arki

Elliott Smith - Don't Go Down

En ole aikoihin kirjoittanut niinkutsuttua kuulumispostausta. Jotenkin tuntuu, ettei mulle koskaan kuulu mitään uutta. Sitten kun asioita alkaa erittelemään, huomaa tapahtumia kertyneen ihan postauskirjoituksen verran. Koska tämä on sitä, mistä haluan blogiani kirjoittaa. Tavallisesta arjesta, asioista, joita en muuten ehkä muistaisi vuoden päästä. Jotka on kuitenkin ikuistettu talteen, joihin pystyn aina palaamaan, jos mieleni niin tekee.

Torstaina käytiin äidin kanssa pikavisiitillä Ikeassa, koska mä halusin mun huikean 22-tuumaisen television alle jonkun halvan pöydän. En ole koskaan ajanut motaria kymmentä minuuttia kauempaa, mutta hyvin selvittiin perille asti. Ajoin jopa Kehällä, eli olen melkein sukua stadilaiselle! Ikeassa nokka ei kauan tuhissut, kun polveen kolahti kiva väliaikaisratkaisu, ei edes kahtakymppiä (19,95) maksava valkoinen sohvapöytä, joka passaa hyvin mun olkkarin tyhjälle seinälle. Koko mun koti on yhtä väliaikaisratkaisua.


Yllättäen äiti kävi ehdottamaan paljon kivempaa, korkeampaa, pidempää ja kauniimpaa massiivipuista, vain 130 euroa kalliimpaa sivupöytää, johon saisin valtavan telkkarini lisäksi aseteltua myös kukkia ja muuta kaunista. Päätös oli selvä, kunnes Ikean varasto osasi kertoa, että kyseistä pöytää olisi saatavilla kuukauden päästä tai Kuopiosta. Hyvää kannattaa odottaa, enkä edes käynyt katsomassa kahdenkympin lastulevypöydän varastotilannetta. Ostettiin sen sijaan kynttilöitä ja puolukkamehua!

Mun tässä kuussa tekemäni ei enää ikinä raumalaisia- ja Areenaton loppuvuosi-lupaukset kokivat aika kovan kolauksen nähdessäni Jokereiden kolmoisketjun, jota jo ennen kauden alkua hekumoin hiljaa mielessäni jos edes kerran elämässäni-ketjuna. Tyrväinen-Tyrväinen-Lamberg.

Äitini suhtautuu useimmiten sangen nuivasti jääkiekkoon, joten mulle oli yllätys mamman tottakai sinä menet-asenne. Yritin vedota pitkään yksinajomatkaan, painaviin kantamuksiin (en oikeasti ymmärrä, miten pari pakettia kynttilöitä voi painaa niin paljon... paketilliseksi kynttilöitä) ja äiti-tytärpäivän yksinäiseen loppuun, mutta mikään näistä ei kuulemma haitannut. Niin mä pääsin tutustumaan Vantaan paikallisliikenteeseen ja R-junaan.

Tässä välissä on hyvä tarkentaa, että pidän erittäin paljon fyysisestä kiekosta, jossa miehet laittavat kroppansa likoon, laidat rämisevät ja vastustaja lentää. Harmi, että lukkolaiset eivät pelanneet mun toiveiden mukaan nyhräämällä 60 minuuttia laidassa, joten kyseisestä kahden veljeksen ja pohjoisen pommikoneen taideketjusta ei saanut kaikkea iloa irti. Illan käänsi kuitenkin plussan puolelle murretun lukon lisäksi ensimmäistä kertaa livenä näkemäni, (näkemättä koettu surullisen monta kertaa) lempipelaajani tekemä maali. Filip Riskan vuoden hienointa rangaistuslaukausta unohtamatta!

Kutakuinkin kaikki isän puolen sukulaiset, myös avioliiton avustuksella sukuun siepatut, ovat päättäneet syntyä syyskuun viimeisellä viikolla. Lauantaina saatiin juhlia serkkutytön ja hänen isänsä synttäreitä, vanhemmalla osapuolella oli jopa pyöreät kyseessä. Tälläinen kylmä sää, köyhä vaatekaappi ja orastava/kuihtuva flunssa asettavat juhlapukeutumiselle suuret rajoitteet. Parempaan en pystynyt, mutta tuskin se haittasi ketään.

