Vainbalkanjutut

Tiedä häntä, riittääkö antropologiseen tutkimukseen parin bussin matkustajamäärät tai reilu vuorokauden ajanjakso. Joka tapauksessa, kun kirja ei jaksa kiinnostaa, uni ei maistu ja puhelinta haluaa säästää pahemman päivän varalle, ajaudun usein tarkkailemaan ihmisiä. Ja näissä busseissa totta vie sattui ja tapahtui. Kuvitelkaa Benny Hill -musiikki taustalle.

Wienistä kohti Belgradia starttaava bussi on kaoottinen. Pääsen kuin ihmeen kaupalla ensimmäisten joukossa sisään, ja mulle ilmoitetaan paikkani olevan yläkerrassa numero 45. Vaan yläkerrassa ei näy paikkanumeroita missään. Eikä ristin sielua, lukuunottamatta yhtä miestä, jolle lankesi neuvonantajan rooli. Kielimuuri sai hänet olettamaan että olen häätämässä häntä paikaltaan. Hän raivoaa ja esittelee lippuaan, jonka jälkeen näytän sormilla nelosta ja vitosta ja kohottelen olkapäitäni. Nyt miehen kielivarastosta löytyy saksa, ja hän alkaa hokea oman paikkansa numeroa: siebenundzwanzig, siebenundzwanzig, fünfundvier NEIN siebenundzwanzig!! ja jostain löytyy vielä englantikin: you idiot must use brain! Miehen paljastaessa paikkansa osasin melkein laskea omani. Ensimmäinen merkintä mielen muistikirjaan: selvitä ensin kielitaito ja auttamisalttius, kysy vasta sitten neuvoa. Ja olihan ne paikkanumerot kuitenkin merkitty: käsinojien alle, mustalla mustalle. Korkokuvana. Sokeakin löytäisi paikkansa.

Ilmeisesti kaikki bussin ei-balkanilaiset on laitettu paikalle 45. Mua tuli hätyyttämään pohjoismaiselta vaikuttava mies, meksikolainen äiti ja poika (jotka olivat luulleet nelivitosen olevan kahden paikan kompleksi), kaikille erittäin vihainen itävaltalainen nainen ja kutemiseen keskittyvä nuoripari. Kaikille löytyi kuitenkin vapaa paikka mun paikan tuntumasta, ja oltiin myös bussin ainoat, jotka eivät saaneet tarjoilua. Meksikolainen äiti käy omatoimisesti hakemassa kahvia samovaarista, vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Itävaltalainen nainen saa tästä myötätuntoraivarit ja menee alakertaan valittamaan. Tuloksetta.

Ostin vesimelonin makuista vettä T-centralenista, eikä elämäni ole ollut sen jälkeen entisellään. Mitään vastaavaa en ole vieläkään löytänyt.

Bussi pysähtyy, ja matkustajia kuulutetaan laittamaan maskit. Maskit alkavat ilmestymään salamannopeasti perstaskusta tai leuan alta tai alkuperäispakkauksesta, niitä tarjotaan hitaimmilla hoksottimilla varustetuille. Harvassa ovat he, jotka ovat käyttäneet maskia koko matkan, kuten lipun ehdoissa luki. Ehkäpä vain englanniksi. Vaara ohi, kukaan ei astunut bussiin tarkastuskäynnille. Maskit katoavat.

Pikkupojat (ilmeisesti nimeltään Mario ja Vaska) juoksevat kiihtyväintonaatioisen EEEEEEEEEEEEE-huudon saattelemana bussin käytäviä päästä päähän niin ala- kuin yläkerrassakin antaen juostessaan läpyjä käytäväpaikkalaisille. Kuvio toistuu neljä tai viisi kertaa. Onneksi istun ikkunapaikalla. Sama kaksikko tulee höpöttelemään niitä näitä ilmeisesti tuikituntemattomille, jotka lähtivät innolla leikkiin mukaan. Nukkumaanmenoaika koitti kahdeltatoista, tai sitten lasten vanhemmat vain tajusivat keksiä lapsilleen muuta tekemistä kuin kanssamatkustajien häiritsemisen.

Junamatkailun luksuksen ymmärtää viimeistään valtionrajoja ylittäessä. Siellä sitä mentiin kiltisti jonossa, satoi tai paistoi.

