Vaurioita

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan.

Siihen suhteutettuna kuinka paljon mulla epäonnea ylipäätään on, on suorastaan ihme, että ehdin varttua tähän ikään asti ilman revähdyksiä tai murtumia. Aina viime viikkoon asti. Eräs antiikinaikainen riitti meni omalta osaltani karmealla tavalla pieleen, ja nyt pitää totutella uuteen elämään polvituen ja kyynärsauvojen kanssa. Kirjattu tulosyyni Töölön sairaalaan oli paljon kuvaava: rituaalitanssin pyörteissä.

Kävin eilen magneettikuvissa, ja tulos oli musertava: eturistiside revennyt kokonaan, sivuristisiteet osittain. Sitkeänä ja sitäkin jääräpäisempänä päätin mennä magneettikuviin bussilla. Sisu ei antanut periksi turvautua taksiin. Mulla kesti 35 minuuttia 550 metrin kävelymatkassa bussipysäkille. Noin kaksikymmentä kertaa kyynärsauvat meinasivat saada mun kädestä samanlaista kyytiä kuin keihäs Tero Pitkämäen kultaisina päivinä. Okei, ilman sitä vauhdinottoa.

Ensi viikolla oli suunnitelmissa lähteä Tanskaan. Ohjelmassa niin junailua kuin kävelyäkin. Airbnb-suunnitelmat Nørrebrossa vaihtuivat liikuntarajotteisille sopivaan hotelliin Rådhuspladsenin laidalta. Alle kilometrin sisällä niin rautatieasema, Glyptoteket kuin Tivolikin. Pelkään, että kaupunkikävelyt jäävät suunniteltua vähäisemmäksi keppien ja tukien kanssa.

Pupukohu

On hämmästyttävää, miten pienistä asioista kohu voikaan syntyä. Siihen ei tarvita kuin huonot ruokakuvaustaidot ja yksi väärä gifvalinta.

Eilen oltiin ystävänpäivän kunniaksi kruununhakalaisessa Zinnkellerissä syömässä. Olin varautunut syömään blinejä, koska viime vuonna Zinnkellerissä oli älyttömän hyvä bliniannos. Vaan tänä vuonna ei vietettykään bliniviikkoja. Nyt päädyin hetken mielijohteesta ottamaan jänistä, jota kutsuin kuvatekstissä pupuksi.

Vaikeuksia omaan sisällöntuottamiseen tekee se, etten voi koskaan tietää valmiiksi tuleeko mun stoorit katsomaan kolme tuhatta vai kymmenen ihmistä. Mä julkaisen paljonkin omaan huumoriini osuvia juttuja, joista sitten tuleekin viraali-ilmiö ja kerään selän takana paheksuntaa. Kutsun normaalistikin arjessa kavereiden kesken pitsaa pitsuksi, tomaattia tompskuksi, kipua pipiksi, koiraa hauvaksi ja limonadia limpukaksi. Mulle on siis ihan loogista kutsua jänistä pupuksi, oli se sitten kirmaamassa tienpientareella tai lautasella.

Olisi helpottavaa jos olisi vakiintunut seuraajakunta. Voisi hillitä itseään ja omaa viestintäänsä, eikä tulisi julkaisseeksi materiaalia, joka saattaa loukata. Harmittelin poikaystävälle aterian äärellä kuinka unohdin ottaa ruokaräpsyn, johon hän sanoi ettei eipä se ole vielä myöhäistä. Eihän se ole, olenhan mä ennenkin julkaissut jo aloitettua annosta, jopa tyhjää lautasta. Koska tämänviikkoisista stooreista mikään ei tainnut kerätä edes viittäkymmentä katselukertaa ajattelin, että tämänkin näkee tasan ne kaverit, jotka tietävät mun tyylin.

Riemu repesi, kun julkaisin niin ruuan arvoa epäkunnioittavan kuvan. Ja valitsin liian söpön giffin, tuo harmaavalkoinen hyppivä pixelart joka tulee instagramin giffihausta kuudentena kun hakee rabbit. Kirjoittamaton sääntö ruokakuviin kuulemma on, että niiden pitää olla harkittuja, edustavia ja asiallisia, tekstinä korkeintaan annoksen komponentit listattuna. Ei missään nimessä saa kuvata puoliksisyötyä, lisätä mitään emojeita tai giffejä, eikä varsinkaan kutsua asioita lempinimillä.

