Vintageshoppailu Roomassa

Eilen kun päästiin hyvin alkuun, niin jatketaan tänäänkin shoppailuteemalla. Listaan siis hyväksi koettuja, mieleen jääneitä vintageliikkeitä, joissa vierailin kuukauden aikana. Roomassa koin päinvastaisen tarpeen kuin Berliinissä: minulla ei ollut tarpeeksi lämmintä päällepantavaa lokakuiseen Osloon. Löysin lopulta neuletakin ja hameen. Paksut sukkahousut jouduin ostamaan pohjoisesta, mutta vintagelöytöjeni ansiosta en palellut koleassa Norjassa.

Tärkeä huomio ostoksille haluaville on selvittää etukäteen aukioloajat: moni putiikki aukeaa vasta ilta-aikaan, viikonloppuisin juuri mikään ei ole auki, mutta jossakin maanantai on uusi sunnuntai. Ei ollut yksi eikä toinenkaan puoti, joka vaikutti kuolleelta ja kuopatulta päiväsaikaan, mutta heräsi henkiin avautuessaan. Suosikkini ostelulle oli Leonina-, Serpentini- ja Boschetto-katujen muodostama kolmio. Katujen täydeltä pikkuputiikkeja, niin uutta kuin vanhaakin. Näissä myydään oikeasti laadukasta tavaraa, monissa "uuden tavaran liikkeessä" oli tarjolla ompelupalvelu, jolla vaatteesta saa varmasti istuvan. Olisipa tuo normi kaikkialla! 

Pulp Vintage oli valikoimaltaan näistä paras. Pieni, mutta hyvä, erilainen valikoima kokoja ja tyylejä. Ostin Italiassa tehdyn paksun villatakin, ja ihastelin Fendin silkkihuivia. Kuusikymppiä huivista oli liikaa, mutta reilu parikymppiä muhkeasta takista oli hyvä diili.
Via del Boschetto 15

Melkein naapurissa sijaitseva Blue Goose oli pullollaan hienoja mekkoja. High-end -merkkien vintagemalleja, ja tuntemattomia italialaisia suunnittelijoita. Spottasin käyttämättömän näköiset 250 euron Chanelin loaferit koossa 39.
Via del Boschetto 4

Uniseximpi valikoima on Moll Flandersissa. Paljon päheitä äijähattuja ja nahkatakkeja, jostakin syystä nyt myös vain polvipituisia hameita. Bonuksena paikan omistaja-oletettu, joka oli mielettömän hauskan oloinen ihminen!
Via Urbana 132

Berliinistä tuttu Humana löytyi Roomastakin, monin kappalein. Vierailin liikkeessä, jossa oli "tasaraha 11 euroa" -päivät. Löysin täältä kivan ruutuhameen, jossa ei valitettavasti päässyt kyykkyyn, joten päädyin ostamaan hameen luokassa "niin kamala että on jo hauska." Oslossa päälläni ihastutti ja kauhistutti musta kahiseva A-linjainen maksihame, jonka printtinä on pyöristetyn pehmeitä korttipakan maita.
Via Cavour 102

Pifebo sisälsi paljon värikästä kamaa. Liike on valtava, joten tänne kannattaa varata aikaa! Myös pikamuotia 90-2000 -luvuilta. Farkku- ja flanellipaitoja, peplumtoppeja, pikeepaitoja, överiliuhakkeita maksimalisteille. Kitschinomaisia aurinkolaseja. Mitä vain kuvitella saattaa jenkkilipulla varusteltuna... Mulle jäi olo, että tämän liikkeen valikoimasta iso osa on kotona vintillä.
Via dei Serpenti 135-136

Mikäli kaipaa mummon vintiltä tuoksahtavaa, tongittavaa aarreaittaa, Omero e Cecilia on juuri sellainen! Paljon saappaita ja miesten pukuja, sekä menneiden vuosikymmenien hittituotteita. Ihastelin kuulemma panamalaista havaijipaitaa.
Via del Governo Vecchio 110

Mikäli puolestaan kaipaa vain luksusmerkkejä, Ciao Vintage täyttänee nämä kriteerit. Sisälle pääsee ovikelloa soittamalla, ja omaa vuoroaan voi joutua odottamaan. Tämä tuntui ajoittain Guccin poistomyymälältä, laukkuja, lompakoita ynnä muita hyllyjen täydeltä. En edes tiennyt Guccin tekevän pukukoruja! Joukossa oli myös paljon Chanelia, mutta mielestäni ylihintaan - tai sitten vintagepuolellakin seurataan Chanelin hinnannostotrendiä.
Via del Governo Vecchio 71

Flamingo Vintage oli se liike, jota kaikki paikalliset ja paikallistuneet suosittelivat. Valitettavasti koin sen itse näistä vähiten kiinnostavana. Valikoima on värikäs mutta pieni, ja liiankin tarkkaan kuratoitu. Jos kaipaa croppitoppeja, täältä kannattaa etsiä. En tiedä olivatko nämä myymälän toimesta modifioituja. Kuten nimestä voi arvatakin, paikka on vaaleanpunainen ja tyttömäinen. Täällä ei saa sitten missään nimessä ottaa kuvia, myyjä tuli ilmaisseeksi asian tarpeettoman tylysti.
Via del Boschetto 123

Klassikkoasemassa oleva sunnuntaikirppis Mercato di Porta Portese ei varsinaisesti ole kirpputori lainkaan. Siellä myydään uutta tavaraa, paljon laatukäsitöitä, mutta myös kiinasälää. Ehdottomasti enemmän huonoa kuin hyvää. Alue on liian iso ja hengästyttävä. En silti sano, että tuo kannattaisi jättää välistä! Kuratoidumpi versio tästä on sisätiloissa järjestettävä Mercato Monti, jossa syksyn trendinä vaikutti olevan vintage-korujen haarniskointi leikkaa ja liimaa -henkeen. Enemmän vanhaa tavaraa myyviä, kokemisen arvoisia viikonloppukirppiksiä on esimerkiksi Mercato Borghetto Flaminio. Tässä on samaa henkeä kuin Wienin Naschmarktilla! Edellisellä reissullani Roomaan löysin täältä kolmen euron silkkipaidan. Tänne oli nyt kahden euron pääsymaksu, en tiedä onko tämä uusi käytäntö, vakiokäytäntö vai meninkö edeltävällä kerralla vahingossa pummilla.

Piazza Porta Portese
Via Leonina 46-48
Piazza della Marina 32

Vintageshoppailu Berliinissä

Tämä on postaus, joka mun olisi pitänyt kirjoittaa jo elokuussa. Tätä toivottiin, kun instastooreissa metsästin shortseja, mutta esittelin kaikkea muuta bongaamaani kivaa. Onneksi mulla on vielä sijainnit ylhäällä ja kuvamateriaalia shoppailupäivistä, joten voin kirjottaa muutaman sanasen käymistäni liikkeistä.

Mun ostoslistalla oli vaaleat farkkushortsit. Omistan yhdet tummansiniset farkkushortsit, jotka unohdin pakata mukaan reissulleni, ja Italian loppukesässä varmasti tarvittaisiin shortseja. Täten vaaleat shortsit eivät jäisi Suomenkaan olosuhteissa käyttämättä. Löysin lopulta viidellä eurolla vaaleat farkkucaprit, jotka suunnittelin leikkaavani shortseiksi, mutta se jäi lopulta tekemättä.

Berliinissä on pitkät perinteet käytettynä ostamiseen. Sunnuntain kirpparit esimerkiksi Mauerparkissa, Neuköllnissä ja Arkonaplatzilla ovat käsite. Kaupungista löytyy niin huolella kuratoituja vintageliikkeitä, yhden vaatekappaleen kauppoja (jos tarvitset kimonoa, Aura-niminen liike löytyy Neuköllnistä!) kuin kirjavakuvioiseen kasarimuotiin erikoistuneita putiikkejakin. Spottailin useita satunnaisia rekkejä kadunkulmissa ja bussipysäkeillä täynnä vaatteita tasarahalla, ilmeisesti sissikirpparointi on ihan yleisesti tunnettu tapa. Listaan alle vierailemani vintageliikkeet osoitteineen.

V VINTAGE

Täällä oli paljon urheiluvaatevintagea - pikeepaitoja, tennareita ja verkkatakkeja. Värikkäitä ohuita bombertakkeja. Sekä ruutupaitoja, löysin hirveän kivan sinioranssin flanellipaidan, mutta se oli liian lämmin sen hetken ajatusmaailmaan. Suurin osa vaatteista oli mukavan sukupuolineutraaleja.

Kopernikusstraße 18

Picknweightissä vaatteet maksetaan niiden painon mukaan. Vaatteet oli lajiteltu eri kategorioihin, joiden kilohinta vaihteli muistaakseni kahdestakympistä sataseen. Täällä oli paljon ketjuliikkeiden trikoorytkyjä, mutta myös mielettömiä vintage-bukleejakkuja, 50-lukulaiselta vaikuttavia havaijipaitoja ja lappuhaalareita. Tämä on eräänlainen pieni ketju, mutta vierailin vain yhdessä toimipisteessä.

Alte Schönhauser Straße 30

Lena's Lovely Vintage on kaunis vintageliike, jossa oli esimerkiksi vaikuttava kokoelma iltapukuja, silkkipaitoja ja naisellisia takkeja. Valitettavasti mallisto oli elokuun viimeisenä päivänä jo turhan selkeästi syksyssä kiinni omiin tarpeisiini.

Potsdamer Straße 101

Kims Second Hand Boutique vastaa sisällöltään ehkä parhaiten nuorisomuotia. Tai sellaista, miksi minä nuorisomuodin miellän. Suurin osa vaatteista oli Zarasta, Bershkasta ja Pimkiestä. Huvittava löytö oli kaksikymppiä kultaisesta Henkkamaukan jakusta, ostin vastaavan muistaakseni viidellä eurolla alelaarista kymmenen vuotta sitten.

Lausitzer Platz 14

Vintage Stuffissa silmiinpistävintä olivat monenkirjavat rotsit. Oli farkkutakkeja selkäprintillä, tilkkutakkeja, nahkatakkeja kuin kahisevia tuulipuvuntakkejakin. 
Zehdenicker Straße 14

Second Hand Paradies shopissa oli vaikuttava kokoelma tänä vuonna ah-niin-trendaavia cowboy-buutseja. Täällä asui myös suloinen shoppailuassistenttikissa.

Adalbertstrasse 17

SOMETIMES COLOURED on pieni ja ehkä vähän kolkon oloinen putiikki, jossa oli kiva valikoima neulemekkoja. En ole ihan varma oliko tämä enemmän kirpputori kuin vintageliike, mutta hinnat olivat inhimilliset ja osa vaatteista vaikutti käyttämättömiltä.