Balkanilainen musiikki on sävelletty koskettamaan ihmisten syvimpiä tuntoja. Siksi ilmeisesti kanssamatkustajia ei häiritse eri puolilta bussia kantautuvat kansansävelet edes kahdelta aamuyöstä. Eikä itkunsekainen mukanalaulaminen. En tiedä onko alkoholilla osuutta asiaan, mutta meininki on kuin Pataässässä pilkun lähestyessä. Tambura soi, laulusta raikaa dramatiikka, ja toivon, että korvatulpat olisivat tulleet mukaan. Laitan kuulokkeet korville ja kuuntelen omaa musiikkia noin kuusi minuuttia ennen kuin akku simahtaa.

Äänimaailmaan liittyen, jokaisella on puhelimessa äänet täysillä. Näppäinäänet myös. Pidän edelleen kuulokkeita korvilla ja toivon niiden olevan korvatulpat.

Serbiasta poistuttaessa rajalla rajavartija vitsailee. Olen jo elämässäni tottunut itäblokin ilmeettömiin ja tympeisiin rajavartijoihin, joten säikähdin ihan rehellisesti kun rajavartija kommentoi passiani naama miinusmerkkisillä peruslukemilla "this is not you, this is your sister". Häkellyin, aloin nieleskellä ja sössötin kuinka mulla ei ole siskoa. "Yes you have", rajavartija jatkoi ilmeenkään värähtämättä ja iski leimat passiin. Sellainen huumorihuiskaus sieltä. Meikattu passikuva ja väsynyt, räjähtänyt todellisuus eivät ilmeisesti kohdanneet.

Pohjois-Makedonialaisella huoltoasemalla meno on kuin Kaurismäen elokuvassa. Katossa pyörii pahviset tupakointi kielletty -merkit, ja niiden alla polttavat kaikki. Niin työntekijät kuin poliisitkin.  Katonrajassa killuva kulmikas ysäritelevisio näyttää särisevää kuvaa jalkapallokentältä. Mulla ei ole silmälaseja ja ruutu on kenkälaatikon kokoinen, joten arvoitukseksi jäi kuka pelasi ja missä. Tokkopa livenä ainakaan, ihmisten suhtautuminen peliin on kumman välinpitämätön. Huoltoaseman pysähtynyt tunnelma tuntuu suurelta kontrastilta hektisiin, meluisiin bussimatkoihin. Pieni kulkukoira katsoo kaihoten puettua sylikoiraa kantavaa tyttöä. Kello on kolme.

Meno ja meininki hiljenee ja rauhoittuu bussin ajaessa tuhatta ja sataa mutkaisilla vuoristoteillä. Kukaan ei ainakaan näytä pelkoaan, minäkään. Mutkitteluun on itseasiassa hyvä torkahtaa. Havahdun aamunkajoon Kreikan rajaa lähestyttäessä. Paluu Euroopan Unioniin sujui mutkattomasti omalla kohdallani, serbian passilliset pääsivät pikatestiin. Tätä kirjoittaessani olenkin jo Ateenassa, takana lähes seitsemän tunnin päiväunet. Aion jatkaa nukkumista. Kalinihta.

Kaikki tiet vievät Schönbrunniin

Uhosin vielä eilen tai toissapäivänä, kuinka tällä reissulla en ainakaan Schönbrunniin mene. Huolimatta siitä, että kaksinkertainen bussiperuutus oli pakottanut minut viettämään yön ja päivän Wienissä, jonka ei senkään pitänyt kuulua alkuperäiseen matkasuunnitelmaan - Schönbrunnhan on vakioturistikohteita! Vaihdossa ollessani vaelsin Schönbrunnin puutarhassa varmaan kymmeniä kertoja, silloin muistin oikoreitinkin metrolta puutarhoille. Schönbrunn oli oikeastaan osa mun wienissäkäymisrutiinia. Eiköhän tuo ole jo nähty.

Ostin eilen vuorokausilipun Wieniin tullessani. Ja koska aamuysin bussikin peruttiin, mun pitäisi keksiä lipulle käyttöä. Niinpä huristelin Schönbrunniin ja takaisin. Vaikken uskokaan kristalleihin, uudelleensyntymiseen tai Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen, heitän puolivakavissani läppää olevani keisarinna Sissin reinkarnaatio. Jokin Schönbrunnissa vetää minua magneetin lailla puoleensa, ja mulla on ilmiömäinen kyky löytää aina oikopolut ja välttää turistimassat.

