Vieläkö Cinque Terrelle mahtuu?

Bongasin Cinque Terren ensimmäistä kertaa jostakin Weheartit-postauksesta vuoden 2010 tienoilla. Siitä lähtien viisi kylää on kutkuttanut, muttei ole aiemmin sopinut matkaohjelmaani. Italian matkani kun ovat keskittyneet aiemmin keskelle, Rooman seuduille. Italian luoteisnurkka alkoi tuntua mahdolliselta puuttuvalta palaselta reilisuunnitelmiini, ja olen ikionnellinen päästyäni vihdoin kokemaan tämän Ligurian helmen.


Cinque Terre koostuu viidestä kalastajakylästä. Tai nykyään turistikylästä. Tiedättehän, korkeita, kapeita ja värikkäitä taloja kuin puristuksissa jyrkänteen ja meren välissä. Niin kuin keksipaketteja. Eikä se upeus ole pelkästään valokuvien luomaa illuusiota, se sama värien tulva ja kesyttömän meren tuntu tervehti myös paikan päällä! Jos ajattelemme riemunkirjavuuden kuplan ulkopuolelta, ajattelemme aluetta, jonne on entisaikoina päässyt veneellä tai vaikeakulkuisia polkuja pitkin. Alueella on rakennettu kuten luonnonmuodostelma on antanut periksi - kapeasti ja vertikaalisesti. Talojen värikkyys on ollut tärkeää kalastajille, näin alueelle on ollut helpompi suunnata mereltä päin. Cinque Terre ei ole mikään kulissi instagram-kuvia varten, vaan alueeseen tulisi suhtautua kunnioituksella.



Turismin rajoittamisesta Cinque Terrelle on puhuttu aika ajoin paljonkin. En toisaalta yhtään ihmettele miksi. Ruuhkaistahan siellä oli. Autoilu ei käsittääkseni ole edes mahdollista alueella. Junayhteys kylien välillä on helppo ja nopea, ja sitä myöten tupaten täynnä. Kokonaisena Cinque Terre -päivänäni jouduin varvistamaan ja pitämään junan eteisen katosta kiinni La Spezia-Riomaggiore -välillä. Minä, 156-senttinen ihminen! Mistään maisemareitistä ei voi puhua, sillä juna kulkee enimmäkseen tunnelissa. Ne maisemat ovat sitten perillä.


Mietin, olenko osaltani luomassa ongelmaa haluamalla tuonne? Onko oikein, että turistimassat muuttavat alueen elinkeinorakenteen täysin toiseksi? Alueelle ei voi rakentaa uutta, eivätkä megahotellit maisemaan sulautuisikaan. Kaikki halukkaat eivät mahdu alueelle! Terassiviljelmät tehdään nykyään liian usein nopeasti sementillä, mikä on maanvyöryriski. Eroosiota pahentaa kurittomat kävijät, jotka eivät malta pysyä merkityillä poluilla. Harvalla on enää aikaa kalastukselle, kun pitää kestitä vieraita. Toisaalta, ehkä elinkeinorakenteen kuuluukin muuttua kysynnän mukaan. Turismin ei tarvitse olla massaturismia, vaan hidasta ja ympäristöystävällistä. Siihen pyrin itsekin aina matkaillessa.




Cinque Terren turistoituneisuudesta kertoo jo sekin, että La Spezian hostellini oli nimennyt itsensä alueen mukaan. La Spezia oli ihan passeli tukikohdaksi, sillä kuten jo yllä kerroin, junayhteys oli nopea kyläkompleksiin. Itse La Spezian parasta antia oli mielestäni hostellin baari, jossa tuli tuhottua tuopillinen jos toinenkin Janis Joplin -olutta. Suurkaupunki Milanon ja ruuhkaisen Cinque Terren jälkeen rauhoittuminen sinisen talon sisäpihalla oli tervetullutta.


