Irtiotto

Vietin juuri reilun vuorokauden Turussa. Enhän kuin pari viikkoa sitten uhonnut, että en lähde lomalle minnekään.

Olemme lomailleet pariskuntana vähän. 2017 kävimme Berliinissä ei-pariskuntana, 2018 Tukholmassa kaverin synttärireissulla. 2020 reissasimme pari yötä matkailuautolla Pohjanmaan seudulla. Sitten Svante muutti meille, ja olemme pyrkineet tarjoamaan kissalle turvallisen ympäristön, jossa vähintään toinen aikuinen on aina yöllä paikalla. Päiväreissuja olemme tehneet kotimaassa paljonkin. Toki meillä on myös mahdollisuus viettää kesiä maalla, mutta olen vähän kahden vaiheilla voiko tuota kutsua lomaksi. Varsinkin, jos Svante on mukana.

Kuten aina, reissulle lähdettiin suurin suunnitelmin. Molemmilla oli linnat mielessä, toisella Turun Linna ja toisella Samppalinnan maauimala. Haaveissa vilisi monia ruokapaikkoja, iltakävely jokirannassa ja lasilliset jos ei muutamatkin opintojen parista tuttujen turkulaisten turkulaistuneiden ihmisten kanssa. Mutta koska matkailtiin fiiliksen mukaan, loma meni laiskotteluksi. Eikä hengailtu yhdenkään paikallisen kanssa. Ei edes Matin ja Tepon.

Linnaan toki päästiin, koska olimme varanneet hotellin ja kylpylän Kakolanmäeltä. Muurien sisäpuoli oli niin vetovoimainen, ettei muualle halunnut mennä. Vanhan lääninvankilan tiloihin pykätyn hotellin huoneet on rakennettu nähdäkseni kolmesta sellistä. Sellien holvikaaret olivat vielä näkyvissä, mutta vaikutelma ei ollut mielestäni liian teennäinen. Vankilafiiliksen tunnistaa käytävältä, jossa vanha portaikko on yhä käytössä. Kokonaisuutta on pehmennetty toki maalilla ja kokolattiamatolla, mutta historiaa ei ole liikaa häivytetty. Ala-aulan seinälle oli ripustettu kahleet, ja sisäinen koiranleukani olisi halunnut yrittää kysyä niitä lainaan huonepalvelusta. Alkuperäisiä, mihinkään johtamattomia(ko?) matalia sellinoviakin näkyi vielä käytävillä. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvia...

Meidän syymme matkustaa Turkuun oli ennen kaikkea vanhan keskusvankilan tiloihin viime vuoden lopulla avattu Kakola Spa. Kylpylä on suunniteltu nimenomaan aikuiseen makuun, ja oli mielestäni täydellinen seesteisyyden tyyssija. Vierailimme lapsilta kiellettynä aikana. Kylpylässä vallitsi ylellisyyden tuntu, kollektiivinen hiljaisuus ja kohteliaisuus kävijöiden kesken. Kylpylässä oli kaksi isoa allasta, suolainen ja vielä suolaisempi. Isoin allas on varustettu porepaikoilla, baaritiskillä ja pöytäryhmillä. Voimakkaasti suolattu allas oli astetta ellei kahta viileämpi, ja sijaitsi lasiovien toisella puolen. Lisäksi oli istuskelun mahdollistava kuuma-allas ja seisoskelun mahdollistava kylmäallas, sekä osasto erilaisille suihkuille ja saunoille.

Kylpyläreissuja ei juuri ole tullut harrastettua lapsuuden jälkeen, joten vertaan nyt Kakola Spata lähinnä ysärikokemukseen suomalaiskylpylöistä. Nautin erityisesti valaistuksesta ja akustiikasta. Kun paikkaan ei ole rakennettu mitään liukumäkiä, korkeutta ei tarvita. Tilassa ei kaiu läheskään niin paljon, kuin muistan kylpylöissä kaikuneen. Valaistus oli lämmin ja pehmeä, muttei himmeä. Seiniä koristivat suuret panoraamakuvat suomalaisesta saaristosta. Ehkä jonkinlainen epäaitous on se, joka minua lapsena ärsytti kylpylöissä. Tekokasveja, muovikallioseinää, kirkkaita kelmeitä valoja... Tarkoituksena ilmeisestikin jäljitellä tropiikkia. Niitä ei Kakola Spasta löytynyt.