Grünberger Strasse 87

Trash-schickin rekeillä on Vivienne Westwoodia ja kloorivalkaistuja t-paitoja sulassa sovussa vieretysten. Ja kiinteän hinnan rekkejä, esimerkiksi jakkupukujen ystävä olisi tehnyt hyvän löydön vitosella. Neutraalin tyylin omaavakin voi tehdä löytöjä, mutta parhaiten myymälä palvelee punk-henkisiä pukeutujia. Myyntituloista osa menee suoraan hyväntekeväisyyteen.

Wühlischstrasse 31

Humana on käsittääkseni saman järjestön alainen kuin meille tuttu UFF. Näitä liikkeitä löytyy Berliinistä vähän joka kulmalta, itse vierailin viidessä eri toimipisteessä. 

Frankfurter Tor 3 - Tämä liike on valtava! Kerroksia taisi olla viisi, mutta mulla ei riittänyt kärsivällisyys koluta kaikkea läpi. Bongasin täältä rekin täynnä koripallopaitoja pastelliväreissä. Ja solmuvärjätyn näköisen, ex-valkoisen tekomokkahapsutakin. Ja delfiiniprinttiset reisitaskuhousut. Mitä vaan saattaa tulla vastaan!

Warschauer Straße 55 - Täällä oli kivannäköisiä vaatteita myös pluskokoisten rekissä, erityisesti farkkuja! Valitettavasti koot alkoivat vasta 48:sta ylöspäin. Jostakin syystä täällä oli poikkeuksellisen paljon sellaisen hammastahnan (mintun) värisiä vaatteita.

Oranienstraße - Tämä pop-up -liike on selkeästi arvokkaampi muihin Humanoihin nähden. Paljon Banana Republicin paitoja!

Mehringdamm 35 - Jos olisin maksimalisti, olisin ostanut täältä paljettimekkoni. Suosikissani oli sinivihreitä hapsuja ja liukuväriä. Ilmeisesti Sanna Marin on somistajan tyyli-idoli, mallinukella oli hopeinen paljettimekko ohuella vyöllä ja kirjekuorilaukulla.

Alexanderstraße 7 - täältä lopulta löysin farkkucaprini! Iso liike, jossa vaatteet oli lajiteltu fiksusti koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Vintageosasto on kuitenkin mielestäni ylihintainen.

Roomassakin pääsin harjoittamaan second hand -shoppailua, mutta sillä kertaa päinvastaisista syistä: sain mahdollisuuden osallistua työpajaan Oslossa Rooman kurssin jälkeen, ja tarvitsin jotakin lämmintä päällepantavaa. Rooman vintageskene oli hyvin poikkeava Berliinin ja meidän Helsingin vastaavista, joten ehkäpä kirjoitan lähipäivinä sanasen Roomastakin.

Osana ongelmaa: Venetsian matkailun eettisyydestä

Venetsia tunnetaan uppoavana kaupunkina. Harvapa meistä ei ole tietoinen kaupungin tulevan jäämään veden alle ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun myötä. Viime vuosina tulvatilanne on yltynyt entisestään pahempaan päin. Yhdeksi syyksi uppoamiselle on epäilty liikaturismin mukanaan tuomaa painoa, joka saa mutapohjaiselle maalle rakennetun kaupungin vajoamaan.

Nykyisellään Venetsia myös on eräänlainen kulissi. Tämän vuoden pääsiäislauantaina Venetsiassa vieraili mahdollisesti jopa 160 000 ihmistä - historiallisen keskustan asukasluvun ollessa noin 60 000. Paikallisilla ei ole enää varaa asua kaupungissa, ja "alkuperäisasukkaiden" määrä vähenee koko ajan. Vuokrataso on järjetön, sillä asunnot halutaan vuokrata kalliimmalla turisteille lyhytaikaisempaan asumiseen. Moni Airbnb-asunnoista on kartellin hallussa, eli tuon tyyppistä majoitusta valitessaan ei automaattisesti edes tue paikallista pienyrittäjää. Ja paikallisten kadotessa historiallisesta keskustasta katoavat myös heidän käyttämänsä palvelut. Tilalle tulee monikansalliset ketjut, pikamuoti sekä pikaruoka.

Venetsiassa tehdään aktiivisesti töitä tilanteen parantamiseksi. Viime kesänä suurilta risteilyaluksilta kiellettiin pääsy Venetsian historialliseen keskustaan. Päätökseen vaikutti paitsi kaupunkilaisten vuosia kestänyt protestointi, myös Unescon älähdys. Venetsia kun uhattiin laittaa vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalle. Isot laivat aiheuttavat eroosiota tuomalla mukanaan isoja aaltoja ja lisää likavettä jo valmiiksi niljaisiin kanaaleihin.

Toisaalta, kaupungin julkinen liikenne eli vaporetti kulkee dieselillä ja täten saastuttaa herkkiä kanaaleja. Tästä tietoisena vaihdoin itse viime hetkellä majapaikkaa tajutessani nukkumaanmenon olevan mahdotonta ilman vaporettia. Kävely on muutenkin paras tapa liikkua Venetsiassa. Noudatin Parmassa saamaani tärppiä: jos väenpaljous ahdistaa, sujahda sivukadulle. Sielläkin näkee ne samat kanaalit. Venetsiassa parasta on päämäärätön harhailu pikkukujilla.

Ensi tammikuusta alkaen Venetsia ottaa käyttöön turistiveron myös päiväretkeilijöille. Kävijämäärää valvotaan sähköisen varausjärjestelmän kautta, eli tulevaisuudessa spontaani matkustaminen Venetsiaan vaikeutuu. Rekisteröinti on myös pakollista jokaiselle saapuvalle matkustajalle. Verotuksen tavoitteena on paitsi hillitä matkailua, myös vaikuttaa turistikäyttäytymiseen. Tunsin tässä piston sydämessäni: päiväretkeilijät eivät välttämättä tue lainkaan paikallisia yrityksiä. Itsekin vierailin vain ilmaisissa Biennale-kohteissa ja käytin kolmen eri ravitsemusliikkeen palveluita. Sentään yövyin paikallisessa pikkuhotellissa, ja maksoin jo turistiveroni.

Turistiverot ovat vähän ärsyttäviä. Moni varmasti tietää, se ylimääräinen lisä jonka joudut maksamaan hotellissa, vaikka luulit jo maksaneesi koko roskan. Mutta sitä ei pitäisi ajatella rahastuksena, vaan nimenomaan verona alueen kehittämiseen. Venetsian tapauksessa suurin osa menee ymmärtääkseni alueen puhtaanapitoon. Turistina kuitenkin aina myös kuluttaa kaupunkia, vaikka toisikin sille muita tuloja.

En usko, että Venetsiassa pystyy matkailemaan eettisesti halvalla. Surullista kyllä. Paikallisille ja turisteille on eri hinnat monissa paikoissa, mikä on toisaalta ihan oikeudenmukaista. Venetsiassa syö halvalla oikeastaan vain kansainvälisissä pikaruokaketjuissa, mutta tällöin jättää tukematta paikallista maa- ja kalastustaloutta. Venetsia on pullollaan sinänsä kohtuuhintaista, mutta identtistä ja massatuotettua tuontituristikrääsää, joka ryöstää suoraan vanhoilta käsityöperinteiltä. Yöpymällä halvalla Mestressä tai muualla historiallisen keskustan ulkopuolella on osallisena julkisen liikenteen ruuhkautumiseen. Majoittujien katoaminen Venetsian ulkopuolelle ei automaattisesti kuitenkaan laske hintoja itse pääkallopaikalla.

Ajattelin itse aiemmin, etten halua koskaan vierailla Venetsiassa. Reilaaminen avasi mahdollisuuden vierailla kaupungissa niin, ettei sinne matkaaminen ole itseisarvo. Koska tiedän kuitenkin olevani keskivertoturistia vastuullisempi, halusin todistaa matkustamisen onnistuvan vastuullisesti myös Venetsian tapauksessa. Voi kunpa moni muukin tarttuisi tähän! Voi kunpa päättäjät haluaisivat toteuttaa kestävän matkailun tavoitteita! Kaupunki saattaisi siten olla vielä pelastettavissa.

Miksi en lennä?

Lentomatkailun välttäminen on asia, josta Instagramini viestilaatikko käy ajoittain kuumana. Olen saanut jo pari vuotta keskustella tuttujen ja tuntemattomien kanssa asian tiimoilta, eikä konflikteiltakaan ole vältytty. Ajatus nostattaa tunteita! Mun on toivottu perustelevani kantaani enemmänkin instastoorien puolella, mutta koska en ole luonteva höpötellessäni videolle ei-spontaanisti, koin paremmaksi kirjoittaa asiasta sen sijaan postauksen tänne blogin puolelle.

Luovuin lentämisestä ennen kaikkea ilmaston vuoksi. Halusin rajoittaa matkustelua vapaaehtoisesti. En usko, että kaikkea vastuuta voi kuitenkaan sysätä yksilöille. Riittävän moni ei ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan lentämisestä. Kannatan ehdottomasti lentoveron käyttöönottoa, sillä tarvitsemme myös rakenteellisia uudistuksia. Jos valtio investoisi junainfrastuktuuriin lentotukien ja verohelpotusten sijaan, useampi ihminen matkustaisi kiskoilla yhteyksien parantuessa ja junalippujen hintojen laskiessa lentolippujen hinnan vastaavasti noustessa. On suorastaan järkyttävää, että lentokerosiini on edelleen verovapaata!

Vaikka fossiilisten polttoaineiden haitallisuudesta ja käytön rajoittamisesta on puhuttu vuosikaudet, mitkään konkreettiset toimet eivät ole kohdistuneet lentoyhtiöihin. Miksi lentoliikenne ei osallistu ilmastotalkoisiin? Kuinka rankasti muita polttoaineita verotetaankaan, jopa biopolttoaineita! Maksamme veroja ruokakauppakäynnistä, muttemme lentämisestä. Ja kumpi näistä olikaan elämiselle välttämätöntä? Käsittääkseni lentokerosiinin verovapaudesta päätettiin hieman toisen maailmansodan päättymisen jälkeen "kansainvälistymisen hengessä". Uskoisin, että kansainvälistyminen on ehtinyt näinä vuosikymmeninä jo hyvälle tolalle.

Veikkaan, että verotuksessa piilee myös osasyy siihen, miksi junamatkailu vaikuttaa kalliimmalta kuin lentomatkailu. Junalipusta pääsee maksamaan veroja, mutta lentolipusta ei. Ja koska lentäminen on niin halpaa kuin se on, junamatkailu tuntuu kalliimmalta tähän verrattuna.

Seuraavaksi otteita kommenteista, joita olen saanut Instagramissa maata pitkin matkustamiseen liittyen. Omat vastineeni eivät ole aina menneet sanasta sanaan, mutta mielipiteeni asioista ei ole muuttunut.

Aina voi maksaa kompensaatiot lentämisestä, jos ei ole köyhä.

Kompensaatioiden maksamisen ei tulisi olla ensimmäinen keino ja automaatio. Mä suhtaudun hyvin skeptisesti lentokompensaatioihin, sillä käytäntöjä on runsaasti eikä toiminta ole aina läpinäkyvää. Jos korvauksena tekemästäni lennosta istutetaan kolme puuta periferiaan, kuka valvoo ettei vierestä kaadeta samalla kuutta? En myöskään pidä siitä, että jatketaan ylikuluttamista kompensoimalla kaiken rahalla.