Hostellin pitäjältä sain vinkkejä Runoilijoiden lahden muista kylistä, joihin aion suunnata jollakin tulevalla reissulla. Pittoreski Portovenere, vielä kalastuksesta elävä Lerici sekä roomalaisajan reliikkejä sisältävä Tinon saari ovat saavutettavissa helpoiten veneellä. Löytyisipä Lericistä vielä paleontologinen museokin. Enkä voisi poissulkea mahdollisuutta viihtyä muuallakaan Italian Rivieralla... Ikävästi tehty, olen koukussa. Liguria on aivan omanlaistansa Italiaa, mutta juuri minulle niin sopivaa. En osaa tarkemmin sanoittaa tätä tunnetta. Ehkä tämä on yksi sielunmaisemistani.

Interrail numeroina

Kuusi maata. 17 kaupunkia. 28 päivää.

Näin jälkiviisaana ahnehdin ehkä liikaa kohteita. Lopussa huomasin reissuväsymyksen jo iskevän. Esimerkiksi Kööpenhaminassa oikein mikään ei huvittanut, olisin halunnut vain maata sängyssä. Olisin tarvinnut selkeitä lepopäiviä jo aikaisemmin matkan varrelle, mutta mulla oli jatkuvasti paineita nähdä enemmän, kävellä enemmän, kokea enemmän. Se sitten taisi kostautua loppureissusta.

Toisaalta, haalin mahdollisesti liian paljon jo entuudestaan tuttuja ja isoja kohteita. Esimerkiksi jo menomatkalla katselin Nürnbergiä junassa vähän sillä silmällä, että kaupungissa olisi mukavaa vierailla. Olisi ollut hauskaa pysähtyä enemmänkin pikkukaupungeissa. En sitten kuitenkaan tiedä miten aika olisi riittänyt tähän.





32 junaa, 7345 kilometriä.

Taustatyöstäni huolimatta junien paikkavaraukset tulivat usein yllätyksenä. Reiliappin kautta paikkavarauksia voi tehdä kolme tuntia ennen junan lähtöä, eikä näitä yleensä enää silloin ollut jäljellä. Fiksuin tapa varmasti olisikin varata lippu lähtöä edeltävänä päivänä asemalta, mutta mulla ei ollut aikaa sellaiseen. Ruotsin katastrofaalisuudelle omistinkin vastikään oman postauksen, mutta ei Italiassakaan helpolla päässyt. Firenzestä Venetsiaan jouduin menemään tuntia aikomaani myöhäisemmällä junalla, mikä oli ihan kohtuullista.



Peti Snälltågetissa. Nukuin kiiltävissä lakanoissa! Joita en jaksanut suoristaa.

Viisi yötä hotelleissa, kaksitoista hostelleissa, neljä yöjunissa.

En ollut aivan kengännauhabudjetilla liikenteessä, mutta yöpymisestä piti silti tinkiä. Uppsalassa yöpaikaksi valikoitui logistisista syistä Radisson Blu, muuten yövyin pienissä hotelleissa tai hotelleissa. Varasin alkupätkän majoitukset etukäteen, mutta koska matkasuunnitelmissa oli aukkoja, kaikkea ei halunnut eikä pystynyt suunnitella loppuun asti. Parman hostellimajoitus kuului työpajan ohjelmaan, eikä se ollut siten oma valintani. Paras hostelleista oli ehdottomasti La Spezian 5 Terre Backpackers, jonka kodinomaista tunnelmaa tuli ikävä Parman laitosmaisessa laitakaupungin hostellissa.

Yöjunissa hämmentävin kokemus oli Venetsia-Wien -välillä. Olin varannut paikan naisten vaunusta, mutta  se oli lukittu ja kuulemma rikki. Konnari ohjasi minut uudelle paikalle. Mestrestä kyytiin hyppäsi sinänsä ihan leppoisa mies, joka kuitenkin ensitöikseen lukitsi oven ja alkoi levitellä varsin estottomasti vartalovoidetta itseensä. Lähdin etsimään konnaria ja kysyin, että mites tää naisten makuuosasto, mähän olen maksanut tästä. Pidemmän vänkäämisen jälkeen sain tahtoni läpi ja kuinka ollakaan, tämä rikkinäinen hytti oli otettu junahenkilökunnan tavaravarastoksi. Konnari vielä kuittaili, että yleensä kyllä yksityishytistä joutuu maksamaan paljon enemmän. Aamupala tuotiin kaksi tuntia ja petivaatteet (lakana, nukensängyn tyyny ja huopa) kerättiin pois puolitoista tuntia ennen Wieniin saapumista.