Tälläkin kertaa kuljin unohdettua metsäpolkua alas Gloriettelta kohti roomalaisrauniosuihkulähdettä. Koin jonkin selittämättömän vahvan tunteen, ehkä se oli deja vu yli kymmenen vuoden takaa. Tai sitten sadankuudenkymmenen. Joka tapauksessa, noita polkuja on asteltu ennenkin. Roomalainen raunio on ollut alusta asti suosikkini Schönbrunnin suihkulähteistä, nytkin jäin tuijottelemaan sitä minuuttitolkulla. Kauniina kesäpäivänä ei tehnyt edes mieli tutustua palatsin sisätiloihin, vaikken ollut käynytkään siellä kuin muutaman kerran. Vaatimattomasta 1441:stä huoneesta olen nähnyt vain ehkä kolmisenkymmentä. Sen sijaan istuuduin lukemaan mukanani kantamaani Galenosta ihan näön vuoksi ajatuksen harhaillessa menneessä ja tulevassa.

Naschmarktilla on kirpparipäivä aina lauantaisin, mulla kävi tuuri että osuin kerrankin paikalle. Tai kohtalon ironiaa koska täältä olisi tehnyt vaikka mitä löytöjä.

Perhonen imeskelee silkkiorkideaa.

Muutenkin Wienin osuus on ollut varsin letkeää. Kaupunki on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, ja tutustuin vanhoihin tuttuihin uusista kulmista. Kaupungin topografia avautui täysin erilaisena muistikuvissani. Hotellini sijaitsee käytännössä Stephansdomin takana, en ole koskaan yöpynyt yhtä ytimessä. Hevosvaunujen kavionkopse tervehti aamulla avatessani parvekkeen ovet. Kävin vihdoin viimein Belvederessä taidemuseossa, ja Museumsquartierilla selvin päin. Ja Hofburgin yhteydessä sijaitsevassa perhostalossa. Varsinainen ensimmäisten kertojen reissu! Kukaan muinaisista vaihtarikavereistani ei halunnut/ehtinyt tavata, mutta sain pari vinkkiä missä kannattaa käydä. No, ei olisi kannattanut. Jonkinlaiseksi hipsterien näyttäytymismestaksi osoittautunut Dachboden oli yksin varsin ankea auringonlaskun jälkeen. Yhdellä käyminen jäi ihan oikeasti yhteen.

Fleischmarktilla sijaitsevassa ravintolassa jouduin eräänlaisen turistikusetuksen kohteeksi. Pyysin saksankielisen menun, mutta tarjoilija sanoi että heillä ei ole Google Translate -käännöksiä. Eipä siinä, puhutaan englantia sitten. Tajusin vasta jälkeenpäin että ehkä ravintolassa ei kaikki osaa saksaa ja olin ollut töykeä - mutta ei: naapuripöytä sai samalta tarjoilijalta saksankielistä palvelua. Ruoka oli ihan jees, mutta laskua tilatessa se sirkus vasta alkoi. En ollut huomannut ruokalistassa mitään mainintaa, että jos tilaa alkupalan pääruokana, hinta on tupla. Tämä ei näkynyt annoksen koossa, eikä minulle annettu enää minkäänkielistä ruokalistaa asian tarkastamiseksi. Sen sijaan kortti kieltäytyi toiminnasta. Koronan takia käteistä ei oteta vastaan - sinänsä ymmärrettävää, mutta idioottimaista tässä tilanteessa. Mulla olisi ollut jopa tasaraha. Kukaan asiakaskaan ei halunnut mun käteistä, joten poliisit kutsuttiin paikalle. Virkavaltaa sai odottaa toista tuntia, ja jouduin vänkäämään kauan päästäkseni vessaan odotusaikana. Luulivat varmaan, että pakenen viemäriputkien kautta. Poliisien reaktio oli ette oo vittu tosissanne kun selitin että olin tarjonnut käteistä. Vapauduin vankilasta.

Varsin kauniissa Adlerfeltissa aamiaistaessani palvelu oli harvinaisen tökeröä. Tämä on ilmeisesti niitä naamarajapaikkoja, tai sitten koko henkilökunnalla oli tasapuolisesti huono päivä. Kaunis, influenssaava puolituttuni kun ei ollut kuulemma koskaan törmännyt huonoon palveluun tuossa paikassa, ja vierailee siellä viikottain. Aamupala oli jälleen makuluokassa ihan kiva. En tiedä onko ironista, hauskaa vai mitä kun reissun parasta ravinnollista antia oli Wikiwikipokesta hakemani quinoapohjainen pokebowl. Kylpyammeessa nauttimani kolmen euron kuoharikaan ei kauhean hyvältä maistunut. Tämän toisaalta ei pitänytkään tulla yllätyksenä.