Olet lentänyt joskus itse, miksi minä en saisi?

Tämän takia en saarnaa asiasta sen enempää. En sano, että kukaan ei saisi lentää enää koskaan. Mä en omasta mielestäni tuputa elämäntapaani ystävilleni, saatan toki pitää sen keskustelussa läsnä muistuttaakseni vaihtoehdoista.

Lyhyellä lomalla ei voi kuluttaa suurinta osaa päivistä junassa kököttämiseen, että pääsee edes perille.

Lyhyellä lomalla voisi mielestäni matkustaa jonnekin lähemmäs. Jos haluaa rannalle mutta ulkomaille, lähellä on esimerkiksi Gotlanti. Mä en itse mieti kuluttavani päiväkausia matkantekoon, koska ne päiväkaudet ovat täynnä taukoja vieraissa kulttuureissa. Mulle matka alkaa jo junassa, ei kun olen perillä siellä reissun kauimmaisessa paikassa.

Laivojen päästöt ovat huomattavasti suuremmat kuin lentämisen. Olisi fiksumpaa lentää Tukholmaan jos haluaa aloittaa sieltä reissun.

Tämäkään ei ole sääntö, että laivaliikenne olisi automaattisesti saastuttavampaa. Mä en halua toistaiseksi tukea yhtään lentoyhtiötä, koska toimintaa ei haluta kehittää ympäristöystävällisemmäksi. Laivayhtiöt ovat alkaneet tehdä jo jotain, varsin ympäristöystävällinen vaihtoehto on käyttää nesteytetyllä maakaasulla kulkevia uusia lauttoja. Esimerkiksi Turusta Tukholmaan liikennöivillä Viking Gracella ja Viking Glorylla päästöt ovat keskimäärin 8 kiloa matkustajaa kohden. Vertailun vuoksi päästöt lentämällä Helsinki-Vantaalta Arlandaan olisivat 59,6 kiloa matkustajaa kohden, ainakin ICAOn laskurin mukaan.

En ole päässyt neljään vuoteen ulkomaille, koska...

Milloin matkustamisesta on tullut ihmisoikeuteen verrattavissa oleva asia? Sellaisella tunteella jotkut ovat heti huutelemassa, kun varovasti yrittää kysyä miksi se matka on tarpeellinen. Kun Suomessa ei ole mitään kiinnostavaa! Ilmastokin on kamala, matka parempaan on ihan ansaittu!! Jep, kohta se ilmasto vasta kamala onkin täällä Suomessa.

Tuupovaaran Tarjan vuosittaista Malaganreissua isompana ongelmana pidän niitä ihmisiä, jotka eivät edes harkitse muuttavansa runsaita matkailutottumuksiaan. Että hups vaan, palasin eilen kotiin, mutta tuli ostettua huomiselle uudet lennot koska mä voin!

Jossain vaiheessa matkustamisen suhteen on tapahtunut arkipäiväistyminen hintojen laskettua ja saatavuuden parannuttua. Lapsuudessa matkustimme perheen kanssa harvoin kahta ulkomaanmatkaa enempää vuodessa, joskus ei ainuttakaan. Nykyään useampi ulkomaanmatka tuntuu olevan suorastaan normi.

Lentäminen ei koskaan lopu, joten miksi tinkiä kuitenkin suhteellisen pienestä mukavuudesta, jossa tekee hyvää tukemalla turismia? Oma maailmankuvasi on suppea kun et matkusta kauas.

En koe, että matkailu on ainoa keino avartaa maailmankuvaa. Itse tykkään esimerkiksi ottaa selvää jonkun alueen ruokakulttuurista, ja yrittää loihtia kotioloissa minulle uuden keittiön antimia. Tai keskustella kulttuurin x edustajan kanssa ajoista ja tavoista. Luen paljon ja virtuaalimatkailen.

Itsensä ajatteleminen hyväntekijänä on helppoa, mutta kuinka moni oikeasti ottaa selvää kenelle rahat menee? Jos majoittuu keinotekoisessa lomakylässä monikansallisessa ketjuhotellissa, paikallisille jää käteen ehkä ne pienet palkkatulot turistien palvelusta. Vaikka joisi altaalla kymmenen daiquiria päivässä!

Lisäksi, mikään elinkeino ei ole ikuinen. Vaarini oli viilari, mutta vähissä ovat hänen ammattikuntansa työt tänä päivänä. Mitä käy turkistarhaajille, kun ammatinharjoittaminen toivottavasti pian kielletään? ? Lentäminen voi ihan oikeasti joskus loppua, kun ollaan ilmastokriisin kanssa siinä pisteessä, että monet paikat ovat elinkelvottomia. Nämä ovat kauhuskenaarioita, mutta mielestäni jokaisen tulisi ne tiedostaa.

Mielestäni ihmisten olisi ylipäätään syytä muuttaa ajatustaan siitä mikä on loma. Jos vapaata on neljä päivää, tarvitseeko ehtiä kovin kauas? Miksei matka voisi alkaa jo rautatieasemalta? Voisiko reissuja yhdistää?

Lentäminen on länsimaisten, yltäkylläisyydessä elävien ihmisten etuoikeus. Sen suosioita selittää varmasti ihmisten sisäänrakennettu mukavuudenhalukkuus. Itsekkyys. Valitettavasti ilmastonmuutoksen myötä joudumme lähiaikoina kaikki tinkimään mukavuudesta! Emme voi enää kauaa pitää yllä nykyistä elintasoamme, koska planeetta ei kestä sitä. Ja taistelussa ilmastonmuutosta vastaan tarvitaan nopeampia toimia.

Mitä väliä sitten lentoliikenteen päästöillä ylipäätään on? Nehän ovat vain muutama prosentti kaikkien päästöjen globaalista kokonaiskertymästä. Maailman mittakaavassa lentäminen on hyvin pienen porukan luksusta, joka aiheuttaa kuitenkin suuret päästöt. Asukaslukuun suhteutettuna suomalaisten lentopäästöt ovat maailman toiseksi suurimmat. Yksilötasolla lentämisen osuus hiilijalanjäljestä on huomattava. Siksi juuri meidän tulisi kiinnittää huomiota lentomatkailumme tarpeellisuuteen. Harvemmin lentäminen on välttämätöntä.

Totaalikieltämisen sijaan lentoliikennettä tulisi ohjata kehittämään ympäristöystävällisempään tekniikkaan ja/tai biopolttoaineisiin. Suurten matkustajamäärien sijaan  lentoliikenteen kokoluokka voisi olla kestävää kehitystä tukeva. Matkustajamäärä hajaantuisi muihin kulkuneuvoihin, ja maata pitkin matkustaminen lisääntyisi.

En lennä, koska olen havainnut pystyväni hoitamaan oman tarpeellisen ja tarpeettomammankin matkailun muilla tavoin. Iloitsen keskustelusta, jota nykyisin käydään lentämisen ympärillä. Ja iloitsen siitä, että lentämiselle pohditaan vaihtoehtoja. Koska asioista pitää pitää meteliä, jos haluaa nähdä muutoksen tapahtuvan.

Matkani vastuullisuuteen

Voisi olla kokopäivätyötä pysyä kärryillä kaikesta kyseenalaisesta, jota sinusta levitetään. Mun ei tarvitse, sillä valheellinen nettikirjoittelu tavoittaa mut aina. Joko huomaan itse, kaverit huomaavat tai joku tulee anonyymisti tai nimellä kyselemään että mikä homma. Tällä kertaa kohu on ollut lievimmästä päästä, ja minulle on epäselvää mikä oma väitetty osuuteni on ollut tässä. Kuitenkin, jotkut pluskoon vaikuttajat alkoivat tällä viikolla(?) puolustaa Shein-vaateliikettä, koska se tarjoaa myös isoissa koissa ajankohtaista muotia. Tästä tulivat raakkuvat rakkikoirat minunkin kommenttiboksiini syyllistämään, kuinka en voi käyttää läskejäni tekosyynä ostaa epäeettisiä vaatteita. Olen tästä samaa mieltä, enkä käytä kyseistä kauppaa. Olen blogissani kritisoinut liikettä viimeeksi reilu kuukausi sitten. Virtaa on ehtinyt virrata tästä kolmen postauksen verran. Ilmeisesti blogeja ei enää nykyisin lueta, kun on tehty olettamuksia minusta jonakin kanta-asiakkaana. No, murran tämän myytin erittäin mielelläni.

Samalla tuli selattua läpi kommentteja, joiden julkaisemista ja joihin vastaamista olen venyttänyt kohtuuttoman kauan. Venytetään vähän lisää! Yhdessä saamassani kommentissa on pyyntö avata omia taustojani ja kertoa, miksi olen näin aggressiivisesti kulutusta vastaan. Tässäpä sitten voi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tykkään itseni analysoinnista, mutta en ole tajunnut punnita syitä ja seurauksia miten minusta tuli minä.

Blogikommenteistahan se usein lähtee. Sain kesällä 2014 kriittistä kommenttia shopping haul -postaukseeni. Yleisestikin, 90% saamistani kommenteista on julkaisukelvotonta, suoraa tai epäsuoraa haukkumista ulkonäöstäni, jonka olen jo kauan osannut sivuuttaa olankohautuksella. "Maltilliseksi" kuvailemani ostospostaus muinoin Pietarista esitteli neljät kengät ja kaksitoista vaatekappaletta. Puolustelin itseäni perustelemalla keskittäväni shoppailun ulkomaanreissuille, mutta kommentti jäi kaihertamaan mieltä. Tällöin oli jo kylvetty epäilyksen siemen, mutta ostokäyttäytymiseni ei täysin muuttunut. En vain esitellyt enää niitä blogissa suurina röykkiöinä. Esimerkiksi Floridan reissun ostosmäärä aikoinaan oli ihan jäätävä.

Minun ostoimpulssini olivat aikoinaan peräisin täysin sosiaalisesta mediasta. Seurasin varmaan kolmeasataa blogia, perustelin tätä itselleni ennen kaikkea kielitaidon yllä pitämisenä, mutta samalla havainnoin jatkuvasti sitä miten milloinkin kuuluisi pukeutua. Kun joka toinen seuraamani blogi esittelee peräjälkeen ilkeiden kielien lorttonarupaidaksi nimittämää korsettinyörillisen kaula-aukon omaavaa paitaa, pakkohan minunkin oli ostaa. Mielestäni vaikuttajilta on naiivia sivuuttaa kritiikki kulutustarpeiden luomisesta - se on lukijan vastuulla ostaako vai eikö. Totta kai se on! Mutta kun koko vaikuttajana oleminen perustuu jos nyt ei kulutushysterialle, ainakin kuluttamiselle. Omaa näkyvyyttä ja alustaa voisi käyttää moneen hyvään tarkoitukseen. Vain eettisten vaatteiden käyttäminen ja mainostaminen on aina tyhjää parempi, mutta siinä kuitenkin luodaan kulutustarpeita.

