Lokakuun vika

...on huomenna. Mä kuitenkin pistin koko kuun pakettiin jo tänään, huomenna ei millään ehdi viettää hetkeäkään kotona. Sää on ollut ihanan aurinkoinen, ja mua harmittaa, etten ehtinyt ulkoilemaan kuin vasta auringonlaskun aattohetkenä. Ei toi lenkkeily oo pimeällä kivaa, varsinkaan suomaastossa.

Sen sijaan olen tänään tehnyt havaintoja. Kuten sen, että olen lähes poikkeuksetta pukeutunut mustaan tässä kuussa. Ja esimerkiksi useammin kuin kerran tähän liian helppoon, liian helposti yhdisteltävään neulemekkoon. Kaikki meni tänäänkin hyvin, kunnes tölväisin siivouksen ohessa reilun lorauksen kloriittia päälleni. Toivottavasti toi mekko ei ole täysin menetetty tapaus.

Olen myös juonut syksyn ekan ja kuukauden (jos en koko syksyn) vikan kaakaon. Ei toi paria vuosikertaa useammin oikein maistu, mä oon niin vannoutunut kahvityttö. Yritin huijata Johannaa kylään, mutta sillekään ei kaakao napannut. Sen sijaan seurana toimi Jonathan Kerrigan Sydämen asialla, ja mulle tuli hirveä hinku aloittaa jouluvalmistelut.

Lakkasin Louboutin-kynnet hetken mielijohteesta. Tavallinen musta kun olisi liian tylsää. Mun älykkyysosamäärä ei valitettavasti riitä kakspuoleisten kynsien kuvaukseen. Ainakaan kylppärin keinovalossa yhdellä kädellä puhelimen kameralla ilman kunnollisia kuvanmuokkausmahdollisuuksia.

Viimeistä kertaa lokakuussa mulla myös oli aikaa lukea. Lukea jotain oikeasti tärkeää, eli Skandinavian mytologiaa. Kynttilän valossa.

Mittelmeer

Voisin elää loppuelämäni pelkillä Välimeren alueen ruuilla. Ensinnäkin siksi, että se on iso alue ja vaihtoehtoja löytyy satoja ultrakevyestä ruuasta tuhtiin, makumaailmasta toiseen. Toiseksi, se sisältää niin paljon mun lempielementtejä, kuten fetaa, aurinkokuivattuja tomaatteja, mereneläviä, oliiveja, rosmariinia ja vuohenjuustoa. Ei tuolla ruoka-alueen tarjonnalla yksinkertaisesti voi kyllästyä. Tai jäädä nälkä.

Mä en ole K-ryhmän kanta-asiakas, mutta silti välillä löydän Pirkka-lehden eteisen lattialta. Ei se mitään, tykkään Pirkan ruokaohjeista. Kuten näistä munakoiso-fetaviipaleista, joita tein tänään ruuaksi. Rakastan mielettömästi munakoisoa, niin täytettynä, moussakassa, salaateissa, kuin paistettuina viipaleina. Rakastan jopa niin paljon, että halusin aikoinani Louis Vuittonin epi-nahkaisen Alman munakoison värisenä. Onneksi en sitä koskaan hankkinut, tiedän, etten oikein ole Vuittonin tyttöjä. Silti munakoiso on niin kauniin värinen, varsinkin syksyyn sopiva kylmähkö tumma violetti.

Rakkaudesta toiseen eli vuohenjuustoon. Jätän vain tämän kuvan viime viikon vuohenjuustosalaatista tähän, en ole ikinä saanut juustoa paistettua yhtä kauniisti.

Ikävä

Mä heräsin tänään painajaiseen, jossa juoksin 20-luvun hapsumekossa ja Sinkkis-Carrien sinisissä häämanoloissa karkuun miestä, joka oli kuulemma isäni kaksoisveli. Heräsin lievässä paniikissa, ja turvassa ollaan, isällä ei ole yhtään veljeä ja se oli vain unta-läpikäynnin myötä mulle tuli ihan hirveä ikävä. Hirveä ikävä korkokenkiä.