Outoja valoja ja ääniä löytyi sen sijaan saunaosastolta. Yrtinvivahteisen havusaunan äänimaailma muistutti mielestäni vedenkeitintä. Kivisaunassa kirskui. Vaihtuvin värivaloin valaistu höyrysauna soitti nappia painamalla lokkien kirkunaa ja ukkosen jyrinää, ja sylki päälle kuumaa vettä ja höyryä. Ilmeisesti näillä olisi kuulunut olla jokin lämpötilaero. Takuulla kylmää kyytiä tarjosi lumisuihku, joka oli ilmeisesti ollut kovalla käytöllä; lattia oli loskan peitossa. Lisäksi lisämaksusta oli saatavilla jos jonkinmoista hoitoa. Parihoito simpukassa kuulosti jännittävältä, mutta meiltä ei lopulta löytynyt kanttia varata sitä. Maata nyt kumppaninsa kanssa jossakin tärisevässä simpukkasängyssä.

Jatkoimme iltaa vielä naapurissa Ravintola Kakolanruusussa, joka muuten vastaa myös kylpylän allasbaarin tarjoiluista. Paikka oli nappivalinta! Kylpylästä raukeana ei houkuttanut vaeltaa yhtään kauemmaksi ruuan perässä. Ravintolassa oli paljon jänniä yksityiskohtia, tuonne olisi voinut mennä silmälasit päässä katselemaan. Lista oli kunnianhimoinen, ja kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Nämä ovat aina vähän vaikeita konsepteja puolisoni kanssa. Kun on niin terveyssyistä johtuvia rajoitteita kuin eriäviä makujakin, saa aina olla virnuilemassa ei me haluta jakaa hehheh. Pääsisipä joskus jakamaan maistelumenun! Valitsimme listalta kaksi alkuruokaa ja pääruuan. Alkuruuat minulle. Henkilökunta suhtautui oikkuihimme hienotunteisesti.

Myönnetään, tutustumishaluja Turkuun latisti myös funikulaarin toimimattomuus. Alaspäinhän on helppo mennä, mutta ylös ei sitten niinkään. Vaikka mäkien kipuaminen on yleensä ollut olennainen osa kaikkia reissuja, se ei ole minulle kuitenkaan itseisarvo. Kun mäelle kerran oli noustu, alas päätettiin lähteä vasta kun oli pakko. Meemihissin paluusta käyttöön tiedotettiin alle tunti mäeltä poistumisemme jälkeen. Joskus se on pienestä kiinni.

Kappale kauneinta Turkua jäi lopulta uskoakseni näkemättä. Me näimme Turkua sen verran, mitä kävelymatka Kupittaan asemalle tarjoaa. Arkkitehtoniset yksityiskohdat ilahduttivat niin joen varrella kuin muuallakin. Itse Kakolanmäki oli miljöönä keskeneräinen, tuulinen ja muuttuva. Rakennustyömaata näkyi ja kuului paljon, mutta onneksi vankiloiden paksut seinät takasivat sisäisen rauhan. Alue hakee vielä luonnettaan, mutta uskoisin kohteen näyttävän jo ensi kesänä ihan erilaiselta. Potentiaalia on ja paljon.

Syyttävät sormet osoittelevat ilmastoahdistuksen nimissä

Omassa somekuplassani on viime päivinä kuohuttanut useampien matkailuvaikuttajien kannanotot ilmastokeskustelusta, ja sen keskittymisestä lentomatkailusta arvosteluun. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja, kuten vastuun sysääminen yksilöille valtaapitävien sijasta. Ihmiset nokittelevat keskenään, onko laivamatkaileva pahempi ihminen kuin lentävä. Tai lapseton sekasyöjä vegaania. Mistä ne vaatteet ostetaan, ja kuinka usein? Entä Kiina ja Intia? Harvanpa meistä elämäntyyli kestää lähempää tarkastelua.

