Quarantine desires

Tämä eristäytyminen herättää ihmisessä vähintäänkin outoja mielitekoja.

Maalaaminen
Yksi mun lifetime goals on öljyvärimaalaaminen. Muutaman kerran olen päässyt kokeilemaan sitä, ja vaikken olekaan mikään realismin mestari tai nonfiguratiivinen pastelliväri-iloittelija, saan omanlaistani jälkeä aikaiseksi. Olen melko abstraktin impressionistinen. Näen asiat omalla tavallani, omassa värimaailmassani ja omilla mittasuhteillani. Öljyvärit vaatisivat kuitenkin hyvän ilmastoinnin, jota tässä lukaalissa ei ole. Omistan vesivärit, mutta ne ovat isän luona varastossa. Sisu ei salli ostaa uusia aineita.

Tatuointi
Alle kuukausi sitten sanoin, ettei mulle tule todennäköisesti enää yhtään tatuointia. En ole kuuteen vuoteen sellaista halunnut. Sitten se tatuointi-inspiraatio kuitenkin iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ehkä vielä yksi. Paikka mysteeri, kuten tekijäkin. Tää oli vain pikainen älynväläys. Ehkä otan sen Kreikassa tai Italiassa ensi kesän railroadtripillä, mikäli koronasta selvitään.

Kotiviini
Viini on yksi niistä lukuisista jutuista joissa en luota mantraan tein itse ja säästin. Mä en usko, että osaisin tehdä mitenkään Alkon valikoimiin verrattavissa olevaa litkua, mutta itse valmistusprosessi kiinnostaa. Olisiko kanelilla maustettu omena-raparperiviini mistään kotoisin? Tai valkoherukka-vadelmaviini? Äiti teki vuosia sitten älyttömän hyvää rucola-limoncelloa yksiin rapujuhliin, senkin kokeileminen kiinnostaisi. Tai ehkä hankinkin pontikkapannun.

Dreijaaminen
Välillä mua pikkaisen kaduttaa, etten muuttanut äidin luo ennen Uudenmaan suvereniteettiä. Äitin luona kun olisi kaikkia kivoja laitteita käsillätekemiseen, ja olen jo pari vuotta haaveillut Kamarés-keramiikan tyylisistä astioista. 1 2 3 4 Nyt olisi ollut aikaa opetella jotakin ihka uutta.

Maton kutominen
Haluaisin keittiöön räsymaton, missä olisi oranssia, keltaista,valkoista, tummansinistä ja vaaleansinistä. Äitin luona olisi myös ne kangaspuut... Käsityöt ylipäätään kiinnostaa, onneksi isä lupasi postittaa virkkuukoukun.

Sosekeitto
Mulla ei ole blenderiä tai sauvasekoitinta, ei edes perunamuussinuijaa millä saisin jälleen tehtyä tätä yhden ajan lempiruokaa. Voi kuinka houkuttaisikaan sellaiset yhdistelmät kuin porkkana-inkivääri-timjami, punajuuri-vuohenjuusto tai tomaatti-paahdettu paprika, varsinkin nyt kun karanteeniajan ruokavalio on ollut täyttä pastaa.

Näiden lisäksi olen kokenut vastustamatonta halua niin uimiseen, kylpemiseen kuin saunomiseenkin. Tottakai, meillähän ei ole saunaa saati kylpyammetta, rantaankin taitaa olla kilometri eikä se kivikkoineen ole mikään ihanteellinen uimiseen. Laiturikin uupuu. Sitä sitten tahtookin aina sellaista mikä on saavuttamattomissa.

