#challengeaccepted

Kirjoitussormissani alkaa sykähdellä aina jonkun itseäni koskettavan somehaasteen tullessa väärinymmärretyksi. Kuten nyt Instagramissa kulovalkean lailla leviävä #challengeaccepted. Mä olen yrittänyt kirjoittaa pidempiä tekstejä Instagraminkin puolelle, mutta sen marginaalisen seuraajamäärän vuoksi koen silti blogini tavoittavan parhaiten kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista. En haluaisi enää yhdenkään suomalaisen vaikuttajan levittävän sanomaa tästä haasteesta jonakin "ole oman elämäsi bossbitch"- kaverinkannustusdiipadaapana. Ihan tärkeää sanomaa toki tuollainenkin, mutta sen aika on joskus toiste.

Olen tässä kuvassa ah niin minulle tyypillisesti alasti sängyssä, vastikään heränneenä tänä aamuna, aamun ollessa sangen suhteellinen käsite. Mullahan ei ole tässä meikkiä, mun toista kulmakarvaa on korostanut varmaan viikon finni, ja houkutus blurrata epätasaista ihoa oli suuri. Etuhiuksetkin sojottavat niin kuin aamuille hyvin usein on tavanomaista. Pian nelivuotissyntymäpäiviään viettävä, viimeisiään vetelevä puhelimeni tekee hämärässä sateisessa ilmapiirissä kuvistani erittäin rakeisia. Heräsin myöhään, koska mulla ei ole velvollisuuksiakaan. Poikaystävä nukkuu vielä tuossa vieressä käsi mun ympärillä, hän on lomalla. Emme kumpikaan ole mitään aamuvirkkuja. Lähestyvä keskipäiväkään ei tunnu uhkaavalta. Tässä suhteessa mulla ei ole mitään pelättävää, mutta aina asia ei ole ollut näin hyvin. Jossakin päin maailmaa, ei edes missään mahottoman kaukana, vastaava kuva saattaisi olla viimeinen kuva minusta.

Turkissa on tapana julkaista kuolleesta mustavalkokuva. Siinä missä minä monen muun tavoin selaan aamulla herätessäni medioita, turkkilaisten uutispalveluissa ja instafeedeissä vilisevät aamuisin mustavalkoiset kuvat naismurhan uhreista, väkivaltaisuuksien seurauksena kuolleista naisista. Uhriluvut 2020-luvun Turkissa ovat ihan järkyttäviä, ja vielä enemmän tapahtuu virallisten lukujen ulkopuolella. Erdoganin vallan kasvaessa myös naisiin kohdistuva väkivalta on kasvanut, ja käyrän suunta on ylöspäin. Yksi liian monesta uhrista oli kadonneeksi ilmoitettu ikätoverini Pınar Gültekin, jonka paloitellut ja poltetut jäänteet löytyivät viime viikolla.

Haaste saikin alkunsa tähän jatkuvaan uhrivirtaan kyllästyneiden naisten keskuudesta. Vaikka enemmistön mielipide olisi vähemmän nais- ja vähemmistövihainen, valtaapitävien mielipide on siellä arvokkaampi. Turkkilaiset naiset tiedostavat maansisäisen ongelman, teoriassa kuka tahansa heistä voisi olla seuraava uhri. Siksi he julkaisivat samanlaisen mustavalkokuvan itsestään mikä uhrista on tapana julkaista. Tieto lienee levinnyt turkiksi, jonka takia haasteen levitessä kansainvälisille vesille, se on uudelleentulkittu joksiksin voimaantumiseksi.

