietää, että ne ovat epämuodostuneita ja paksuhkokuorisia, kuin perunan ja inkiväärin lehtolapsia. Kuoriminen on juurikin sellainen puuha, mikä ei sovi kärsimättömälle ihmiselle. Mulla meni puolen kilon kuorimiseen puoli tuntia!
En osaa mitään-päivän kruununa on mahdotonta lukea edes lastenkirjaa ruotsiksi löytämättä joka toiselta sivulta jotain käsittämätöntä sanaa, mikä täytyy käydä tarkastamassa sanakirjasta. Olo tuntuu niin ruotsivammaiselta, huomaa, että sillä kielellä ei juuri ole käyttöä. Parasta siis luovuttaa päivän suhteen, ja siirtyä sohvannurkkaan tällä hetkellä maailman ainoan kivan ruotsalaisen asian kanssa. Maraboun.