Kyky kritisointiin ei ole sukupuolisidonnaista

Olen ehkä pikkumainen ja ilonpilaaja, mutten voinut hillitä kielenkannattimiani erään haasteen jälleen tavoittaessa minut Instagramissa peräti kahdesta lähteestä. Tarkoitan tätä nyt kiertävää haastetta, jonka tarkoituksena on ylistää tuntemiaan naisia. Haaste kiertää kutakuinkin tässä tekstimuodossa:

Too often, women find it easier to criticize each other or themselves instead of building each other up. With all the negativity going around, let's do something positive. Upload 1 picture of yourself... ONLY YOU. Then tag 10 more beautiful women to do the same. build yourself up instead of tearing yourself down. COPY AND PASTE. Let’s speed some positivity!

Mä en kyseistä haastetta koskaan julkaissut, koska mua häiritsee yksi sana tuolla. Women find it easier to criticize. Minkä takia pitää syyttää nimenomaan naisia toistensa kritisoimisesta? Tiedän ihan omakohtaisestakin kokemuksesta, että siihen pystyvät kaikki, sukupuolesta riippumatta. Ikävää ratsastaa stereotypioilla, että ne on vaan naisia jotka kritisoi ja jauhaa paskaa.

Tuossa haasteessa on taustalla todella tärkeä ajatus, eikä positiivisuutta voi olla kylliksi näinä vaikeina aikoina. Miksi samalla lähteä syyllistämään, että on niitäkin naisia jotka elävät toisten mollaamisesta? Ehkä tässä on siksi mainittu vain naiset, koska tagattavaksikin pyydetään vain naisia. Tyttöjen oma juttu. Jotenkin hassua sekin.

Toivoisin, että tämä haaste olisi sukupuolineutraali. On ihmisiä, joiden mielestä on helpompi kritisoida itseään tai muita kuin kehua toisia. Positiivisyyden nimissä haluaisin päästä tagaamaan tällaisiin henkilöitä.

Vartaloni haasteista

Kun kokeilin epäonnisesti päälläseisontaa koronahaasteen seurauksena, osasin jo valmiiksi arvata että saan tästä ilkeilyä osakseni. Itseironian nimissä halusin silti julkaista yritykseni, kyky nauraa itselleni on juuri niitä piirteitäni mistä pidän. Ja niin moni naureskeli että mitä toi idiootti oletti, ihan kuin tuommoinen sumopainija pystyisi mihinkään muuhun kuin jääkaapille kävelemiseen.

Saan spagaatin kolmeen suuntaan. Saan varmasti edelleen molemmat jalat niskan taakse, en tosin uskaltanut kokeilla kuin vasemmalla jalalla. Se, että olen ylipainoinen ei tarkoita että olisin joku norsu posliinikioskissa. Mulle tuli ehkä vähän yllätyksenä se, etten pystynytkään seisomaan päälläni. Olen notkea ja mulla on muutenkin hyvä kehonhallinta.

Polveani ei ole tuhonnut ylipaino, vaan tapaturma. Silti moni kauhisteli, kuinka olen syönyt itseltäni nivelet. Olen järkyttävä kun tuon omia kilojani someen. Minulla ei ole mitään oikeutta puhua vartaloni haasteista, koska olen ylipainoinen. Minun pitäisi pukeutua jätesäkkiin - jos sellaiseen edes mahdun - ja olla hiljaa. En saisi postata selfieitäkään, johan niihin tuleva tykkäysmäärä kertoo etten ole kivan näköinen.

Mulle alastomuus on luontainen tila. Olen kotona suurimman osan ajasta alasti. Yritän opetella pitämään vartalostani, ja siksi mulle alastonkuvien julkaiseminen on voimaannuttavaa, ehkä huomionhakuisuuttakin. En sentään julkaise mitään pyllynpyöritysvideoita tai pukeudu paljastavasti, mutta miksei joku saisi tehdä niin?

En toisaalta ymmärrä sitäkään miksi sellaiset ihmiset tuomitaan tylsinä ja vähemmän voimaantuneina jotka kokevat ajatuksen paljastelusta vastenmielisenä? Jotkut saattavat ahdistua paljaasta pinnasta omilla somekanavillaan, ja heidät tuomitaan estoisina ja kateellisina ämminä. Miksi pitää olla niin mustavalkoinen seksikäs-epäseksikäs-kahtiajaossa? Toiset ihmiset ovat huomionhakuisempia kuin toiset, eikä se ole mitenkään sukupuolisidonnaista.