Silti en voi olla kyseenalaistamatta ihmisten tarvetta matkustaa. Yksilön olisi hyvä pohtia, montako kertaa vuodessa on tarpeellista päästä lentäen reissuun. Toiselle se on kerran, toiselle kaksitoista. Mun on ollut helpompi haudata lomalennot, kuin muuttua kertalaakista vegaaniksi. Ihmisillä on ehkä luontainen tarve puolustaa omia valintojaan. Onko hyökkäys paras puolustus? On syyteltävä muita, jotta itse saa paistatella hyvässä valossa.

Lentämistä puolustellaan nykyään argumentilla, että hiilidioksidipäästöt ovat vain 2% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tässä jätetään huomiotta paitsi kaikki ne muut päästöt, että koko päästösatsin pruuttautuminen suoraan ilmakehään. Kokonaisvaikutus on siis suurempi, kuin tuo pienenä korostettu luku. Kun otetaan huomioon, kuinka pieni osa ihmisistä lentää koskaan (ja heistä vielä pienempi osa säännöllisesti), tuo kahden prosentin päästömäärä alkaakin vaikuttaa yllättävän suurelta.

Vaikuttajakulttuurissa minua ärsyttää keinotekoinen rajanveto yksilön ja brändin välillä. Influensserin tekemä yhteistyöreissu on työmatka, eikä mikään lomareissu. Mutta onko matkailuvaikuttaja enää yksilö, jos hän tekee työmatkan yrityksensä nimissä, ja saa siitä tuloja? Kuinka paljon siellä käydään keloja että eihän tämä Riviera muuten kiinnostaisi mutta pakko mennä kun on tämä työmatka... Jos ilmiötä kritisoi, se tulkitaan helposti henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ilkeä ei tarvitse olla, mutta vaikuttajat unohtavat tai haluavat unohtaa mielestäni liian helposti oman sisällöntuottonsa vaikutuksen. Kuinka monelle herää tarve lähteä sinne Rivieralle luontaisesti, kuinka monelle näkemästään kaupallisen yhteistyön sisällöstä? Vaikka sinänsä yksilö vain esittelee ylellistä elämäntyyliään, kuinka moni seuraajista pyrkii saavuttamaan itselleen samaa?

Tätä olen itsekin pohtinut, kun olen höpöttänyt someeni omia reissujuttujani. Herätänkö joissakin tarpeen lomailla? Kuinka moni suhteuttaa vinkkini omien mukavuusvaatimuksiensa mukaiseksi, eikä välttämättä käyttäydykään kunnioittavasti luonnonpuistossa? Hyödyntää monikansallisia yhtiöitä paikallisten pikkuyrittäjien sijaan? Mikä pahinta, loukkaa paikallista kulttuuria? Esimerkiksi tilaamalla Italiassa cappuccinoa iltapäivällä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa haluani ja oikeuttani matkustaa. Itken Italiaikävää, haaveilen rantapäivästä, himoitsen viikunaa suoraan puusta. Tahdon maata puhtaissa lakanoissa kaikki ikkunat auki! Tahdon istua tuntitolkulla itävaltaperheeni kanssa aamupalapöydässä. Näillä näkymin tänä vuonna en ole menossa minnekään. Korkeintaan Tarttoon, mutta passinikaan ei ole voimassa. Sen uusiminen tuntuu toistaiseksi kohtuuttoman vaikealta haasteelta. Pyrin muutenkin omistamaan vain sellaisia asioita, jolle minulla on käyttöä. Jos en matkusta, tarvitsenko passia lainkaan?

Kiillotanko vain sädekehääni, koska todellisuudessa minulla ei ole tarvetta lentää mihinkään? Minulla on ollut ja tulee olemaan aikaa mennä maateitse Norjaan ja Italiaan kurssittamaan itseäni. Pystyvätkö muut vastaavassa tilanteessa käyttämään ylimääräisen viikon matkustamiseen? Olen joskus matkustellut paljon ja harkitsematta. Tuntuu hassulta ajatella tämän olevan vasta ensimmäinen vuoteni, kun en poistu Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuinka usein matkailu onkaan toiminut minulle vain pakokeinona arjesta?