Niinpä mä heitin jalkaan tosi korkeat avokkaat, sellaiset, joilla ei ole ainakaan puoleen vuoteen mitään asiaa ulkoilmaan, ja aloin tekemään kodin pikku askareita. Mä tein reilunkokoisen viikonloppuaamupalan korkkarit jalassa, jonka söin korkkarit jalassa. Sitten maksoin laskuja korkkarit jalassa, ja imuroin korkkarit jalassa eteisen ja olohuoneen. Edelleen korkkarit jalassa mä istahdin sohvalle tyytyväisenä siitä, että yksinasuminen mahdollistaa kaikki tällaiset järjenköyhät mieliteot ilman kenenkään kummasteluja, tai pahimmassa tapauksessa jopa kieltämistä.

Uni sai mulle myös pakkomielteen hapsumekossa. Niitä myytiin reilu viisi vuotta sitten pitkään henkkamaukalla, alessakin niitä näkyi kuukausikaupalla varmasti alle kymmenellä eurolla, vaan minä hömelö en tajunnut omaani silloin ostaa, ja kadun tätä ohikävelyä edelleen säännöllisin väliajoin. Päivän agendana onkin etsiä jostain nettikaupasta se hapsumekko, ettei vastaavia painajaisia tarvitse enää katsella. Ja äkkilähtö sellaiseen maahan, missä korkokenkien käyttö on mahdollista tähän vuodenaikaan.

Yö Floridan

01:00 Mä herään parin tunnin torkkujen jälkeen esivalmistelemaan pitsataikinan ja pistän kahvin tippumaan.

02:00 Lämmittelyinä Ducks vastaan Leafs. Valitsin pitsan täytteet, tänään herkkutattia, kantarelleja ja tomaattia. Uuni lämpimäksi ja ruoka paistumaan.

02:15 Vahingoniloista naurua Phil Kesselille. Kaipaan kylmää Heinekenia, mutta sellaista ei löydy jääkaapista. Pitää juoda vain vettä, onneksi sekin on hyvää.

02:25 Pitsa pois uunista. Päätän lisätä rucolaa koko komeuden päälle, koska se on hyvää ja kivan väristä.

02:34 Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä meidän kansallislaulun laulajastamme Jim Cornelisonista nähtyäni Floridan esityksen.

03:01 Eka erä on tylsä, joten pohdin epäoleellisuuksia, kuten kuinka miesmäisen kuvan musta saa tämän blogin perusteella, vaikka aloitusviestissä lupasinkin, että mun elämä on muutakin kuin jääkiekkoa. No, ei se tänä yönä ole.

03:13 Erätauko! Suunnittelen levittäväni isolla kädellä vartalovoita ja lakkaavani kynnet. En ehdi tehdä kumpaakaan.

03:32 Sanoin viimeksi kahdeksan tuntia sitten, että rakastan suuresti, kun maalivahti ottaa roolia ja hymyilin Crawfordin mäjäyttäessä häiriköimään tullutta pantteripakkia.

03:38 Kadehdin Chicagon ylivoimaa ja toivon Jokereille joskus edes neljänneksen yhtä hyvää.

03:46 Sulan Coreyn rankkaritorjuntataitojen edessä

03:58 En just nyt tiedä, kuka on Floridan numero 18, mutta väitän, että jopa Trevor Gilliesillä sytyttää nopeammin, kuin tuolla mystisellä herralla.

04:03 Huusin kovaan ääneen "KRUUUUUUU" vain tajutakseni, että se olikin Bickellin maali. Kaksnolla kelpaa kuitenkin.

04:12 Havaitsen, että tämän postauksen kuvituksena on suosikkini anonyymilukijoiden inhonkohteista: epäterveellinen ruoka, ruma lippis, joukkue, jossa ei pelaa suomalaisia ja mun meikitön naama. Haleja ja pusuja jokaiselle, joka pahoitti mielensä kuvista.

05:11 Hätkähdän hereille, jatkoaikaa minuutti jäljellä. Thomas on kadonnut tolppiensa välistä. Chicago on tuttuun tyyliin pelleillyt vikan erän ja päästänyt Pantterit rinnalle. Onneksi se ei ole vakavaa, tämä on vain jääkiekkoa. Onneksi en nähnyt erään mötkön Facebookin mukaan "uran hienointa" maaliinjohtanutta syöttöä, muuten saattaisin olla huomattavasti huonotuulisempi.

05:19 Ollaan taas Chicagon kanssa rankkareilla, yllätys. Kanelta uskomattoman turhat veivikikkailut omalla vetovuorollaan, onneksi Sharpin ranne ratkaisi taas ja Corey oli varma kuin helmitaulu. Ja onneksi mun keskiviikko on vapaapäivä, saan nukkua vaikka kahteentoista jos tahdon niin. Näissä merkeissä toivotan hyvää yötä.