Puolan uutisoitiin viime viikonloppuna eronneen Eurooppalaisesta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastustavasta, lähes ironisesti nimetystä Istanbulin sopimuksesta. Puolassa kuulemma on tehty erinäisiä maansisäisiä sopimuksia, jotka suojelevat naisia tarpeeksi ilman kansainvälistä sopimuspainetta. Joissakin Mustanmeren rantamaissa on mahdollisesti kriminalisoituna, mutta siitä huolimatta ihan yleisenä käytäntönä tirvaista typeriä puhuvaa vaimoa, äitiä tai tytärtä. Koska typeryyksien puhuminen on varsin subjektiivinen näkemys, väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Ja kotimaamme Suomi on naisille Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa. Aika hurjaa, kun miettii meidän (ainakin näennäisesti länsimaista) lainsäädäntöämme. Ongelma on syvällä piilossa yhteiskunnassamme. Meidän tulee tietää mitä Turkissa tapahtuu. Asioista on puhuttava, jotta voisimme olla osaltamme mukana muutoksessa. Sillä näiden asioiden on muututtava.

Onko tavallinen ihminen sitten velvollinen ottamaan selvää haasteiden alkuperistä? Jos vain luottaa siihen että haastava kaverihan tietää mistä puhuu saatetekstissään... Ja jos musta neliö ei sovikkaan feediin tai haaste paljastuu liian negatiiviseksi, kuvan voi sitten vähin äänin poistaa myöhemmin. Jos vain sulkisi silmänsä ongelmilta, kivempihan on olla kannustava kuin kantaaottava. Poliittiset julkaisut ovat aina niin negatiivisia, kumartamalla yhteen suuntaan pyllistää toiseen suuntaan. Millä perusteella valita ketä mielistellä mielipiteillään?

Mustavalkohaasteita on toki ollut useita, niiden aikakaudet ja rajat ovat häilyviä. Mistä tietää millaiseen haasteeseen tarkalleen ottaen osallistuukaan? Haasteisiin hyppääminen hetken mielijohteesta on inhimillistä, sellaiseksihan ne on tarkoitettu. Matalan kynnyksen hommiksi, leviämään nopeasti. Mutta se on usein myös tiedostamatonta. Kun uusia mustavalkoselfieitä tupsahtaa saman hashtagin alle sata minuutissa, todellinen info hukkuu helposti. Ei ole väärin muokata kuvatekstiä jälkikäteen, myöntää mokanneensa ja välittää korjattua tietoa. Virheiden tekeminenkin on inhimillistä. Niistä oppiminen on suorastaan ihailtavaa.

Antirasistinen kansalaisaloite korkeakouluopetuksen politisoimiseksi

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on levinnyt kansalaisaloite antirasististen strategioiden lisäämiseksi opetussuunnitelmaan. Minä jätin tämän allekirjoittamatta. En siksi, että kannattaisin esimerkiksi rasistisia strategioita. Ainakin omassa kaveripiirissä aloitetta on tuutattu niin paljon, että mulle on tullut vähän tympeä ja välinpitämätönkin olo kun en ole sitä innokkaana allekirjoittamassa.

Kansalaisaloitteen tavoitteena on siis lisätä tietyille koulutusaloille kurssi, jossa perehdytään antirasismiin ja kriittiseen näkökulmaan. Aloitteessa on mainittu näiksi tietyiksi aloiksi julkista valtaa toteuttavia aloja, kuten esimerkiksi lainvalvonta ja terveydenhuolto. Toisin sanoen, aloitteessa vaaditaan lakimuutosta, jolla voisi puuttua korkeakoulujen opetukseen.

Ensinnäkin, antirasistinen elämänkatsomus olisi mun mielestä hyvä oppia jo ennen korkeakoulu-uraa. Ja myös niiden, joista ei tule korkeakoululaisia. En tiedä millaista esimerkiksi tämän hetken lukio-opetus on, mutta kokisin jonkinnäköisen rasismintorjuntaan tähtäävän kurssin sopivaksi tuolle koulutusasteelle. Miksei jo peruskouluunkin, rasistiset näkemykset kun ovat varsin usein kasvatuksesta kiinni. Yliopistossa olen nähnyt monenmoista mörrikkää, ja kynnys asennemuutoksiin on aikuisilla ihmisillä jo korkea. Jos jonkun mielipiteen on ehtinyt muodostaa, sitä ei hevillä muuta vaikka joku pakollinen kurssi pakottaisikin jauhamaan asiasta. Antirasistinen opetus pitäisi saada näkyvämmäksi kaikille koulutustasoille.