Maata pitkin matkailukin aiheuttaa päästöjä. Laivoista puhumattakaan. Sähköinen lentäminen kehittyy, ja pianhan lentomatkailu on taas ekologista! Jep, kehitys kehittyy. Voisinpa nähdä kristallipallostani milloin tämä on mahdollista. Kuinka kauas sähkön voimalla voi lentää? Kohdistuuko sähkölentokoneiden tuottamiseen samoja ongelmia, kuin sähköautojen? Ja onko tästä koskaan syrjäyttämään verovapauden avulla keinotekoisesti halpaa lentokerosiinia? Toistaiseksi lentoyhtiöiden ympäristösuunnitelmat vaikuttavat pyörivän kompensaatioiden ympärillä. Vaikka tulevaisuus voi olla hyvä, miksi tukea tällaista yritystoimintaa tässä hetkessä?

Silti, keskustelun pyöriessä whataboutismien ympärillä, en voi olla miettimättä mitä epäkohtien esillenosto on toisilta pois. Kuka tahansa voi pohtia omien valintojensa merkitystä ympäristön kannalta, oli kyseessä sitten lapsiluku, yksityisautoilu tai vaikka käytetty elektroniikka. Miksi ei voi tarkkailla monia osa-alueita ja kehittää toimintaansa? On vain hyvä lisätä tietoisuutta esimerkiksi ruuantuotannon päästöistä, eläinperäisen ruuan vähentämisestä ja tuontielintarvikkeiden epäekologisuudesta. Toisaalta, rajansa kaikella. Minut on hiljennetty lentokeskustelusta argumentilla "ylipainoiset ne vasta päästöjä aiheuttavat, koska ruokaa ja materiaaleja menee enemmän". Kukaan ei varmasti koskaan ole riittävän hyvä. Mutta on hyvä herätellä kaikkia ihmisiä pohtimaan, kannattaisiko omia tottumuksiaan muuttaa.

Avokadolakanat

Avokado on mulle sellainen syntisten hedelmä. Minkä määrän annoksia avokadosta saisikaan aikaan! Hedelmä on täyteläinen ja pehmeä. Mutta samalla niin mahdottoman epäeettinen. Avokado ei ole minulle mitään jokapäiväistä leipää. Ei tosin ole leipäkään.

Näin joskus kuvan herkän roosasta vauvanharsosta, joka oli kuulemma värjätty avokadon avulla. Mielessäni alkoi kytemään jotakin, joka on itselleni tarpeellinen kuin harso vauvalle. Tyynyliinat! Ja miksei saman tien vaikka koko setti lakanoita. Kaapissa lepäsi nuhruuntunut ja pinttynyt valkoinen pussilakana, jonka toki olisi voinut valkaista, mutta en koe itseäni valkoisten lakanoiden naiseksi.

Luonnonvärjäys on ollut muutenkin viime aikoina pinnalla. Kuulin tuttavan hurahtaneen lupiinien hävitykseen poimien niitä väriaineeksi. Lupiinilangoilla oli neulottu monet villavat joululahjat. Taitoliitto valitsi luonnonvärjäyksen viime vuonna vuoden käsityötekniikaksi.

Infopakettina avokadovärjäykseen minulla toimi internetistä löytynyt All Natural Dyeing -sivusto, ohje jonkun ruohonjuurimaisen jenkkikaupan sivuilla, sekä erityisesti Rebecca Desnosin vinkit avokadovärjäykseen. Opin, että vaaleanpunaiset sävyt eivät ole automaatio, vaan joskus lopputulos voi olla punaruskeakin. Tämä tieto ei minua lannistanut, ruosteiset sävythän näyttäisivät upeilta makuuhuoneen sinivihreän seinän kaverina!

Valjastin siis perheen ja ystävät avokadonsyöntitalkoisiin. Pesin aina avokadon kivet ja kuoret syönnin jälkeen, ja pistin pakastimeen. Joitakin pilkoin pienemmäksi. Reilussa puolessa vuodessa niitä kertyi noin kilon verran. Ostin yhden valkoisen tyynyliinan kirpputorilta, ja tongin esille kaksi lisää äidin kaappien kätköistä. Värjättäväksi päätyi siis pussilakana ja kolme tyynyliinaa. Koska lopputuloksesta oli odotettavissa epätasaista, sidoin tekstiileihin solmuja ja kuminauhoja. Olen oppinut vuosien varrella realistiksi ja samalla minimoimaan pettymystä. Eihän lopputuloksesta tule epätasainen, vaan maanläheinen ja rustiikkinen!