There is only a thin line between being lonely or free

David Bowie - Space Oddity

Marraskuu on aina ollut mulle melkein liian helppo. Toiset valittelevat ylitsepääsemätöntä masennusta, pimeyttä, kylmää, epätoivoa ja vuoden loppumista. Mä hykertelen tyytyväisenä, kynttilöitä saa polttaa yötä päivää, harjoitella kerta toisensa jälkeen neulomista, että oppisi edes luomaan silmukoita, lukea Muumilaakson Marraskuun viidellä kielellä, juoda glühweinia, ja kuunnella musiikkia. Millekään toiselle kuukaudelle tuskin on omistettu yhtä paljon biisejä kuin marraskuulle. Marraskuumasentelijat ovat vapauttaneet yhdennentoista kuukauden täysin suorituspaineista, marraskuussa löysäily on hyväksyttävää. Marraskuussa mä pärjään kyllä. Sen sijaan voisin vuosi toisensa jälkeen syyttää lokakuuta murhan yrityksestä.

Kuukauden toinen viikonloppu, kun en tee periaatteessa mitään. Kolmessa päivässä olen valinnut tapetteja, ajanut poikkeuksellisen monta kilometriä, kirjoittanut tuhatsanaisen novellin, saunonut ja yökyläillyt kummitädillä, juonut litrakaupalla kahvia, leikkinyt isosiskoa ja viettänyt kahdet synttärit ja yhdet nimpparit. Tänä viikonloppuna on ollut enemmän ohjelmaa kuin kuun muina päivinä yhteensä. Lokakuu saa vain kaiken tuntumaan ei miltään.

Mä en ole koskaan halunnut olla ehdottomasti ja nimenomaan joku eläinlääkäri tai kultaseppä. Kysymykset, kuten ammatinvalinta, asuinpaikka, hiusten väri ja lempiruoka tuntuvat edelleen mahdottomilta. Mä en tiedä melkein mitään. Ainoastaan yksi juttu, mitä haluan, on aina ollut tiedossa kristallinkirkkaasti: olen aina halunnut olla yksinomaan onnellinen. Näin lokakuussa olen löytänyt itseni usein miettimässä, olenko mä onnellinen. Jos en ole nyt, miten mä voisin olla?

Näinä ohikiitävinä päivinä mä olen saanut tylsistyä tv:n edessä, juoda viiniä, syödä epämääräisyyksiä, kokea urheilullisia ilon ja surun hetkiä ja liiallisen yksinolon aiheuttamat turhautumisitkut. Yksin. Lahdessa. Kiitos, lokakuu. Toisaalta olen myös saanut nauraa ystävien kanssa nesteet silmissä, arvostella One Directionia esiteini-ikäisen fanitytön kanssa, ulkoiluttaa kissanpentua, kuunnella kummitädin kanssa vuosien jälkeen David Bowieta, vieläpä oikealta CD:ltä. Sunnuntai-iltayhdeksän kotiinpaluu ei tuntunut yhtään ahdistavalta mun oivaltaessa, että mulla on etuoikeus olla aina vapaa lähtemään. Yksin, ystäville, ystävän kanssa. Ja vapaus, se on se avainsana joka tekee mut onnelliseksi. Lokakuusta välittämättä.

8-65-200

SPOILER: vuorokauden myöhässä tapahtuva NHL-katsaus, vahingoniloa, valtavirran mielestä vääriä mielipiteitä ja vielä vähän lisää jääkiekkoa.

Keskiviikkoaamu. Herätys kahdeksi soimaan, kahvia tippumaan, sämpylätaikina palloiksi ja tulille. Joskus jääkiekko menee tasapainoisen elämän edelle. Se joukkue, mikä oli kerran, vastaan se joukkue, joka pysyy. Carolina Hurricanes vastaan Chicago Blackhawks, henkinen derby. Chicago voitti rankuilla kahdensadan maalin Sharpin ansiosta. Inhokkikapteenille miinustehoja. Parempi näin, multa loppui sympatiat vuoden 2012 draftissa Canesin vaihtaessa nimekseen Carolina Fucking Staals.

