Tänään on nimipäiväni, joten päätin kurssiohjelman päätyttyä juhlia sitä parhaassa mahdollisessa seurassa. Eli itseni kanssa. En ollut ehtinyt tutustua lainkaan Rooman juhlimiskulttuuriin. No, eipä tullut tutustuttua tänäänkään, yrityksistä huolimatta.
Päivän viimeinen kurssikohde oli Augustuksen rauhanalttari, Ara Pacis. Ihastuin alttaria ympäröivien seinien kasviaiheisiin ja yksityiskohtiin. Yhteen reliefiin on kuvastettu istuva nainen, sylissään kaksi vauvaa. Vaikutelma on rauhallinen ja levollinen, kuten rauhanalttarin ikonografiaan kuuluukin. Kukkakimpussa on unikon siemenkotia. Istuimen juurella makaa sarvekas lehmä, lammaskin laiduntaa. Istuva nainen on maan emo, Tellus, Veden ja Ilman välissä.
Loma Roomassa on yksi suosikkielokuvistani. Kävellessäni Lungotevere in Augustaa pitkin Piazza del Popololle keksin poiketa Via Marguttalle. Tuota roomalaisaikaista viemärikatua kutsutaan myös maailman romanttisimmaksi kaduksi. Veikkaan, että kutsuja vetää hieman kotiinpäin, mutta katu on sympaattinen ja kaunis. Elokuvasta tutut, ikoniset oksakaaret olivat vähän väsyneet, ja Joen asuintalokin vaikuttaa olevan remontissa. En tiedä onko 51:n sisäpihalle vapaata/turistisisäänpääsyä normaaliolosuhteissa, mutta nyt se oli tiukasti kiinni. Naapuritalon sisäpihalta minut karkotettiin tylyn vartijan toimesta. Suoraan vastapäätä sijaitseva Osteria Margutta näytti houkuttelevalta, mutta pelkäsin sen olevan jälleen yksi sieluttomista turistipaikoista. Suunnitelmissani oli sielukkaampi ruokapaikka parin kilometrin päässä.
Päätin kiertää Espanjalaisten portaiden kautta, kukkulalla asuminen kun on kehittänyt rappusstaminaa (ei ole :D). Ihailen käännyn katselemaan aukiolle - ja kuulen terävän vihellyksen: jokin on kielletty. Egoistina ajattelin ettei se koske minua, ja kuulen sen uudestaan: jokin tekemäni todella on kielletty. Onko se sitten pysähtyminen kuvien ottamista varten, väärä kulkusuunta vai mikä, en jäänyt ottamaan selvää. Koska italiantaitoni ei vielä riitä ilmaisemaan minulla on vain huono kunto ja hengästyttää, jatkan matkaani barokkiportaita sen kummemmin enää tarkastelematta. Aiemmin kohtaamispaikkana tunnetut portaat on nykypäivänä tuomittu vain läpikulkurappusiksi.
Monti on suosikkialueeni Roomassa. Mikäli joskus eteeni tulisi tilanne, että Roomaan olisi muutettava ilman työsuhdeasuntoa, etsisin majapaikkani jostakin Piazza della Madonna dei Montin kupeesta. Montissa on paljon kaikkea pientä kivaa, voisin joskus kirjoittaa vaikka matkailijan oppaan alueelle. Mutta tämä vaatisi hetken elämän alueella, koska olen huono painamaan nimiä ja katuja mieleen. Kortteli tai pari sen hienon talon jälkeen on kiva jäätelöpaikka ei ehkä ole muille antoisinta luettavaa.
Yksi mieleenpainunut nimi jo vuodelta 2014 on Taverna Urbana, luonnollisesti Via Urbanalla. Halusin tänne syömään nimipäivieni kunniaksi, sillä tiesin täällä olevan tarjolla hyvää ruokaa. Vaan onko vuodet kullanneet muistot, tämä ei enää ollutkaan ihan niin hiljaisen pikkukadun paikallisten hallitsema ravintola. Sen sijaan terassilla möykkäsi suomalaisseurue. Päätin puhua itsepintaisesti italiaa, vaikka tarjoilija välistä koittikin vaihtaa englanniksi. Halusin istua ulkona, vaikka tarjoilija ei sitä minulle suositellutkaan: ainoa vapaa pöytä oli suoraan auringossa ja mulla kun on niin kalpea iho... Mieleni teki siteerata Kimi Räikköstä, mutta sitten viimeistään olisin paljastanut itseni naapuripöydälle. Sain tahtoni läpi, ja talon viini tuli poikkeuksellisen isossa lasissa. Äiti yritti soittaa nimpparionnittelut, mutta vastasin vain viestillä: En voi puhua vielä, olen syömässä ja suomalaisia istuu lähellä.
Ehkä toisena päivänäni täällä opin, että Roomassa kannattaa syödä kalaa tiistaisin ja perjantaisin, sillä tuore kalalähetys Ostiasta saapuu maanantaisin ja torstaisin. Näitä pyhiä oppeja uhmaten päätin tilata vongolepastan näin keskiviikon kunniaksi. Tarjoilija suositteli siirtoa juuri vapautuneeseen varjopaikkaan, ja orastavasti punoittava käsivarteni suositteli samaa. Uusi istumapaikka antoi uuden perspektiivin koko kadulle: en ollut ennen huomannutkaan, että Roomassa on oma Flatiron Building! Kas, jälleen uusia asuntohaaveita...
Talon valkoviinilasilliseen kuului ehkä ilmainen santsikaato, tai tarjoilija osasi lukea nimipäiväajatukseni. Joka tapauksessa hiprakkaisena taapersin bussipysäkille jatkaen joen toiselle puolelle. Itseni tuntien tiesin, että kotiin päästyäni tuskin enää jaksaisin lähteä uudestaan liikkeelle, mutta kello on liian vähän aperitiiville, yöelämästä puhumattakaan. Sen sijaan suuntasin "lähi"kauppaani - matkaa kotiin oli vielä sellaiset pari kilometriä. Mutta pakko ei katso nimipäiviäkään. Jääkaapissa on aina oltava tomaatteja.
