Perjantain Älä laihduta -päivä motivoi minua pohtimaan jälleen suhdettani omaan vartalooni. Olen aiemmin kirjoittanut sekä ruoka- että liikuntasuhteestani keväällä 2020, mutta olen vasta viime aikoina havainnut, kuinka paljon asia elämääni vaikuttaakaan. Tätä on yllättävän vaikea työstää pois.
Huomasin kommenteista, että tuo vuoden 2020 ruokasuhdepostaus on kerännyt yllättävän paljon kiinnostusta viime päivinä. Kommentteja tulee päivittäin, enkä oikein edes tiedä mihin muurahaispesään olen mennyt tikkuni sohaisemaan. Mun on todella vaikea käydä niitä läpi, koska moni asiallisesti alkava kommentti kääntyykin tahalliseen tai tahattomaan ilkeilyyn. Suurin osa kommenteista on toki asiatonta törkyä, mutta koen velvollisuudekseni vastata niihin mahdollisesti tahattomasti tökeröihin. Vielä jonakin päivänä, toivottavasti lähitulevaisuudessa. Monta vuotta ehti mennä vain muutaman kommentin kuukausitahdilla, mutta tämä tulva on kuormittavaa. Edellisestä, vilpittömän positiivisesta kommentista taitaakin olla yli puoli vuotta aikaa. Joka tapauksessa, jostakin syystä ihmisiä selkeästi kiinnostaa mun henkilökohtainen suhde laihduttamiseen. Siitä on vain kovin vaikea kirjoittaa.
Kun fitnessbuumi iski joskus 2011, hurahdin siihen aluksi mukaan. Tämähän oli puhtaasti ulkonäkökeskeinen liikuntaharrastus. Olin Itävallassa vaihdossa, ja kävin salilla säännöllisen epäsäännöllisesti. Lenkitin meidän koiria tuntitolkulla päivittäin. Mun ruumiinrakenne ei sovellu juoksemiseen, mutta juoksin silti. Kestopenikkataudissa ja verenmaku suussa. Tuolloin oli normaalia uskotella, että treenaamisen kuuluukin sattua. Se ei saa olla mukavaa,
pain is weakness leaving the body. Suomeen palatessa yritin opetella käymään säännöllisesti salilla, mutta se loppui lyhyeen suoranaisen kiusaamisen takia. Gotta love Lahti.
Olen yrittänyt käydä salilla monesti sen jälkeenkin, mutta se on aina loppunut ennen kaikkea muiden ihmisten takia. Koen kestäväni hyvin kritiikkiä, mutta jostakin syystä en siedä sitä, jos minua aletaan neuvomaan. Nämä elämäntapaneuvojat salilla eivät ainakaan minun kohdallani tee sitä hyvää hyvyyttään, vaan haluavat päästä nälvimään vartalosta.
Noi tissit ottaa kiinni, et sä voi tehdä noin. Ja juoksua olen yrittänyt myös, mutta se on päättynyt aina penikkatautiin. Mä en osaa sanoa tarkkaan, milloin suhteestani liikuntaan tuli näin myrkyllinen. Voisin kuvitella, että teininä ja varhaisaikuudessa vallinnut
ei kipuu ei hyötyy -maailmankatsomus rikkoi paljon. Sekä fyysisesti että henkisesti.
Koska en halunnut enkä pystynyt liikkua, piti rajoittaa syömistä. Söin useimmiten vain kerran tai kaksi päivässä, yleensä yöllä. Unettomuus vaivasi, ja toisaalta kapinoin yhteiskunnan normeja vastaan nukkumalla päivät ja valvomalla yöt. Söin satunnaisesti leipää tai jogurttia tai jotakin muuta välipalaa. Mealpreppasin tuleviksikin päiviksi. Luulin olevani rento syömisen suhteen, sillä en kaihtanut epäterveellisiä ruokiakaan. Kauas oli tultu teinivuosien verigreippiviikoista! Eiväthän nämä enää ole mitään syömishäiriöoireita, syön pitsaa! Elin todella pienillä kaloreilla, mutta paino ei silti laskenut. Mun metabolismia on tutkittu lääkäreiden voimin, ja siinä on jotakin vikaa. Kukaan ei vain tiedä viasta tarkemmin.
Liikuntasuhde kulminoitui lopulta siihen, etten halunnut liikkua enää millään tavalla. Tätä seurasi ahdistuksen ja riittämättömyyden tunne - ihminenhän on luotu liikkumaan. Minulla ei ole koskaan ollut kaveriporukkaa, jonka kanssa olisi voinut mennä seinäkiipeilemään, kirkkovenesoutamaan tai suppaamaan. Internet ja sosiaalinen media on tuonut tietoisuuteeni paljon siistejä lajeja, mutta en pystynyt kokeilemaan kenenkään kanssa. Olen varmasti huono ja kömpelö, ja muut joutuvat häpeämään minua. Liikuntaan liittyvä nöyryytys toisten ihmisten toimesta on jättänyt pelkotilat, luistelukokeilu tänä talvena kahdestaan puolison kanssa täysin autiolla jäällä kulminoitui itkukohtaukseen. Vaikka tuossa tilanteessa ei ollut mitään hätää. Elämässäni on nykyisin onneksi turvallisuudentunne niin vahvasti läsnä, että ehkä olen pian valmis oppimaan, ettei liikunta tunnukaan hirveältä.
Joitakin askeleita on otettu. Yritän ajatella liikkumista jonakin muuna kuin kehonmuokkausvälineenä. Uin kesäisin valtavasti luonnonvesissä, kunhan paikalla ei ole liikaa ihmisiä näkemässä. Kävelen mielelläni oman elinpiirin ulkopuolella. Samat maisemat kyllästyttävät nopeasti, mutta uudet reitit ruokkivat seikkailumieltä. Joogaan ja venyttelen lääkkeenä fyysisiin kipuihin.
Olen tehnyt kovasti työtä päästäkseni eroon huonosta ruoka- ja liikuntasuhteestani, mutta uskon tämän jatkuvan vielä vuosia aaltoliikkeenä. Kun aloin syömään enemmän, paino nousi räjähdysmäisesti. Asiaa edesauttoi myös monet minulle määrätyt lääkkeet. Olen lopettanut lääkityksen kesken silloisen läheisen vaatimuksesta. Olen lopettanut myös omasta tahdostani lääkityksen kesken painonnousun takia. Kuitenkin, olen myöhemmin tehnyt tietoisen valinnan haluta pysyä elossa. Siinä auttaa nykyinen lääkitykseni, ulkonäköni kustannuksella.
Kuvat Porvoosta viime kuulta. Kyseessä oli aurinkoinen kevätpäivä, ja käveltiin äidin kanssa kilometrikaupalla pitkin katuja ja kujia. Parin viikon päästä kävelytreeni saa jatkoa. Reili kutsuu.