Eräänä koleana ja sateisena kesäpäivänä sitten nostin ison jättiläiskattilan tulille, ja aloin lämmittää kuoria. Ja samalla lopetin ohjeiden noudattamisen. En esivalmistellut kankaita, en siivilöinyt lientä, en mitannut lämpötiloja. Lisäsin vain liemeen mututuntumalla eli reippaasti suolaa ja ruokasoodaa, ja heitin kankaat kuivana sekaan. Ruokasooda tekee liemestä emäksistä, jonka pitäisi tuoda vaaleanpunaisia sävyjä paremmin esiin. Suola puolestaan auttaa sitomaan värjääviä tanniineja tiukemmin kiinni selluloosakuituihin, joista puuvillakin koostuu. Kävin aina tasatunnein hämmentämässä keitosta, joka sai muhia rauhassa kannen alla. Olin valmistellut pitämään seosta liemessä yön yli, mutta jo muutamassa tunnissa lakanoihin oli tarttunut intensiivisiä, poltetun oranssin sävyjä.

Kasvivärjäys on arvoituksellista, hauskaa ja jotenkin taianomaista. Vaikka lopputulokseen voi pyrkiä vaikuttamaan monen tekijän avulla, tulee se silti olemaan täysi yllätys. Miten yksi kumilenksu riittää tekemään teräväpiirteisiäkin kuvioita? Miten eläväiseltä epätasainen väripinta näyttääkään? Ja miten suoranaisesta roskasta saa liukenemaan väriaineita, jotka tarttuvat jäädäkseen?

Tuulee

Pionit alkavat olla loppuun kukkineet. Tuuli riepottelee ruskettuneita terälehtiä pitkin pihaa. Yritän leikata rupuisimpia pois, mutta yksikin väärä täräys saa kasvin tiputtamaan terälehtensä yhdeksi kasaksi maahan. Tiedättehän, kuten sarjakuvissa linnun aivastaessa iskee äkillinen sulkasato.

Tällä säällä pyykit kuivuisivat niin rapeasti. Harmi vaan, että sade saapuu juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Viime päivinä minua on todella koeteltu. Joka kerta, kun olen virittänyt riippumaton, se kutsuu sadepilvet paikalle. Välillä menee tuntikin, useimmiten vain vartti, mutta sade on taattu. Käyn eräänlaista väsytystaistelua sään kanssa. Yritän pukeutua auringolle mieliksi. Kesämekkoa, bikiniä, silkkihuivia ja yläosatonta. Vielä vajaa viikko sitten jaksoin raahata tavarat uimalammelle aina auringon pilkistäessä. Pääsin toisinaan pulahtelemaan veteenkin, mutta aurinko ei kuitenkaan suostunut kuivaamaan kosteutta iholtani. Jos ei sateet ja kylmä tuulenpuuska, ainakin tavanomainen pilvisyys saa minut palelemaan sen verran, että on kuivateltava sisätiloissa. Olen jo väsynyt tähän taisteluun.

Aamulla tuuli oli paiskonut kuivumassa olleet matot pitkin tallipihaa. Muovituoli kellui uimalammessa - jälleen yksi syy vihata muovituoleja! Jotkin kauniit takorautaiset tuskin liikahtaisivat mihinkään. Jos minä saisin päättää, viettäisin koko kesän ilman mitään muovista. Ykkösinhokkini on muoviastiat. Sitten muoviin pakattu munakoiso.

Sataa, tuulee ja salamoi. Olen täyttänyt näinä viikkoina lähes kaksi kokonaista ristikkolehteä. Jos vaarini vielä eläisi, olisin valmis haastamaan hänet pasianssissa. Olen heitellyt jatsinoppia ihan yksikseni (harjoituksen vuoksi!) ja heittänyt virkkaustyöni seinään. Olen huutanut yksinäisyyttä ja tuntenut, kuinka seinät kaatuu päälle. Pääsisin toki pois jos tahtoisin, pitää vain ensin opetella taas ajamaan pyörällä. Jossa ei ole lukkoa. Jos lähtisin, alkaisi kuitenkin satamaan. En jaksa aina kastua.