En uskalla enää käydä Yrjönkadun uimahallissa siellä lisääntyneen kuvaamisen takia. Voisi kutsua salakuvaamiseksikin. On asioita, joita ei tarvitsisi tuoda sosiaaliseen mediaan, yksi niistä on julkaisut paikoissa, joissa on kuvauskielto. Vaikka julkaisun pointtina ei olisikaan muiden kuin itsensä tarkoituksellinen kuvaaminen. Vaikka ajatus alastomuudestani ei olekaan vastenmielinen, haluan itse vaikuttaa miten alastomuuteni esitetään. En halua lyllertää jonkun instastoorin taustalla tissit pomppien.

Nykyisin Yrjönkadun uimahallissa tulee ahdistunut olo. Kuinka läheltä toista ihmistä uskallankaan mennä, jos hänellä on jokin videoselitys käynnissä? Uskallanko mennä uimaan, jos joku vaikka kuvaa parvekkeelta? Inhottavaa joutua olemaan varpaillaan paikassa, jossa olisi tarkoitus rentoutua liikunnan parissa. Mulla on itsellänikin sieltä instagramkuva, arkkitehtuuria esittelevä, sulkemisajan jälkeen kuvattu. Olen miettinyt olenko tekopyhä kun en ole vielä piilottanut omaa julkaisuani? Vaikkei siinä näykään ristin sielua, ei alasti eikä vaatteissa.

Quarantine diaries

Eristäytymiseni on kestänyt nyt yksitoista päivää.
Tiedän, että tämä aihe jakaa mielipiteitä. Toiset ovat stressaantuneita, kärsivät taloudellisesta ahdingosta ja sosiaalisuuspalkki on punaisella. Jotkut ovat jo käyneet aallonpohjalla, ja pyrkivät palautumaan. Jokaisella meistä on oma resilienssinsä. Omalta osaltani voin kertoa, etten ole pitkään aikaan tuntenut oloani yhtä elinvoimaiseksi. Minusta tämä on ihanaa!

Avasin uniongelmiani jo tarkemmin tällä viikolla. Olen elänyt kuin pellossa. Olen katsonut tuntitolkulla Milanon naisten paratiisia, ja puhun lähes fluenttia italiaa pitkälti tämän ansiosta. On ollut jännittävää herätä ilta-auringon paistaessa silmiin tai keskiyön suden hetkeä ympäröivään hiljaisuuteen, nousta aamupalalle auringon laskiessa ja leipoa aamunkoittoon.

Mulla on vihdoinkin aikaa remontoida ja sisustaa Simsissä San Myshunon Arvokorttelin asunnot industrial-tyylisesti, ja lukea sängyssä tuntitolkulla Pompeijin viimeisistä hetkistä tai kreikkalaisesta seksuaalietiikasta. Surettaa, että Kaisa-kirjasto meni kiinni karanteenini aikana. Glyptoteketin hautakammiossa syttyi palava halu egyptologian opintojen suhteen. Olisin halunnut opiskella klassista egyptiä. Tutustua hieroglyfien saloihin.

Löysin muuton yhteydessä kymmenittäin sheet maskeja, joita hamstrasin vielä Töölössä asuessani korealaisen kosmetiikan buumin ollessa kuumimmillaan. Suurimmassa osassa päiväystäkin jäljellä vain hetki.Vaikken nykyään pidäkään kertakäyttöisiä yksittäispakattuja maskeja mitenkään kestävän kehityksen tuotteena, ei niitä poiskaan aleta heittämään. Nyt niitä voi käyttää vaikka päivittäin. Mikäs sen rennompaa kuin maata sheetmask naamalla viinilasi kädessä hyvän musiikin äärellä. Vain kylpyamme puuttuu.

