Syyttävät sormet osoittelevat ilmastoahdistuksen nimissä

Omassa somekuplassani on viime päivinä kuohuttanut useampien matkailuvaikuttajien kannanotot ilmastokeskustelusta, ja sen keskittymisestä lentomatkailusta arvosteluun. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja, kuten vastuun sysääminen yksilöille valtaapitävien sijasta. Ihmiset nokittelevat keskenään, onko laivamatkaileva pahempi ihminen kuin lentävä. Tai lapseton sekasyöjä vegaania. Mistä ne vaatteet ostetaan, ja kuinka usein? Entä Kiina ja Intia? Harvanpa meistä elämäntyyli kestää lähempää tarkastelua.

Silti en voi olla kyseenalaistamatta ihmisten tarvetta matkustaa. Yksilön olisi hyvä pohtia, montako kertaa vuodessa on tarpeellista päästä lentäen reissuun. Toiselle se on kerran, toiselle kaksitoista. Mun on ollut helpompi haudata lomalennot, kuin muuttua kertalaakista vegaaniksi. Ihmisillä on ehkä luontainen tarve puolustaa omia valintojaan. Onko hyökkäys paras puolustus? On syyteltävä muita, jotta itse saa paistatella hyvässä valossa.

Lentämistä puolustellaan nykyään argumentilla, että hiilidioksidipäästöt ovat vain 2% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tässä jätetään huomiotta paitsi kaikki ne muut päästöt, että koko päästösatsin pruuttautuminen suoraan ilmakehään. Kokonaisvaikutus on siis suurempi, kuin tuo pienenä korostettu luku. Kun otetaan huomioon, kuinka pieni osa ihmisistä lentää koskaan (ja heistä vielä pienempi osa säännöllisesti), tuo kahden prosentin päästömäärä alkaakin vaikuttaa yllättävän suurelta.

Vaikuttajakulttuurissa minua ärsyttää keinotekoinen rajanveto yksilön ja brändin välillä. Influensserin tekemä yhteistyöreissu on työmatka, eikä mikään lomareissu. Mutta onko matkailuvaikuttaja enää yksilö, jos hän tekee työmatkan yrityksensä nimissä, ja saa siitä tuloja? Kuinka paljon siellä käydään keloja että eihän tämä Riviera muuten kiinnostaisi mutta pakko mennä kun on tämä työmatka... Jos ilmiötä kritisoi, se tulkitaan helposti henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ilkeä ei tarvitse olla, mutta vaikuttajat unohtavat tai haluavat unohtaa mielestäni liian helposti oman sisällöntuottonsa vaikutuksen. Kuinka monelle herää tarve lähteä sinne Rivieralle luontaisesti, kuinka monelle näkemästään kaupallisen yhteistyön sisällöstä? Vaikka sinänsä yksilö vain esittelee ylellistä elämäntyyliään, kuinka moni seuraajista pyrkii saavuttamaan itselleen samaa?

Tätä olen itsekin pohtinut, kun olen höpöttänyt someeni omia reissujuttujani. Herätänkö joissakin tarpeen lomailla? Kuinka moni suhteuttaa vinkkini omien mukavuusvaatimuksiensa mukaiseksi, eikä välttämättä käyttäydykään kunnioittavasti luonnonpuistossa? Hyödyntää monikansallisia yhtiöitä paikallisten pikkuyrittäjien sijaan? Mikä pahinta, loukkaa paikallista kulttuuria? Esimerkiksi tilaamalla Italiassa cappuccinoa iltapäivällä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa haluani ja oikeuttani matkustaa. Itken Italiaikävää, haaveilen rantapäivästä, himoitsen viikunaa suoraan puusta. Tahdon maata puhtaissa lakanoissa kaikki ikkunat auki! Tahdon istua tuntitolkulla itävaltaperheeni kanssa aamupalapöydässä. Näillä näkymin tänä vuonna en ole menossa minnekään. Korkeintaan Tarttoon, mutta passinikaan ei ole voimassa. Sen uusiminen tuntuu toistaiseksi kohtuuttoman vaikealta haasteelta. Pyrin muutenkin omistamaan vain sellaisia asioita, jolle minulla on käyttöä. Jos en matkusta, tarvitsenko passia lainkaan?

Kiillotanko vain sädekehääni, koska todellisuudessa minulla ei ole tarvetta lentää mihinkään? Minulla on ollut ja tulee olemaan aikaa mennä maateitse Norjaan ja Italiaan kurssittamaan itseäni. Pystyvätkö muut vastaavassa tilanteessa käyttämään ylimääräisen viikon matkustamiseen? Olen joskus matkustellut paljon ja harkitsematta. Tuntuu hassulta ajatella tämän olevan vasta ensimmäinen vuoteni, kun en poistu Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuinka usein matkailu onkaan toiminut minulle vain pakokeinona arjesta?