En tiedä tuoko tuuli mukanaan sateet, vai muovaako se sadepilvet kuin demiurgi. Näillä säillä ei voi kuvitellakaan syövänsä ulkona. Jääkaapissa on kesäkeittoa, kylmää kurkkukeittoa, kylmää tomaattikeittoa ja herneitä. Vesimeloni ja feta odottavat salaatiksi päätymistään. Mitäpä helleruuilla tekee näissä viileystiloissa? Onneksi en lähde koskaan mihinkään ilman villasukkia. Katetulla terassilla voi täten istua iltaa.

Kissanpäivät

Tämän piti olla Svante-kissan parasta aikaa. Vanha maatalo, jonka pihalla vilistävät sisiliskot ja hiiret. Vieressä metsä, jossa lenkkeillä. Paljon puita, joissa kiipeillä. Uusia vaihtelevia virikkeitä aktiiviselle kissalle. Vaan Svantepa päätti toisin.

En tiedä onko syynä koti-ikävä, vai isommat neliöt, jossa energian saa purettua ihan omissa leikeissä. Rappuset, joita juosta ihan juoksemisen ilosta. Vai monta mukavaa sohvaa, tuolia, pöytää, laudetta ja ikkunalautaa, jotka kutsuvat loikoiluun. Svante on nyt laiskotteleva, raukea ja rauhallinen kissa.

Kissa on yöeläin, sanotaan. Varmasti Svantekin. Svantella on kuitenkin tapana tulla makuuhuoneeseen samalla, kun ihmiset käyvät yöpuulle. Ottaa pienet alkuyöpäikkärit, ja jatkaa elämäänsä. Kotona Svante herättää joko passiivisesti pahanteon äänillä, tai aktiivisesti kehräämällä ja puskemalla, jopa kynsin hampain. Mutta täällä kissa ei halua tehdä pahojaan. Aamuyöllä heräävät kärpäset, ja niitä jahtaamalla hän pitää itsensä kiireisenä. Ihmisten herättelylle ei ole tarvetta. Yhtäkkiä hän onkin itsenäinen poika, joka ei paljoa huomiota kaipaa.

Keskiviikkona koitti ukkonen. Ja raekuuro. Mekkalaa ei päässyt pakoon missään. Istuttiin rappusissa tunteroinen ja yritettiin rauhoittua. Ukkosta rakastava sieluni ei saanut tyydytystään, kun toisen silminnähtävä paha olo suretti. Svante löysi jossakin vaiheessa talon hiljaisimman paikan eteislaatikoiden välistä. Kun illasta lämmitin saunan, Svante ei halunnut mukaan.

Svante ei pidä pitkästä ruohosta, vesisateesta, tuulesta eikä helteestä. Eikä suljetuista ovista. Kiellettyjä paikkoja hän rakastaa. Svantea on helppo huijata sulkemalla ovi sallittuun paikkaan. Tarvitaan vain pientä päänvaivaa ja fyysisyyttä oven avaamiseksi, jonka jälkeen voi käydä tyytyväisenä makaamaan vaikka ikkunalaudalle. Avonainen ulko-ovi maaseudulle ei ole kutsusignaali kaupunkilaiskissalle.

Antiikin perintö suomalaisessa yliopistossa

Olen käynyt Instagramin puolella vuosien varrella useita hyviä keskusteluja oman opiskelualani puolesta. Toki mukaan on mahtunut paljon trollailua humanismin hyödyttömyydestä, mutta enimmäkseen olen ollut tyytyväinen pystyessäni murtamaan ennakkoluuloja. Yksi yleisimmistä ennakkoluuloista on antiikintutkimuksen oletettu flirttailu äärioikeiston kanssa. Toinen on väite alan tarpeellisuudesta startup-yrittämiseen kannustavassa pöhinäntäyteisessä hustlaavassa nykymaailmassa.