Karua hotellikäytävääkin voi piristää kristallikruunuilla ja uusrokokoosohvalla.

Wienin ei edes pitänyt kuulua alkuperäiseen reissusuunnitelmaan. Suunnitelmissa oli paeta kasuaalisti suoraan perheen luota pitkänmatkan bussiin ja jäädä lykkäämään seuraavaa reissua. Olen vältellyt tänne palaamista niin monin syin ja tekosyin, kauhulla mutta hartaasti. Mutta maanantai-iltana uteliaisuus alkoi voittaa. Vieläkö Meidlingin asemalta saa kinkku-ananas-maissi -pitsaa? Vieläkö oopperoita striimataan kadulle? Vieläkö Ringstrassen löntystää jalkaisin tunnissa? Yhteenkään näistä en saanut vastausta, mutta on helppo vastata kysymykseen vieläkö Wien on maailman kaunein kaupunki?

Sade on jälleen yllättänyt matkaajan, sekä loppunut puhelimen akku. Niinpä istun hotellin aulassa ilmaisen kahvin äärellä puhelinta ladaten. Pitää ladata hieman omia akkujanikin ennen yötä vasten koittavaa kahdeksan tunnin bussimatkaa.

Kun elämä putosi raiteilta, eli kuinka kiskot Wieniin vaihtuivat tiehen

Tuntuipa uskomattomalta nukkua yli kymmenen tuntia putkeen. Olen nyt kotona, moni asia on eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, oma huone yläkerrassakin on vaihtunut vierashuoneeseen kellarissa, mutta silti tuntuu, kuin olisin poistunut vain lähikauppaan. Itävalta on maa, jonka jälleennäkemistä olen vältellyt ja pelännytkin niin kauan. Toisaalta myös odottanut hyvin hartaasti. Ja nyt tänään tuntuu, kuin vihdoinkin olisin levännyt kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen. Matka Wiener Neustadtiin sisälsi suuren yllätysmutkan Puolan kautta, ja oli ennakoituakin vähäunisempi. Vaikka Instagramin stooreissa olenkin viime päivinä kovaa kohtaloani valitellut, kerrataanpa kaikki.

T-Centralen, täältä reissun oikeastaan voi sanoa alkaneeksi. Vai lasketaanko Turun satama?

Lauantaina havahduin karseaan faktaan Saksan junalakosta. Uudelleenreititetty junayhteys Kööpenhaminasta Hampuriin melkein tuplasi aikansa ja hintansa, ja vaihtoja ilmestyi kolme tai neljä. Perillä oltaisiin pikkutunneilla. Hyvästi Köydenpunojankatu ja Hampurin yöelämä! Koska myös Wienin yöjunan kohtalo oli lakon takia epävarma, oli turvauduttava varasuunnitelmaan. Eikä sitten tule shokkina viikonlopun Balkanin halkaisu yön yli bussilla. Ihan hyvä ottaa heti alkuun luulot pois!

Mä olen siitä omituinen rahankäyttäjä, että voin varata hetken mielijohteesta sviittejä, mutta tingin matkustusmukavuudesta hinta edellä, kunhan se ei ole lento. Niin tälläkin kertaa. Kun matkaseuralaiseni ilmoitti ettei lähde, ajattelin ansaitsevani jotakin hemmottelua. Niinpä varasin Hampurista itselleni sviitin kaupunkinäköalalla ja kylpyammeella. Mutta kun kahden junan yhteishinta olisi ylittänyt kaksisataa euroa, valitsin vaihtoehdokseni yhdeksänkymmenen euron bussin. Vaikka se tarkoittikin 28 tuntia bussissa, ja Hampurin (ennen kaikkea sen kylpyammeen!) menettämistä. Korvaukseksi luvattiin kaksi tuntia Katowicessa päiväsaikaan. Mikäs siinä, uusi kohde sekin.

Maanantaiaamuna heräsin hyttiemännän yllätysherätykseen liian kauan ennen Tukholmaan saapumista. Hain energiaa kylmällä aamusuihkulla. Olin T-Centralenissa jo ennen aamuseitsemää. Juna Malmöön lähtisi vasta kahdeksan jälkeen, mutta minne muuallekaan menisin satakiloisen rinkkani kanssa? Muut odottelijat olivat melko hurjaa porukkaa. Viereeni tuli istumaan mies, joka viserteli kuin lintu. Tuijottelin eväitäni ja maata ja kattoa.

