Irtiotto

Vietin juuri reilun vuorokauden Turussa. Enhän kuin pari viikkoa sitten uhonnut, että en lähde lomalle minnekään.

Olemme lomailleet pariskuntana vähän. 2017 kävimme Berliinissä ei-pariskuntana, 2018 Tukholmassa kaverin synttärireissulla. 2020 reissasimme pari yötä matkailuautolla Pohjanmaan seudulla. Sitten Svante muutti meille, ja olemme pyrkineet tarjoamaan kissalle turvallisen ympäristön, jossa vähintään toinen aikuinen on aina yöllä paikalla. Päiväreissuja olemme tehneet kotimaassa paljonkin. Toki meillä on myös mahdollisuus viettää kesiä maalla, mutta olen vähän kahden vaiheilla voiko tuota kutsua lomaksi. Varsinkin, jos Svante on mukana.

Kuten aina, reissulle lähdettiin suurin suunnitelmin. Molemmilla oli linnat mielessä, toisella Turun Linna ja toisella Samppalinnan maauimala. Haaveissa vilisi monia ruokapaikkoja, iltakävely jokirannassa ja lasilliset jos ei muutamatkin opintojen parista tuttujen turkulaisten turkulaistuneiden ihmisten kanssa. Mutta koska matkailtiin fiiliksen mukaan, loma meni laiskotteluksi. Eikä hengailtu yhdenkään paikallisen kanssa. Ei edes Matin ja Tepon.

Linnaan toki päästiin, koska olimme varanneet hotellin ja kylpylän Kakolanmäeltä. Muurien sisäpuoli oli niin vetovoimainen, ettei muualle halunnut mennä. Vanhan lääninvankilan tiloihin pykätyn hotellin huoneet on rakennettu nähdäkseni kolmesta sellistä. Sellien holvikaaret olivat vielä näkyvissä, mutta vaikutelma ei ollut mielestäni liian teennäinen. Vankilafiiliksen tunnistaa käytävältä, jossa vanha portaikko on yhä käytössä. Kokonaisuutta on pehmennetty toki maalilla ja kokolattiamatolla, mutta historiaa ei ole liikaa häivytetty. Ala-aulan seinälle oli ripustettu kahleet, ja sisäinen koiranleukani olisi halunnut yrittää kysyä niitä lainaan huonepalvelusta. Alkuperäisiä, mihinkään johtamattomia(ko?) matalia sellinoviakin näkyi vielä käytävillä. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvia...

Meidän syymme matkustaa Turkuun oli ennen kaikkea vanhan keskusvankilan tiloihin viime vuoden lopulla avattu Kakola Spa. Kylpylä on suunniteltu nimenomaan aikuiseen makuun, ja oli mielestäni täydellinen seesteisyyden tyyssija. Vierailimme lapsilta kiellettynä aikana. Kylpylässä vallitsi ylellisyyden tuntu, kollektiivinen hiljaisuus ja kohteliaisuus kävijöiden kesken. Kylpylässä oli kaksi isoa allasta, suolainen ja vielä suolaisempi. Isoin allas on varustettu porepaikoilla, baaritiskillä ja pöytäryhmillä. Voimakkaasti suolattu allas oli astetta ellei kahta viileämpi, ja sijaitsi lasiovien toisella puolen. Lisäksi oli istuskelun mahdollistava kuuma-allas ja seisoskelun mahdollistava kylmäallas, sekä osasto erilaisille suihkuille ja saunoille.

Kylpyläreissuja ei juuri ole tullut harrastettua lapsuuden jälkeen, joten vertaan nyt Kakola Spata lähinnä ysärikokemukseen suomalaiskylpylöistä. Nautin erityisesti valaistuksesta ja akustiikasta. Kun paikkaan ei ole rakennettu mitään liukumäkiä, korkeutta ei tarvita. Tilassa ei kaiu läheskään niin paljon, kuin muistan kylpylöissä kaikuneen. Valaistus oli lämmin ja pehmeä, muttei himmeä. Seiniä koristivat suuret panoraamakuvat suomalaisesta saaristosta. Ehkä jonkinlainen epäaitous on se, joka minua lapsena ärsytti kylpylöissä. Tekokasveja, muovikallioseinää, kirkkaita kelmeitä valoja... Tarkoituksena ilmeisestikin jäljitellä tropiikkia. Niitä ei Kakola Spasta löytynyt.

Outoja valoja ja ääniä löytyi sen sijaan saunaosastolta. Yrtinvivahteisen havusaunan äänimaailma muistutti mielestäni vedenkeitintä. Kivisaunassa kirskui. Vaihtuvin värivaloin valaistu höyrysauna soitti nappia painamalla lokkien kirkunaa ja ukkosen jyrinää, ja sylki päälle kuumaa vettä ja höyryä. Ilmeisesti näillä olisi kuulunut olla jokin lämpötilaero. Takuulla kylmää kyytiä tarjosi lumisuihku, joka oli ilmeisesti ollut kovalla käytöllä; lattia oli loskan peitossa. Lisäksi lisämaksusta oli saatavilla jos jonkinmoista hoitoa. Parihoito simpukassa kuulosti jännittävältä, mutta meiltä ei lopulta löytynyt kanttia varata sitä. Maata nyt kumppaninsa kanssa jossakin tärisevässä simpukkasängyssä.

Jatkoimme iltaa vielä naapurissa Ravintola Kakolanruusussa, joka muuten vastaa myös kylpylän allasbaarin tarjoiluista. Paikka oli nappivalinta! Kylpylästä raukeana ei houkuttanut vaeltaa yhtään kauemmaksi ruuan perässä. Ravintolassa oli paljon jänniä yksityiskohtia, tuonne olisi voinut mennä silmälasit päässä katselemaan. Lista oli kunnianhimoinen, ja kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Nämä ovat aina vähän vaikeita konsepteja puolisoni kanssa. Kun on niin terveyssyistä johtuvia rajoitteita kuin eriäviä makujakin, saa aina olla virnuilemassa ei me haluta jakaa hehheh. Pääsisipä joskus jakamaan maistelumenun! Valitsimme listalta kaksi alkuruokaa ja pääruuan. Alkuruuat minulle. Henkilökunta suhtautui oikkuihimme hienotunteisesti.

Myönnetään, tutustumishaluja Turkuun latisti myös funikulaarin toimimattomuus. Alaspäinhän on helppo mennä, mutta ylös ei sitten niinkään. Vaikka mäkien kipuaminen on yleensä ollut olennainen osa kaikkia reissuja, se ei ole minulle kuitenkaan itseisarvo. Kun mäelle kerran oli noustu, alas päätettiin lähteä vasta kun oli pakko. Meemihissin paluusta käyttöön tiedotettiin alle tunti mäeltä poistumisemme jälkeen. Joskus se on pienestä kiinni.

Kappale kauneinta Turkua jäi lopulta uskoakseni näkemättä. Me näimme Turkua sen verran, mitä kävelymatka Kupittaan asemalle tarjoaa. Arkkitehtoniset yksityiskohdat ilahduttivat niin joen varrella kuin muuallakin. Itse Kakolanmäki oli miljöönä keskeneräinen, tuulinen ja muuttuva. Rakennustyömaata näkyi ja kuului paljon, mutta onneksi vankiloiden paksut seinät takasivat sisäisen rauhan. Alue hakee vielä luonnettaan, mutta uskoisin kohteen näyttävän jo ensi kesänä ihan erilaiselta. Potentiaalia on ja paljon.

Syyttävät sormet osoittelevat ilmastoahdistuksen nimissä

Omassa somekuplassani on viime päivinä kuohuttanut useampien matkailuvaikuttajien kannanotot ilmastokeskustelusta, ja sen keskittymisestä lentomatkailusta arvosteluun. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja, kuten vastuun sysääminen yksilöille valtaapitävien sijasta. Ihmiset nokittelevat keskenään, onko laivamatkaileva pahempi ihminen kuin lentävä. Tai lapseton sekasyöjä vegaania. Mistä ne vaatteet ostetaan, ja kuinka usein? Entä Kiina ja Intia? Harvanpa meistä elämäntyyli kestää lähempää tarkastelua.

Silti en voi olla kyseenalaistamatta ihmisten tarvetta matkustaa. Yksilön olisi hyvä pohtia, montako kertaa vuodessa on tarpeellista päästä lentäen reissuun. Toiselle se on kerran, toiselle kaksitoista. Mun on ollut helpompi haudata lomalennot, kuin muuttua kertalaakista vegaaniksi. Ihmisillä on ehkä luontainen tarve puolustaa omia valintojaan. Onko hyökkäys paras puolustus? On syyteltävä muita, jotta itse saa paistatella hyvässä valossa.