Omalle alttiudelleni on todennäköisesti syynä luontainen tyylitajuttomuuteni. Trendit on tehty niille, joilla ei ole omia mielipiteitä, tai jotka eivät ole puritaaneja tyylinsä suhteen. Tällöin ei tarvitse miettiä kokonaisuutta, voi vaan ostella kivannäköisiä vaatteita sieltä täältä. Olisi kuitenkin hyvä miettiä miksi jokin vaate näyttää kivalta? Kun "altistuu" näkemään paljon jotakin, siihen alkaa suhtautumaan tarpeellisena. Tämä selittää massavillitykset takavuosilta: neonväriset Jack Daniels -topit, peplumpaidat, tissivyöt ja Jeffrey Campbellin Litat. Nuo tuskin näyttävät enää massojen silmiin hyvältä, koska niin harva niitä enää käyttää. Olen aina tykännyt käyttää muiden vanhoja vaatteita, mutta en ole halunnut näyttää täysin tietyltä aikakaudelta revityltä. Ilmeisesti vintagetyyli pitäisi kuitenkin luoda kokonaisuudeksi, jotta se ei näyttäisi nololta. Olen vuosien varrella saanut vanhoista vaatteistani blogin kautta paljon nihkeää palautetta. On noloa ja köyhää käyttää vanhoja vaatteita. Tai joka päivä samoja vaatteita. Koska tarjontaa vaatteista on niin paljon, miksei ostaisi jatkuvasti uutta? Tällä hetkellä Instagramissa trendaava #outfitrepeater on mielestäni vähintäänkin koominen. Ihan kuin olisi jotenkin tavatonta käyttää samaa asua uudestaan. Ei siinä, hyvä aina jos vaatteiden kertakäyttökulttuuria vastustetaan jollakin tapaa.

Omaan vastuullisuusajatteluuni liittyy oleellisesti tarkoituksellinen irtisanoutuminen kulutuskeskeisestä yhteisöstä. Olen lopettanut täysin muoti-lifestyle-kategorian blogien lukemisen. Instagramin puolella olen seurannut hyvin harvoja muotisisältöä tekeviä, mutta ne vähätkin olen poistanut seuratuistani. Joskus sähköposti pursusi satamäärin vaatekauppojen uutiskirjeitä ja ehdollistettuja alennuskoodeja. Kun en enää saanut ostoimpulsseja, oli helpompaa alkaa työstämään omaa kulutustaan. Eikä pelkästään vaatekulutusta. Kosmetiikkakulutukseni laski minimiin. Samoin aloin punnitsemaan matkailun mielekkyyttä, eritoten lentämällä tapahtuvaa. Samoin tapahtui ruuan suhteen: en ole ainakaan vielä kääntynyt täysin vegaaniksi, mutta suosin entistä enemmän lähiruokaa ja satokausiajattelua. Uskomattoman paljon ajatusmaailmasta on adaptoitu joltakin muulta, joko tiedostaen tai tiedostamatta.

Käänteentekevintä itselleni oli, kun tapasin muutama vuosi sitten eräässä tilaisuudessa indonesialaistaustaisen naisen, joka oli ollut lapsityövoimana vaatetehtaalla. Mulle on hämärtynyt hänen kulkeutumisensa Hollantiin, hänet oli ilmeisesti adoptoitu teini-ikäisenä. Mutta ne kädet, niitä en pysty unohtamaan koskaan. Uskoisin, että netistä löytyy jotain goremateriaalia, enkä ala niitä tarkemmin kuvailemaan. Tuon kohtaamisen jälkeen mussa leimahti viha epäeettisiä työoloja kohtaan.

Olen työstänyt ajatuksia tämän kohtaamisen myötä. Aloin ajattelemaan, mitä oikeasti tarvitsen. En ole minimalisti, mutta mulla on selkeästi vähemmän vaatteita kuin keskivertoihmisellä. Usein palaute "aina samoissa vaatteissa" kulkemisesta on negatiivista, mutta suurin osa ihmisistä ei kiinnitä asiaan mitään huomiota (tai ainakaan sano siitä ääneen). Toivoa siis on. Sen sijaan siis, että olisin polttanut kaikki vanhat henkkamaukkarytkyt roviolla, olen päättänyt käyttää ne loppuun itse. En vain osta enää uutta harkitsematta, vaan punnitsen tarkkaan tarpeeni. Vintillä on laatikkokaupalla vaatteita joihin en mahdu, joiden eteenpäin laittaminen on ollut monivuotinen prosessi. Niitä pitää nyt katsoa uusiksi useiden filttereiden läpi.

Tälläkin hetkellä olohuoneessa on pari laatikkoa ja Ikea-kassia, joihin lajittelen poismenevät käyttökelpoiset vaatteet, säästettävät sekä totaalisen vaatejätteen. Säästettäviä vaatteita on yllättävän vähän. Vaatejätteen osio on mielenkiintoinen, olen ilmeisesti joskus farkkushortseja tehdessäni säästänyt ne lahkeetkin "myöhempää käyttötarkoitusta" varten. Minä, joka en osaa ommella! Mulla ei ole aikaa eikä tarmoa myydä omia vaatteitani kirpparilla, joten ne menenevät lahjoitukseen. Mulla on aina ollut tapana käyttää vaatteet loppuun, joten mun vaatteet taitavat olla paljon nuhjuisempia, kuin mitä kirpputoreilla nykyisin näkee. Tämä kertoo surullisella tavalla oletetusta vaatteen käyttöajasta ja ylikulutuskulttuurista, kun ihmiset laittavat pari kertaa käytettyjä vaatteita pois. Toki hyvä, että päätyvät kirpparille eivätkä vaikka kaatopaikalle! Ja mukavaahan tämä on myös heille, jotka ostavat vaatteensa kierrätettyinä. Saada nyt uudenveroisia vaatteita!

Ja palatakseni siihen Shein -kritiikkiin. Koko kauppa perustuu sille, että vaatteita tehdään nopeasti, todennäköisesti sairaissa olosuhteissa, kysynnän mukaan. Uusia malleja asetetaan tarjolle päivittäin järkyttävä määrä. Eikä Shein ilmeisesti harrasta monelle pikamuotiketjulle tyypillistä kokosyrjintääkään. Saatavilla on siis jokaiselle jotakin, ilmeisen halpaan hintaan. Isokokoisena on vaikea löytää sopivia vaatteita, jotka ovat trendikkäitä, joten moni pluskokoinen varmaan kokee liikkeen tervetulleeksi. Mutta onko trendikuluttaminen oikeutetumpaa jos se on vaikeampaa? Normaalipainoisten on toki helpompi löytää eettisiä ja ajankohtaisia vaatteita. Jos minun kokoiseni haluaisi pukeutua ajankohtaisesti, vaihtoehdoksi jää epäeettisyys. Tämä ei kuitenkaan mielestäni oikeuta tarkoituksellista ostamista epäeettisistä ketjuista, oli minkä kokoinen tahansa. Miksi uusia vaatteita tarvitsee ostaa jatkuvasti? Jos miettii pukeutumista itsensä ilmaisukeinona, eikö tämä ilmaiseminen olisi sitä helpompaa, mitä vähemmän vaatekappaleita onkaan?

Itselläni ei ole ollut mikään ongelma ostaa kirpputoreilta vaatteita, kun en tavoittele mitään tiettyä. Loppuvuodesta "juhlavaa vaaleaa paitaa" etsiessäni valikoimaa oli valtavasti ihan vain Hakaniemen UFFissa. Sen sijaan olen etsinyt jo useamman vuoden kirkkaanpunaista bleiseriä tuloksetta. Jos mulla olisi sille todellinen tarve, voisin harkita pakasta vedetynkin ostamista, mutta tässä on vaatekappale, jonka käyttöpotentiaalista itselläni en ole niinkään varma. Olen suunnitellut parittavani sen ainakin leopardimekon ja mustan mekon kanssa. Mikäli joskus mahdun vanhoihin farkkuihini, myös niiden ja raitapaidan. Mutta koska oman painoni kehittyminen on jatkuvasti epävarmaa, kuten niin sanotun oman tyylinkin, vaatteita ei kannata lähteä hamstraamaan. Annetaan ajan näyttää. Voi olla, että joskus löydän oman tyylini, jolloin vaatteita tulee ostettua enemmän. Mutta viimeiset kaksi vuotta olen ollut ihan tyytyväinen alle kahdellakymmenellä vaatekappaleellani.

Kun pikamuotikin äärimmäistyy

Ostin tänä vuonna uuden talvitakin. Sitten luin eräältä keskustelupalstalta, kuinka promoan pikamuotia ja usutan ihmisiä kuluttamaan. Kertomalla, että H&M:ltä vuosina 2012-2013 ostamani takki on minulla edelleen käytössä. Ei mahda mitään, kirosana eli pikamuotikauppa mainittu. Pari vastuullisuudesta pitävää Instagram-seuraajaakin jätti tulikivenkatkuista deeämmää ja sinetöi mielipiteensä lopettamalla seurauksen. Huonosta istuvuudestaan ja kuluneisuudestaan huolimatta tuo oliivinvihreä tekoturkisparka on ollut ainoa talvitakkini viimeiset kaksi talvea. Huomasin, että samaa takkia voi pitää kaksi päivää peräkkäin ilman sosiaalista tyrmäystä. Aktiivikäytössäkin takki on ollut heti ostohetkestä alkaen. Voisi kuvitella, että tuolla pikamuodin mallikappaleella on käyttökertoja silti enemmän kuin keskivertotakilla. Niin lyhytikäiseltä vaikuttaa nykymuodin kiertokulku.

On pikamuotia ja ultrapikamuotia. Yle julkaisi eilen erittäin hyvän artikkelin ultrapikamuotikaupaksi tituleeraamastaan Shein:istä. Tämä on ilmeisesti takavuosien Sheinside uudelleenbrändättynä. Kiinalaiskauppa toimii pelkästään verkossa, ja myynnin maksimoimiseksi vaatteiden elinkaari on lyhyt, jotta ihmiset ostaisivat mahdollisimman nopeasti uutta. Sovellukseen perustuvassa verkkokaupassa dataa kerätään jatkuvasti, jotta tuotantomäärät saadaan vastaamaan kysyntää. Päivittäisten uusien tuotteiden määrä pyörii nelinumeroisissa summissa, joten volyymi on valtavaa.

Pikamuoti on suurin syy siihen, miksi polyesterin tuotanto kasvaa kasvamistaan. Suurin osa Kiinan polyesterista tuotetaan suoraan hiilestä. Ja kuten Ylen artikkelistakin käy ilmi, ei puuvillakaan ole juuri sen ympäristöystävällisempää. Epäekologinen materiaali ei ole kuitenkaan ainoa syy pikamuodin ilmastokuormalle. Tuotantoketju on nopea ja tuotantomäärät korkeita. Lisäksi nämä valtavat tekstiilimassat pitää kuljettaa tilaajalle. Näiden takia vaateteollisuuden ilmastovaikutuksia on vaikea saada kuriin. Eettisyydestä puhumattakaan.