Kahdeksan hajonnutta vaatekappaletta.

Kävelin silkkihousuni puhki jo Parmassa. Sisäreisieni suojaksi Lindexistä ostamani bikershortsit kestivät kaksi käyttökertaa - kolmannella reiät olivat jo itse lahjeosaa isommat, ja mekotkin jäivät väliaikaisesti pois käytöstä. Täten jouduin ottamaan pyjamahousut housukäyttöön Firenzessä. Yritin etsiä Wienin päärautatieasemalta uusia bikershortseja, mutta paremman puutteessa päädyin ostamaan valkoiset ohuet caprileggingsit. Tiedättehän, maakuntaunivormu yhdessä kananpeppukampauksen, crocsien ja jonkun tunikapaitulin kanssa.

Sukkia kului puhki kaksi paria. Jonkun tupakasta lentänyt kipinä poltti toppiini ja rintsikoihini reiän Monterossossa, ja näistä rintsikoista pursusi kaarituki kainalopuolelta ulos Kööpenhaminassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut mukaan ompelutarvikkeet, jolla näitä pieniä reikiä olisi voinut korjata. Toisaalta osaamiseni ei riitä esimerkiksi niiden silkkihousujen korjaamiseen. Onpahan äidille tekemistä, kun seuraavan kerran tavataan.





Reilaaminen ei sovi kontrollifriikille, sillä kaikkea ei voi suunnitella täysin. Koskaan ei tiedä, milloin odottamattomat käänteet yllättävät - mulla esimerkiksi lakko Italiassa lyhensi radikaalisti aikaani Milanossa. Nämä käänteet eivät kuitenkaan tuskin koskaan ole ylitsepääsemättömiä. Todellisia vaaratilanteita koin oikeastaan vain kerran, ja pääsääntöisesti kohtaamani ihmiset olivat auttamisen haluisia ja iloisia. Nautin eniten reissun tuomasta vapauden tunteesta. On hienoa matkustaa tietämättä milloin ja miten saapuu takaisin. On hienoa palata kotiin vasta sitten, kun itsestä tuntuu siltä. Näin välttää kotiinpaluumasennuksen.

Spontaanin reilaamisen haasteita Ruotsissa

Enpä olisi uskonut, että suurimmat itse reilaamiseen liittyvät kommervenkit tapahtuisivat rakkaassa länsinaapurissa. Ruotsissa on kiva matkustaa junalla, kun tiedät minne olet menossa. Verkostot ovat hyvät. Kun tiedät hyvissä ajoin, se on myös edullista. Menomatkalla yöjunasänkypaikkani Berliiniin maksoi muistaakseni nelisenkymppiä reilikortin päälle, Snälltåget oli kiltti ja nukkuminenkin mukavaa. Mutta kun päätät vasta ihan viime tingassa menemisistäsi, hintalappu kohoaa pilviin ja mahdollisuuksien määrä kapenee.

Herään Kööpenhaminassa varhain. Tarkoituksena olisi matkustaa Tukholmaan, ja siitä edelleen Uppsalaan. Reiliappista pitäisi pystyä ostamaan paikkaliput kolme tuntia ennen lähtöaikaa, mutta niitä ei ole ilmeisesti enää jäljellä. On suunnattava asemalle. Automaatit eivät tarjonneet kansainvälisiä yhteyksiä, tai sitten en vaan osannut niitä taaskaan käyttää. Tanskantaitoni ei ole mairittelevaa. Niinpä päädyin suuntaamaan lippuluukulle, jossa kansainvälisten yhteyksien jono oli mittava. Kello kävi ja stressitasoni alkoivat nousta.

Järkytyksekseni seuraava juna, jossa on reilaajapaikkoja jäljellä, ei lähtisi kuuden minuutin päästä vaan vasta kahden jälkeen. Olin suunnitellut pääseväni Uppsalaan vielä päiväsaikaan, mutta nyt arvioitu saapuminen lähenteli kymmentä. Ystävällinen lippuluukkumies ehdotti minulle lähijunia, jolloin en tarvitse paikkavarausta. Ensin Malmöön ja Malmösta sitten Tukholmaan, jossa oltaisiin kuuden aikaan. Tämähän oli loistava diili, miksei reiliappi neuvonut minulle tällaista?