Lentämistä puolustellaan nykyään argumentilla, että hiilidioksidipäästöt ovat vain 2% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tässä jätetään huomiotta paitsi kaikki ne muut päästöt, että koko päästösatsin pruuttautuminen suoraan ilmakehään. Kokonaisvaikutus on siis suurempi, kuin tuo pienenä korostettu luku. Kun otetaan huomioon, kuinka pieni osa ihmisistä lentää koskaan (ja heistä vielä pienempi osa säännöllisesti), tuo kahden prosentin päästömäärä alkaakin vaikuttaa yllättävän suurelta.

Vaikuttajakulttuurissa minua ärsyttää keinotekoinen rajanveto yksilön ja brändin välillä. Influensserin tekemä yhteistyöreissu on työmatka, eikä mikään lomareissu. Mutta onko matkailuvaikuttaja enää yksilö, jos hän tekee työmatkan yrityksensä nimissä, ja saa siitä tuloja? Kuinka paljon siellä käydään keloja että eihän tämä Riviera muuten kiinnostaisi mutta pakko mennä kun on tämä työmatka... Jos ilmiötä kritisoi, se tulkitaan helposti henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ilkeä ei tarvitse olla, mutta vaikuttajat unohtavat tai haluavat unohtaa mielestäni liian helposti oman sisällöntuottonsa vaikutuksen. Kuinka monelle herää tarve lähteä sinne Rivieralle luontaisesti, kuinka monelle näkemästään kaupallisen yhteistyön sisällöstä? Vaikka sinänsä yksilö vain esittelee ylellistä elämäntyyliään, kuinka moni seuraajista pyrkii saavuttamaan itselleen samaa?

Tätä olen itsekin pohtinut, kun olen höpöttänyt someeni omia reissujuttujani. Herätänkö joissakin tarpeen lomailla? Kuinka moni suhteuttaa vinkkini omien mukavuusvaatimuksiensa mukaiseksi, eikä välttämättä käyttäydykään kunnioittavasti luonnonpuistossa? Hyödyntää monikansallisia yhtiöitä paikallisten pikkuyrittäjien sijaan? Mikä pahinta, loukkaa paikallista kulttuuria? Esimerkiksi tilaamalla Italiassa cappuccinoa iltapäivällä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa haluani ja oikeuttani matkustaa. Itken Italiaikävää, haaveilen rantapäivästä, himoitsen viikunaa suoraan puusta. Tahdon maata puhtaissa lakanoissa kaikki ikkunat auki! Tahdon istua tuntitolkulla itävaltaperheeni kanssa aamupalapöydässä. Näillä näkymin tänä vuonna en ole menossa minnekään. Korkeintaan Tarttoon, mutta passinikaan ei ole voimassa. Sen uusiminen tuntuu toistaiseksi kohtuuttoman vaikealta haasteelta. Pyrin muutenkin omistamaan vain sellaisia asioita, jolle minulla on käyttöä. Jos en matkusta, tarvitsenko passia lainkaan?

Kiillotanko vain sädekehääni, koska todellisuudessa minulla ei ole tarvetta lentää mihinkään? Minulla on ollut ja tulee olemaan aikaa mennä maateitse Norjaan ja Italiaan kurssittamaan itseäni. Pystyvätkö muut vastaavassa tilanteessa käyttämään ylimääräisen viikon matkustamiseen? Olen joskus matkustellut paljon ja harkitsematta. Tuntuu hassulta ajatella tämän olevan vasta ensimmäinen vuoteni, kun en poistu Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuinka usein matkailu onkaan toiminut minulle vain pakokeinona arjesta?

Maata pitkin matkailukin aiheuttaa päästöjä. Laivoista puhumattakaan. Sähköinen lentäminen kehittyy, ja pianhan lentomatkailu on taas ekologista! Jep, kehitys kehittyy. Voisinpa nähdä kristallipallostani milloin tämä on mahdollista. Kuinka kauas sähkön voimalla voi lentää? Kohdistuuko sähkölentokoneiden tuottamiseen samoja ongelmia, kuin sähköautojen? Ja onko tästä koskaan syrjäyttämään verovapauden avulla keinotekoisesti halpaa lentokerosiinia? Toistaiseksi lentoyhtiöiden ympäristösuunnitelmat vaikuttavat pyörivän kompensaatioiden ympärillä. Vaikka tulevaisuus voi olla hyvä, miksi tukea tällaista yritystoimintaa tässä hetkessä?

Silti, keskustelun pyöriessä whataboutismien ympärillä, en voi olla miettimättä mitä epäkohtien esillenosto on toisilta pois. Kuka tahansa voi pohtia omien valintojensa merkitystä ympäristön kannalta, oli kyseessä sitten lapsiluku, yksityisautoilu tai vaikka käytetty elektroniikka. Miksi ei voi tarkkailla monia osa-alueita ja kehittää toimintaansa? On vain hyvä lisätä tietoisuutta esimerkiksi ruuantuotannon päästöistä, eläinperäisen ruuan vähentämisestä ja tuontielintarvikkeiden epäekologisuudesta. Toisaalta, rajansa kaikella. Minut on hiljennetty lentokeskustelusta argumentilla "ylipainoiset ne vasta päästöjä aiheuttavat, koska ruokaa ja materiaaleja menee enemmän". Kukaan ei varmasti koskaan ole riittävän hyvä. Mutta on hyvä herätellä kaikkia ihmisiä pohtimaan, kannattaisiko omia tottumuksiaan muuttaa.

Keskellä sabotaasia

Istun nyt maassa Flensburgissa, Saksan Pohjolassa. Ystäväni hyppäsi äskettäin taksiin kohti 12 kilometrin päässä sijaitsevaa Tanskan rajaa. Taksikuski ilmoitti hinnan olevan 200 euroa. Viisikymppiä naamaa kohden. Mä en ole niin isossa hädässä, että alistuisin ryöstettäväksi, joten koin paremmaksi ideaksi istua alas ja kirjoittaa ylös päivän tapahtumat.

Yritin tänä aamuna jättää Hampurin alkuperäisiä suunnitelmiani aikaisemmin. Interrailin ihana vapaus, siitä vaan täppäämään uutta junaa sovelluksesta. Mulla on varattu hotelli ja kylpyamme Göteborgista, jonne haluan päästä mahdollisimman aikaisin. Ehtisin valoisan aikaan Skansen Kronanin linnoitukselle, kierrellä kaupungilla ennen ravintola-illallistani, ja rentoutua kunnolla ennen tiukkaa opintoviikkoa Oslossa. Auringonnousun tahtiin nousin junani kanssa kohti pohjoista. Kunnes sitten juna päätti pysähtyä Altonalle, sinne jäätiin. Ulos junasta kaikki heti. Muuta kerrottavaa ei ole.

Hampurin Altonan asema on ankea pääteasema. On kylmää ja koleaa. Katos suojaa tihkusateelta, koska ainakaan vielä ei tuule. Mikään ei ole auki, eikä minkäänlaisia sisätiloja ole saatavilla. Etsin lähtevien junien infotaulun. Myöhässä, myöhässä, peruttu, myöhässä, peruttu. Tanskaanmenevät junat peruttu järjestään puoleenpäivään asti. Massat vellovat kohti lasikoppia: jono asiakaspalvelijan luo kasvaa kasvamistaan. Hyppään näin suomalaisena mukaan sirkukseen, ja yritän kerätä parempaa asennetta valmistautuessani kohtaamaan asiakaspalvelijaa, vaikka sisäinen paavopesusieneni halusikin tivata "MiTäS nYt TeHdÄän?" 

Ei auta itku Altonalla, ennen kahtatoista ei lähde junan junaa Tanskan puolelle. Myöhästymisen syytä ei tiedetä. Eikä kerrota. Lähden valloittamaan raiteella olevaa penkkiä, sillä tungos asemalla ahdistaa. Laskeskelen aikatauluja: olisin Göteborgissa aikaisintaan kello 22:20. Hotellille pitää lähettää väliaikatiedot myöhäisestä saapumisesta. Asemakatoksessa ei ole käytännössä minkäänlaisia oleskelutiloja. Isken rinkan penkille viereeni, ja pian huomaan sen kahdentuneen. Joku toinen jätti kysymättä tavaransa viereeni. 

Lurjus paljastuu roomalaiseksi Gretaksi, joka on matkalla kohti Kööpenhaminaa. Tyttö on lievässä paniikissa, sillä vähäinen saatavilla oleva informaatio on saksan kielellä. Mitään ei kuuluteta millään kielellä. Selitän sen vähän mitä tapahtuneesta tiedän, ja äkkiä huomaamme juttelevamme mielenkiintoisammista asioista kuin kelvottomista junista. Keskustelussa vierähtää tuntikausia, kunnes huomaamme junien nytkähtävän liikkeelle. Massat vellovat kohti infotaulua, me muiden joukossa.