Mutta, tekemättömät asiat painaa.

En ole neljän yliopistovuoteni aikana onnistunut saamaan aikaa opintopsykologille, ja tässä aletaan olla sellaisessa lopun aikoja ennustavassa kulminaatiopisteessä. Kyse ei ole siitä, etten osaisi tai ettei mua kiinnostaisi, päin vastoin. Olen niin perfektionisti, etten uskalla mennä tenttiin tai palauttaa esseitä jos koen etten pysty antamaan parastani. En halua olla opettajalle pettymys. Olen saanut somepersoonastani inhottavaa palautetta parilta yliopisto-opiskelijalta. En uskalla mennä massaluennoille tai tiedekuntatentteihin. Yliopistolla on ihmisiä, joiden näkeminen on laukaissut mussa paniikkikohtauksen.

Polvi on välillä niin kipeä, etten pysty nousemaan sängystä vaikka haluaisinkin. Siinä missä muiden karanteeni tuntuu olevan yhtä suorittamista, mä tunnen huonoa omatuntoa omasta kykenemättömyydestäni. En pysty konmarittamaan kaappeja apinan raivolla, enkä jaksa seistä omin jaloin niin kauan, kuin risoton hämmentäminen vaatisi.

En loihdi usean ruokalajin illallista tai kasvata ituja, vaan syön lähinnä juustoa, veriappelsiineja, tomaatteja ja pastaa. Pastaa sadalla eri tavalla. Saati että treenaisin... Pitäisikö poikkeusaikana olla jotenkin poikkeuksellinen? Poikkeuksellisen atleettinen, produktiivinen, terveellinen, energinen. Kaunisteleva, teennäinen sosiaalinen media välittää helposti sen kuvan, että tässä maailmantilassa pitäisi olla jokin yli-ihminen.

Soisi, että näinä outoina aikoina olisimme suopeampia toisten toimintamalleja kohtaan.

Night hag

En edes muista, milloin viimeksi olisi ollut tällainen tilanne, etteikö vähäunisuus raastaisi. Olen jo vuosia kärsinyt vakavista uniongelmista. Univelkalistani mitattaneen kuukausissa.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että 24-tuntinen vuorokausi ei ole minua varten. Tuntuu, kuin eläisin jossakin yli 36-tuntisessa rytmissä. Mulle on mahdotonta mennä nukkumaan joka ilta samaan aikaan ja herätä vastaavan säännön mukaisesti aamuisin. Lukemattomia ovat ne päivät, jolloin olen kulkenut kuin horroksessa saatuani unen päästä kiinni vasta puoli tuntia ennen herätyskellon pärähdystä. Jos nukun yhdet hyvät yöunet, seuraavia on turha odottaa seuraavana päivänä.

Unettomuuden lisäksi mua on viime vuodet riivanneet toistuvat painajaiset. Ennen painajaisen näkeminen oli varma merkki siitä, että kuume oli nousemassa. Nykyisin painajainen vierailee useamman kerran viikossa. Uni sekoittuu myös helposti todellisuuteen, olen kantanut leipäveitsen sänkyyn, rakentanut bunkkerin pahvilaatikoista ja herännyt kauhuun ruumishuoneen laverilta vain tajutessani makaavani pimeässä kylmällä kylpyhuoneen lattialla.

Melatoniini toimi joskus ehkä viikon plaseboefektin turvin. Vahvempia lääkkeitä en ole uskaltanut kokeilla, sillä tiedän olevani helposti addiktoituvaa tyyppiä. Unilääkkeiden kanssa olisi varsin nopeasti musta tie kuljettavana. Eipä niitä yksikään lääkäri ole toisaalta edes ehdottanut kun tätä uniongelmaani olen muiden käyntien yhteydessä avannut. Uniongelmiani on vähätelty, mun mielestä on järkyttävää, että nyky-Suomessa terveydenhoitoalan ammattilainen voi antaa neuvoksi käyt vaan nukkumaan, kyllä se uni tulee jos annat sille mahdollisuuden, et ole vain yrittänyt.