Eikä Shein ole ainoa, vaikka onkin artikkelin mukaan myyntimäärältään maailman suurin nettivaatekauppa. Samalle kertakäyttökulutukselle perustuvia nettikauppoja ovat esimerkiksi AboutYou, Na-kd ja Pretty Little Thing. Näiden mainoksille altistuu ennen kaikkea sosiaalisessa mediassa. Yhden jos toisenkin kerran jonkun influensserin Shein-haul on tupsahtanut sponsoroituna sisältönä silmilleni kesken fiidin selailun. Siinä ei auta tietoinen päätöskään seuraamatta jättämisestä.

The Atlanticin vuoden takainen artikkeli avaa tarkemmin ultrapikamuodin käsitettä. Koronaeristyksen myötäkään ihmiset eivät lopettaneet shoppailua. Se vain siirtyi kauppakeskuksista nettiin. Varmaan jokainen pikamuotikauppa ja moni vastuullisempikin yritys lanseerasi omat loungewear-settinsä, jolla oli sitten mukava harjoittaa social distancingia kotoa käsin. Siis vanhat kunnon pieruverkkarit mätsäävällä yläosalla, ehkä tyköistuvammalla siluetilla. Vaateteollisuuden ilmastovaikutuksien leikkaamiseksi tarvitsisimmekin ennen kaikkea asennemuutoksen kulutuskäyttäytymisemme osalta.

Olen pitkään pohtinut teettämieni vaatteiden kankaiden eettisyyttä. Tavanomainen Eurokangas kertoo alkuperämaan, ei muuta. Niinpä kankaiden eettisyyden selvittäminen on jäänyt odottamaan aikaa tulevaa. Toissa viikolla lähdin äidin mukaan ompelijalle, ja kahvipöydässä jutellessamme, kerroin epämääräiset haaveeni valkoisesta mekosta, jossa olisi ainakin broderie anglaise-tyylistä pitsikoristelua. "Odotas hetkinen", ompelijani totesi ja kaapista oli ilmestynyt vanhaa lakanaa, alushametta ja verhoa pitseineen. "Olisikos joku näistä?" Kaikkea, kiitos! Ja näin on taas prosessi tulilla. Ehkä kolmas kesämekkokaan ei ole liikaa yhdelle ihmiselle.

Riesa nimeltä remontti

En raaski luopua mistään. Vajaassa kahdessa vuodessa olen tottunut kodin kellertäviin mummolatapetteihin, joihin Svante on jättänyt pikkupentuna omat jäljensä. Surettaa, ettei niille kertynyt kuin ehkä kolmekymmentä elinvuotta. Mua säälittää alhaalta avoin keittiötaso, jota kukaan ei ole osannut omaksua baaripöytäkäyttöön. Ja niin tylsä, mutta sinänsä ihan siisti vitivalkoinen laminaattitaso, joka on aikanaan asennettu miellyttämään massaa. Koen omantunnontuskia kokiessani nuo kelvottomiksi. Fakta on kuitenkin se, että vanha keittiö ei toimi, ja pienimuotoinen remontti on täysin perusteltua. Mun Rosita Wachtmeisterin kissakahviastiasto on sijoitettu tilanpuutteen vuoksi kellariin. Kaappitilasta taistelevat kristalli- ja cokislasit. Mausteet ovat jääneet käyttämättä niiden hautautuessa kaapin syvään päähän. Ei ihme, että woltittaminen maistuu paremmalta kuin kotiruoka.

Ja koska keittiöstä lentää kivinen silppu ja tomu, eikä asunnossa voi hyperaktiivinen kissa tahi ääniherkkä mamma asustaa, sama se pintaremontoida koko komeus tähän konkurssiin. Olen yrittänyt etsiä maali-inspiraatiota ja sisustusinspiraatiota laajemminkin. Haastavaa, kun ei osaa tunkea tyyliään mihinkään muottiin.

Tikkurilan värilastut pursuilevat toinen toistaan ihanempia nimiä: Keisarinna, Jääruusu, Andante, Amaretto... Nyt monen viikon tuijottamisen jälkeen näyttää, että meille sopivin sävy on Herkkusieni. Onneksi ei sentään Nefriitti, kelatkaa nyt, munuaistulehdus seinällä.

Makuuhuoneeseen mun suosikkiehdokas olisi sentään ollut runolliselta kuulostava Nocturne, mutta tästä on varoiteltu tädin kummin kaimaa myöten sen olevan liian tumma. Eihän nyt oma makuuhuone voisi olla muiden maun vastainen! Sitten mulle opetettiin, ettei värikartta rajoitu niihin valmiisiin lastuihin. Eipä tietenkään, sävyttämällähän vaalennokset ja harmaannokset onnistuvat melko yksinkertaisesti. Kelpaisikohan Hillevi-Hilmalle lähes yhtä runollinen L348?

Mun ongelma on, etten enää tiedä miltä kotonani tulisi näyttää. Olen aina nähnyt itseni art-ympäristössä. Art Nouveau, Art Deco, Arts and Crafts. Nyt kotina on kuitenkin 30-40-lukujen vaihteen sekasikiö. Viime vuosisadan vaihteen perintöhuonekalut näyttävät kornilta alle 250-senttisessä huonekorkeudessa ja viidessäkymmenessä neliössä. Olen syövyttänyt mieltäni Bauhausilla, pula-ajan ihanuudella ja regionalismilla, vain huomatakseni että en taivu. Haluan silti nähdä kauneutta kaikessa, ja harkita jotakin uskomatontakin. Siksipä ehtoot vierähtävät Pinterestissä ja Instagramissa. Luin tässä taannoin Instagramin hashtagin #modernijaskandinaavinensisustus muodossa Moderni Jaskan divaanin sisustus. Tilapäinen lukihäiriö nielee kirjaimia pois. Ei ihme ettei mikään inspiroi.

Remonteilla on tapana venyä, niin meidän keittiölläkin. Mun piti viikonloppuna poistaa vanhat tapetit, mutta minkäs teet kun olkkari ja makkari pursuaa roinaa. Vapaata lattiapinta-alaa on noin kymmenen neliötä, siinä ei pahemmin luoda purkutilaa seinien äärelle. Ja mä kun luulin että mulla on vähän tavaraa! Mutta kun mitään ei voi heittää pois. Uuteen keittiöön ei tule uutta mattoa, uusia verhoja, uutta pöytäryhmää eikä edes uutta pöytäliinaa. Haaveilin hetken mustista lankavetimistä ja uusista patalapuista, kunnes minun tuli surku nykyisiä. Eivät he ole huonoja, vaan ansaitsevat tulla käytetyksi jatkossakin.

Yhden seinän olen saanut sentään selvitettyä, alta paljastui kaunis kukkakuosinen tapetti. Valitettavasti niin likaisella pohjalla, ettei se enää ollut pelastettavissa. Pohjalevyyn oli laskettu joko remppabudjettia tai matematiikan tehtäviä. Vanha talo tulee varmasti paljastamaan vielä paljon yllätyksiä.

Jotakin uutta keittiötä varten sentään ostetaan: meille tulee tiskikone! Tämä perheenlisäys on harkittu ja toivottu, ja oletettavasti ratkaisee edes hieman parisuhdekonflikteja. Minä tiskaan kaiken saman tien, puoliso taas vasta sitten kun astiat loppuvat. Kumpikin nyrpistelee toisen tavoille: puoliso luulee etten tiskaa ikinä ja mua vaan yksinkertaisesti ällöttää pursuava tiskihelvetti. Josko jatkossa keittiöstä tulisi taas vähän mieluisampi paikka.

Vastuullisuudesta

Minulla oli hyvä keskustelu Instagramissa asian tiimoilla erään lomautetun lentoemännän kanssa. Valitettavasti keskustelun osapuoli ei antanut lupaa viestien julkaisuun, mutta salli viestien referoinnin. Hän kritisoi minua erityisesti negatiivisesta suhtautumisestani matkailuun, erityisesti lentomatkailuun. Minulla suurin syy lentoboikottiin on se, etteivät lentoyhtiöt ja lentokoneita valmistavat yhtiöt ole juuri halunneet panostaa ympäristöystävälliseen lentämiseen. Jos nyt unohdetaan taloudellisestikin negatiivisesti vaikuttava koronan aikakausi, luulisi ilmastoasioiden olevan varsin korkealla prioriteettilistalla. Ala elää kuitenkin fossiilisista polttoaineista. Jonkinlaista ympäristövastuullista valveutumista on jo syntynyt viime vuosina. Tuskinpa yksikään suomalainen on autuaan tietämätön ilmailualan ympäristövaikutuksista.

Voiko vastuullinen elämäntapa ikinä sitten nousta valtavirtaan? Epäilen, sillä kaupallisuus liittyy niin voimakkaasti kaikkeen, ja markkinoiden pitäisi olla vastuulliset. Tarvittaisiin trendikäs vastuullinen vaikuttaja, joka mainostaisi vastuullisia tuotteita. Vaan kun tavoitteena olisi, että tuotteet lainattaisiin tai hankitaan käytettynä. Koska elämme markkinataloudessa, myös rahan pitää liikkua. Yritykset eivät saa rahaa, jos uuden roinan tuottaminen maailmaan lopetettaisiin. Vaikuttaja ei saa tuloja, jos hänellä ei ole mitään mitä mainostaa. Eikä kukaan halua tehdä ilmaista työtä. Vaikuttaapa paradoksaaliselta.

Onko mulla lupaa edes sanoa asiaan mitään, kun en ole mikään pyhimys itsekään? En ole vegaani, vaikka syönkin kasvis- ja ennen kaikkea lähiruokapainotteisesti. Onko isompi paha hakea kananmunansa pienpihatosta kuin lennättää avokadonsa konfliktialueilta? Ja se ikuinen pikamuoti... Uskoakseni olen onnistuneesti katkaissut entisen pikamuotiaddiktioni, mutta se ei silti estä mieltäni keksimästä tarpeita. Lokakuussa on ainejärjestön vuosijuhlat, ja mun on teetettävä sinne täyspitkä juhlapuku, koska ongelmavartaloisille vuokraamot ei tarjoa valikoimaa ja sitten käytän sitä samaa mekkoa aina kaikissa akateemisissa juhlissa kun siihen tulee ainejärjestön väritkin... Minulla on luotto-ompelija, joten tässä tapauksessa työntekijä tulee saamaan asianmukaisen korvauksen työstään. Mutta mistä löytäisi tietoja itse kankaiden eettisyydestä? Voisin kuvitella, että kangaskauppojen laarit pursuavat tuontitavaraa kaukomailta. Onko potentiaalisesti epäeettisen kankaan käyttäminen jälleen kerran silmien sulkemista?