Nousin junaan maski päällä neljän paikoille. Mulla ei ollut paikkalippua, enkä ihan tarkkaan tiennyt mihin lipputyyppini oikeuttaisi. Toivoin, etten saisi matkaseuraa. Toiveajattelua, mutta onneksi laittoi maskin päälle. Silmäys junanvaunuun osoitti meidän olevan ainoat laatuaan. Norrköpingistä kyytiin astui nuori mies maskissaan, ja istuutui mihinkäs muuallekaan kuin meidän kanssamme. Vaihto Malmössä sujui ehkä liiankin rattoisasti, ja hyppäsin liian aikaiseen junaan. Onneksi ei tullut smurffeja, miksi niitä nyt Ruotsissa kutsutaankaan?

Köpiksessä maanantai iski vasten kasvojani, kun tajusin Glyptoteketin olevan kiinni. Samaistuin hetken Karviseen, kunnes päätin vetäytyä mietiskelemään skientologilaitosta vastapäätä sijaitsevaan tuttuun irkkupubiin. Ja siellä se mun köpispäivä vierähtikin: ilmapiiri oli sen verran rauhallinen, että pystyin vetämään ainejärjestön kokouksen, hoitamaan vielä uupuvia lippuvarauksia ja juttelemaan vanhojen tuttujen kanssa. Hain eväät kulman takaa Seven Elevenistä ja sain kiiruhtaa pitkänmatkan bussiini. Kööpenhaminan anti jäi tällä kertaa valitettavan köyhäksi.

Vapaus iski vasten kasvoja lautassa Fehrmaninsalmea ylittäessä: elettiin keskiyön aikaa. Kuu ei ollut enää ihan täysi, mutta se oli ainoa valonlähde öisellä merellä, vaikka itse salmi onkin alle 20 kilometriä. Aaltojen pauhunta oli huumaavaa, mutta tuuli sai pysymään maan pinnalla. Tai tässä yhteydessä, lautan kannella. En tutustunut pienen lautan shoppailumahdollisuuksiin: kahvila näytti olevan kiinni, mutta jonkinnäköinen tax-free -liike oli avoinna. Viinaa ja kosmetiikkaa siellä ainakin myytiin.

Unensaanti on muutenkin aina haastavaa, saati sitten istualtaan bussissa. Mun vieruskaverina oli puolalainen mies, joka saattoi olla iältään mitä vaan neljän-seitsemänkympin väliltä. Ei juteltu juuri henkilökohtaisuuksia, mutta sitäkin enemmän muusta. Hän halusi treenata saksaa ja englantia. Ihan kiva, mutta pitääkö se tehdä kolmelta aamuyöstä? Pakenin tilanteesta sulkemalla silmät, esittämällä nukkuvaa ja haaveilemalla niskatyynystä. Pysähdyttiin aamuneljältä Berliinissä, ja puolet bussista jäi sinne. Takapenkillä oli enää yksi mun lisäkseni, joten puin villasukat, nostin jalat penkille ja aloin nukkumaan.

Heräsin jostain päin Puolaa auringon tuikkiessa silmiin. Kello oli ehkä kahdeksan. Mulla oli kiljuva nälkä, eikä tietenkään mitään syötävää. Vesipullokin veteli viimeisiään, järkevää varautumista multa jälleen kerran. Olin käynyt vessassa viime kerran lautalla, joten oli pakko uhrautua. Vessakäynti vaati hyvää hengityksenpidätyskykyä, enemmän reisilihaksia kuin mulla on, muutenkin uskomatonta akrobatiaa ja reilun desin käsidesiä. Ja ehkä viisi minuuttia oman vessareissuni jälkeen bussi kaartoi puolalaisen huoltoaseman pihaan. Pro tip kaikille bussimatkailijoille: päiväsaikaan huoltoasemapausseja tulee sen verran usein, ettei bussin vessaan välttämättä tarvitse tutustua. Riippuen toki oman rakon kapasiteetista.