Ruotsissa operoi lukuisia eri junayhtiöitä. Kaikissa ei käy Interrail-lippu lainkaan, suurin osa vaatii paikkavarauksen, erityisesti pitkänmatkan junissa. Informaatiota paikkalipun tarpeesta saa huonosti jopa junayhtiöiden omilta sivuilta. Ennen kuin astuin Malmösta lähtevään lähijunaan, varmistin laiturilla konnarilta että pääseehän tähän pelkällä interrail-lipulla ilman paikkalippua. Juu kyllä, kyytiin vaan. Sitten paikalle syöksyy kuin tilauksesta joku asioista tarkemmin perillä oleva, ilmeisesti eri yhtiön konnari joka kertoo kuinka paikkalippu vaaditaan självklart. En edes osaa litteroida sanan skånelaista asua. Niinpä se juna meni menojaan ja minä lähdin etsimään lipunmyyntiä.

Koko Malmön asemalta ei löytynyt ihmisvetoista lipunmyyntiä. Epätoivon tippa vierähti linssiin, tai sitten se on orastavaa nälkäkiukkua. Tässä vaiheessa tarinaa on syytä tarkentaa, että reissulla hajonneen puhelimeni ilmaiseksi lainaksi saatu korvike on niin sanottu vähä-älypuhelin. Sellaiset ylellisyydet kuten hakukone, Google Maps tai kosketusreunan oikean reunan paineleminen onnistuvat noin kolmiprosenttisesti. Avaan SJ:n sivut, ja alan etsimään paikkalippuja, yhdessä puolison kanssa. Niitä olisi jo seuraavaan junaan saatavilla, hintaan 1132 kruunua, nej tack. Seuraava juna, joka ei räjäyttäisi pankkia, lähtisi vasta neljän aikaan. Arvioitu saapuminen Uppsalassa yhdeltätoista. Apua. Puoliso nappaa mulle tuon lipun ja otan hengähdystauon.

Eilisen illallisen ollessa pussikeitto ja aamupalan unohdus, lähden tallustelemaan Malmön kaduille. Aikaahan tässä olisi. Kaikkialla on täyttä, tai mua jopa kielletään tulemasta rinkan kanssa sisälle. Paikallinen Biden & Leskinen on myötämielisempi, ja saan kahvia ja leipää. Ja wifin, joten pystyin avaamaan koneen. Löysin kuudenkympin paikkalipun kahdelta lähtevään junaan, siihen mikä oli aiemmin täysin loppuunmyyty.

Puolisoni varaama paikkalippu oli refundable, vaikka se oli halvin saatavilla oleva paikkalippu. Veikkaan, että tässä Ruotsin ongelma piileekin. Ihmiset jos ei nyt hupivaraile, ainakin hyvin pienellä kynnyksellä haalivat noita paikkalippuja, jotka peruuttavat sitten junan lähdön lähestyessä, mikäli suunnitelmat muuttuvat. Olen itsekin nyt osa tätä ongelmaa ja astun hädin tuskin puolillaan olevaan Snabbtåget X 2000:n. 


Junamatkailussa ehkä hauskinta mielessäni on tarkkailla muita matkustajia, sillai vähemmän creepyllä tavalla. Käytävän toisella puolella istuu mies, joka näyttää siltä eräältä Kummeli-tyypiltä. Hetken jo näytti siltä, että hän jäisi Nässjössä, mikä huvitti mua ehkä liiankin paljon. Mutta ei, hän vaihtoi vaan paikkaa. Kukaan ei tunnu istuvan varaamallaan paikalla, ja junan konnari vain yrittää uudelleenjärjestellä ihmisiä paikoilleen. Mun lippua ei tarkasteta, istunhan omalla paikallani. Ihmettelen tätä paikkasirkusta, kaikillahan pitäisi olla varattu istumapaikka.

Jossakin vaiheessa viistosti taakseni asettuu neljän munkin ryhmä. En tiedä mitä he tekevät, mutta yhtäkkiä vaunuun leviää voimakas ja mystinen sitruunaruohon tuoksu. Heistä yhdellä on univormunsa päällä kirkkaankeltainen huppari ja hän on nukahtanut räväkänvihreän päänsuojaliinan alle. Vaikutelma muistuttaa sitruunaa, ja tämä seikka naurattaa muita munkkeja. Kieltämättä itseänikin. Kimi Räikkösen näköisen tyypin pää hipoo kattoa, ja hän vaihtaa vaunua uutta paikkaa etsiessään.