Voiko itseään kutsua vastuulliseksi vain oman brändin takia? Uskotaan sokeasti tai jätetään lukematta rivien välistä vastuullinen valmiiksi kirjoitettu mainospuhe, jonka voi vain liittää instastooriin eteerisen tuotevideon yhteyteen. Koska tämä on kuitenkin vain tietynlaista työtä josta saadaan palkka. Ja se palkka mahdollistaa vastuulliset valinnat.

Minä olen tekopyhä

Aikamoiseen muurahaispesään tuli sohaistua kun anonyymikansan mielestä nyt ei ole oikea aika matkustaa mihinkään kotikaupungin ulkopuolelle. Saati sitten Saamenmaalle, johan sosiaali- ja terveysministeriökin vastikään vetosi ettei alueelle kannata reissata joulunviettoon. Tässäpä aihe, josta olisi ollut kiva puhua jonkun oikean ihmisen kanssa, asiallisesti ilman anonyymiretoriikkaa. Oon vähän sitä mieltä että asioita voi tehdä vastuullisesti ja vastuuttomasti. Niin omassa lähikaupassa, automatkalla mummolaan kuin vaikka Vanuatullakin. Olen melko tekopyhä, annan esimerkin mahdollisesta toimintamallista ja herätän kiinnostuksen, vaikken voi olla varma onko muilla ihmisillä resursseja ja viitseliäisyyttä toimia yhtä vastuullisesti. Jonkin asteinen tekopyhyys on minulle varsin tavanomaista.

Suhtautuisinko esimerkiksi lentomatkusteluun yhtä kriittisesti, jos itse työskentelisin alalla? Mun nuoruuden haavehan oli ura hävittäjälentäjänä, mutta jäin liian lyhyeksi. Mikä on omalla kohdallani ollut se tekijä joka on muuttanut minua? Enhän minä aina ole jaksanut välittää.

Opin vasta hiljattain, kuinka esimerkiksi Urban Outfittersin ja Anthropologien omistava Richard Hayne rahoittaa avokätisesti LGBTQ-vastaista politiikkaa. Nuo kaksi kauppaa, joista varmaan joka toinen rytky olisi taannoin kelvannut välinpitämättömän materialismiminän vaatekaappiin. 

Eikä pikamuotia tulisi boikotoida pelkästään taustalla häärivien setien hämärien juttujen vuoksi. Vogue Businessin artikkelissa julkaistun tilaston mukaan tällä hetkellä pikamuotia ylituotetaan niin paljon, että vain 60% myydään täydellä hinnalla. Pikamuotia valmistetaan niin paljon, ettei tarjonta vastaa kysyntää. Hinnoissa on siis järkyttävästi ilmaa, samalla kun työntekijät kituuttavan minimipalkalla. Samaisen lähteen mukaan jo vuonna 2018 pikamuotiteollisuus tuotti yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, kuin Ranska, Saksa ja Iso-Britannia yhdessä. Elämme maailmassa jossa voisi hyvin harvoja vahingoittaen leikata päästöjä kolmen suuren valtion päästöjen edestä. Mutta bisnes puhuu kovemmalla äänellä.

Viime vuodet minua on kiinnostanut yhä vähemmän se, mitä päälleni puen. Mutta johtuuko se siitä, etten osaa enää pukeutua nykyisen vartalotyyppini mukaan? Ajoittainen epävarmuus omasta vartalostani saa minut verhoutumaan poikaystävän vaatteisiin, ikuisiin lökäreihin ja juniorivuosien lätkäjengin huppariin. Missäpä minä edes vaatteilla koreilisin? Jos en olisi näin reheväruhoinen, olisinko edelleen pikamuodin orja? Kun kesällä teetätin peräti kaksi kietaisumekkoa, tuli olo, että tämä on jo liioittelua. Ajatella, kaksi uutta vaatetta vuodessa.

Miksi en sitten ole pistänyt pikamuotivarastojani kiertoon? Luulen varmaankin jossain mieleni sopukoissa oikeasti laihtuvani vielä joskus vaatekokoon 36, ehkäpä olisi aika herättää alitajunta päiväuniltaan.

Luopuminen on haastavaa. Samalla kun yritän elää minimalistisesti, unohdan ja hylkään menneisyyteni vinttikomeroihin, pahvilaatikoihin ja ei-tarvitse-palauttaa-lainoihin. Mua pelottaa kohdata tiettyjä vaatteita, koska niihin liittyy niin huonoja muistoja ja tunnesiteitä, joita en halua enää elää uudelleen. En usko uudelleensyntymiseen tai yliluonnollisuuksiin, mutta joku peikko alitajunnassa estää pistämästä huonon karman vaatteita kirpputorille jonkun epäonnisen koettelemukseksi. Ehkä joku päivä.

Ateenan syksy, tai sitten ei

Sain alkukesästä stipendin. Pääsisin nyt syksyllä opiskelemaan Ateenaan. Kuusiviikkoinen kurssi olisi käytännössä arkeologiopasteista manner-Kreikan kiertomatkailua. Tutuksi tulisivat lukuisat temppelit, pyhäköt ja maailmannapa. Istuisin illat parvekkeella kirjoittaen muistiinpanoja, vetäisin fetaövereitä, ja tähtäisin mahdollisimman usein mereen uimaan. Kokemuslistalta saisi vihdoinkin ruksittua opiskelijaelämän asuntolassa. Jääkaapissa olisi aina retsinaa. Ja Mythosta. Ja jogurttia, kun kerran Kreikassa ollaan. Vaan faktori nimeltä korona taitaa olla eri mieltä.

Koronaa nyt huomioimatta, tämä stipendi on suuri syy sille, miksi olen hylännyt kesän reilisuunnitelmat. Onko mitään järkeä suhata edestakaisin Euroopassa, kun samoille kulmille tullaan joka tapauksessa palaamaan? Tietenkin voisin kääntää reilisuunnitelmani nurin päin, Tanskasta Italiaan ja sieltä lautalla Kreikkaan. Mutta katsotaanko kotona hyvällä kolmen kuukauden poissaoloa? Miten koulun suhteen käy, saanko tehtyä etäopintoja raiteilta käsin? Joka tapauksessa toivoisin voivani matkustaa Ateenaan kurssilleni maata pitkin. Jos ei Italian kautta, niin sitten Baltian ja Balkanin halki. Ainakin Puolan, Serbian ja Bulgarian läpi pitäisi päästä Kreikkaan asti junalla, ja Puolaan asti bussilla.

Onko mitään järkeä hiihtää taudinraiskaaman Itä-Euroopan läpi, kahden kuukauden tavarat todennäköisesti vielä perässävedettävässä laukussa? En omista rinkkaa, enkä tiedä olisiko sille tässä elämässä niin paljoa käyttöä, että se olisi tarpeellinen ostoskaan. Toivoisin, että erilaiset lainauspalvelut laajentuisivat ja normalisoituisivat. Aina, kun olen yrittänyt jossain Facebookin ryhmissä kysyä lainaan jotakin tarpeellista, se on kuin tyhjille seinille huutelisi.

Kreikan koronatilanne on tällä hetkellä varsin hyvä, mutta ei ole sanottua etteikö tilanne voisi muuttua. Varsinkin nyt kun rajat ovat avattu ja toiset tuntuvat sahaavan pitkin maita ja mantuja vailla huolta huomisesta. Karanteenimääräykset eivät ole todellisia määräyksiä, enkä valitettavasti jaksa uskoa kaikkien noudattavan sitä vilpittömästi. Toinen aalto on ihan todellinen uhka, ja sen nostattaa ihmisten välinpitämättömyys. En heittäisi kauhean isoja todennäköisyyksiä sille, että koko stipendikurssia tullaan järjestämään. Sen näkee sitten syssymmällä.

Matkailun normalisointi ja matkustamisen ihannoinnin luominen on muutenkin varsin vastenmielinen ilmiö sosiaalisessa mediassa. Maalataan kuva että on pakko päästä satunnaisin väliajoin kauas Suomesta. Kuinka matkustaminen on henkireikä. Miten pitää ottaa edes viikonlopuksi äkkilähtö jonnekin toiseuteen. Tuntuu tyhmältä tulla hehkuttamaan omaa reissuani somessa, se kun voi näyttää ulkopuolisen silmissä just sellaselta pakko päästä lomalle mihin vaan pääsee ees Kreikkaan-hehkutukselta. Ja jonkun toisen mielessä voi herätä sellainen pakko päästä lomalle just Kreikkaan-haave. Olisinpa niin vaikuttaja, että saisin luotua siitä junamatkailusta haluttavaa. Kuinka päämäärä ei välttämättä olisikaan se tärkein, vaan painoarvoa voisi antaa itse prosessille, siirtymälle.

Kun aloitin yliopisto-opintoni, olin melko varma, etten tulisi tekemään päivääkään opiskelualani töitä. Mullahan oli jo työpaikka. Tarkoitus oli opiskella opiskelun ilosta, lukio oli mulle monivuotista pakkopullaa ja päätin, että jos kahlaan sen kunnialla läpi, tulisin jatkossa opiskelemaan vain itseäni miellyttäviä opintoja. Alaltani on sitä paitsi äärimmäisen vaikea työllistyä. Hakiessani mulla ei ollut mitään aavistusta millaisia opinnot tulisivat olemaan, hain kiinnostuksesta antiikin kulttuuriin ja klassilliseen arkeologiaan. Ja jossain vaiheessa arkeologia imaisi mennessään.

Lentomatkailua välttelevä minä sadattelee varsin usein tätä alavalintaa. Mikä määrä arkeologian kursseja tekee musta uskottavan klassillisen arkeologian opiskelijan, ja myöhemmin, klassillisen arkeologin? Meillä Helsingissä kun klassillinen arkeologia kattaa vain teoriaa. Oikeat arkeologian opiskelijat pitävät meitä ilmeisesti täysin huijareina. Voinko olla hyödyllinen arkeologian saralla minimaalisesti lentäen? Onko mestoille mahdollisimman nopeasti ehtiminen valttia? Varsinkin, kun Suomen kamaralta ei klassisen antiikin muinaisjäännöksiä löydy yhtään minkään kiven alta.

Olin Ateenassa viimeksi toukokuussa 2019 parhaan ystäväni Johannan kanssa. Vaikka tärkeimmät arkeologiset alueet tulikin nähtyä, paljon jäi myös näkemättä. Bysanttia, hellenismiä, uusklassismia. Haluan kokea Ateenan syksyn, nopean muutoksen täydestä kesästä eteläeurooppalaisen kosteaan koleuteen. Haluan päästä tuttuihin ravintoloihin. Ja kiivetä Lykabettos-vuorelle (voidaan ääntää likavittus) katsomaan auringonlaskua ja Ateenan talomerta. Miljoonia tuikkivia valoja. Jos ei tänä syksynä, niin toivottavasti ensi vuonna.