Vaan minkäs teen, en arvannut mikä soppa omalle tyylilleni uskollisesta julkaisusta syntyisikään. Mun iPhone 7:n kamera vetelee muutenkin viimeisiään, enkä pysty samaan laatuun kuin food52. En edes silmältäni, saati sitten hämärässä ravintolasalissa tärisevine käsineni. Sanavalinnan perustelin itselleni perusverbaliikallani. Giffejä mä käytän useinkin kuvissa, myös ruokakuvissa. Sushikuvassa esimerkiksi on ollut kalagif, etanoissa etanagif (olisiko ollut jopa Paavo Pesusienen Kari?), kuvassa vihreää soppaa avokadogif. Parin viikon takaisessa blinikuvassa käytin maatuskagiffiä. Ei sentään tullut kohua mun mummojen syönnistä.

Yksi pitkäikäinen seuraaja laittoi viestin, jossa haukkui minut lyttyyn. Mua ei kuulemma voi enää sympatisoida ja piti mua pitkään hyvänä tyyppinä, mutta olenkin yhtä mätä kuin minua netissä haukkuvat. Sanoi myös ettei voi toivoa mulle mitään hyvää. Itkin tuolle viestille.

Disinformaatio se vasta huolestuttavaa onkin. Helsingin Jodelin blogijuoruissa väitettiin mun julkaisseen myös jotain typeriä vegaaneille haistattelevia meemejä heti ruokakuvan perään. En ole. Rajuin väite oli, että olisin jollekin puputermistä huomauttaneelle kaninomistajalle vastannut "ei kiinnosta, voisin tappaa sun kanisi." Joo ei mennyt ihan niin. Ainoa vähän sinnepäin viittaava viesti oli tämä erään kanin omalta instatililtä tullut viesti.

En oikein tiedä miten olisin voinut vastata vähemmän tylysti siinä mielentilassa joka on eilen ja tänään vellonut. Jodelissa näytti muutenkin menevän värikyniä pari penaalillista, mua kuvailtiin esimerkiksi tällaisin sanankääntein "just tollanen tyypillinen persujen äänestäjä jonka mielestä ilmastonmuutos on vitsi ja tehty suomalaisten autoilijoiden kiusaksi ja puolestaan vegaanit kiusaavat hänen kaltaisiaan tavallisia lihansyöjiä." Tästä viestistä mä oikeasti jo närkästyin.

Eniten musta tuntuu pahalta se, että olen oikeasti taas kerran omilla teoillani onnistunut loukkaamaan ventovieraita ihmisiä. Mä henkilökohtaisesti kavahdan anteeksipyyntöjä muodossa anteeksi jos loukkasin, jossa vastuu siirretään kuulijalle. Miksi pyytää anteeksi, jos ei koe tehneensä mitään väärin? Saamieni viestien perusteella asiassa ei ole mitään epäselvää, olen loukannut monia, ja haluankin pyytää anteeksi. Tekemäni loukkaus ei kuitenkaan oikeuta levittämään perättömiä juoruja. Tästä minun lienee turha odottaa saavani vastaavaa anteeksipyyntöä.

Parempia valintoja

Tässä tulee oodi kuukupille:

En ymmärrä miten tavallisesti niin ennakkoluuloton minä osti ensimmäisen kuukuppinsa vasta loppuvuodesta. Aivan turhaa jahkailua. Siteitä en ole osannut käyttää oikeastaan koskaan, en pidä lainehtivasta tunteesta ihoa vasten. Haluan veren talteen jo tapahtumapaikalla. Ja mieluummin niiden tapahtumapaikkojen kanssa kosketukseen lääketieteellistä silikonia, kuin valkaisuaineilla ja muilla kemikaaleilla kyllästettyjä vanutuppoja. Kuukuppi on mitä mainioin keksintö!

Haluan päästä menkkojeni kanssa mahdollisimman helpolla. Olen onnekas sillä mulla on lähes kellontarkka kuukautiskierto. Pystyn asettamaan kupin jo ennen menkkojen alkua, jolloin ohivuotoja ei tule. Voin myös nukkua sen kanssa huoletta. Se ei muistuta paikoillaanolosta millään tapaa. Siinä missä niitä tamponeja meni toistakymmentä yhden menkkapyrähdyksen aikana, sama kuppi kestää kierrosta toiseen. Kuukuppini on jo maksanut itsensä takaisin.