Maata pitkin matkailukin aiheuttaa päästöjä. Laivoista puhumattakaan. Sähköinen lentäminen kehittyy, ja pianhan lentomatkailu on taas ekologista! Jep, kehitys kehittyy. Voisinpa nähdä kristallipallostani milloin tämä on mahdollista. Kuinka kauas sähkön voimalla voi lentää? Kohdistuuko sähkölentokoneiden tuottamiseen samoja ongelmia, kuin sähköautojen? Ja onko tästä koskaan syrjäyttämään verovapauden avulla keinotekoisesti halpaa lentokerosiinia? Toistaiseksi lentoyhtiöiden ympäristösuunnitelmat vaikuttavat pyörivän kompensaatioiden ympärillä. Vaikka tulevaisuus voi olla hyvä, miksi tukea tällaista yritystoimintaa tässä hetkessä?

Silti, keskustelun pyöriessä whataboutismien ympärillä, en voi olla miettimättä mitä epäkohtien esillenosto on toisilta pois. Kuka tahansa voi pohtia omien valintojensa merkitystä ympäristön kannalta, oli kyseessä sitten lapsiluku, yksityisautoilu tai vaikka käytetty elektroniikka. Miksi ei voi tarkkailla monia osa-alueita ja kehittää toimintaansa? On vain hyvä lisätä tietoisuutta esimerkiksi ruuantuotannon päästöistä, eläinperäisen ruuan vähentämisestä ja tuontielintarvikkeiden epäekologisuudesta. Toisaalta, rajansa kaikella. Minut on hiljennetty lentokeskustelusta argumentilla "ylipainoiset ne vasta päästöjä aiheuttavat, koska ruokaa ja materiaaleja menee enemmän". Kukaan ei varmasti koskaan ole riittävän hyvä. Mutta on hyvä herätellä kaikkia ihmisiä pohtimaan, kannattaisiko omia tottumuksiaan muuttaa.

Avokadolakanat

Avokado on mulle sellainen syntisten hedelmä. Minkä määrän annoksia avokadosta saisikaan aikaan! Hedelmä on täyteläinen ja pehmeä. Mutta samalla niin mahdottoman epäeettinen. Avokado ei ole minulle mitään jokapäiväistä leipää. Ei tosin ole leipäkään.

Näin joskus kuvan herkän roosasta vauvanharsosta, joka oli kuulemma värjätty avokadon avulla. Mielessäni alkoi kytemään jotakin, joka on itselleni tarpeellinen kuin harso vauvalle. Tyynyliinat! Ja miksei saman tien vaikka koko setti lakanoita. Kaapissa lepäsi nuhruuntunut ja pinttynyt valkoinen pussilakana, jonka toki olisi voinut valkaista, mutta en koe itseäni valkoisten lakanoiden naiseksi.

Luonnonvärjäys on ollut muutenkin viime aikoina pinnalla. Kuulin tuttavan hurahtaneen lupiinien hävitykseen poimien niitä väriaineeksi. Lupiinilangoilla oli neulottu monet villavat joululahjat. Taitoliitto valitsi luonnonvärjäyksen viime vuonna vuoden käsityötekniikaksi.

Infopakettina avokadovärjäykseen minulla toimi internetistä löytynyt All Natural Dyeing -sivusto, ohje jonkun ruohonjuurimaisen jenkkikaupan sivuilla, sekä erityisesti Rebecca Desnosin vinkit avokadovärjäykseen. Opin, että vaaleanpunaiset sävyt eivät ole automaatio, vaan joskus lopputulos voi olla punaruskeakin. Tämä tieto ei minua lannistanut, ruosteiset sävythän näyttäisivät upeilta makuuhuoneen sinivihreän seinän kaverina!

Valjastin siis perheen ja ystävät avokadonsyöntitalkoisiin. Pesin aina avokadon kivet ja kuoret syönnin jälkeen, ja pistin pakastimeen. Joitakin pilkoin pienemmäksi. Reilussa puolessa vuodessa niitä kertyi noin kilon verran. Ostin yhden valkoisen tyynyliinan kirpputorilta, ja tongin esille kaksi lisää äidin kaappien kätköistä. Värjättäväksi päätyi siis pussilakana ja kolme tyynyliinaa. Koska lopputuloksesta oli odotettavissa epätasaista, sidoin tekstiileihin solmuja ja kuminauhoja. Olen oppinut vuosien varrella realistiksi ja samalla minimoimaan pettymystä. Eihän lopputuloksesta tule epätasainen, vaan maanläheinen ja rustiikkinen!