Opiskelen alaa, jonne Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset iskivät varsin rajusti. Jos asia olisi ollut tasavaltamme 74:nnen valtioneuvoston päätettävissä, koko oppiaine olisi todennäköisesti lakkautettu. Nyt koronan vuonna on kuitenkin tarvittu niitä kaiken maailman dosentteja, jotka kertovat mitä ei saa tehdä. Koskaan ei tiedä milloin musta tulee tuikitarpeellinen. Musta olisi karmiva ajatus, jos hallitus pystyisi sanelemaan omista opinnoistani. Hallitukset kaatuvat ja nousevat, mutta se mitä minulle opetetaan, ei ole hallitusohjelman sanelemaa. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmat varhaiskasvatukseen, peruskouluun ja toiselle asteelle, mutta korkeakoulu-opintoihin sillä ei ole vaikutusvaltaa. Korkeakoulut päättävät itse millaista opetusta järjestetään. Puhutaan siis korkeakoulujen autonomisesta asiasta.

En tiedä, eikö kansalaisaloitteen laatija ole tiennyt korkeakoulujen autonomiasta, vai miksi aihe on sivuutettu täysin? Ajatus kurssista on hieno, mutta kansalaisaloite ei ole paras mahdollinen tapa ajaa asiaa. Vaikka aloite menisikin käsittelyyn, se ei menisi läpi rikkoessaan jo olemassaolevaa säädöstä korkeakoulujen autonomiasta. Ellei sitten käännytä keskustelemaan korkeakoulujen autonomian tarpeellisuudesta. Toisaalta ja joka tapauksessa, aloite on saanut paljon näkyvyyttä ja julkisuutta. Ehkä tiettyjen alojen oppilaitoksetkin alkavat aloitteen saaman näkyvyyden myötä pohtimaan rasismia torjuvien kurssien mahdollisuutta.

Viittasin aiemmin kesästä ilmoittautuneeni antirasistiselle yliopiston kesäkurssille. Taisin unohtaa kertoa, että jätin sen varsin nopeasti kesken. Mulla saattoi olla huonoa tuuria pienryhmän suhteen, mutta keskustelu oli ärsyttävän minäkeskeistä. Osallistujat vakuuttelivat vuoron perään kuinka minä en ole rasisti koska mummoni jo 40-luvulla kävi Afrikassa-tasoisilla argumenteillä. En halunnut olla mukana kilpailussa kuka on vähiten rasisti. Vastaava kurssi olisi mielenkiintoista käydä, mutta ehkä vähän myöhemmin, rauhallisempana aikana. Tai sitten jättää vain keskustelut keskustelematta ja keskittyä pelkkiin pakollisiin tehtäviin.

Ateenan syksy, tai sitten ei

Sain alkukesästä stipendin. Pääsisin nyt syksyllä opiskelemaan Ateenaan. Kuusiviikkoinen kurssi olisi käytännössä arkeologiopasteista manner-Kreikan kiertomatkailua. Tutuksi tulisivat lukuisat temppelit, pyhäköt ja maailmannapa. Istuisin illat parvekkeella kirjoittaen muistiinpanoja, vetäisin fetaövereitä, ja tähtäisin mahdollisimman usein mereen uimaan. Kokemuslistalta saisi vihdoinkin ruksittua opiskelijaelämän asuntolassa. Jääkaapissa olisi aina retsinaa. Ja Mythosta. Ja jogurttia, kun kerran Kreikassa ollaan. Vaan faktori nimeltä korona taitaa olla eri mieltä.