Viime viikolla Helsingissä järjestettiin Antiikintutkimuksen päivät, ja nämä teemat olivat aktiivisena läsnä keskusteluissa. Hyötyajatteluun painottuvassa Suomessa hyöty rinnastetaan käytännössä aukottomasti taloudelliseen hyötyyn. Säästösyihin vedoten Turun yliopisto suunnittelee lakkauttavansa latinan kielen professuurin. Oulun yliopistossa antiikin kielten lehtoraatti päättyy syksyllä, ja vain muutaman kurssin perusopinnot latinasta jäävät tarjolle. Helsingissä latinalle ei ole myönnetty vakinaista professuuria edeltävän professorin jäätyä eläkkeelle 2018, vaan pakka pysyy kasassa apulaisprofessorin voimin. Jos ei tykkää kirjatenteistä, ei Helsingissäkään voi oppia latinaa.

Hain Helsinkiin opiskelemaan nimenomaan klassillisen arkeologian vuoksi. Oikeastaan jo ensimmäisellä viikollani haaveet suoraviivaisesta viisivuotisesta opintiestä karisivat. Kivikkoja kivikkojen perään. Alusta asti oli epäselvää, pystyinkö tekemään edes kandia klassillisesta arkeologiasta. Tämä realisoitui viimeistään 2018, kun klassillisen arkeologian lehtoraatti lakkautettiin. En pystynyt. Onneksi filologiakin on kivaa, ja minulle oli alusta asti selvää kieliopintojen tärkeys. Pelkkä klassillinen arkeologia ei koskaan ollut ainoa vaihtoehto. On surullista, että enää se ei ole vaihtoehto ollenkaan.

Suomi on Euroopan mittakaavassa nykyään harvinainen ja surullinen esimerkki maasta, jonka yliopistoissa klassillista arkeologiaa ei ole tarjolla. Perinteisesti yliopistoissa klassillinen arkeologia rinnastetaan itsestäänselvyyteen, mutta meillä resurssien tuhlaamiseen. Miksi Suomesta käsin edes pitäisi opiskella jotakin, jonka tutkimuskohteet sijaitsevat parituhatta kilometriä poispäin? Saisin painua sinne Kreikkaan opiskelemaan kreikkaa (ja samalla hyödyntää aikakonetta, jotta kuolleen kielen nyanssit oppisi varmasti riittävän hyvin.) Miksi ranskan opiskelusta haaveilevaa ei käsketä menemään Ranskaan?

Kansainvälisesti suomalaista antiikintutkimuksen osaamista arvostetaan valtavasti. Suomalaispanos on ollut merkittävää esimerkiksi Pompejin tutkimuksessa. Kun kerroin syksyllä italialaisille kollegoilleni Heikki Solinin esitelleen kurssillemme erään pompejilaisen talon piirtokirjoituksia, laajahkon yleisön vastaanotto oli ihastunut ja jopa kateudensekainen. Häntä asiantuntevampaa opasta olisikin mahdoton saada! Viitisen vuotta sitten klassillisen arkeologian alasajoa vastustanut adressi keräsi huomattavan paljon kansainvälistä puoltoa, kuten myös tuore Turun latinan professuurin säilyttämistä puoltava adressi - jo nämä kertovat osaltaan suomalaisosaamisen arvostuksesta.

Mihin antiikintutkimusta sitten vielä tarvitaan? Miksi klassillisen maailman tutkiminen on aiheellista 2020-luvun Suomessa? Klassillisen maailman tutkimusta on opetettu Suomessa käsittääkseni katkeamatta Turun Akatemiasta alkaen. Latinan kieli on oleellinen osa suomalaista yliopistohistoriaa. Moni tänäkin päivänä relevantti nimi on kirjoittanut väitöskirjansa latinaksi. Latinan osaaminen on ollut joskus itsestäänselvyys, ja sen osaamattomuus hankaloittaa oman kulttuuriperintömme tutkimista. Tietenkään tätä pitää opiskella, koska tätä on aina opiskeltu ei ole mikään syy tai tekosyy johon vedota. Silti tuntuu hassulta se kepeys, jolla alaamme ollaan kuihduttamassa pois.

Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kohdistuivat takavuosina erityisen rankasti humanistisen tiedekunnan pieniin oppiaineisiin. Lisäksi itse pääpaholaisen kitinät julkisuudessa "kaiken maailman dosenteista" eivät varmasti nostaneet meidänkään alamme arvostusta. Miksi kaiken maailman dippainssien vastuulla onkaan päättää humanistisen sivistyksen arvottamisesta?