Tarjonta huoltoasemalla oli ilmeisen peripuolalaista. Mä ostin sipsejä (makuvaihtoehtoina suola tai pekoni), vettä, purkkaa ja kananmunaleivän. Kukaan ei puhunut englantia eikä saksaa, eikä halunnut selittää erilaisten sisäänleivottujen piiraiden sisältöä. Slaavilaisista kielistä ymmärtää jotain venäjän perusteella, jotkin pierogit vaikuttivat sisältävän makeaa täytettä. En uskaltanut ottaa riskiä. Kasvissyöjille olisi ollut varmuudella niitä suolan makuisia sipsejä ja joitakin limonaateja. Ihan sipsikaljavegaanina sitten eteenpäin. Mutustelin sipsejä, ja katselin monipuolista Puolaa pysäkkien valuessa verkkaisasti ohi. Maassa oli järkyttävät ruuhkat. Wroclaw vaikutti arkkitehtuurinsa puolesta kiinnostavalta kaupungilta, Opole myös, Gliwice ei niinkään. Hiekka tiimalasista alkoi huveta uhkaavasti ruuhkassa kökkimisen lomassa, ja tajusin myöhästyväni vaihtoyhteydestä. Vaikka mulle piti jäädä kaksi tuntia aikaa Katowicessa! Ei muuta kuin aasiakas-asenne ylle ja kysymään kuskeilta "MiTäS nYt TeHdÄäN????" Ei muuta kuin tuloksetonta soittoa toiseen bussiin, jonka jälkeen lepäävä kuski käski mun rukoilla. Terveisiä katolilaisuuden sydänmailta!

Ruuhkat koettelivat vaihtobussiakin, muuten en olisi siihen ehtinyt. Kaupunkiin tutustuminen piti unohtaa, en uskaltanut mennä edes asemarakennukseen sisään. Ettei vaan se vaihtobussi vierisi ohi... Noh, vessassa olisi kerennyt käydä monta kertaa, ehkä jopa syödä lämmintä ruokaa. Vaihtobussikin oli pahasti myöhässä. Katowicessa satoi kaatamalla ja katos oli pakkautunut täyteen. Se falskasi monesta kohtaa, enkä voinut tarttua vielä aamupalasipseihin, halusin syödä rasvaperunani kuivana jos vaikka vielä tulisi nälkä. Nukahdin käytännössä välittömästi bussin tuudittaessa mua Katowicesta kohti Wieniä.

Hätkähdin hereille puhelimen informoidessa Tsekkiin saapumisesta. Jossain Ostravan tienoilla avasin etäyhteyttä muihin Ateenan kurssilaisiin - data riitti ehkä juuri itseni esittelyyn. Yritin seurata johdantoluentoa, mutta pätkivä kuva ja ääni sai ajatuksen herpaantumaan maisemiin: linnoja siellä ja linnoja täällä. Määrinen Tsekkikin alkoi vaikuttaa mielenkiintoiselta matkakohteelta road tripille, sieluhan siinä lepäisi arkkitehtuurin parissa laventelipeltojen välissä. Ja toki viinikellareissa. Jos vain joskus olisi aikaa...

Vierailustani Brnossa on kulunut yli kuusi vuotta. Kaupunki vaikutti muuttuneen paljon kiinnostavammaksi bussista tarkkailemani perusteella. Ankeat muurit olivat saaneet väriä pintaansa. Jossain laitakaupungilla näkyi elinvoimainen, Berliinin Klunkerkranichin tapaan hökkeleistä koostuva, öh, bileaitaus? ehkä vanhalla junavarikolla, joka suorastaan huusi janoista matkaajaa luoksensa. Špilberkin linnakin näytti todelta jylhältä niska kenossa bussin ikkunasta tiirailtuna - miksi en viime kerralla vieraillut siellä?

Suurin muutosshokki koitti kuitenkin Wienissä. Tuulivoimalat toivottivat tervetulleeksi Itävaltaan, nämä olivat jo tuttua kauraa viime reissulta. Erdbergin seutu oli luotaantyöntävän oloista. En ollut aiemmin liikkunut siellä päinkään - varmaan ihan syystäkin. Nopeamminhan olisin päässyt kotiin hyppäämällä metroon ja Meidlingin asemalle, mutta halusin päästä vähemmällä säädöllä ja katsastaa minulle uuden päärautatieaseman, varmistaa hyvän paikan junassa, istua vielä vähän aikaa. Tonava kaunoinen oli pikimusta, yö alkoi hiipiä. Mikään ei näyttänyt tutulta bussin ikkunasta, ja aseman seudullakin oli levotonta. Tulinko liian myöhään? Onko kaupunki menettänyt viehätyksen silmissäni? Onko mun koti enää täällä? Vastauksen epäröintiini sain aivastettuani Wiener Neustadtin junassa, kun näkymättömistä toisilta penkeiltä vastasi lukuisat hienovaraiset Gesundheitit. Aivan kuten kymmenen vuotta sitten.