Vartin tehokkaat yöpäikkärit, ja seuraksi Världens bästa vastaan joku turha aavikkojoukkue. Nukahdin ennen kolmatta erää ja menetin ilmeisesti kaiken näkemisen arvoisen, kuten hattutempun. Nää änäriyöt tappaa mut vielä joku kerta. Puoli yhdeksältä reippaana kohti uutta päivää. Tuoretta kahvia ja epätuoretta sämpylää. Itsepä olen elinkautiseni valinnut.

Muiden pelin tilastot katseltuna kokonaisuudessaan surullinen kierros tuolla rapakon takana. Torontossa kahdesta suuresta inhokista se pitkäikäisempi voitti. Ristolainen ei saanut aikaiseksi edes aikaa. Maailman ällöttävimmän kapteenin joukkueessa kummatkin ihanat suomipojat pakkasen puolella. Kärpätön Dallas ei ole mitään. Barkoville onneksi riittävästi miinusta ja pyssy-Jesselle tehoja. Jätän tarkemmat analysoinnit toisille, tämä ei ole jääkiekkoblogi.

Äidin kanssa oli sovittu, että keskiviikkona tehdään yhdessä jotain kivaa. Olin vähän yllättynyt, kun äiti halusi mennä leffaan. Mä en ole käynyt elokuvissa vuosiin (viimeksi olen nähnyt tuoreimman Piratesin alkuperäiskielellä melkein ensi-illassa) ja varsinkin Selänne-elokuva valintana oli yllätys. Mä en ole saanut jokerihenkistä kasvatusta, eikä mulla ollut lapsena Teukka Salama-taulua Suojelusenkeli-taulun paikalla. Ehkä äiti on salaa kiinnostunut jääkiekosta, tai sitten se yrittää ymmärtää, millainen magneetti mua vetää Jaffalle ilta toisensa jälkeen. En tiedä, antoiko pätkä mammalle mitään vastauksia, mutta mä iloitsin kunnon leffamätöistä ja seurasta.

Tekonahkasta, raidasta, ylipolvensaappaista ja mustasta on helppo saada yliannostus tänä syksynä. Niitä on siis käytettävä itse ennen kuin muu maailma saa mut kyllästymään. Jaksoin myös pitkästä aikaa leikkiä kynsilakalla. Osaakohan kukaan levittää mattalakkaa tasaisesti?

skeletor

Bloggaamisesta ei voi selvitä ilman tietokonetta. Kuvat muuttuvat pikselimössöksi jokaisella sovelluksella, millä yritän muuttaa kokoa. Kahta kuvaa on mahdoton saada liitettyä yhteen halutun kokoisena. En edes tiedä, suostuvatko tämän postauksen kaksi ekaa kuvaa olemaan samalla rivillä. Ei varmaan. Mobiilibloggeriin mä en koske, se tekee niin kummallisen näköistä html-koodia. Tekstin hakkaaminen puhelimella kyllästyttää kolmen lauseen jälkeen. Mun rakkaan koneen on pakko ehjääntyä pian.

Mä olen kerran elämässäni haluamalla halunnut Gina Tricotista jotain. Niin, että tuote oli yksinkertaisesti pakko saada, tai mörökölli minut söisi jos en sitä rättiä saisi. Kyseessä on toi rintakehäprinttinen t-paita, joka oli must have joskus vuonna 2008 tai 2009 koska Skinsin Cassiellakin oli joku vastaava luurankopaita. Mun löydettyäni omannäköinen rintakehäpaita Lahden Ginasta silloin joskus, jäljellä oli vain isoja kokoja. Mun paita on kokoa L, ja vielä keväällä 2010 se oli mulle niin iso, että käytin sitä Prahan matkalla keltaisessa toukokuussa ihan huoletta leggingsien kanssa. Oi noita aikoja.

Nyt kyseinen paita löytyi mun tehdessä vuodenaikasiivousta vaatekaapissa. Päätin katsoa läpi jumppavaatteiden pinon, joka ei todellakaan ole mikään useinpengottu osasto. Luoja, mitä muistoja tulvahti mieleen. Barcelonan painostavan kuuma metrotunneli. Maailman kivoin eläintarha. Päälle purskahtaneet kotiviinit. Oslon yö. Itävaltalaisella liikuntatunnilla ojaankaatunut kymmenen kilometrin juoksu. Mäkiviikot. Olin lievästi sanottuna yllättynyt, kun yhden ajan lempipaita löytyi kaapista reilun kahden vuoden tauon jälkeen, ja vielä täysin ehjänä ja tahrattomana.