Positiivista unettomuudessa on ollut se, että olen bileissä aina loppuun asti pystyssä, se pikkutuntien maailmanparantaja, eikä jatkojenjatkojenjatkot seuraavana aamuna yhdeltätoista ole mikään haaste. Voin viettää yöt änärin parissa ja jatkaa samoilla silmillä aamuluennolle. Kahden-kolmen päivän valvominenkaan ei ole ollut mahdollisuus. Lopulta aina jossain vaiheessa energiavarastot ehtyvät ilman sen suurempia ennakkovaroituksia. On pitänyt rukoilla, ettei se tapahdu kesken työvuoron.

Nyt karanteenissa olen nukkunut silloin, kun nukuttaa. Nukun kahdet, noin neljän-kuuden tunnin unet, joiden välissä on 12-20 tuntia valveillaoloaikaa. Enkä ole aikoihin tuntenut oloani yhtä levolliseksi! En hyöri ja pyöri, havahdu jokaiseen rasahdukseen tai ylipäätään tietoisesti heräile kesken unen. Herään levänneenä. Sääli, että joskus pitää vielä palata arkeen, ehtiä luennoille kello 8:15, mahduttaa kaikki toiminnot kahteenkymmeneen neljään tuntiin.

Reissukärpäsen purema

Niin siinä vain kävi, monivuotisesta matkailudepiksestä on selvitty. Tunnen taas palavaa halua uimaan vesiputouksiin, nukkumaan riippumattoon, kulkemaan paljain jaloin, syömään ostereita ja mustekalaa varpaat rantahiekassa tai hortaa hiljaisuuden sisäpihoille. Haluan nähdä tähtiä kaukana kaupungeista, istua nuotion ääressä ja antaa viikonpäivien menettää merkityksensä. Kynnyskysymyksenä on ollutkin koko ajan miten matkustaa.

Olen aina ollut naurettavan eurooppakeskeinen matkailija. Siinä missä joku toinen tuntee elävänsä parasta aikaa Balilla keinujonossa, toinen yrittäessään saada taksia Manhattanilta ja joku toinen vielä Australian rannikoilla auton takaboksissa, mä viihdyn kreikkalaistyylisen teatterin katsomossa pohtien, mitä tarinoita nämä kivet ovatkaan kuulleet vuosisatojen aikana.

En koskaan pitänyt itseäni reili-ihmisenä. Minua kiinnostavat kiskot vievät itään. En ole tuntenut suurta paloa rinkan kantamiseen tai hostellidormeissa ja asemalla yöpymiseen, hirveällä kiireellä reissaamiseen ja kiskojen paahtamiseen kilometrikaupalla. Katsella aseman ympäristöä kymmenen minuuttia junanvaihdon yhteydessä ja kutsua sitä kohteessa käymiseksi.

Sitten koin ahaa-elämyksen: interrailin ei tarvitse olla suuri seikkailu. Voin käyttää junaa ja muita julkisia vain matkustusvälineenä. Eläkeikäinen isäni, joka on muutenkin junaillut pitkin maailmaa, otti ja repäisi lounais-Euroopan kierroksen toissa kesänä, eikä tinkinyt tippaakaan mukavuudesta. Minäkin voin yöpyä vaikka luksushotellissa, mikäli mieleni niin tekee. Päätöstä vauhditti myös aamuinen havaintoni: saisin vielä 27-vuotiaana halvemman nuorisoreililipun! Olin luullut, että mut on jo vuosia laskettu interrail-kirjoissakin entisiin nuoriin. Niinpä ensi kesänä reilataan!