Nyt myös kahdentoista pintaan lähtevä Tanskan juna on peruttu. Yritämme kerjätä ilmaiskahvilippuja Deutsche Bahnin työntekijältä, mutta emme saa. Meillä kun on mahdollisuus lähteä vartin päästä Schleswigiin, ja vaihtaa siellä Tanskan junaan. Menkää jo! työntekijä kannustaa. Juna vaikuttaa täydeltä, mutta vailla huonoa omatuntoa kiipeämme yläkertaan ykkösluokan vaunuun.

Matka Hampurista Schleswigiin on vaihteleva. Välillä sataa kuin saavista, kunnes aurinko yrittää sokaista silmäni. Aivan kuin aurinko olisi tehnyt junan ympärille voimakentän, jota sade ei enää läpäise. Kunnes padot aukeavat taas, ja sateenkaari alkaa värittämään matkaa. Välillä mennään korkealla, vaikka Jyllannin niemimaa on itsessään alavaa. Joku on kasannut tänne melkoisesti siltoja. Juna keikkuu koko ajan, ja sillat ovat kapeita. Maalailen jo kauhukuvia uudesta onnettomuudesta. Jokin onnettomuushan on pakolla aiheuttanut junien myöhästymisen. Miksi mistään ei kerrota? Yhtäkkiä alkaa kuulua räkänaurua ja surkeaa saksankielistä partyrap-musaa. Lauma rymyeetuja ja meluelviiroita on leiriytynyt rappusille, eivätkä hennot lasiovet eristä mekkalalta. Ärsyttäähän se. Katsomme Gretan kanssa toisiamme, ja myönnämme yhtaikaa olevamme henkisesti keski-ikäisiä. Onneksi tässä seurassa ei tarvitse yrittää piilotella paheksuvia ilmeitä.

Schleswigin asema on remontissa. Greta jää rinkkavahdiksi, ja minä jonotan asiakaspalvelijan luo kysymään junan statuksesta. Saatavilla olevien tietojen mukaan juna tulisi ajallaan. Iloitsemme tästä Gretan kanssa, vaikka joutuisinkin luopumaan Göteborgin kaupunkikäppäilystä, ehtisin vielä illalliselle ja kylpyyn. Greta on ollut koko päivän huolissaan aikatauluista, sillä hänen hostellinsa ei ole vastannut yhteydenottopyyntöihin, ja vastaanotto sulkisi yhdeksältä. Nyt olisimme Köpiksessä puoli kuuden maissa, ja ehtisin vaihtaa puoli seitsemältä lähtevään Göteborgin junaan. Pohdimme syövämme yhdessä smørrebrødit Aamanssilla.

Olisin halunnut jotakin matkaevästä, mutta Schleswigin kaupoille on pitkä matka. Keskustaankin kuutisen kilometriä. Asemalla ei ole mitään. Ei edes käytössä olevaa vessaa. Eikä sähköä. Puhelimen akku on huvennut päivän kiireissä. Onneksi Gretalla on lainata varavirtalähdettä. Ehkä ensi reissua varten muistan vihdoinkin ottaa oman mukaan.

Tanskan junaan nousua havittelevat ihmiset eivät mahdu asemalaiturille. Me valtasimme slotin vartti ennen aikataulutettua junan tuloa. Yleinen tunnelma on yllättävän hyvä, vaikka juna näyttääkin olevan jotain viitisen minuuttia myöhässä. Kunnes yhtäkkiä se poistuu aikataulunäytöltä. Hus pois vaan, ilman mitään selittelyjä. Tilalle ilmestyy tiedot junasta Jübekiin. Massat vellovat kohti asiakaspalvelijaa. Seuraava Tanskan juna ei kulkisi tämän kautta. Meidät on huijattu Tanskan junien lähtöasemalta kämäiseen tuppukylään, jossa ei ole mitään. Halusivat ketkut tietenkin lisää tilaa Hampuriin, ja sysäsivät ihmisiä eteenpäin. Liitymme vellovaan massaan tivaamaan oman elämämme paavopesusieninä "MiTäS nYt TeHdÄän?"

Jonottaessamme tapaan naisen, joka on myös matkalla Göteborgiin. Hän on saanut jo tiedon kuinka toimia: siirrytään paikallisjunalla Flensburgiin, mistä lähtee sitten 16:50 Tanskan juna. Olisimme Göteborgissa vähän kahdentoista jälkeen. Nainen on myös ensimmäinen, joka tarjoaa selityksen tälle junahelvetille: jokin informaatiokaapeli on kuulemma leikattu kahtia. Sabotaasia. Purskahdan itkunauruun miettiessäni tuuria. Aikaa ei jää enää edes illalliselle. Sentään sille kylpyammeelle, jostakin kumman syystä kaikki majoitusonnettomuuteni kohdistuvat nimenomaan kylpyammeellisten huoneiden varauksiin. Olen kantanut Suomesta asti rinkassa reissuunlähtölahjaa Lushista, ja tunsin jo kylpypommin poreet iholla. Viininhuuruinen iltakylpy on vaihdettava alkoholittomaksi aamukylvyksi.

Flensburgin junaan on kahlehdittu pyöriä lähes kaikkiin taittopenkkeihin. Typerät tanskalaiset munamankeliensa kanssa! Emme pääse Gretan kanssa kauhean lähekkäin, ja junamatka on yksinäinen. Onneksi vessa on siisti, sillä sitä tarvitaan. Edelliskäynnistäni on yhdeksän tuntia aikaa. Odottelu ja epätietoisuus saa ajantajun lisäksi myös fyysiset tuntemukset helposti katoamaan. Syömisestäkin on ikuisuus, mutten ole osannut edes ajatella asiaa.

Tapaamme Gretan kanssa jälleen asemalaiturilla, ja jälleennäkeminen on riemukas. Tanskan juna lähtisi samalta raiteelta, joten päätimme leiriytyä maahan. Tutkailen automaatin tarjontaa vain huomatakseni sen olevan rikki. Lähden vedenhakureissulle asematunneliin, ja palaan pilsnerin kanssa. Ostin vahingossa kuplavettä, mikä on ihanteellisin valinta aina silloin, kun sitä ei tarvitse säilöä omaan termospulloon. Nyt kävi näin. Suhautan molemmat pullot auki.

Virkapukuinen nainen juttelee kiivaaseen tahtiin ihmisten kanssa. Käyn kysymässä homman nimeä, ja saan tietää Tanskan junan olevan peruttu. Sen sijaan korvaavat bussit lähtisivät aseman edestä junan aikataulun mukaan, joltakin vapaalta laiturilta. Menkää sinne ja nähkää. Välitämme tietoa eteenpäin, turha järjestää kuulutuksia kun voi luottaa matkustajien yhteisöllisyyteen. Jotkut epäilevät meidän huijaavan asialla, ja kieltäytyvät siirtymästä. Eihän nyt voi olla, että tuollaisesta tärkeästä infosta jätettäisiin kuuluttamatta! Hymyillen huokaamme noille suloisille kesän lapsille.

Aikataulu on menettänyt jo merkityksensä, kun bussi kaartaa paikalle. Kyytiin tavoittelee noin kaksisataa matkustajaa. Bussikuskilla on jäynäpäivä, ja hän ajaa pari kertaa asemaa vastapäätä sijaitsevan pienen puistikkoalueen ympäri. Massat vellovat laitureiden välillä, ja me siinä mukana. Fiksumpaa olisi jäädä paikoilleen ja katsoa mihin bussi pysähtyy. Nyt ei voi olla fiksu. Nyt on pakko tungeksia, sillä ainoa toivoni päästä Göteborgiin on tuon bussin varassa.

Emme kuitenkaan pääse Gretan kanssa kyytiin, sillä Interrail-matkustajien kun on niin helppo muuttaa suunnitelmia lennosta. Seuraava bussi tulee ehkä kahden tunnin päästä. Tai sitten juna. Toinen bussi on ehtinyt jo lähteä. Ajattelen painokelvottomia asioita kuskista. Bussi kaartaa kohti Tanskaa, ja jäämme kuin nallit kalliolle. Minä, Greta ja nelisenkymmentä muuta.

Kiroan sabotoijan alimpaan maanrakoon. Alamme keskustella muiden kanssa, ja pohtia tapahtunutta sekä omia vaihtoehtojamme. Villeimmät huhut kuiskivat Putkun metkuista. Kun tiedotus on olematonta, huhuhevoset säntäävät laukalle. Suomen mediakin puhuu kolmen tunnin pysähdyksestä. Se kolme tuntia oli kaiken liikenteen täydellistä hiljaisuutta. Sitten valitut junat lähtivät liikkumaan poikkeusreitin, mutta noin kahden tunnin välein normaalisti kulkeva Tanskan juna on loistanut kymmenen tuntia poissaolollaan. Saksasta ei pääse pois. Ihmiset alkavat tilaamaan takseja. Pimeät taksit ovat jo kertyneet aseman ympäristöön kuin hyeenat.