Koronaa nyt huomioimatta, tämä stipendi on suuri syy sille, miksi olen hylännyt kesän reilisuunnitelmat. Onko mitään järkeä suhata edestakaisin Euroopassa, kun samoille kulmille tullaan joka tapauksessa palaamaan? Tietenkin voisin kääntää reilisuunnitelmani nurin päin, Tanskasta Italiaan ja sieltä lautalla Kreikkaan. Mutta katsotaanko kotona hyvällä kolmen kuukauden poissaoloa? Miten koulun suhteen käy, saanko tehtyä etäopintoja raiteilta käsin? Joka tapauksessa toivoisin voivani matkustaa Ateenaan kurssilleni maata pitkin. Jos ei Italian kautta, niin sitten Baltian ja Balkanin halki. Ainakin Puolan, Serbian ja Bulgarian läpi pitäisi päästä Kreikkaan asti junalla, ja Puolaan asti bussilla.

Onko mitään järkeä hiihtää taudinraiskaaman Itä-Euroopan läpi, kahden kuukauden tavarat todennäköisesti vielä perässävedettävässä laukussa? En omista rinkkaa, enkä tiedä olisiko sille tässä elämässä niin paljoa käyttöä, että se olisi tarpeellinen ostoskaan. Toivoisin, että erilaiset lainauspalvelut laajentuisivat ja normalisoituisivat. Aina, kun olen yrittänyt jossain Facebookin ryhmissä kysyä lainaan jotakin tarpeellista, se on kuin tyhjille seinille huutelisi.

Kreikan koronatilanne on tällä hetkellä varsin hyvä, mutta ei ole sanottua etteikö tilanne voisi muuttua. Varsinkin nyt kun rajat ovat avattu ja toiset tuntuvat sahaavan pitkin maita ja mantuja vailla huolta huomisesta. Karanteenimääräykset eivät ole todellisia määräyksiä, enkä valitettavasti jaksa uskoa kaikkien noudattavan sitä vilpittömästi. Toinen aalto on ihan todellinen uhka, ja sen nostattaa ihmisten välinpitämättömyys. En heittäisi kauhean isoja todennäköisyyksiä sille, että koko stipendikurssia tullaan järjestämään. Sen näkee sitten syssymmällä.

Matkailun normalisointi ja matkustamisen ihannoinnin luominen on muutenkin varsin vastenmielinen ilmiö sosiaalisessa mediassa. Maalataan kuva että on pakko päästä satunnaisin väliajoin kauas Suomesta. Kuinka matkustaminen on henkireikä. Miten pitää ottaa edes viikonlopuksi äkkilähtö jonnekin toiseuteen. Tuntuu tyhmältä tulla hehkuttamaan omaa reissuani somessa, se kun voi näyttää ulkopuolisen silmissä just sellaselta pakko päästä lomalle mihin vaan pääsee ees Kreikkaan-hehkutukselta. Ja jonkun toisen mielessä voi herätä sellainen pakko päästä lomalle just Kreikkaan-haave. Olisinpa niin vaikuttaja, että saisin luotua siitä junamatkailusta haluttavaa. Kuinka päämäärä ei välttämättä olisikaan se tärkein, vaan painoarvoa voisi antaa itse prosessille, siirtymälle.

Kun aloitin yliopisto-opintoni, olin melko varma, etten tulisi tekemään päivääkään opiskelualani töitä. Mullahan oli jo työpaikka. Tarkoitus oli opiskella opiskelun ilosta, lukio oli mulle monivuotista pakkopullaa ja päätin, että jos kahlaan sen kunnialla läpi, tulisin jatkossa opiskelemaan vain itseäni miellyttäviä opintoja. Alaltani on sitä paitsi äärimmäisen vaikea työllistyä. Hakiessani mulla ei ollut mitään aavistusta millaisia opinnot tulisivat olemaan, hain kiinnostuksesta antiikin kulttuuriin ja klassilliseen arkeologiaan. Ja jossain vaiheessa arkeologia imaisi mennessään.