Parempia valintoja

Tässä tulee oodi kuukupille:

En ymmärrä miten tavallisesti niin ennakkoluuloton minä osti ensimmäisen kuukuppinsa vasta loppuvuodesta. Aivan turhaa jahkailua. Siteitä en ole osannut käyttää oikeastaan koskaan, en pidä lainehtivasta tunteesta ihoa vasten. Haluan veren talteen jo tapahtumapaikalla. Ja mieluummin niiden tapahtumapaikkojen kanssa kosketukseen lääketieteellistä silikonia, kuin valkaisuaineilla ja muilla kemikaaleilla kyllästettyjä vanutuppoja. Kuukuppi on mitä mainioin keksintö!

Haluan päästä menkkojeni kanssa mahdollisimman helpolla. Olen onnekas sillä mulla on lähes kellontarkka kuukautiskierto. Pystyn asettamaan kupin jo ennen menkkojen alkua, jolloin ohivuotoja ei tule. Voin myös nukkua sen kanssa huoletta. Se ei muistuta paikoillaanolosta millään tapaa. Siinä missä niitä tamponeja meni toistakymmentä yhden menkkapyrähdyksen aikana, sama kuppi kestää kierrosta toiseen. Kuukuppini on jo maksanut itsensä takaisin.

Olen elänyt muutenkin niin hyvällä menestyksellä tänä vuonna vähällä tavaralla. Siinä missä joskus kuukausikengät oli henkilökohtainen käsite ja samoja vaatteita ei voinut käyttää kahta päivää peräjälkeen, nyt perusoutfittini tuppaa olemaan leggingsit ja neule. Lopetin muodin seuraamisenkin joitakin vuosia sitten. En ole kuukausiin vilkaissutkaan yhdenkään pikamuotiketjun verkkokatalogeja. En tiedä mikä tänä keväänä trendaa. Kun ei altista itseään trendeille ei tule houkutuksiakaan. Viime kesänä ostin yhden tencel-mekon joka on saanut tähän mennessä kymmeniä käyttökertoja. Lindexiltä. En minäkään mikään pyhimys ole.

Olisi kiva tukea nuoria nousevia vaatesuunnittelijoita. Enkä tarkoita nyt mitään julkkis valitsee näistä kasvottoman suunnittelijan valmiista vaatteista x-määrän suosikkejaan hänelle dedikoiduksi "mallistoksi"-tyylistä mukasuunnittelua, vaan jotakuta vastuullisuuden huomionottavaa tulevaisuuden tekijää. Mutta kun en tarvitse niin paljoa uusia vaatteita, että voisin kutsua itseäni nuoren suunnittelijan tukijaksi. Enkä ole niin rohkea pukeutuja, mitä nuorten suunnittelijoiden mallistot tuppaavatkaan olemaan. Yksi kukkakuvioinen kietaisumekko ensi kesälle riittäisi.

Mua vähän harmittaa, että olen niin nuuka. En raaski vaihtaa kylppärin ongelmakohtia ekologisempiin, koska en halua heittää mitään sinänsä käyttökelpoista pois. Mulla on varmaan vielä satoja vanupuikkoja ja -lappuja kylppärin korissa. Instagram mainosti mulle ehkä kolme-neljä kuukautta sitten kestotopsipuikkoa, ja olin näin lähellä etten ostanut. Ideahan on nerokas, yksi silikoninen topsipuikko jonka voi pestä ja käyttää lukemattomia kertoja uudelleen. Näitä oli muistaakseni kahta versiota, nystyräinen "perus"topsipuikkoiluun ja pisaranmallinen meikin korjailuun.

Jos käyttäisin vanupuikkoja useammin, olisin jo siirtynyt noihin. Nähtäväksi jää saanko normaalikäytöllä omiani vielä vuosiin loppumaan. Yhtä nuuka olen vanulappujenkin kanssa, niitä ei vaan tule käytettyä. Vanulapun korvikkeet voisin virkata bambulangasta itsekin.

Vielä yksi mua pidempään kiinnostanut ekologisempi kylppärituote on sosiaalisessa mediassa loppuvuodesta pyörinyt Geisha shaver. Jonkun roomalaisjumalatarsheiverin jälkeensä jättämät valtavat muovi-metallimöykyt ovat aikamoinen kierrätysongelma, ja musta tuntuu että ne menettävät parhaimman teränsä jo ensimmäisen käyttökertansa jälkeen. Olen käyttänyt omaa sheiveriäni viimeksi ehkä joskus kesällä, ja sen terä on jo ne huonommatkin päivänsä nähnyt. Olen ulkoistanut karvanpoistoni sokeroijalle, jolloin sheiverikin on jäänyt pölyttymään. Ehkä olisi aika kokeilla pitkästä aikaa taas sheivaamista.

Kuinka minimalisti minussa kasvoikaan

Kun tilapäismuutin poikaystäväni luo vuodenvaihteessa, oltiin jännän äärellä. Oli valittava todella tarkasti mitä tuoda mukanaan. Mä ehdin asua lähes kymmenen vuotta asunnoissa, joissa mulla oli kaikessa itsemääräämisoikeus. Minun sisustus, minun huonekalut, kaikki minun mielen mukaan.

Vaan poikaystävän luona onkin juttu toisin. Asioiden pitää olla hänen omiaan ja hänen määräämissään paikoissa. Jopa tollaisen kellastuneen lakatun mäntypuisen pöydänhirvityksen, jota en voi sietää. Mä en saanut tuoda edes mun kasveja tänne, en ensimmäistäkään, hitto vie. Poikaystävä ei ole ehkä huomannut, mutta pari kasvia on silti keittiön ikkunalla verhon takana piilossa.

Taidetarvikkeet ovat isän luona. Jos tekee mieli taiteilla, mulla on ruutupaperia ja penaalillinen stabiloita. Nyt ei voi virkata, neuloa, solmia makrameeamppeleita, tehdä applikaatiotöitä tai hennatatuointeja. Eiväthän ne tähänkään asti ole olleet osa viikko-ohjelmaani.

Koska täällä ei ole mulle huonekaluja, täällä ei myöskään ole vaatekaappia mulle. Mun kaikki vaatteet ovat yhdessä matkalaukussa. Mä olen käyttänyt tästä matkalaukun sisällöstä viittä vaatekappaletta, alusvaatteet poislukien. Mustaa mekkoa, mustaa t-paitaa, vaaleanruskeaa neuletta, luonnonvalkoista jakkua ja mustia kolmiraitaleggingsejä. Lainaan poikaystävän vaatteita, sillä sen minkä häviän pituudessa voitan leveydessä. Minä, joka joskus rakastin korkokenkiä, en ole kuukauteen käyttänyt muita kuin Vansin kissakuosisia tennareita.

Vähillä vaatteilla on helpompaa. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kun olen oikeasti aikuinen ja jossakin uskottavassa virassa (kun :D), tulen pukeutumaan arjessa vain Chanelin mustaan jakkupukuun. Tämän tavoitteen toteutumisessa taitaa mennä vielä muutama vuosi, näin nykyistä opiskelutahtiani tarkastelemalla.

Mulla on seitsemän astiaa, joita itsepintaisesti käytän. Kirjoista vain opiskeluun liittyvät. Mun kylpyhuonetarvikkeet mahtuu yhteen korivaunuun. Meikit yhteen pussiin. Shampoo ja suihkuöljy suihkun hanan päälle, hiusnaamio lattialle. Ei ensimmäistäkään kynsilakkaa. Ja toisaalta sitten mulla on jotain järjettömiä epäoleellisuuksia, kuten alabasterinen Apollon ja tiun verran voimakristalleja.

Alkuun minimalismi oli ehkä pakon sanelemaa, mutta nyt kuukauden jälkeen olen huomannut, että näin onkin hyvä. Ja pärjäisin vielä vähemmälläkin.

Vielä lisää kulutustottumuksista

IPCC eli hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli suunnittelee suurraporttia ensi vuodelle. Osaan jo valmiiksi ennustaa, kuinka tämä tulee olemaan surullista luettavaa. Maapallon keskilämpötila on noussut esiteollisesta ajasta puolisentoista astetta. Tuntuu pieneltä, mutta se on valtava luku. Jos nousu yltää kahteen asteeseen, Suomi lämpenisi neljä astetta. Sään ääri-ilmiöt lisääntyisivät entisestään. Merenpinta nousisi ja radikaalisti lisääntyvien ihmisten elintila supistuisi. Käytännössä kaikki maailman korallit kuolisivat. Nykymenon jatkuessa vuosisadan loppuun mennessä keskilämpötila on noussut kolme astetta. Hiilidioksidipäästöjä on pakko pienentää. Tai keksittävä keino, jolla poistaa ilmakehästä hiilidioksidia. On lisättävä metsiä. Samaan aikaan kun niitä hakataan tohjoksi ihmisten elämäntapavaatimusten tieltä.

Onneksi ilmastonmuutoksesta puhutaan nykyään paljon. Ihmisistä kasvaa yhä tiedostavampia, muutama vuosikymmen takaperin siitä puhuminen oli vain hippien hapatusta. Surullista on se, että konkreettisten tekojen sijaan keskitytään riitelemään siitä, kenen elämäntyyli kuluttaa eniten ja kenen vähiten. Syytetään toisia, jottei itse tarvitsisi tehdä mitään. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. Ja eniten korjattavaa niin asenteessa kuin elämäntavoissa olisi just niillä, joita asia kiinnostaa vähiten.

Minun hiilijalanjälkeni on 5200 Sitran elämäntapatestin mukaan. Se on alle suomalaisen keskiarvon. Tällä mun on silti turha jeesustella, omat elämäntavat kun riippuvat niin monesta asiasta. Jonakin toisena hetkenä laskurin tulos saattaisi huidella paljon punaisimmissa lukemissa. Matkustelu ei ainakaan tilapäisesti huvita, joten lentokulut ovat sangen pienet. Enkä tiedä kuinka ympäristöystävälliseen taloon tie vie seuraavaksi, nykyisessä asunnossani tuskin kovin kauaa enää viihdyn.




Kulutustottumuksia pohtiessa ristiriitaiset tutkimustulokset turhauttavat. Väitetään, että lihateollisuus on suurin ilmastoa kuormittava tekijä. Ei, se onkin pikamuoti. Eipäs kun lento- ja laivaliikenne. Pitää muistaa pysyä lähdekriittisenä. Kuka nämä tutkimukset rahoittaa ja millaisella agendalla? Tutkimustuloksista kartalla pysyminen käy työstä.

Kaupassa iskee sitten kriisi näiden radikaalisti eri mieltä olevien tutkimustulosten kuiskaillessa alitajunnassa. Saanko ostaa lempihedelmääni avokadoa, vaikka se rahdataan kaukaa, sen tuotantoon liittyy rikollisuutta ja esimerkiksi Meksikon veriavokadoista on puhuttu paljon? Saanko ostaa broileria, vai pitäisikö mun korvata se esimerkiksi soijasuikaleilla tai quornilla, vaikka molemmat sattuvat mahaan? Ostanko luomua, reilukauppaa, lähiruokaa, vai sitä mitä mieli sattuu tekemään? Usein ostoskorin ytimestä löytyy paprikaa, lehtikaalia, miniluumutomaatteja, sipulia, fetaa ja kanaa. Feta tulee Kreikasta, paprika Hollannista, tomaatit Espanjasta. Valitettavan usein lehtikaalikin lennätetään Espanjasta, kotimainen lehtikaali kun kuuluu lähikauppani valikoimaan vain osan vuodesta. Tunnen huonoa omatuntoa ahtaasti elävistä kanoista ja kaukomailta lennätetyistä kasviksista.