Tässä vaiheessa tiemme Gretan kanssa erkanivat. Hänen oli pakko ehtiä Kööpenhaminaan ennen yhdeksää päästäkseen majapaikkaansa. Minulla ei ole mitään toivoa ehtiä siihen viimeiseen Göteborgin junaan. Känn ingen sorg för mig Göteborg. Täten minulla ei myöskään ollut syytä maksaa kiskurihintaa muilutuksesta Tanskaan. Istun siis maassa Flensburgissa, ja selvittelen vaihtoehtojani. Aurinko alkaa hiljalleen laskea. Yöstä voi tulla kylmä.

Junamatkailu on erittäin mukavaa silloin, kun asiat toimivat. Kun asiat ei toimi, kaikki on perseestä.Ihmisillä vaikuttaa olevan voimakas stereotypia Interrail-matkustelusta spontaanina ja huolettomana kengännauhabudjetin reissailuna. Tai jonakin nuhjuisena ja nukkavieruna laahustamisena. Tänään saamamme kohtelu on ollut vähättelevää. Keksikääs te tytöt joku muu paikka nyt minne matkustaa, että aikuiset varmasti pääsevät perille. Ikään kuin reilaajalle ei voisi olla tärkeä päästä paikasta A paikkaan B paikan X sijasta. Kysyessäni korvaako Deutsche Bahn Göteborgin hotellini hinnan jos en sinne asti tänään pääse, rouva Virkapuku kyseenalaisti reilaajan nukkumisen hotellissa. Leikki-ikäinen vaelsi juuri viereeni ja oksensi jotain maissinaksujen näköistä maahan. Kengilleni roiskui. Tämä summaa täydellisesti tämänhetkisen hehkeyteni.

Iltajuna Bolognasta Müncheniin

Bolognan juna-asema on melko varmasti yksi Danten helvetin kahdeksannen piirin kuiluista. Ehkä se, jossa sielut palavat. Aseman monikerroksisuus ja opasteettomuus aiheutti päänvaivaa. Yhtäkkiä olinkin noussut liukuportaista parkkihalliin. Sekoilin aseman uumenissa tovin jos toisenkin, joten lounaalle ei jäänyt aikaa. Mahtavata! Löysin oikean tunnelin, joka johti ulkoilmaraiteille. Tietoa junasta ei näkynyt infotauluilla, mutta moni ihminen vakuutti junan lähtevän juuri tästä. Onneksi heihin oli luottaminen.

Jälleen kerran olin jättänyt paikkalipun varaamatta. Usko meinasi loppua, kun silmäilin varaustietoja. Tässä voisin matkustaa Bolzanoon asti, tässä sitten loppumatkan Innsbruckista Müncheniin. Lopulta löysin varaamattoman käytäväpaikan, ja romahdin ajatuksissani vapaalle ikkunapaikalle. Ihastelin jokimaisemaa, kunnes Veronasta lähdettyämme haaveiluni keskeytyi rykäykseen. Olin vienyt nunnan paikan. Hänelle on kuulemma makkaraa missä istuu, ja sain pitää ikkunapaikkani. Saksaa soljui niskaani kuin kylmää vettä saavista. En ollut vielä valmis kielenvaihtoon, Italiassahan me vielä olemme! Koska en muutenkaan ollut juttutuulella, tuijotin lähes mielenosoituksellisesti ikkunasta ulos. Aurinko oli laskemaan päin, pian olisi jo pimeää.

Italian ja Itävallan rajalla tapahtuu jotakin erikoista. Aikataulutetun kymmenen minuutin sisään pysähdyksessä meni tunti. Mulla olisi vaihtoaikaa Münchenissa kolme varttia, joten aloin ilmeisesti silminnähden jännittää: nunna alkoi kyselemään onko kaikki hyvin, joten kerroin huoleni. Ja paikallistietoutta tuli: kuulemma Kufsteinin ja Rosenheimin välin voi ajaa lujaa ja viivettä voidaan kuroa kiinni, mutta mulla tulisi tekemään tiukkaa. "Gott sei dank jään Müncheniin" nunna totesi. "Schön für dich" ajattelin mielessäni.

Nunna kyseli väliaikatietoja kärrymyyjiltä. Aikataulua ei ole saatu kiinni, ja kaikki kolme olivat pessimistisiä. Nunna yritti udella pitkän paussimme syytä, mutta kärrymyyjät vaikenivat kuin muuri. Ostin kahvia ja vettä, sain "triplaespresson" jotta jaksan sitten reippaana läpi yön Hampuriin asti. Italian kahvihintoihin tottuneena summa pääsi järkyttämään. Join vettäni kuin se olisi Bollingeria. Mitä hienointa kuplavettä suoraan Alppilähteestä!

Vastapäätäni istuva mies on kangaskassien perusteella käynyt Firenzessä. Botticcellin Venus flirttailee hävyttömästi minulle. Hän lukee hitaasti jotakin arabiaksi, ja harjoittelee kirjoitusmerkkejä muistikirjaan. Kaula- ja nilkkakoru ovat samaa sarjaa. 

Viereisen penkkiryhmän nainen hyräilee jotakin, joka muistuttaa etäisesti Abban Take a chance on me -kappaletta. Samaa pätkää minuuttikaupalla. Jossain vaiheessa huomaan hänen katsovan ilmeisesti selfievideota itsestään laulamassa, jonka tahtiin lienee hyvä hyräillä. Ja silloin kun hän ei hyräile, hän huutopuhuu puhelimeen. Destinyllä on kuulemma kihtioireita oikeassa polvessa.

Nunnalla on aktiivisuusranneke, ja musiikki vähän liian kovalla. Välillä virsiä, välillä alppimusaa. Tunnistin klassikon Franz Langlilta: Einen Jodler hör i gern. Luettavana jokin murhadekkari, jonka nimeä en kehdannut tarkemmin tiirata. Kun nunna korkkasi hampaillaan Almdudlerin, aloin miettimään valenunnien olemassaoloa ja potentiaalista hyötyä.

Hyräilevällä naisella on ainakin kolme matkalaukkua, joista isoin oli liioittelematta metri kertaa metri kertaa jotain. Jo puoli tuntia ennen määränpäätä hän alkoi raahaamaan niitä eteiseen. Nunna alkoi juoruilemaan hänen olevan myös huolissaan vaihtoyhteydestä, matkustavan Kölniin jossa on asunut vuosia, muttei osaa sanaakaan saksaa, koska puhuu vain ”nigerian murretta” kotonaan. Salaperäinen nunna tuntui tietävän kaiken mitä ympärillä tapahtui.

Tutut graffitit toivottavat minut tervetulleeksi Müncheniin neljäkymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä - Niiskuneiti on edelleen yhden sillan rummussa. Jouduin juoksemaan ehtiäkseni vaihtojunaan, mutta ehdin kuin ehdinkin. Valitettavasti ilman yöpalaa, edellinen ruokani oli Terminin aseman baarissa nautittu voileipä. Hampurissa ensimmäinen osoitteeni tulee olemaan jokin aamupalapaikka.

Never stop the madness ja kohta vedetään taas

Juuri, kun aloin tuntea toipuneeni kevään reilistä. Juuri, kun viimeinenkin simpukankuorenmuru on kaivettu uimapuvun haarataskusta. Juuri, kun löysin suihkuöljypulloni rinkan syövereistä, ja siirsin sen suihkuuni. Ei auta kuin pakata rinkka, ja viimeisteltävä reittisuunnitelmat. Tällä viikolla mennään jälleen!

Nyt tavoitteenani on suunnata melko suoraviivaisesti Roomaan. Pysähdyn reitiltä ainakin Berliinissä ja Wiener Neustadtissa, mutta aikaa ei juuri ole pyrähdyksille ja päiväretkille. Tämä ei ole Interrail, vaan läpikulkureissu. Berliinissä on tarkoitus kiertää kaikki Museuminselin museot, vihdoinkin. Minulla ja Nefertitillä on jo treffipäivä sovittuna.

Keväästä viisastuneena aion ottaa mukaan vähemmän kirjoja (nolla) ja enemmän sukkia (kuusi). Vähemmän t-paitoja (yksi) ja enemmän toppeja (kaksi). Valitettavasti FFP2-maskejakin tarvitaan vielä, mutta pussikeittoa en usko tarvitsevani. Nyt ei yövytä hostelleissa!

Reilikorttivaihtoehtonani on tällä kertaa kortti, jossa on kymmenen matkustuspäivää kahden kuukauden aikana. Menomatkaan menee kolme tai neljä päivää riippuen Itävallan ohjelmasta. Voi olla, että pysähdyn jonnekin Berliinin ja Wienin välille, tai menen yöjunalla Wiener Neustadt-Rooma -välin.