Olemme myöhässä. Kahvihammasta kolottaa, mutta junassa käy vain ruotsalaisversio Mobilepaysta. Juna pysähtelee keskelle metsää ja oudonnimisille asemille. Ruotsissa asuvan tuttuni mukaan SJ on aina myöhässä vaihderikkojen takia, ehkäpä tälläkin kertaa. Vaihtoyhteyteni Uppsalaan alkaa vaikuttaa menetetyltä saapumisarvion siirtyessä tunnilla jos toisellakin. Kuulemma jossakin palaa, mutta mysteeriksi jäi oliko kyseessä juna, maasto vai mikä. Pitkä Kimi palaa ja keskustelee konnarin kanssa uusista ja muuttuvista liikenneyhteyksistä. Onneksi Uppsalan ja Tukholman väliset yhteydet ovat tiheät ja säännölliset.

T-Centralenissa kysyn neuvoa Uppsalan junan suunnan suhteen, ja sain käskyn seurata. Vaan vastassa ovat portit kuin metroon mentäessä, eikä porttivahti ole Interrailista koskaan kuullutkaan. Näytän lippuani, joka ei kelpaa. Pitää ostaa lippu. En tottele, vaan jatkan vänkäämistä. Joku tietäväisempi ihminen alkaa kertomaan paremmalla ruotsilla mikä on interrail. Mullekin selviää, että se on toinen raide kolmonen, mistä Uppsalan juna lähtee samalla kellonlyömällä. Pistän juoksuksi ja ehdin. Lähijuna on kuin sauna, ja kontrasti jääkylmäksi ilmastoituun pitkänmatkan junaan on melkoinen. Juna hidastelee, kuulutuksia ei ole, eikä mun paikkani vieressä ole ikkunaa. Haaveilen kylmästä folksölista, sillä Systembolagetit olisivat jo kiinni tältä päivältä. Ja hyppääväni sitten Uppsalassa suoraan Fyrikseen.


Vetkuttelevista junista ja paikanvarauksen haastavuudesta johtuen aikani Uppsalassa jäi lopulta alle vuorokauden mittaiseksi. Vahingosta viisastuneena varasin paikan seuraavan päivän yöjunaan. Eikä tässäkään junassa varattu paikka ole tae mistään. Istun aina mieluiten ikkunapaikalla, ja nyt kielitaitoni meinasi joutua koetukselle perustellessani miksi haluan istua juuri tuolla varaamallani paikalla. Vieruskaveri ilmoitti, että hän ei anna tietä jos yritän nousta paikaltani, ja jos lähden, hän ottaa tuon paikan takaisin. Itkin sisäisesti huomatessani pissahädän läsnäolon.

Nainen juoksee pitkin käytäviä energisen koiransa kanssa. Syöksyn vessaan vieruskaverin lähtiessä jonnekin. Junan vanhanaikaisuudesta kertovat kyltit, jotka ilmoittavat vessan vetämisen olevan mahdollista vaikka juna seisoisi asemalla! Vautsi mitä tekniikkaa! Vessa on lääväisin tähän mennessä kokemistani, ja koiranainen ilmeisesti pissatti lemmikkinsä vessan lattialle aiemmin. Palaan paikalleni ja yritän näyttää viattomalta vieruskaverin silmissä tämän palatessa vain hetkeä myöhemmin.

Käytävän toisella puolella pidetään ikkunaa auki, ja mulla on korvat lukossa jatkuvasti. Koska kukaan muu ei kehtaa valittaa asiasta, en minäkään uskalla. Yritän saada unta valoisasta kesäillasta huolimatta. Nukahdankin varmasti hetkeksi, mutta herään polttavaan tunteeseen kädessä. Seinäpatteri on tulikuuma. Onneksi konnari saa vaunun viilenemään sulkemalla ikkunan. Vieruskaverin jäädessä pois käperryn kahdelle penkille kuin kissa. Nukun pari tuntia varsin hyvin, kunnes saavumme Bodeniin.