Joku muu saattaisi ehkä kiukutella, kun viimeisistä jauhoista leivotut skonssit palavat, kissa kulkee perässä tauotta maukuen ja säntää piiloon, jos siihen yrittää koskea, tietokone ei ole kahteen tuntiin suostunut käynnistymään, hiuksissa on Siperian kokoinen takku ja kun joku anonyymi tulee muistuttamaan, että tietää, miten nolasin itseni Amarillossa vuosisadan humalassa yläosattomissa (oikeasti olin siellä kuusikymppisillä.) Musta on jotenkin mystisesti tullut zen-buddhalainen, ja olen tyynempi kuin kesäpäivä. Melkein mikään ei huoleta.

Suurin murheenkryyni on puolitoistaneliöinen keittokomero, jossa ei meinaa mahtua edes keittämään kahvia. Mä olen ihan vahingossa ostanut muutaman kahvikupin, nätin oliiviöljypullon, värikkäitä hedelmiä, keittokirjan ja mausteita, jotka kaikki ovat muuttaneet lojumaan sille vähäiselle laskutilalle. Nyt päivän agendana on keksiä jokaiselle oma paikka, jotta mulle jäisi edes puolikkaan keittiötason verran työskentelytilaa.

Joko omistan liikaa tosi hassun muotoisia astioita, tai mulla ei ole minkäänlaista organisaatiokykyä, kaappitilaa ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi. Joka tapauksessa päätin siirtää vähemmässä käytössä olevia astioita yläkaappeihin, joista tällaisen lyhyen ihmisen on niitä erittäin vaikea kaivaa. Minun kotiinihan ei tule minkään valtakunnan porrasjakkaraa, sillä ne ovat poikkeuksetta rumia, ja mä olen iso tyttö.

Ison tytön arvo putosi hetki sitten pirstaleiksi keittiön lattialle. Itkuhan siinä pääsi.

Näin minä syön!

Tyypillinen aamupala: vihreää teetä, soijajogurttia ja hedelmiä, tällä kertaa mustikoita ja kiiviä.
Vaihtoehtoisesti jotain hiivatonta leipää, kuvassa teeleipää kurpitsan-, seesamin- ja auringonkukansiemenillä, hummusta ja salaattia. 

Lukijan toivomuksesta kuvasin muutamia vegaanikuukauteni aikana tekemiäni ruokia, ja laadin niistä postauksen. Toiveen heittänyt lukija halusi tietää, onko kaikki vegaanisafka vain epämääräistä vihreää mössöä. No eihän se oikeasti ole, vaikka kuvien perusteella niin saattaisi luullakin.

Kesäkurpitsakeittoa riisikermalla ja rucolankukilla

Tomaattikeittoa, tofutti-soijatuorejuustoa ja kantarellifocacciaa

Mä olen aina ollut suuri keittojen ystävä, ja olisin varmasti voinut elää koko kuukauden pelkillä keitoilla. Multa löytyy kymmenien kasviskeittojen reseptit ihan omasta päästäni, koska olen hyvä varioimaan. Vegaanikuussa ei olisi ollut kuitenkaan mitään haastetta, jos kaikki kuukauden ateriat olisivat tuttuja ja loppuunkäytettyjä. Yleensä soseutan kaikki kasviskeitot, mutta nykyruokavaliollani kaipaan jotain pureskeltavaa, joten annoin sattumien jäädä.

Avokadot tomaattisella linssitäytteellä

Seesamkuorrutettua tofua, avokado-vuonankaalisalaatti ja kurpitsansiemeniä

Toinen mun suuri rakkaus on avokado, tuo jumalten hedelmä, kuten guatemalalainen tuttavani meidät kerran esitteli toisillemme. Ei me oltaisi mitään esittelyjä kaivattu, avokadoa mulle on syötetty ihan pienestä pitäen, ja se on juuri kaikesta epähedelmämäisyydestään johtuen mun lempihedelmä ja kuuluu muutenkin viikoittaiseen ruokavaliooni. Avokado on kokenut viime vuosina Suomessa pienen inflaation, ja ruokaohjeita, joita on toisinaan hauska testata, löytyy joka puolelta. Mieluiten syön kuitenkin avokadoni lusikalla suoraan kuoresta.