Kotiinpaluun suhteen minulla ei ole kiire - opetustietojen mukaan ainoat opintojani edistävät kaksi kurssia järjestetään ensimmäisessä periodissa, joten tästä tulee sapattisyksy. Jäljelle jäävät kuusi-seitsemän matkustuspäivää voi käyttää esimerkiksi johonkin vanhaan ja keskeneräiseen, kuten Milanoon, sekä johonkin uuteen, kuten Pariisiin! Viime vuonna hyväksi havaitsemani tapa oli nollata kurssin jälkeen omalla lomalla jossakin, jossa ei ole mitään rippeitä antiikista. Sen tarpeessa lienen tänäkin vuonna. Mistäköhän Italiasta löytäisin jotakin vastaavaa ilman historian siipien havinaa?

Yhtenä vaihtoehtona on jatkaa lokakuussa Parman projektia Norjassa, mutta en ole varma, kiinnostaisiko minua sellaiset hullutukset. Eikä ole itsestään selvää tulla edes valituksi projektiin mukaan. Tällä hetkellä neitsytmatka Pariisiin kaikkine kliseineen houkuttaa räntäistä ja ristiriitaista Osloa enemmän. Katsotaan sitten lähempänä, Eurooppa on pian jälleen avoinna!

Italian ihanimmat

Campari Soda. Muistan, kun sain nuorempana jatkoilta mukaan pullon Camparia. Sitä litkittiin sitten jatkoseuralaisen kanssa jatkojen jatkoilla hampaat irvessä kyynel poskella, Tropic-appelsiinitäysmehuun lantraten.. Lempidrinkkini oli tuolloin Piña Colada, joten ihmekös tuo. Noista ajoista makuaisti on kehittynyt monessakin mielessä. Aperitiivikulttuuri on mieleeni, sillä voin puhtaalla omatunnolla käydä drinkillä valoisaan aikaan! Yksin matkustaessani en uskalla nuohota kapakoissa pimeän aikaan. Campari Sodan - tai italialaisittain Campari Spritzin parissa vierähti monta alkuiltaa.

Cinque Terre oli kallis. Ihan kiva budjettiversio on katuruoka. Varmaan joka kylästä sai kympillä tötteröllisen paistettuja mereneläviä. Ja niistä kieltäytyville ranskalaisia ja lihapullia.

Puccia. Parmassa humanistista tiedekuntaa vastapäätä oli mahtava pucciapaikka. Puccia on puglialainen pyöreä, pitamainen leipä, joka täytetään valinnaisilla kasviksilla, protskuilla ja juustoilla. Koruton paikka ei välttämättä vaikuta kovin kutsuvalta, mutta ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Työntekijä huiskii huumorilla täydellä pokerinaamalla leipien täyttelyn ja leikkaamisen lomassa. Ainakin mun nimi jäi hänelle mieleen jo ensimmäisen vierailun jälkeen, ja nimet väännettiin tarvittaessa italiaksi. Tää oli kuin yhdistelmä Starbucksia ja Subwayta: valitset haluamasi täytteet ja kuulet kutsuhuudon kun leipä on valmis. Kuulostaa nopealta, mutta odottelussa meni itse asiassa yllättävän paljon aikaa - vitsihuumoriesitys ilmeisesti kuului hintaan ja tekeminen ei ole aina järjestelmällisä. Pizzica la Voglia on paikka, jota ikävöin Parmasta kenties eniten.

Kuva ei tee oikeutta mitä ihanimmalle mozzarella-aurinkokuivattu tomaatti-munakoiso-rucola -puccialleni.

Maitoautomaatti herätti huvitusta yön pikkutunneilla Parmassa.

Junailu. Italiassa on ihanaa matkustaa junalla! Ratoja menee käytännössä rantaviivaa pitkin. Ja sympaattisten pikkukylien läpi. Liian moni valittaa kuitenkin usein, kuinka Italian junasysteemi on kaoottinen. Et voi suunnitella kaikkea toimimaan minuuttiaikataulussa, koska junat ovat aina myöhässä. Totta. Raiteita muutetaan viime tingassa. La Speziasta Parmaan matkustaessa juna tuli muutaman minuutin etuajassa raiteille. Istahdin, ja sain juuri rinkkani hattuhyllylle, kunnes konnari juoksee vaunun läpi ja huutaa, että juna lähteekin vastapäiseltä raiteelta. Säntään uuteen junaan, joka päättää lähteä useita minuutteja myöhässä.

Moni myös valittaa, kuinka italialainen junahenkilökunta on suorastaan raivohullua. Uhkaillaan poliiseilla ja muilla, syytetään rikolliseksi ja lisämaksuja annetaan mielivaltaisesti. Omien havaintojeni mukaan henkilökunta vain maksaa samalla mitalla. Kerran, kun unohdin leimata lipun, en esittänyt tyhmää turistia joka ei tiedä lipun leimaamisesta kuten moni muu tahallaan tai tahattomasti unohtanut teki ja alkoi korottaa ääntä. Pahoittelin ja myönsin olleeni ajatuksissani, leimaaminen ei vielä tule selkärangasta. Konnari kiitti rehellisyydestä ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Sen sijaan arrogantisti tai aggressiivisesti käyttäytyvää matkustajaa kohtaan ei nöyristellä.

Loppujen lopuksi mulla taisi olla enemmän myöhästyneitä kuin ajallaan saapuneita tai lähteneitä junia, mutta myöhästyminen ei ollut merkittävää. Kun malttaa katsoa täsmäävätkö junan numerot ja uskaltaa epävarmuuden hetkellä kysellä neuvoa kanssamatkustajilta tai henkilökunnalta, ei suurempia ongelmia tule vastaan. Perille pääsee aina.

Miksi en lennä?

Lentomatkailun välttäminen on asia, josta Instagramini viestilaatikko käy ajoittain kuumana. Olen saanut jo pari vuotta keskustella tuttujen ja tuntemattomien kanssa asian tiimoilta, eikä konflikteiltakaan ole vältytty. Ajatus nostattaa tunteita! Mun on toivottu perustelevani kantaani enemmänkin instastoorien puolella, mutta koska en ole luonteva höpötellessäni videolle ei-spontaanisti, koin paremmaksi kirjoittaa asiasta sen sijaan postauksen tänne blogin puolelle.

Luovuin lentämisestä ennen kaikkea ilmaston vuoksi. Halusin rajoittaa matkustelua vapaaehtoisesti. En usko, että kaikkea vastuuta voi kuitenkaan sysätä yksilöille. Riittävän moni ei ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan lentämisestä. Kannatan ehdottomasti lentoveron käyttöönottoa, sillä tarvitsemme myös rakenteellisia uudistuksia. Jos valtio investoisi junainfrastuktuuriin lentotukien ja verohelpotusten sijaan, useampi ihminen matkustaisi kiskoilla yhteyksien parantuessa ja junalippujen hintojen laskiessa lentolippujen hinnan vastaavasti noustessa. On suorastaan järkyttävää, että lentokerosiini on edelleen verovapaata!

Vaikka fossiilisten polttoaineiden haitallisuudesta ja käytön rajoittamisesta on puhuttu vuosikaudet, mitkään konkreettiset toimet eivät ole kohdistuneet lentoyhtiöihin. Miksi lentoliikenne ei osallistu ilmastotalkoisiin? Kuinka rankasti muita polttoaineita verotetaankaan, jopa biopolttoaineita! Maksamme veroja ruokakauppakäynnistä, muttemme lentämisestä. Ja kumpi näistä olikaan elämiselle välttämätöntä? Käsittääkseni lentokerosiinin verovapaudesta päätettiin hieman toisen maailmansodan päättymisen jälkeen "kansainvälistymisen hengessä". Uskoisin, että kansainvälistyminen on ehtinyt näinä vuosikymmeninä jo hyvälle tolalle.

Veikkaan, että verotuksessa piilee myös osasyy siihen, miksi junamatkailu vaikuttaa kalliimmalta kuin lentomatkailu. Junalipusta pääsee maksamaan veroja, mutta lentolipusta ei. Ja koska lentäminen on niin halpaa kuin se on, junamatkailu tuntuu kalliimmalta tähän verrattuna.

Seuraavaksi otteita kommenteista, joita olen saanut Instagramissa maata pitkin matkustamiseen liittyen. Omat vastineeni eivät ole aina menneet sanasta sanaan, mutta mielipiteeni asioista ei ole muuttunut.

Aina voi maksaa kompensaatiot lentämisestä, jos ei ole köyhä.