Olen elänyt muutenkin niin hyvällä menestyksellä tänä vuonna vähällä tavaralla. Siinä missä joskus kuukausikengät oli henkilökohtainen käsite ja samoja vaatteita ei voinut käyttää kahta päivää peräjälkeen, nyt perusoutfittini tuppaa olemaan leggingsit ja neule. Lopetin muodin seuraamisenkin joitakin vuosia sitten. En ole kuukausiin vilkaissutkaan yhdenkään pikamuotiketjun verkkokatalogeja. En tiedä mikä tänä keväänä trendaa. Kun ei altista itseään trendeille ei tule houkutuksiakaan. Viime kesänä ostin yhden tencel-mekon joka on saanut tähän mennessä kymmeniä käyttökertoja. Lindexiltä. En minäkään mikään pyhimys ole.

Olisi kiva tukea nuoria nousevia vaatesuunnittelijoita. Enkä tarkoita nyt mitään julkkis valitsee näistä kasvottoman suunnittelijan valmiista vaatteista x-määrän suosikkejaan hänelle dedikoiduksi "mallistoksi"-tyylistä mukasuunnittelua, vaan jotakuta vastuullisuuden huomionottavaa tulevaisuuden tekijää. Mutta kun en tarvitse niin paljoa uusia vaatteita, että voisin kutsua itseäni nuoren suunnittelijan tukijaksi. Enkä ole niin rohkea pukeutuja, mitä nuorten suunnittelijoiden mallistot tuppaavatkaan olemaan. Yksi kukkakuvioinen kietaisumekko ensi kesälle riittäisi.

Mua vähän harmittaa, että olen niin nuuka. En raaski vaihtaa kylppärin ongelmakohtia ekologisempiin, koska en halua heittää mitään sinänsä käyttökelpoista pois. Mulla on varmaan vielä satoja vanupuikkoja ja -lappuja kylppärin korissa. Instagram mainosti mulle ehkä kolme-neljä kuukautta sitten kestotopsipuikkoa, ja olin näin lähellä etten ostanut. Ideahan on nerokas, yksi silikoninen topsipuikko jonka voi pestä ja käyttää lukemattomia kertoja uudelleen. Näitä oli muistaakseni kahta versiota, nystyräinen "perus"topsipuikkoiluun ja pisaranmallinen meikin korjailuun.

Jos käyttäisin vanupuikkoja useammin, olisin jo siirtynyt noihin. Nähtäväksi jää saanko normaalikäytöllä omiani vielä vuosiin loppumaan. Yhtä nuuka olen vanulappujenkin kanssa, niitä ei vaan tule käytettyä. Vanulapun korvikkeet voisin virkata bambulangasta itsekin.

Vielä yksi mua pidempään kiinnostanut ekologisempi kylppärituote on sosiaalisessa mediassa loppuvuodesta pyörinyt Geisha shaver. Jonkun roomalaisjumalatarsheiverin jälkeensä jättämät valtavat muovi-metallimöykyt ovat aikamoinen kierrätysongelma, ja musta tuntuu että ne menettävät parhaimman teränsä jo ensimmäisen käyttökertansa jälkeen. Olen käyttänyt omaa sheiveriäni viimeksi ehkä joskus kesällä, ja sen terä on jo ne huonommatkin päivänsä nähnyt. Olen ulkoistanut karvanpoistoni sokeroijalle, jolloin sheiverikin on jäänyt pölyttymään. Ehkä olisi aika kokeilla pitkästä aikaa taas sheivaamista.

Kuinka minimalisti minussa kasvoikaan

Kun tilapäismuutin poikaystäväni luo vuodenvaihteessa, oltiin jännän äärellä. Oli valittava todella tarkasti mitä tuoda mukanaan. Mä ehdin asua lähes kymmenen vuotta asunnoissa, joissa mulla oli kaikessa itsemääräämisoikeus. Minun sisustus, minun huonekalut, kaikki minun mielen mukaan.

Vaan poikaystävän luona onkin juttu toisin. Asioiden pitää olla hänen omiaan ja hänen määräämissään paikoissa. Jopa tollaisen kellastuneen lakatun mäntypuisen pöydänhirvityksen, jota en voi sietää. Mä en saanut tuoda edes mun kasveja tänne, en ensimmäistäkään, hitto vie. Poikaystävä ei ole ehkä huomannut, mutta pari kasvia on silti keittiön ikkunalla verhon takana piilossa.