Lentomatkailua välttelevä minä sadattelee varsin usein tätä alavalintaa. Mikä määrä arkeologian kursseja tekee musta uskottavan klassillisen arkeologian opiskelijan, ja myöhemmin, klassillisen arkeologin? Meillä Helsingissä kun klassillinen arkeologia kattaa vain teoriaa. Oikeat arkeologian opiskelijat pitävät meitä ilmeisesti täysin huijareina. Voinko olla hyödyllinen arkeologian saralla minimaalisesti lentäen? Onko mestoille mahdollisimman nopeasti ehtiminen valttia? Varsinkin, kun Suomen kamaralta ei klassisen antiikin muinaisjäännöksiä löydy yhtään minkään kiven alta.

Olin Ateenassa viimeksi toukokuussa 2019 parhaan ystäväni Johannan kanssa. Vaikka tärkeimmät arkeologiset alueet tulikin nähtyä, paljon jäi myös näkemättä. Bysanttia, hellenismiä, uusklassismia. Haluan kokea Ateenan syksyn, nopean muutoksen täydestä kesästä eteläeurooppalaisen kosteaan koleuteen. Haluan päästä tuttuihin ravintoloihin. Ja kiivetä Lykabettos-vuorelle (voidaan ääntää likavittus) katsomaan auringonlaskua ja Ateenan talomerta. Miljoonia tuikkivia valoja. Jos ei tänä syksynä, niin toivottavasti ensi vuonna.

Chicagoiida nakuilee taas!

Vau. Etten sanoisi, seksivau! Kuinka taas lukuisat kasvottomat itkevätkään ylilaudoilla ja jodeleissa kun eilen instafeediin tupsahti paljaan pyllyn sivuprofiili. Jos kuva olisi mustavalkoinen, siitä ei voisi edes päätellä josko mulla olisi vaikka tiukka mekko päällä. Halusin kuvatekstilläni herätellä ihmisiä ymmärtämään vartaloiden eriarvoistamista. Lihava ei ole epäonnistunut hoikka. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut itseeni liittyviä positiivisia virkkeitä laimennettavan lauseella vaikka se on lihava. Hyviä särmiäkin voidaan hioa tasaisemmaksi läskivihan hiekkapaperilla.

Oman alastonkuvan postaaminen on mielestäni paitsi kehopositiivinen, myös feministinen teko. Koska naisvartalo ei ole automaattisesti pornografiaa. Kuinka monta vuotta sosiaalisessa mediassa onkaan napistu siitä, onko naisten nännien soveliasta näkyä ja jos on, missä tilaisuuksissa?

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, olen feministi. Voi kunpa jokainen nainen ymmärtäisi olla feministi! Tai ylipäätään jokainen ihminen, miksi kukaan voi olla olematta tasa-arvon kannalla? Ja sanalla feministi en tässä tarkoita mitään misogynista ajatusta naisylivallan kannattajasta. Juu, ei. Feminismiä kritisoidessa toisilla on tapana kuvitella sen nemesiksen olevan miehet. Ei, se on patriarkaatti.

Mä en tiedä onko hyvää feminismiä kokea jonkinmoista ahdistusta siitä selkeästi naista objektisoivasta somesisällöstä. Mikä siinä on motiivina? Mun mielestä esimerkiksi Instagramissa näkyy paljon sellaista materiaalia, jossa feministisen voimaannuttamisen nimissä janotaan kuitenkin egoistista henkilöpalvontaa. Missä menee pornon ja taiteen raja? Kumpaan kategoriaan omat alastonkuvani menevät? Eilen esimerkiksi joku reipas poika kommentoi mun kuvaani niin ruma ettei viitsi runkata - toimiiko mun ylipaino ja/tai kasvonpiirteet suojelijana sille ettei mua objektisoida?