Kompensaatioiden maksamisen ei tulisi olla ensimmäinen keino ja automaatio. Mä suhtaudun hyvin skeptisesti lentokompensaatioihin, sillä käytäntöjä on runsaasti eikä toiminta ole aina läpinäkyvää. Jos korvauksena tekemästäni lennosta istutetaan kolme puuta periferiaan, kuka valvoo ettei vierestä kaadeta samalla kuutta? En myöskään pidä siitä, että jatketaan ylikuluttamista kompensoimalla kaiken rahalla.

Olet lentänyt joskus itse, miksi minä en saisi?

Tämän takia en saarnaa asiasta sen enempää. En sano, että kukaan ei saisi lentää enää koskaan. Mä en omasta mielestäni tuputa elämäntapaani ystävilleni, saatan toki pitää sen keskustelussa läsnä muistuttaakseni vaihtoehdoista.

Lyhyellä lomalla ei voi kuluttaa suurinta osaa päivistä junassa kököttämiseen, että pääsee edes perille.

Lyhyellä lomalla voisi mielestäni matkustaa jonnekin lähemmäs. Jos haluaa rannalle mutta ulkomaille, lähellä on esimerkiksi Gotlanti. Mä en itse mieti kuluttavani päiväkausia matkantekoon, koska ne päiväkaudet ovat täynnä taukoja vieraissa kulttuureissa. Mulle matka alkaa jo junassa, ei kun olen perillä siellä reissun kauimmaisessa paikassa.

Laivojen päästöt ovat huomattavasti suuremmat kuin lentämisen. Olisi fiksumpaa lentää Tukholmaan jos haluaa aloittaa sieltä reissun.

Tämäkään ei ole sääntö, että laivaliikenne olisi automaattisesti saastuttavampaa. Mä en halua toistaiseksi tukea yhtään lentoyhtiötä, koska toimintaa ei haluta kehittää ympäristöystävällisemmäksi. Laivayhtiöt ovat alkaneet tehdä jo jotain, varsin ympäristöystävällinen vaihtoehto on käyttää nesteytetyllä maakaasulla kulkevia uusia lauttoja. Esimerkiksi Turusta Tukholmaan liikennöivillä Viking Gracella ja Viking Glorylla päästöt ovat keskimäärin 8 kiloa matkustajaa kohden. Vertailun vuoksi päästöt lentämällä Helsinki-Vantaalta Arlandaan olisivat 59,6 kiloa matkustajaa kohden, ainakin ICAOn laskurin mukaan.

En ole päässyt neljään vuoteen ulkomaille, koska...

Milloin matkustamisesta on tullut ihmisoikeuteen verrattavissa oleva asia? Sellaisella tunteella jotkut ovat heti huutelemassa, kun varovasti yrittää kysyä miksi se matka on tarpeellinen. Kun Suomessa ei ole mitään kiinnostavaa! Ilmastokin on kamala, matka parempaan on ihan ansaittu!! Jep, kohta se ilmasto vasta kamala onkin täällä Suomessa.

Tuupovaaran Tarjan vuosittaista Malaganreissua isompana ongelmana pidän niitä ihmisiä, jotka eivät edes harkitse muuttavansa runsaita matkailutottumuksiaan. Että hups vaan, palasin eilen kotiin, mutta tuli ostettua huomiselle uudet lennot koska mä voin!

Jossain vaiheessa matkustamisen suhteen on tapahtunut arkipäiväistyminen hintojen laskettua ja saatavuuden parannuttua. Lapsuudessa matkustimme perheen kanssa harvoin kahta ulkomaanmatkaa enempää vuodessa, joskus ei ainuttakaan. Nykyään useampi ulkomaanmatka tuntuu olevan suorastaan normi.

Lentäminen ei koskaan lopu, joten miksi tinkiä kuitenkin suhteellisen pienestä mukavuudesta, jossa tekee hyvää tukemalla turismia? Oma maailmankuvasi on suppea kun et matkusta kauas.

En koe, että matkailu on ainoa keino avartaa maailmankuvaa. Itse tykkään esimerkiksi ottaa selvää jonkun alueen ruokakulttuurista, ja yrittää loihtia kotioloissa minulle uuden keittiön antimia. Tai keskustella kulttuurin x edustajan kanssa ajoista ja tavoista. Luen paljon ja virtuaalimatkailen.

Itsensä ajatteleminen hyväntekijänä on helppoa, mutta kuinka moni oikeasti ottaa selvää kenelle rahat menee? Jos majoittuu keinotekoisessa lomakylässä monikansallisessa ketjuhotellissa, paikallisille jää käteen ehkä ne pienet palkkatulot turistien palvelusta. Vaikka joisi altaalla kymmenen daiquiria päivässä!

Lisäksi, mikään elinkeino ei ole ikuinen. Vaarini oli viilari, mutta vähissä ovat hänen ammattikuntansa työt tänä päivänä. Mitä käy turkistarhaajille, kun ammatinharjoittaminen toivottavasti pian kielletään? ? Lentäminen voi ihan oikeasti joskus loppua, kun ollaan ilmastokriisin kanssa siinä pisteessä, että monet paikat ovat elinkelvottomia. Nämä ovat kauhuskenaarioita, mutta mielestäni jokaisen tulisi ne tiedostaa.

Mielestäni ihmisten olisi ylipäätään syytä muuttaa ajatustaan siitä mikä on loma. Jos vapaata on neljä päivää, tarvitseeko ehtiä kovin kauas? Miksei matka voisi alkaa jo rautatieasemalta? Voisiko reissuja yhdistää?

Lentäminen on länsimaisten, yltäkylläisyydessä elävien ihmisten etuoikeus. Sen suosioita selittää varmasti ihmisten sisäänrakennettu mukavuudenhalukkuus. Itsekkyys. Valitettavasti ilmastonmuutoksen myötä joudumme lähiaikoina kaikki tinkimään mukavuudesta! Emme voi enää kauaa pitää yllä nykyistä elintasoamme, koska planeetta ei kestä sitä. Ja taistelussa ilmastonmuutosta vastaan tarvitaan nopeampia toimia.

Mitä väliä sitten lentoliikenteen päästöillä ylipäätään on? Nehän ovat vain muutama prosentti kaikkien päästöjen globaalista kokonaiskertymästä. Maailman mittakaavassa lentäminen on hyvin pienen porukan luksusta, joka aiheuttaa kuitenkin suuret päästöt. Asukaslukuun suhteutettuna suomalaisten lentopäästöt ovat maailman toiseksi suurimmat. Yksilötasolla lentämisen osuus hiilijalanjäljestä on huomattava. Siksi juuri meidän tulisi kiinnittää huomiota lentomatkailumme tarpeellisuuteen. Harvemmin lentäminen on välttämätöntä.

Totaalikieltämisen sijaan lentoliikennettä tulisi ohjata kehittämään ympäristöystävällisempään tekniikkaan ja/tai biopolttoaineisiin. Suurten matkustajamäärien sijaan  lentoliikenteen kokoluokka voisi olla kestävää kehitystä tukeva. Matkustajamäärä hajaantuisi muihin kulkuneuvoihin, ja maata pitkin matkustaminen lisääntyisi.

En lennä, koska olen havainnut pystyväni hoitamaan oman tarpeellisen ja tarpeettomammankin matkailun muilla tavoin. Iloitsen keskustelusta, jota nykyisin käydään lentämisen ympärillä. Ja iloitsen siitä, että lentämiselle pohditaan vaihtoehtoja. Koska asioista pitää pitää meteliä, jos haluaa nähdä muutoksen tapahtuvan.

Interrail numeroina

Kuusi maata. 17 kaupunkia. 28 päivää.

Näin jälkiviisaana ahnehdin ehkä liikaa kohteita. Lopussa huomasin reissuväsymyksen jo iskevän. Esimerkiksi Kööpenhaminassa oikein mikään ei huvittanut, olisin halunnut vain maata sängyssä. Olisin tarvinnut selkeitä lepopäiviä jo aikaisemmin matkan varrelle, mutta mulla oli jatkuvasti paineita nähdä enemmän, kävellä enemmän, kokea enemmän. Se sitten taisi kostautua loppureissusta.

Toisaalta, haalin mahdollisesti liian paljon jo entuudestaan tuttuja ja isoja kohteita. Esimerkiksi jo menomatkalla katselin Nürnbergiä junassa vähän sillä silmällä, että kaupungissa olisi mukavaa vierailla. Olisi ollut hauskaa pysähtyä enemmänkin pikkukaupungeissa. En sitten kuitenkaan tiedä miten aika olisi riittänyt tähän.

32 junaa, 7345 kilometriä.