Meidän piti matkustaa ainejärjestön kanssa Peloponnesoksen niemimaalle Nemean kisoihin juoksemaan alasti antiikin kreikkalaiseen tyyliin. Vaan lyhyemmän matkan ilmoittautumisaika oli mennyt umpeen jo varhain helmikuussa, eikä 7,5 kilometrin juoksu ole houkutellut. Varsinkaan tällä polvella. Oli siis keksittävä varasuunnitelma.

Aion matkustaa Balkanin kautta Thessalonikiin, Meteoran kautta Ateenaan, Argo-Saronilaisten saarten läpi Peloponnesoksen niemimaalle, lautalla Italiaan ja lopulta Napolin, Rooman, Milanon ja Venetsian kautta Wieniin, missä meillä on vaihtariporukan kanssa tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen. Välipysähdykset ja suunnitelman muutokset ovat erittäin todennäköisiä, kun mieleltään tuuliviiri on tekemässä tätä matkaa. Paluu kotiin tapahtunee Kööpenhaminan kautta. Meillä jäi jutut vielä kesken.

Olemisesta

Varsinainen hullu viikko takana. Tai oikeastaan kaksi viikkoa, tein toistaiseksi viimeisen työvuoroni helmikuun viimeisenä keskiviikkona ja siitä eteenpäin on eletty täyspäiväisenä vapaaherrattarena. Vuodet vierii ja ymmärrys hälvenee, mutta jäin epäilemään ehtikö mulla kuusivuotisen duuniurani aikana olla yhtään yli viikon yhtäjaksoista vapaata? Tällainen oleminen tuntuu nyt oudolta.

Jokin harhaluulo saa mut tuntemaan oloni levolliseksi ja laiskotelleeksi, vaikka viime päivien tapahtumissa olisi ollut kuukauden tarpeiksi. Niihin mahtui niin vajaa 2500 kilometrin lenkki, saunassa vietetty yö kuin syntymäpäivät ja hautajaisetkin.

Tanska oli ihana! Pitkästä aikaa mulla oli kotoisa olo ulkomailla. Voi Kööpenhamina Pööpenhamina, näkisin niin tulevaisuuteni täällä etsimässä antiikinaikaisia väripartikkeleita Glyptoteketin fragmenteista. Kaukana ovat ne ajat, jolloin reissaamisen piti olla sekunneissa tapahtuvaa paikasta toiseen kiitämistä vauhdissa tuhansia kuvia räpsien. Polvivammakin pakotti hidastamaan, olemaan.

Ennen olisin viisipäiväisellä reissulla laukannut kaikki nähtävyydet ja kadunpätkät ruksien vähintään kuvitteelliselta to do-listalta 'nähty, ei tarvitse enää kokea tätä', kunnes vetäisin uupumuksesta päiväkännit terassilla postikortteja kirjottaen. Nyt tarkkailin aamua ja päivää erottavan mystisen ajanjakson Axeltorvin vilinää brunssaten omassa pysähtyneisyyden kuplassani. Menin virran mukana pitkin rantoja ja kanaaleita. Kaksi päivää meni pelkästään kahdessa museossa. Kuinka monta tuntia voikaan kuluttaa yhden stout-pintillisen ääressä?

Nähtyäni miten hyvät ja tehokkaat kiskot Tanskassakin oli, vahvistui päätökseni panostaa maata pitkin tapahtuvaan reissaamiseen. Vuosia kestänyt matkailumasennus alkaa hellittää. Oivalsin, että työn ja vapaa-ajan voi yhdistää. Nähtävää jäi Köpiksessäkin vielä tuleville kerroille.

Lasken itseni virallisesti glory hunteriksi, sillä vasta tämä Jokereiden toistaiseksi pelottavan positiivisesti sujunut playoff-saaga on imenyt mua areenan kirkkaisiin valoihin. Olen käynyt katsomassa enemmän näitä pudotuspelejä kuin runkosarjaotteluita tällä kaudella. Tai mitä sitä valehtelemaan, mun paikallaolon syytä kuvaamaan riittänee kaksi sanaa: Oliver Lauridsen.