Venäjällä taiteilija Julia Tsvetkovaa uhkaa lähiaikoina kuusivuotinen vankeus naisvartaloiden piirtelystä. Kelatkaa, taiteesta vankilaan! Ja kuinka monta tuhatta vuotta naisvartaloa onkaan kuvattu taiteessa? Tsvetkova on julkaissut esimerkiksi värikkään abstrakteja kuvia naisgenitaaleista ja kuvia, joissa kerrotaan kuinka on normaalia, että oikeilla naisilla on kuukautiset tai karvoja. Venäjä on maa, jossa taidekriitikotkin ovat ankarampaa sorttia, ainakin jos ne istuvat maan johdossa. Tsvetkovaa on jo aiemmin sakotettu sosiaalisessa mediassa julkaisemastaan "homopropagandasta". Nyt, kun hänen kehopositiivinen, feministinen taide ei miellyttänyt ylempiä setiä, häntä keksittiin syyttää pornografisen materiaalin levittämisestä. Julia Tsvetkovan vapauttamiseksi on laadittu vetoomus. Olkaa kilttejä, allekirjoittakaa!

Kompromissireissu

Elämä on yhtä kompromissia. Korona teki kaikesta matkustamisesta järjetöntä. Vaikka rajat pitkin poikin aukeaisivatkin eikä tarpeetonta matkustamista tarvitsisi hallituksen mielestä vältellä, en näe millään tasolla järkeväksi matkustella tässä maailmantilanteessa pitkin maita ja mantuja. Mä halusin tänä kesänä reilaamaan, mutta se peruuntui. Toinen reissusuunnitelma oli ajaa poikaystävän kanssa asuntoautolla Tromssaan moikkaamaan mun vaihtarikaveria, mutta logistiset ongelmat ja ajan rajallisuus ampuivat tämän suunnitelman alas. Pohjois-Norjassa sitä paitsi tuntuu olevan tällä hetkellä tiet täynnä, koska joka toinen suomalainen on päättänyt lähteä sinne. Mun syksyisen Kreikassa opiskelun toteutuminenkin on edelleen vaakalaudalla. Vaikka itse kurssia ei peruttaisikaan, mä en tiedä haluanko osallistua. Haluan mennä maata pitkin, mutta se olisi turha riski. Kun vaihtoehtona on lento tai ei mitään, lento painaa pahuuden vaakakupissa yllättävän paljon. Tätä pitää pohtia enemmänkin tulevina päivinä.

 

Eipä siis lähdetty Norjaankaan. Sen sijaan käytiin Helvetissä, biitsillä ja mökkipihassa. Ajoa tuhannisen kilometriä. Ei, en ajanut metriäkään. Tässä parisuhteessa sukupuoliroolit näkyvät ennen kaikkea siinä kuka ajaa. Mä en aja, koska en tykkää siitä, kokemus puuttuu ja en sitä edes välttämättä hallitsisi niin hyvin. Jep, ajopelkoinen täällä. Tämän takia asun mielelläni Helsingissä, auto ei ole välttämättömyys eikä edes merkittävä hyödyke.

 

Ajettiin ensimmäiseksi yöksi Helvetinjärven kansallispuistoon. Paikka oli nimensä veroinen - ukkosti ja satoi kaatamalla. Tie oli järkyttävässä kunnossa, nopeudet olivat verrattavissa sähköpotkulautaan ja tärinä katuporaan. Epäilin moneen kertaan selvitäänkö ehjänä perille, mutta kääntyäkään ei pystynyt. Kun päästiin matkailuautoparkkiin, ei tullut enää mieleenkään virittää mitään katoksia tai lähteä etsimään nuotiopaikkaa. Helvetinmoinen floppi, etten sanoisi.