Suuren yleisön silmissä antiikintutkimus vaikuttaa olevan muinaisjäänne, jatkumo antiikista tähän päivään. Sedät keksivät Perikleen Ateenassa mikä on sivistys, ja me hölmöt luulemme saman sivistyksen jatkuvan muuttumattomana edelleen. Kaikki on valkoista, veistokset, temppelit, ihmiset. Tästä eroava kulttuuri on sivistymätöntä, barbaarista (kuten kaikki ei-kreikkalainen)! Alaa opiskelevat joko tweedtakeissaan nahkanojatuoliin vajonneet, Platonia ja Ciceroa joka käänteessä pyytämättä siteeraavat yläluokkalarppaajat, tai dark academia -estetiikkaan sukeltaneet teinit ja teininmieliset.

Olisiko esimerkiksi ylläolevan kuvan kaltainen leijonaveistos riemunkirjavana löytökontekstissaan niin instagrammable ja aesthetic kuten Z-sukupolvi haluaa antiikkinsa vastaanottaa? Shokkivau: kaikki veistokset olivat antiikissa värikkäitä. Ties mitä väri-ilottelua vaikka Milon Venus kätkee kutreihinsa ja laskoksiinsa! Ihannemaailmassa resurssit olisivat kunnossa ja asiaa voitaisiin tutkia. Voisin jopa itse olla tutkimassa asiaa, sillä antiikin polykromia on minun suurin mielenkiinnon kohteeni antiikintutkimuksen laajalla ja monitieteisellä kentällä.

Alamme ei ole ongelmaton, myönnän sen. Myytti valkoisesta antiikista on rakennettu järjestelmällisesti J.J. Winckelmannin 1700-luvulla levittämien uusklassisten kauneusihanteiden pohjalle. Antiikin perintö elää vahvana Yhdysvaltain alt-right -symboliikassa. Huvittaisi nähdä heikäläisten reaktioita kun hoksaavat, että maantieteellinen alkuperä ei ollut mikään este tai edes hidaste valtaistuimelle kiipeämisessä keisariajan Roomassa. Meillä Suomessa äärioikeistosymboliikka nojaa toistaiseksi vahvasti skandinaaviseen mytologiaan, mutta vastaavanlaisten rinnastusten toivoisi kuihtuvan täysin. Esimerkiksi Mary Beard on jo vuosia tehnyt selväksi maantieteellisesti laajan Rooman valtakunnan kansan monimuotoisuutta - ehkä juuri hiljentääkseen äärioikeistoretoriikkaa. Muun muassa Maijastina Kahlos on kommentoinut asiaa suomeksi.

Mielestäni tässä oikeastaan piilee syy alan säilyttämisen tärkeydeksi. Voidaksemme ymmärtää eurooppalaista kulttuuria ja aatehistoriaa, meidän on käännettävä katseemme antiikkiin. Meidän on ymmärrettävä mitä malleja historian toimijat ovat käyttäneet oman agendansa ideoimiseen ja ajamiseen. Inspiraatio näihin on pääsääntöisesti peräisin antiikista. Esimerkiksi natsitervehdyksen, saluto romanon on väitetty olevan "normaali sotilaallinen ja valtiollinen tervehdys antiikin Roomasta", mutta yksikään lähde ei aukottomasti todista vastaavaa tervehdystä käytetyn Roomassa. Meidän on kyettävä korjaamaan joskus jopa vuosisatoja vanhoja, pinttyneitä tulkintoja siitä, miten antiikissa koettiin asiat.

Eikä pelkästään eurooppalaisen, vaan myös suomalaisen historian ymmärryksen takia. Kun suomalaista identiteettiä lähdettiin tietoisesti rakentamaan, oli keskeistä korostaa, ettemme ole muita eurooppalaisia huonompia. Meilläkin on yliopisto, ja siellä tehdään tutkimusta latinaksi, ihan kuin teilläkin! Myös tällä hetkellä, kun Suomessa halutaan erittäin mielellään rinnastua Eurooppaan ja länsimaihin, on oleellista ymmärtää perintömme antiikista.