Eräänä koleana ja sateisena kesäpäivänä sitten nostin ison jättiläiskattilan tulille, ja aloin lämmittää kuoria. Ja samalla lopetin ohjeiden noudattamisen. En esivalmistellut kankaita, en siivilöinyt lientä, en mitannut lämpötiloja. Lisäsin vain liemeen mututuntumalla eli reippaasti suolaa ja ruokasoodaa, ja heitin kankaat kuivana sekaan. Ruokasooda tekee liemestä emäksistä, jonka pitäisi tuoda vaaleanpunaisia sävyjä paremmin esiin. Suola puolestaan auttaa sitomaan värjääviä tanniineja tiukemmin kiinni selluloosakuituihin, joista puuvillakin koostuu. Kävin aina tasatunnein hämmentämässä keitosta, joka sai muhia rauhassa kannen alla. Olin valmistellut pitämään seosta liemessä yön yli, mutta jo muutamassa tunnissa lakanoihin oli tarttunut intensiivisiä, poltetun oranssin sävyjä.

Kasvivärjäys on arvoituksellista, hauskaa ja jotenkin taianomaista. Vaikka lopputulokseen voi pyrkiä vaikuttamaan monen tekijän avulla, tulee se silti olemaan täysi yllätys. Miten yksi kumilenksu riittää tekemään teräväpiirteisiäkin kuvioita? Miten eläväiseltä epätasainen väripinta näyttääkään? Ja miten suoranaisesta roskasta saa liukenemaan väriaineita, jotka tarttuvat jäädäkseen?

Tuulee

Pionit alkavat olla loppuun kukkineet. Tuuli riepottelee ruskettuneita terälehtiä pitkin pihaa. Yritän leikata rupuisimpia pois, mutta yksikin väärä täräys saa kasvin tiputtamaan terälehtensä yhdeksi kasaksi maahan. Tiedättehän, kuten sarjakuvissa linnun aivastaessa iskee äkillinen sulkasato.

Tällä säällä pyykit kuivuisivat niin rapeasti. Harmi vaan, että sade saapuu juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Viime päivinä minua on todella koeteltu. Joka kerta, kun olen virittänyt riippumaton, se kutsuu sadepilvet paikalle. Välillä menee tuntikin, useimmiten vain vartti, mutta sade on taattu. Käyn eräänlaista väsytystaistelua sään kanssa. Yritän pukeutua auringolle mieliksi. Kesämekkoa, bikiniä, silkkihuivia ja yläosatonta. Vielä vajaa viikko sitten jaksoin raahata tavarat uimalammelle aina auringon pilkistäessä. Pääsin toisinaan pulahtelemaan veteenkin, mutta aurinko ei kuitenkaan suostunut kuivaamaan kosteutta iholtani. Jos ei sateet ja kylmä tuulenpuuska, ainakin tavanomainen pilvisyys saa minut palelemaan sen verran, että on kuivateltava sisätiloissa. Olen jo väsynyt tähän taisteluun.

Aamulla tuuli oli paiskonut kuivumassa olleet matot pitkin tallipihaa. Muovituoli kellui uimalammessa - jälleen yksi syy vihata muovituoleja! Jotkin kauniit takorautaiset tuskin liikahtaisivat mihinkään. Jos minä saisin päättää, viettäisin koko kesän ilman mitään muovista. Ykkösinhokkini on muoviastiat. Sitten muoviin pakattu munakoiso.

Sataa, tuulee ja salamoi. Olen täyttänyt näinä viikkoina lähes kaksi kokonaista ristikkolehteä. Jos vaarini vielä eläisi, olisin valmis haastamaan hänet pasianssissa. Olen heitellyt jatsinoppia ihan yksikseni (harjoituksen vuoksi!) ja heittänyt virkkaustyöni seinään. Olen huutanut yksinäisyyttä ja tuntenut, kuinka seinät kaatuu päälle. Pääsisin toki pois jos tahtoisin, pitää vain ensin opetella taas ajamaan pyörällä. Jossa ei ole lukkoa. Jos lähtisin, alkaisi kuitenkin satamaan. En jaksa aina kastua.

En tiedä tuoko tuuli mukanaan sateet, vai muovaako se sadepilvet kuin demiurgi. Näillä säillä ei voi kuvitellakaan syövänsä ulkona. Jääkaapissa on kesäkeittoa, kylmää kurkkukeittoa, kylmää tomaattikeittoa ja herneitä. Vesimeloni ja feta odottavat salaatiksi päätymistään. Mitäpä helleruuilla tekee näissä viileystiloissa? Onneksi en lähde koskaan mihinkään ilman villasukkia. Katetulla terassilla voi täten istua iltaa.