Soijaragù kesäkurpitsasuikaleilla ja vihreillä pavuilla

Soijarouhe. Sitä ei vaan pysty käyttämään. Mä ehdin olla yläaste-lukioikäisenä useamman vuoden kasvissyöjä, radikaaleimmillani jätin kalan pois, ja äitini kosti tämän keittämällä joka aterian oheen Iidalle kattilallisen sahanpurua soijarouhetta. Niin kovat traumat takavuosista on jäänyt, että hyvistä henkisistä tsemppiyrityksistäni huolimatta en käyttänyt tuota ravinnetta kuin kerran kuukauden aikana. Ragù on mun lempipastakastike ja oikeasti niin hyvää, että edes jauheliha soijalla korvattuna ei voi maistua pahalle. Yllettiin luokkaan ihan kiva, eikä soijaragù pääse uudelle kokeilulle enää tässä elämässä.

Tulinen kasvissosekeitto soijajogurtilla ja kurpitsansiemenillä, ruisleipä valkosipulihummuksella, tomaatilla ja jalapenoilla 

Kaikki tuota ruokalistaani lukevat kuolleet hyvinvointigurut, kiihkovegaanit ja ravintoterapeutit luultavasti pyörivät haudassaan. Kyllä, olen paha vegaani, koska en pysty sopeutumaan ajatusmaailmaan elämästä ilman lihaa, sillä käytinhän soijarouhetta nimenomaan jauhelihan korvikkeena, ja mun keittoihin kuuluu "maito"tuote. Käytän myös paljon sitä hirveää gluteenia, sillä teen leipäni itse, ja vielä puolikarkeista vehnäjauhoista. Puhumattakaan kuinka hirveän määrän sokeria olen syönyt kiskomalla kilokaupalla hedelmiä, enkä pelkkiä marjoja, joiden sokeri on jollakin taikakonstilla parempaa, kuin hedelmien oma sokeri.

Temakisushi porkkanalla, seesaminsiemenillä ja paprikalla, misokeitto

Hedelmäsalaatti minivesimelonista, kiiveistä, mansikoista, ananaksesta, klementiineistä, päärynästä ja viinirypäleistä. 

En kuitenkaan välitä. Tämän projektin tavoitteena ei ollut elämäntapamuutos, vaan itseni haastaminen. Paitsi että sain suuren suuni avulla sotkettua itseni tähän kuukauden vegaaniliemeen, mua myös ihan oikeasti kiinnosti tietää itsekurini taso. Vaikka koskaan ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, voin jo tässä vaiheessa sanoa kuritasoni olevan kiitettävä. Voitetusta haasteesta saa aina antaa palkinnon, joten mä aion marssia kolmen päivän päästä sadanviidenkymmenen metrin matkan lähimpään mäkkäriin ja ostaa euron juuston.

adieux

Mä olen kotiutunut kenties vuoden viimeiseltä visiitiltäni Hartwall Areenalta. Tänään oli muutaman tunnin arpominen viitsisikö mennä vai ei, en ymmärrä miten lätkämatsiin lähteminen on aina niin hankalaa... Enhän mä edes pelaa siellä! Asian käänsi kuitenkin plussan puolelle Helpot Pisteet Kotiin, eikä lempparipojan kotiinpaluu vaikuttanut tippaakaan. Niin mä löysin itseni yllättävän nopeasta Pendolinosta matkalla kohti Jaffaa. Voiton jättämä tyhjyys sai mut suuresti miettimään, miksi mä palaisin sinne enää koskaan.

Kuvituksena matsivalmistautumisia, sekä Eero Kilpeläisen jäähyväisjuoma,  juuri valmistettu aurinkoinen appelsiinimehujuoma Iidan tyyliin (Kekkuli-shot aka. vodkaa ja Triple Seciä suhteessa 50:50, appelsiinimehun tapaista, ja kaikki kimallehärpäkkeet, mitä talosta löytyy.) Onnea ja arvostusta Eerolle sinne käkikellojen maahan!