Taidetarvikkeet ovat isän luona. Jos tekee mieli taiteilla, mulla on ruutupaperia ja penaalillinen stabiloita. Nyt ei voi virkata, neuloa, solmia makrameeamppeleita, tehdä applikaatiotöitä tai hennatatuointeja. Eiväthän ne tähänkään asti ole olleet osa viikko-ohjelmaani.

Koska täällä ei ole mulle huonekaluja, täällä ei myöskään ole vaatekaappia mulle. Mun kaikki vaatteet ovat yhdessä matkalaukussa. Mä olen käyttänyt tästä matkalaukun sisällöstä viittä vaatekappaletta, alusvaatteet poislukien. Mustaa mekkoa, mustaa t-paitaa, vaaleanruskeaa neuletta, luonnonvalkoista jakkua ja mustia kolmiraitaleggingsejä. Lainaan poikaystävän vaatteita, sillä sen minkä häviän pituudessa voitan leveydessä. Minä, joka joskus rakastin korkokenkiä, en ole kuukauteen käyttänyt muita kuin Vansin kissakuosisia tennareita.

Vähillä vaatteilla on helpompaa. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kun olen oikeasti aikuinen ja jossakin uskottavassa virassa (kun :D), tulen pukeutumaan arjessa vain Chanelin mustaan jakkupukuun. Tämän tavoitteen toteutumisessa taitaa mennä vielä muutama vuosi, näin nykyistä opiskelutahtiani tarkastelemalla.

Mulla on seitsemän astiaa, joita itsepintaisesti käytän. Kirjoista vain opiskeluun liittyvät. Mun kylpyhuonetarvikkeet mahtuu yhteen korivaunuun. Meikit yhteen pussiin. Shampoo ja suihkuöljy suihkun hanan päälle, hiusnaamio lattialle. Ei ensimmäistäkään kynsilakkaa. Ja toisaalta sitten mulla on jotain järjettömiä epäoleellisuuksia, kuten alabasterinen Apollon ja tiun verran voimakristalleja.

Alkuun minimalismi oli ehkä pakon sanelemaa, mutta nyt kuukauden jälkeen olen huomannut, että näin onkin hyvä. Ja pärjäisin vielä vähemmälläkin.

Neiti Nelisilmä

Pari viikkoa sitten aamuvuoroon mennessäni pysäytin bussin sijaan roska-auton. Tästä vahvistui päätös, nyt on ihan pakko mennä näöntarkastukseen.

Ala-asteella mun suurin pelko oli rillit, hammasraudat ja ylipaino. Olin ruokahaluton ja mun näkö oli priimaa, vältyin todella täpärästi oikomishoidolta. Rillihäpeä kulkee geeneissä, äitinikin vältteli silmälaseja ihan viimeiseen asti, jouduin vielä aikuisiälläkin toimimaan hänen silminään museoissa sun muissa. Vaan nyt kun syömishäiriöt alkavat olla taakse jäänyttä elämää, kiloja olisi vaikka muille jakaa ja vinot hampaat harmittaa, on aika alkaa elää alakoululaisen painajaista. Mulle tulee silmälasit!

Optikon tuomio oli musertava. Näen niin huonosti kauas, etten saisi edes ajaa autoa. Onneksi mulla on hovikuski. Ei muuta kuin kehyksiä läpikäymään. Mulla ei ollut juurikaan visioita millaiset saattaisivat sopia, mielessä oli ainoastaan yksi muinainen snapchat-filtteri, joka antoi vaaleanpunaiset kissankorvat ja pyöreähköt silmälasit. Vaan mieleisiä kehyksiä ei meinannut löytyä millään. Oli typeriä muoviosia ja vääriä värejä. Päädyin malliin, joka maagisesti onnistui häivyttämään kaksoisleuan. Niissäkin oli elementtejä, joista en pitänyt, mutta niistä kuulemma pääsisi eroon.


Tässä kehykset mulla tänään kotona sovituksessa. Ne tulivat kustomoituna, eli piti kokeilla kelpuutanko työn jäljen. Näin jälkiviisaana mun olisi kannattanut ehkä kuitenkin ottaa kullansävyiset kehykset, sillä ainoat käyttämäni korut ovat kultaiset sirot sormukset. No, ei juuri tuo hopeinen sävykään ole liian kylmä. Seuraavaksi ne lähtevät linssien kiinnitykseen, ja sitten mulla onkin päivittäiskäytössä silmälasit. Jos en näin tule näyttämään paremmalta, ainakin näen paremmin.