Aamu Helvetissä valkeni omalta kohdaltani joskus viiden aikaan sateen tauottua. Jätetään karitapioismit pois, mutta ilmanala houkutteli luontoon. Se luonto Helvetissä oli ikävän roskainen. Korona on ilmeisesti tuonut mukanaan kansallispuistoihin ne välinpitämättömämmätkin sielut. Vaelsin pari sataa metriä rannalle. Olisi tehnyt mieli uida, mutta suuri ihmispaljous esti mua riisumasta ja pulahtamasta. Ajatella, arkiaamuna, ennen kello kuutta! Tihkusateen saattelemana palasin matkailuautolle. Tein aamupalaa, täytin ristikoita ja kiipesin lopulta takaisin nukkumaan.

 

Meidän reissun todellinen päämäärä oli Google Mapsista vahingossa bongaamani Vattajanhietikko nykyisen Kokkolan alueella, olenhan ollut vuosia puhtaan rantaloman tarpeessa. Ehdittiin ajatella jo Kalajokea, joka tyrmättiin turistien pelossa, sekä Yyteriä, jonka muutamat kokemukseni ovat osoittaneet vähemmän hienoksi rantakokemukseksi. Vaan Vattajalla nämä tarpeet viimeinkin tyydyttyivät. Mieleeni nousi suorastaan liikuttavia lapsuusmuistoja, kun juoksin punaisessa fleecetakissa samanlaisilla luonnontilaisilla dyyneillä enon luona Helsingborgissa. Sääkin taisi olla samanlainen. Kolea. Pilvinen. Sateinen. 

 

Tätä rantalomaa en juuri näistä ilmatieteellisistä syistä aivan rinnastaisi mihinkään Kanarianlomaan. Hiekan määrässä ja rantaluonnon viehättävyydestä ei ollut mitään valittamista, mutta viitisentoista astetta ja epävakaa sää veivät ilon meressä uimisesta. Romantiikkapiknik auringonlaskussa koki kolauksen, kun tuuli ei antanut kynttilänliekin elää. Sateen uhka oli koko ajan ilmassa. Kun poikaystävä on tehty sokerista, päädyttiinkin syömään gourmetillallinen autossa. Knorrin pussipastaa, makuna juusto.

Karun kaunis, sellainen oli Perämeri. Kalastajatorppia ja karikkoa. Pohjanmaan ruotsinkielisyyskään ei päässyt järkyttämään. Ja robottiruohonleikkureita, sellaisia viiletti lähes jokaisen talon pihassa. Ei tietenkään mikään ihme niillä tonttikoilla.

 

Huomasin reissun aikana pitäväni vallan mahdottomasti tuosta yksinkertaisesta elämästä, mitä automatkailulla oli tarjota. Ei haitannut, vaikka puhelimesta loppuikin akku - autoa kun ei laitettu kertaakaan yöksi töpseliin. Musta oli ihanaa kokkailla pienellä kaasuliedellä, jolla vesi alkoi porisemaan hetkessä. Oli mieletöntä herätä joka aamu uuteen maisemaan: metsää, dyynejä ja peltoa. Se auton vessakin oli, no ihan siedettävä. Ensi kesänä ehdottomasti uudestaan! Vielä riittäisi Suomenkin puolella nähtävää. Mua kiehtoisi erityisesti käsivarren Lappi, en ole ikinä käynyt Pyhätunturia pohjoisempana. Käsivarren alueella itseäni kiinnostaa erityisesti erämaafiilis, huhujen mukaan suht helppokulkuinen maasto, mykistävät vaihtelevat maisemat, ja mahdollisuus puikahtaa Kilpisjärven tienoilta sinne Norjankin puolelle. Käsivarren ainutlaatuista luontoa uhkaa ikävä kyllä kaivostoiminta, alueelle on jo myönnetty malminetsintälupia. Kaivostoiminnan vastustamiseksi voi kirjoittaa adressin.

Sanoja tien päältä