Taustatyöstäni huolimatta junien paikkavaraukset tulivat usein yllätyksenä. Reiliappin kautta paikkavarauksia voi tehdä kolme tuntia ennen junan lähtöä, eikä näitä yleensä enää silloin ollut jäljellä. Fiksuin tapa varmasti olisikin varata lippu lähtöä edeltävänä päivänä asemalta, mutta mulla ei ollut aikaa sellaiseen. Ruotsin katastrofaalisuudelle omistinkin vastikään oman postauksen, mutta ei Italiassakaan helpolla päässyt. Firenzestä Venetsiaan jouduin menemään tuntia aikomaani myöhäisemmällä junalla, mikä oli ihan kohtuullista.

Peti Snälltågetissa. Nukuin kiiltävissä lakanoissa! Joita en jaksanut suoristaa.

Viisi yötä hotelleissa, kaksitoista hostelleissa, neljä yöjunissa.

En ollut aivan kengännauhabudjetilla liikenteessä, mutta yöpymisestä piti silti tinkiä. Uppsalassa yöpaikaksi valikoitui logistisista syistä Radisson Blu, muuten yövyin pienissä hotelleissa tai hotelleissa. Varasin alkupätkän majoitukset etukäteen, mutta koska matkasuunnitelmissa oli aukkoja, kaikkea ei halunnut eikä pystynyt suunnitella loppuun asti. Parman hostellimajoitus kuului työpajan ohjelmaan, eikä se ollut siten oma valintani. Paras hostelleista oli ehdottomasti La Spezian 5 Terre Backpackers, jonka kodinomaista tunnelmaa tuli ikävä Parman laitosmaisessa laitakaupungin hostellissa.

Yöjunissa hämmentävin kokemus oli Venetsia-Wien -välillä. Olin varannut paikan naisten vaunusta, mutta  se oli lukittu ja kuulemma rikki. Konnari ohjasi minut uudelle paikalle. Mestrestä kyytiin hyppäsi sinänsä ihan leppoisa mies, joka kuitenkin ensitöikseen lukitsi oven ja alkoi levitellä varsin estottomasti vartalovoidetta itseensä. Lähdin etsimään konnaria ja kysyin, että mites tää naisten makuuosasto, mähän olen maksanut tästä. Pidemmän vänkäämisen jälkeen sain tahtoni läpi ja kuinka ollakaan, tämä rikkinäinen hytti oli otettu junahenkilökunnan tavaravarastoksi. Konnari vielä kuittaili, että yleensä kyllä yksityishytistä joutuu maksamaan paljon enemmän. Aamupala tuotiin kaksi tuntia ja petivaatteet (lakana, nukensängyn tyyny ja huopa) kerättiin pois puolitoista tuntia ennen Wieniin saapumista.

Kahdeksan hajonnutta vaatekappaletta.

Kävelin silkkihousuni puhki jo Parmassa. Sisäreisieni suojaksi Lindexistä ostamani bikershortsit kestivät kaksi käyttökertaa - kolmannella reiät olivat jo itse lahjeosaa isommat, ja mekotkin jäivät väliaikaisesti pois käytöstä. Täten jouduin ottamaan pyjamahousut housukäyttöön Firenzessä. Yritin etsiä Wienin päärautatieasemalta uusia bikershortseja, mutta paremman puutteessa päädyin ostamaan valkoiset ohuet caprileggingsit. Tiedättehän, maakuntaunivormu yhdessä kananpeppukampauksen, crocsien ja jonkun tunikapaitulin kanssa.

Sukkia kului puhki kaksi paria. Jonkun tupakasta lentänyt kipinä poltti toppiini ja rintsikoihini reiän Monterossossa, ja näistä rintsikoista pursusi kaarituki kainalopuolelta ulos Kööpenhaminassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut mukaan ompelutarvikkeet, jolla näitä pieniä reikiä olisi voinut korjata. Toisaalta osaamiseni ei riitä esimerkiksi niiden silkkihousujen korjaamiseen. Onpahan äidille tekemistä, kun seuraavan kerran tavataan.

Reilaaminen ei sovi kontrollifriikille, sillä kaikkea ei voi suunnitella täysin. Koskaan ei tiedä, milloin odottamattomat käänteet yllättävät - mulla esimerkiksi lakko Italiassa lyhensi radikaalisti aikaani Milanossa. Nämä käänteet eivät kuitenkaan tuskin koskaan ole ylitsepääsemättömiä. Todellisia vaaratilanteita koin oikeastaan vain kerran, ja pääsääntöisesti kohtaamani ihmiset olivat auttamisen haluisia ja iloisia. Nautin eniten reissun tuomasta vapauden tunteesta. On hienoa matkustaa tietämättä milloin ja miten saapuu takaisin. On hienoa palata kotiin vasta sitten, kun itsestä tuntuu siltä. Näin välttää kotiinpaluumasennuksen.

Spontaanin reilaamisen haasteita Ruotsissa

Enpä olisi uskonut, että suurimmat itse reilaamiseen liittyvät kommervenkit tapahtuisivat rakkaassa länsinaapurissa. Ruotsissa on kiva matkustaa junalla, kun tiedät minne olet menossa. Verkostot ovat hyvät. Kun tiedät hyvissä ajoin, se on myös edullista. Menomatkalla yöjunasänkypaikkani Berliiniin maksoi muistaakseni nelisenkymppiä reilikortin päälle, Snälltåget oli kiltti ja nukkuminenkin mukavaa. Mutta kun päätät vasta ihan viime tingassa menemisistäsi, hintalappu kohoaa pilviin ja mahdollisuuksien määrä kapenee.

Herään Kööpenhaminassa varhain. Tarkoituksena olisi matkustaa Tukholmaan, ja siitä edelleen Uppsalaan. Reiliappista pitäisi pystyä ostamaan paikkaliput kolme tuntia ennen lähtöaikaa, mutta niitä ei ole ilmeisesti enää jäljellä. On suunnattava asemalle. Automaatit eivät tarjonneet kansainvälisiä yhteyksiä, tai sitten en vaan osannut niitä taaskaan käyttää. Tanskantaitoni ei ole mairittelevaa. Niinpä päädyin suuntaamaan lippuluukulle, jossa kansainvälisten yhteyksien jono oli mittava. Kello kävi ja stressitasoni alkoivat nousta.

Järkytyksekseni seuraava juna, jossa on reilaajapaikkoja jäljellä, ei lähtisi kuuden minuutin päästä vaan vasta kahden jälkeen. Olin suunnitellut pääseväni Uppsalaan vielä päiväsaikaan, mutta nyt arvioitu saapuminen lähenteli kymmentä. Ystävällinen lippuluukkumies ehdotti minulle lähijunia, jolloin en tarvitse paikkavarausta. Ensin Malmöön ja Malmösta sitten Tukholmaan, jossa oltaisiin kuuden aikaan. Tämähän oli loistava diili, miksei reiliappi neuvonut minulle tällaista?

Ruotsissa operoi lukuisia eri junayhtiöitä. Kaikissa ei käy Interrail-lippu lainkaan, suurin osa vaatii paikkavarauksen, erityisesti pitkänmatkan junissa. Informaatiota paikkalipun tarpeesta saa huonosti jopa junayhtiöiden omilta sivuilta. Ennen kuin astuin Malmösta lähtevään lähijunaan, varmistin laiturilla konnarilta että pääseehän tähän pelkällä interrail-lipulla ilman paikkalippua. Juu kyllä, kyytiin vaan. Sitten paikalle syöksyy kuin tilauksesta joku asioista tarkemmin perillä oleva, ilmeisesti eri yhtiön konnari joka kertoo kuinka paikkalippu vaaditaan självklart. En edes osaa litteroida sanan skånelaista asua. Niinpä se juna meni menojaan ja minä lähdin etsimään lipunmyyntiä.

Koko Malmön asemalta ei löytynyt ihmisvetoista lipunmyyntiä. Epätoivon tippa vierähti linssiin, tai sitten se on orastavaa nälkäkiukkua. Tässä vaiheessa tarinaa on syytä tarkentaa, että reissulla hajonneen puhelimeni ilmaiseksi lainaksi saatu korvike on niin sanottu vähä-älypuhelin. Sellaiset ylellisyydet kuten hakukone, Google Maps tai kosketusreunan oikean reunan paineleminen onnistuvat noin kolmiprosenttisesti. Avaan SJ:n sivut, ja alan etsimään paikkalippuja, yhdessä puolison kanssa. Niitä olisi jo seuraavaan junaan saatavilla, hintaan 1132 kruunua, nej tack. Seuraava juna, joka ei räjäyttäisi pankkia, lähtisi vasta neljän aikaan. Arvioitu saapuminen Uppsalassa yhdeltätoista. Apua. Puoliso nappaa mulle tuon lipun ja otan hengähdystauon.