Thoughts

 

Kuvat we♥it

outset

Jethro Tull - We Used To Know

 Pirates of the Raumanmeri, kakkutarjoilut, jalat alta-potku faniryhmään kuulumattomalta, omalla kyydillään paikalle saapuneelta raumalaiselta, Jokerirullakkokyyti ja pleksit.

Raitapaitashokki, ilotulitus, euron jäävesi, kahden erän kooma ja 3-0. Näin ollaan saatu viimeinen liigakausi ikinä korkattua käyntiin.

Tasapainottamaan korkeampaa populaarikulttuuria, Teerenpeli ja oma isä, jonka kanssa purkaa jääkiekon aiheuttama paha mieli. Olkoonkin, että edustetaan eri joukkueita, me ollaan sentään perhettä.

Orvonpäivä

Mulla on huomenna nimpparit! Sattuneista syistä huominen menee lähes merta edempänä kalassa, joten sukulaisille piti tarjoilla kakkukahvit näin epäonnenpäivän kunniaksi. Mä en ole orpo, vaan mulla on maailman parhaat vanhemmat, toinen vie mut sunnuntaina Ian Andersonin, toinen marraskuussa Ismo Alangon konserttiin. Ei se materia, vaan ne elämykset.

Ruokatarjoilu oli vähän haasteellista mun vegaaniruokavalion takia. Mulla ei todellakaan ollut intoa taikoa hatusta vegaanikakkujen ja -piiraiden reseptejä, vaan päätin mennä resepteillä, jotka osaan jopa unissani kädet selän takana. Pestosarvet sentään sisälsivät vain sallittuja aineita, joten mun ei tarvinnut maha kurnien kyynel silmäkulmassa katsoa toisten herkuttelua. Mikään tarjottu ei kuulemma ollut kenenkään mielestä pahaa. Vilpittömät onnittelut jokaiselle Suomen alle 1348:lle Orvolle!

Oh breeze!

Mumford & Sons - Ghosts that we knew

Pitäisi pyhittää siivouspäivä. Olen huomannut, että mulla on taipumus tehdä vain kivoja asioita, ja suhtautua niihin ikävempiin ei mua haittaa ollenkaan-asenteella. Siksi mulla on melkein joka ilta silityspiste television ääressä, ja samalla listanpäälliset yskivät pölystä. Viikkosiivouksen sujuessa vähän niin ja näin, olen saanut tänään kontata seiniä pitkin, silmät jostain muustakin kuin kloriittihuuruista vuotaen. Perjantaina kylään on tulossa Erittäin Tärkeitä Ihmisiä, joten tämänpäiväisen ja -iltaisen urakan jäljiltä pintasiivous riittänee perjantai-aamusta.

Kohta yöt alkavat olla liian kylmiä parvekeyrteille, ja ne pitäisi nostaa sisään. Lounaaksi vuoden viimeiset ulkonakasvaneet rucolat, äidin tomaatit ja balsamicosiirappia. Maistoin sitä yli vuosi sitten kreikkalaisessa ravintolassa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi keittää itse kokoon edes pikkupurkillisen siirappia. Maistuis varmaan mansikoiden kanssa.

Tänään on ollut ihanan raikas ilma, ja olen saanut pitää koko päivän parvekkeen ovi auki. Kotona tuoksuu nyt paitsi siivousaineilta, myös miellyttävältä syksyltä. Ei millekkään puolimaatuneelle mätäkuulle, vaan sisääntunkeutuvalle tuulelle ja jollekin sumuiselle ja pihlajanmarjaisalle. Ulos mentäessä päätin turvautua takkiin ja muhkeaan huiviin, flunssanparantelu jatkuu vielä.

Mua on oikeastaan koko vegaanikuukauden aikana houkuttanut selvittää, miltä falafel maistuu, joten kutsuin Johannan illasta ruokailemaan käyttäen syntymäpäiviä tekosyynä. Tarjolla siis pelkkää vegaanikebabia, kaunis drinkki on Coca-Colaa limeviipaleella ja heikosti näkyvät, mutta siitä huolimatta juomassa kelluvat pinkit möhkäleet ovat jääpaloja. Ja ei, meistä kumpikaan ei ollut synttärisankari.