Bodenin asematunneli oli täynnä informatiivista taidetta. Mua huvitti jostain syystä Brändön-niminen laiva.
Aamu Bodenissa on tihkusateinen ja jääkylmä. Koiransa kanssa juokseva nainen ihmettelee vaunujen uudelleenjärjestelyä, ja sanon sen olevan ihan normaali juttu. Osa jatkaa eteenpäin, osa palaa toisaalle. Värjöttelen katoksessa kesämekossani ja huivissani, kunnes huomaan odotushallin olevan ennakkotiedoista poiketen jo auki. Tilavassa ja siistissä vessassa peseydyn ja vaihdan vaatteeni. En kuitenkaan saa enää unta, vaikka odotushallin penkit vaikuttavatkin hyvältä nukkumiseen. Joka tapauksessa vajaa neljä tuntia Bodenin asemalla vierähtää nopeasti.

Bodenin ja Haaparannan välinen juna on kenties hienoin tähän mennessä. Minä ja ruotsinsuomalainen nainen olemme ainoat matkustajat, ja konnari ei edes katso lippua vaan kysyy olenko Iida-Lotta. Hän innostuu kuuluttamaankin suomeksi, koska on niin ihanaa puhua suomea pitkästä aikaa! Onneksi ehdin jo harjoitella suomea Uppsalassa, niin kielishokki ei ole suuri.


Otin tietoisen riskin tullessani jo aamuksi Haaparantaan. Joku järkevä ihminen on suunnitellut Haaparannan ja Kemin välisen bussiyhteyden niin, että kerran päivässä kulkeva bussi menee vasta kun viimeinen juna Kemistä etelään on lähtenyt. Hätätapauksessa voisin yöpyä sitten Kemin lumilinnassa, mutta mulla on suunnitelma: nuuskakaupan pihaan liftaamaan suomalaiskilpiseen autoon. Suunnitelma ei petä, ja mukavat pohjalaispojat heittävät minut suoraan Kemin asemalle. Yli tuntia etuajassa. Etukäteen pelätyin osuus oli lopulta matkan helpoin. Soitin äidille, ettei tarvitse olla enää huolissaan. Kaikki on hyvin. Vaan eipä hän kuulemma ollut missään vaiheessa ollut huolissaan. Minä pärjään aina, ja tiedän sen itsekin.

Ruotsi ei ole mennyt vuodenajoissa sekaisin, vaan osa postauksen kuvista on reissuni alusta Tukholmasta. Kuvanlaadun huononeminen reissun loppua kohti korreloi juttujen laadun huononemisen kanssa.

Cinque Terre - paahdetta postikorttimaisemissa

Järjen köyhyyttä on lähteä patikoimaan yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloihin. Mutta mitäpä muutakaan Cinque Terrellä tekisi? Olen tottunut kävelemään pitkiä matkojakin päivässä, mutta nousut tuottavat ongelmia. Tiesin ottavani tietoisen riskin, ja epäonnistuin. Kannatti silti. Vielä maksoinkin tuosta kävelyn riemusta!



Voi mitä maisemia! Ilmassa tuoksuu rosmariini ja timjami. Ja sitruunapuut! Tiedättehän, sellainen aavistuksen vahamainen ja makeahko, raikas ja lämmin, rikkaan puiseva tuoksu. Macchia yrittää vallata rinteitä, ja viini kasvaa siellä missä käsketään. Monterosson ja Vernazzan välillä ollaan kuin toisessa maailmassa. Tuntee olevansa luonnossa. Ymmärrän miksi tämä on maailmanperintökohde. Nyt ollaan korkealla, kylien sijaitessa näkymättömissä meren syleilyssä jossakin kauempana. Vaikka ihmisiä on paljon, toisinaan saa kulkea rauhallisestikin aivan yksin maisemista nauttien. Ja toisinaan joutuu väistämään tungosta hasardikapeilla poluilla.