Omat valinnat hävettävät. Hävettää, että olen blogissa glorifioinut huikeiden reissujen puolesta. Hävettää, että lempiruokaani on hotelliaamupala. Hävettää, kuinka välillä sorrun roskien lajittelemattomuuteen. Hävettää, etten osaa olla vegaani. Mulla on välillä ikävä aikoja, jolloin aloitin huolettomasti aamuni graavilohi-juustoleivällä. Miettimättä vehnän haittavaikutuksia, millaista elämää lehmät ovat viettäneet, kuinka lohi on liikakalastettu ja kuinka sen pyynti aiheuttaa hallaa hyljekannoille. Puhumattakaan varmasti epäreilun kaupan kahvista jota join. Muistaakseni Kulta Katriinaa.

Vaan välinpitämättömyydestä tähän on tultu. Muutoksia pitäisi tehdä kaikilla elämänalueilla, niin asumisessa, ravinnossa kuin liikenteessäkin. Ja ne koskevat meistä jokaista. Usein vastuu sysätään yksinomaan kuluttajille, mutta teollisuus on yhtälailla vastuussa. Ajatelkaa, sinua syyllistetään siitä kun ostat jotakin epäekologista, mutta sitä valmistava yritys saa jatkaa saastuttamista kaikessa rauhassa, tuskin kukaan heristää sormea.

En oleta, että tulen muuttumaan koskaan täydelliseksi. Joskaan en halua elää huonossa omatunnossa ja häpeän kanssa. Tiedostan, että voin tehdä enemmän. Voin kierrättää tarkemmin, matkustella harkitsevammin ja peseytyä ripeämmin. Sama kollektiivisesti, meidän ei tarvitse olla täydellisiä, mutta meidän on jaksettava uskoa siihen, että pienikin teko voi olla merkityksellinen. Meidän on jaksettava välittää maapallosta.

Kulutustottumuksista

Black Friday-paasaukseni myötä aloin pohtimaan entistä tarkemmin kulutustottumuksiani.

Tänä syksynä olen ostanut yhden vaatteen kaupasta. Sinapinkeltaisen muhkean neuleen. Olen himoinnut niin metsänvihreää neuletta, pop art-kuvioitua bleiseriä, kirkkaanvihreää mekkoa, retrokukikasta toppatakkia kuin kimaltavaa pörröistä villapaitaakin, näihin yhteenkään sortumatta. Yhteen aikaan minun oli saatava kuukausikengät, vähintään. Nyt viimeisestä kenkäostoksesta on kauan aikaa, nekin olivat urheilukengät. En tarvitse uusia kenkiä talvea varten. Halut pyrin pitämään kurissa.

Olen hiljalleen havahtunut siihen, että minulla on liikaa tavaraa. Vintillä lojuu vuorellinen pahvilaatikoita, joiden sisälle olen kurkannut viimeksi toissa kesänä. Omistan kaksion alkovilla, mutta se alkovi on käytännössä romuvarastona. En tiedä mitä se on imenyt sisäänsä, en käy siellä koskaan. Mulla on kymmenittäin vaatteita, joihin olen mahtunut joskus 25 kiloa sitten. Olisi opittava raaskimaan luopumaan.

Suurin ongelmani vaatepuolella on se blogissakin monta kertaa kritisoitu tyylin puute. Olisi tosi kivaa voida käyttää laadukasta ja tyylikästä jakkupukua päivittäisenä uniformuna. Olisi helpottavaa, jos voisi simsmäiseen tyyliin valita yhden arkiasun ja yhden juhla-asun, joissa vaeltaa tilaisuudesta toiseen. Olisi hienoa, jos pystyisin taipumaan muutaman vaatekappaleen muodostamaan kapselivaatekaappiin. En vaan vielä pysty. Mietin liikaa mitä muut ihmiset ajattelevat, varmasti moni katsoisi hähää, köyhä!!-asenteella kieroon käyttäessäni joka päivä samoja vaatteita.

Olen jo vuosia tarkkaillut vaatteideni materiaalia ja ajattomuutta. Haluan, että vaatteeni kestävät useita vuosia. Korjautan rikkimenneet vaatteet, en heitä syyttä pois. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös eettisiin arvoihin. Ennen kaikkea pyrin siihen, etten haali mitään turhaa. En tee hätiköityjä ostopäätöksiä. Mikäli kiva tuote on alennuksessa, pohdin olisinko valmis maksamaan siitä myös täyden hinnan, vai himoitsenko sitä kun halvalla saa-periaatteella.



Tiedän ihmisiä, jotka ovat siirtäneet kertakäyttökuluttamisensa second hand-puolelle. Tämä on kunnioitettava pieni askel parempaan. Mutta jos kotiuttaa viikoittain UFFilta viisi uutta asukokonaisuutta, koska halvalla saa ja tätä ehkä käyttää kerran, on turha jeesustella olevansa niin ekologinen.

Leukani loksahti lattiaan kaverini valittaessa, kuinka hän on kyllästynyt Postissa ravaamiseen. Paketteja saa olla noutamassa vähintään viikoittain, usein lukuisia kerralla. Kyllä, ne paketit tulevat Kiinasta. Ties millä myrkyillä kyllästettyjä meikkituotteita, takuuturvallisia vilkkuvaloja, nollalaatuisia vaatteita ja rihkamakoruja, joista irtoaa strassit ensimmäisen aivastuksen jälkeen. Käytännössä pelkkää roskaa. Hän tilaa huvin vuoksi, eiväthän nuo juuri mitään maksa. Ja hän kärsii tuosta jatkuvasta Postissa juoksemisesta, vaan vaihtoehtona ei ole tilailematta jättäminenkään. Kaikin puolin paitsi turhaa luonnonvarojen tuhlausta, myös eettisesti epäilyttävää.

Mikäli ei juuri mitään maksanut muovinen neuletakki lähetetäänkin täysin ilmaiseksi, työntekijänkin palkka lienee ei juuri mitään. Viime aikoina on ollut framilla Kiinakaman kemikaalijäämät. Halpatuotantotehtaiden työturvallisuus tuskin on millään standardeilla kiitettävää, joten voi vain arvella kuinka mitta-asteikot ylittäville annoksille työntekijät altistuvat.

Meikkivoiteeni on liian tumma näin talviajalle. Aurinkopuuterini on ollut jossakin mustassa aukossa kadoksissa kuukausikaupalla. En ole raaskinut ostaa uusia. Vaikka iho ei ihan joka päivä olekaan kunnossa, ja vaikka ilman varjostuksia näytän sangen possumaiselta kuukasvolta, olen päättänyt pärjätä ilman. Olen tullut tarpeellisuuspunninnassani siihen tulokseen, että vähempikin meikki riittää minulle. Tämän postauksen kuvat on otettu viime kesänä, kokonaan ilman meikkiä.

No Shop Black Friday

Huomenna se taas koittaa, Black Friday. Tuo ihana kulutusjuhla! Itse kunkin sähköpostiin on tupsahdellut pitkin viikkoa mitä houkuttelevimpia tarjouksia. Alennusprosentteja, kaupanpäällisiä ja ilmaisia toimituskuluja! Mikäs sen parempi tapa viettää perjantaipäivää kuin kyttäämällä tunneittain vaihtuvia erikoistarjouksia. Huomenna, perjantaina vietetään myös Älä osta mitään -päivää.

Älä osta mitään-päivä on kanadalaista alkuperää, ja itse ainakin muistan olleeni päivästä tietoinen jo kauan ennen Black Fridayn vakiintumista suomalaisten tajuntaan. Oma suhtautumiseni kulutukseen on muuttunut kuukausi kuukaudelta yhä kriittisemmäksi. Black Fridayn kaltaisen kulutusjuhlan palvonta ahdistaa. En oikeastaan tarvitse mitään. On itsestäänselvää, että vietän huomenna perjantaina kansainvälistä Älä osta mitään -päivää sen mustan perjantain asemesta.



Monen suosikkibloggaajat julkaisevat (elleivät ole jo julkaisseet) lähiaikoina omat Black Friday -tärppinsä. Osta, osta, kuluta, kuluta! En kiistä, etteikö Black Fridayna saattaisi ollakin myös fiksuja ja tarpeellisia tarjouksia. Mutta kuinka moni ostaa turhuutta vain koska halvalla saa? Musta perjantai käyttää hyväkseen ihmisten korkeita ostohaluja. Mielestäni on aika surullista että Black Friday on pyhitetty useiden kalenterissa vuotuisaksi juhlapäiväksi, jolloin uhrataan rahaa kulutusjumalan kunniaksi.



Pikavippifirma Ferratum mainostaa erikoisluottoa Black Fridayn kunniaksi. Tuo tulla tupsahti minulle sponsoroituna mainoksena Instagramissa - mua kiinnostaisi muutenkin tietää millä perusteella olen pikavippifirmojen markkinointikohderyhmää? En ole ottanut selvää, mutta jaksan arvata, että muutkin pikavippifirmat kuin Ferratum ovat havahtuneet tulevaan juhlaan. Pikavippejä markkinoidaan unelmilla, kuluttajan ei tarvitse edes tyytyä siihen kämäisimpään tarjouspuhelimeen kun lähes kulutonta kulutusluottoa tuputetaan satoja euroja. On todella sairasta, että ihmisiä rohkaistaan velkaantumaan ehdoin tahdoin osteluhimojen tyydyttämiseksi.

Sorrun itsekin toisinaan vähemmän järkevään nettishoppailuun. Ilmaiset toimituskulut häämöttävät vain kymmenen euron päässä, ostanpa tästä tämän hameen joka on ihan kiva ja jota käytän ainakin kerran... Kevään trendiväri on laventeli, pitää siis ostaa jotain laventelinliilaa koska sellaista mulla ei vielä olekaan, vaikka se tekeekin ihostani kelmeän ja sairaan näköisen... Ota kolme, maksa kaksi, tarvitsisin oikeastaan vain kirsikkaisen ja malvanvärisen huulipunan mutta otetaan vielä tuo metallinen ruskeakin kun sen kerran ilmaiseksi saa... Kulutuskriittisen monologini keskellä en ole itsekään mikään pyhimys.

Ovatko Mustan perjantain ostokset todellista säästöä, vai kuluttamista halvempaan hintaan? Tarjouksia tulee ja menee. Lokakuussa oli Hullut päivät ja Sokoksen 3+1-päivät. Maanantaina on Cyber Monday. Sitten alkaakin joulualennukset ja joulunjälkeisalennukset. Ei ne tarjoukset tarjoamalla lopu. Pyrin ostamaan vain tarpeeseen, siksi valintani onkin anti-Black Friday.