Eilisen illallisen ollessa pussikeitto ja aamupalan unohdus, lähden tallustelemaan Malmön kaduille. Aikaahan tässä olisi. Kaikkialla on täyttä, tai mua jopa kielletään tulemasta rinkan kanssa sisälle. Paikallinen Biden & Leskinen on myötämielisempi, ja saan kahvia ja leipää. Ja wifin, joten pystyin avaamaan koneen. Löysin kuudenkympin paikkalipun kahdelta lähtevään junaan, siihen mikä oli aiemmin täysin loppuunmyyty.

Puolisoni varaama paikkalippu oli refundable, vaikka se oli halvin saatavilla oleva paikkalippu. Veikkaan, että tässä Ruotsin ongelma piileekin. Ihmiset jos ei nyt hupivaraile, ainakin hyvin pienellä kynnyksellä haalivat noita paikkalippuja, jotka peruuttavat sitten junan lähdön lähestyessä, mikäli suunnitelmat muuttuvat. Olen itsekin nyt osa tätä ongelmaa ja astun hädin tuskin puolillaan olevaan Snabbtåget X 2000:n. 

Junamatkailussa ehkä hauskinta mielessäni on tarkkailla muita matkustajia, sillai vähemmän creepyllä tavalla. Käytävän toisella puolella istuu mies, joka näyttää siltä eräältä Kummeli-tyypiltä. Hetken jo näytti siltä, että hän jäisi Nässjössä, mikä huvitti mua ehkä liiankin paljon. Mutta ei, hän vaihtoi vaan paikkaa. Kukaan ei tunnu istuvan varaamallaan paikalla, ja junan konnari vain yrittää uudelleenjärjestellä ihmisiä paikoilleen. Mun lippua ei tarkasteta, istunhan omalla paikallani. Ihmettelen tätä paikkasirkusta, kaikillahan pitäisi olla varattu istumapaikka.

Jossakin vaiheessa viistosti taakseni asettuu neljän munkin ryhmä. En tiedä mitä he tekevät, mutta yhtäkkiä vaunuun leviää voimakas ja mystinen sitruunaruohon tuoksu. Heistä yhdellä on univormunsa päällä kirkkaankeltainen huppari ja hän on nukahtanut räväkänvihreän päänsuojaliinan alle. Vaikutelma muistuttaa sitruunaa, ja tämä seikka naurattaa muita munkkeja. Kieltämättä itseänikin. Kimi Räikkösen näköisen tyypin pää hipoo kattoa, ja hän vaihtaa vaunua uutta paikkaa etsiessään.

Olemme myöhässä. Kahvihammasta kolottaa, mutta junassa käy vain ruotsalaisversio Mobilepaysta. Juna pysähtelee keskelle metsää ja oudonnimisille asemille. Ruotsissa asuvan tuttuni mukaan SJ on aina myöhässä vaihderikkojen takia, ehkäpä tälläkin kertaa. Vaihtoyhteyteni Uppsalaan alkaa vaikuttaa menetetyltä saapumisarvion siirtyessä tunnilla jos toisellakin. Kuulemma jossakin palaa, mutta mysteeriksi jäi oliko kyseessä juna, maasto vai mikä. Pitkä Kimi palaa ja keskustelee konnarin kanssa uusista ja muuttuvista liikenneyhteyksistä. Onneksi Uppsalan ja Tukholman väliset yhteydet ovat tiheät ja säännölliset.

T-Centralenissa kysyn neuvoa Uppsalan junan suunnan suhteen, ja sain käskyn seurata. Vaan vastassa ovat portit kuin metroon mentäessä, eikä porttivahti ole Interrailista koskaan kuullutkaan. Näytän lippuani, joka ei kelpaa. Pitää ostaa lippu. En tottele, vaan jatkan vänkäämistä. Joku tietäväisempi ihminen alkaa kertomaan paremmalla ruotsilla mikä on interrail. Mullekin selviää, että se on toinen raide kolmonen, mistä Uppsalan juna lähtee samalla kellonlyömällä. Pistän juoksuksi ja ehdin. Lähijuna on kuin sauna, ja kontrasti jääkylmäksi ilmastoituun pitkänmatkan junaan on melkoinen. Juna hidastelee, kuulutuksia ei ole, eikä mun paikkani vieressä ole ikkunaa. Haaveilen kylmästä folksölista, sillä Systembolagetit olisivat jo kiinni tältä päivältä. Ja hyppääväni sitten Uppsalassa suoraan Fyrikseen.

Vetkuttelevista junista ja paikanvarauksen haastavuudesta johtuen aikani Uppsalassa jäi lopulta alle vuorokauden mittaiseksi. Vahingosta viisastuneena varasin paikan seuraavan päivän yöjunaan. Eikä tässäkään junassa varattu paikka ole tae mistään. Istun aina mieluiten ikkunapaikalla, ja nyt kielitaitoni meinasi joutua koetukselle perustellessani miksi haluan istua juuri tuolla varaamallani paikalla. Vieruskaveri ilmoitti, että hän ei anna tietä jos yritän nousta paikaltani, ja jos lähden, hän ottaa tuon paikan takaisin. Itkin sisäisesti huomatessani pissahädän läsnäolon.

Nainen juoksee pitkin käytäviä energisen koiransa kanssa. Syöksyn vessaan vieruskaverin lähtiessä jonnekin. Junan vanhanaikaisuudesta kertovat kyltit, jotka ilmoittavat vessan vetämisen olevan mahdollista vaikka juna seisoisi asemalla! Vautsi mitä tekniikkaa! Vessa on lääväisin tähän mennessä kokemistani, ja koiranainen ilmeisesti pissatti lemmikkinsä vessan lattialle aiemmin. Palaan paikalleni ja yritän näyttää viattomalta vieruskaverin silmissä tämän palatessa vain hetkeä myöhemmin.

Käytävän toisella puolella pidetään ikkunaa auki, ja mulla on korvat lukossa jatkuvasti. Koska kukaan muu ei kehtaa valittaa asiasta, en minäkään uskalla. Yritän saada unta valoisasta kesäillasta huolimatta. Nukahdankin varmasti hetkeksi, mutta herään polttavaan tunteeseen kädessä. Seinäpatteri on tulikuuma. Onneksi konnari saa vaunun viilenemään sulkemalla ikkunan. Vieruskaverin jäädessä pois käperryn kahdelle penkille kuin kissa. Nukun pari tuntia varsin hyvin, kunnes saavumme Bodeniin.

Bodenin asematunneli oli täynnä informatiivista taidetta. Mua huvitti jostain syystä Brändön-niminen laiva.

Aamu Bodenissa on tihkusateinen ja jääkylmä. Koiransa kanssa juokseva nainen ihmettelee vaunujen uudelleenjärjestelyä, ja sanon sen olevan ihan normaali juttu. Osa jatkaa eteenpäin, osa palaa toisaalle. Värjöttelen katoksessa kesämekossani ja huivissani, kunnes huomaan odotushallin olevan ennakkotiedoista poiketen jo auki. Tilavassa ja siistissä vessassa peseydyn ja vaihdan vaatteeni. En kuitenkaan saa enää unta, vaikka odotushallin penkit vaikuttavatkin hyvältä nukkumiseen. Joka tapauksessa vajaa neljä tuntia Bodenin asemalla vierähtää nopeasti.

Bodenin ja Haaparannan välinen juna on kenties hienoin tähän mennessä. Minä ja ruotsinsuomalainen nainen olemme ainoat matkustajat, ja konnari ei edes katso lippua vaan kysyy olenko Iida-Lotta. Hän innostuu kuuluttamaankin suomeksi, koska on niin ihanaa puhua suomea pitkästä aikaa! Onneksi ehdin jo harjoitella suomea Uppsalassa, niin kielishokki ei ole suuri.

Otin tietoisen riskin tullessani jo aamuksi Haaparantaan. Joku järkevä ihminen on suunnitellut Haaparannan ja Kemin välisen bussiyhteyden niin, että kerran päivässä kulkeva bussi menee vasta kun viimeinen juna Kemistä etelään on lähtenyt. Hätätapauksessa voisin yöpyä sitten Kemin lumilinnassa, mutta mulla on suunnitelma: nuuskakaupan pihaan liftaamaan suomalaiskilpiseen autoon. Suunnitelma ei petä, ja mukavat pohjalaispojat heittävät minut suoraan Kemin asemalle. Yli tuntia etuajassa. Etukäteen pelätyin osuus oli lopulta matkan helpoin. Soitin äidille, ettei tarvitse olla enää huolissaan. Kaikki on hyvin. Vaan eipä hän kuulemma ollut missään vaiheessa ollut huolissaan. Minä pärjään aina, ja tiedän sen itsekin.

Ruotsi ei ole mennyt vuodenajoissa sekaisin, vaan osa postauksen kuvista on reissuni alusta Tukholmasta. Kuvanlaadun huononeminen reissun loppua kohti korreloi juttujen laadun huononemisen kanssa.