Ajattelin ottaa itseltäni luulot pois heti alkuun ja patikoida vaikeimmasta helpompaan. Pohjoisesta etelään. Monterossosta aloittavia varoitettiin jyrkästä reitistä ja kovista nousuista, mutta ajattelin, että tästä selvitään suomalaisella sisulla. Monenmoista tallaajaa ohitti. Vanhukset vaellussauvoineen, kuin 30-lukua elävät kävelypuvuissaan, urheiluvaatteita vilahti myös paljon ohi. Joku painoi menemään myös juoksujalkaa siellä älytöntä vauhtia. Multa kysyttiin useamman toimesta, että näinkö jotakin kuuluisahkoa jalkapalloilijaa (jonka nimen olen jo unohtanut) patikkareissullani. Haluan ajatella, että se oli se juokseva hullu.



Cinque Terrellä patikoijien kannattaa ottaa vettä mukaan ja reilusti. Noissa säissä mun normaali Hydro Flaskini ei nimittäin riittänyt mihinkään. Ainakaan Monterosson ja Vernazzan välillä vesipulloa ei pystynyt täyttämään missään, ja mulla tää kostautui kovan luokan nestehukkana. Reitillä on paljon rappusia, mitkä vetivät mut ihan loppuun. Joku tönäisi mua jossakin vaiheessa, ja jalka kipeytyi siitä. Tai sitten rasituksesta. Sormet turposivat niin paljon, etteivät ne enää taipuneet. Otsa ja päänahka paloi turbaanista huolimatta. Ja ajoittaisesta pilvisyydestä. Tommi Läntinen soi tauotta siinä palaneessa päässä. Voin kertoa, että kyseessä ei ollut se euroviisuehdokaskappale.



Optimistinen tavoitteeni patikoida kaikki kylät jämähti siis ensimmäiselle etapille. Vernazzassa kiskaisin litran kuplavettä käytännössä ykkösellä, jonka jälkeen oloni normalisoitui sen verran, että pystyin syömään ja uimaan. Kävelyä ei silti uskaltanut jatkaa, vaan siirryin junailemaan loput välit.


Oma huono kunto harmittaa, sillä erityisesti Vernazzan ja Corniglian väli kannattaisi patikoida. Corniglian kylä sijaitsee ylhäällä, juna-aseman sijaitessa alhaalla. Patikoimalla saapuisi valmiiksi ylös, mutta nyt junalla tullessa jouduin painamaan satamäärin rappuja kylää kohti. Corniglia on Cinque Terreä erityisesti niille, joita turistimassat ahdistaa. Kylässä oli huomattavasti väljempää, ehkä siksi, ettei kukaan jaksa nousta niitä rappuja. Bussikin ilmeisesti kulkisi asemalta kylään, mutta en ottanut tästä vaihtoehdosta selvää.

Piipahdin Manarolassa uudelleen junalla, mutta vain kahvin verran. Houkutti käydä uudelleen uimassa, mutta olin säästellyt eteläisintä kylää eli Riomaggiorea sitä tarkoitusta varten. Sinne tieni kulkisi viimeisenä. Ehkä taas illallis- ja auringonlaskujuttuja, tai sitten vaan rentoa makoilua rantakivillä. Olin raahannut koko päivän kirjaa mukanani, ja tunsin kutsumusta vaaka-asentoon sitä lukemaan.


Riomaggioressa oli kuitenkin ruuhka-aika. Jälkikäteen vähän jopa harmittaa, etten harrasta inhorealistista dokumentointia, vaan pyrin kuvakulmilla rajaamaan muun kansan pois kuvistani. Jonotin lähemmäs kymmenen minuuttia näköalapaikalla päästäkseni ottamaan kuvan räväkänvärisestä kylästä. Ravintolat olivat joko kiinni tai varauksen päässä. En päässyt minnekään vaihtamaan uimapukuakaan, joten lähdin kotiin. Riomaggiore jätti vähän tyhjän maun suuhuni.


Cinque Terreltä löytyy sekä maksullisia että maksuttomia kävelyreittejä. Kyseessähän on kansallispuisto ja Unescon maailmanperintökohde. Minun kävelemäni reitti maksoi seitsemän euroa, ja ostin lipun suoraan reitiltä tarkistuspisteeltä, jossa kelpaa vain käteinen. Lipun voi kuitenkin tietääkseni ostaa myös ennakkoon. Reitiltä saatetaan evätä pääsy, jos jalkineet ovat liian köykäiset - flipflopeissa ei ole asiaa noille poluille.