Tiian sanoin, meidän elämässä hehkeintä on Triossa pyöriminen ja paskanjauhaminen. Tiistaina kumpaakin tuli harrastettua reilun tunnin verran Sinuhessa vanhan ystävän seurassa. Olkoot mun Triokiintiö taas pariksi kuukaudeksi täytetty. Luurankoprintin kaveriksi pääkallohuivi. Puuttumaan jäi vain viikate ja ikuisuuden harso silmiltä.

Ruudun takaa

En ymmärrä, miten mulle selvisi vasta nyt, että Rauli Badding Somerjoen tunnetuksi tekemässä Ikkunaprinsessa-kappaleessa lauletaankin Oo, Glendora eikä Open door, ah!. Mitenkö tämä selvisi? Olisin halunnut laulaa kyseistä biisiä, joten päätin katsoa netistä sanat.

Mä olen ilmeisesti allerginen Helsingille, jokaisen siellä vietetyn kerran jälkeen olen tukkoinen vähintään päivän. Nyt iski pitkästä aikaa sellainen kovemman luokan helsinkivirus. Olen niin kipeä, ettei jalatkaan jaksa kantaa, ja saan olla kaksioni vanki. Siellä ikkunan toisella puolella odottaisi toinen elämä, syksyinen ja aurinkoinen, jota pystyn seuraamaan vain lasin läpi. Mä en uskalla lähteä sinne, ainakaan pariin päivään.

GLO

Mä en koskaan voita mitään. Siksi en myöskään ikinä osallistu mihinkään kilpailuihin, joissa voin mahdollisesti valikoitua 315000 ihmisen joukosta jonkun kivan pikku jutun voittajaksi. Maksaa liikaa vaivaa kirjoittaa yhteystietoja, saati jos pitää olla vielä jotain mieltä ja valita yksi joku useista vaihtoehdoista. Yleisen kilpailuvälttelyni tiedostavana meinasin pudota takapuolelleni muutama kuukausi sitten saadessani keskellä liikennekaaosta puhelun. Olin osallistunut johonkin ja voittanut jotakin, en vain kuullut, että mitä. Soittanut nainen varmisti, että onko osoitetietoni oikein voidakseen laittaa palkinnon sitten postissa. Mä olin kuin puulla päähän lyöty ja etsin kuumeisesti kalenteria, katsoakseni olisiko kyseinen päivä esimerkiksi ruotsalaisten aprillipäivä. Enhän mä harrasta kilpailuja.

Yllättyneisyys jatkui kun postilaatikosta tipahti lahjakortti GLO Hotel Kluuvin kahden hengen viikonloppuyölle sisältäen keittiömestarin illallisen. Ihan oikea palkinto! Googlettelu paljasti, että olin sitten alitajuisesti osallistunut Chambord-liköörikilpailuun (en ole edes maistanut), ilman mitään muistikuvia tapahtuneesta. Ei haittaa yhtään, tällainen palkinto on kuin mua ajatellen keksitty. Mukaani otin tietenkin Johannan, joka rakastaa yhtä pyyteettömästi ruokaa kuin minä.

Saatiin avainkortit käteen (joiden toimintaperiaate oli kovaa ja voimalla, jota mä en ihan kauhean nopeasti sisäistänyt), ja marssimme huonetta kohti elämänmakuisten mustavalkokuvien näyttäessä tietä. Sisään päästyämme sitten haukottiin henkeä, vakoiltiin naapuritalon toimistoja, petyttiin, kun tyynyltä ei löytynyt karkkia, valmistauduttiin illallista varten ja juotiin tietenkin minibaari tyhjäksi.

Illallisella hotellin yhteydessä sijaitsevassa Glogatan 4:ssä mä vain ihastelin kaikkea. Alkaen leipäpalojen ja voin asettelutyylistä koristepöllöjen ja viinipullon ranskankielisen (josta ymmärsin melkein joka sanan!) värssyn kautta Iittalan kauniinsiroihin aterimiin, joiden nimeä en tiedä, mutta joita aion ehdottomasti pyytää joululahjaksi. Asiakaspalvelu oli huippuluokkaa, oma hovimestari kertoi tarkkaan mitä, millä ja mistä tulemme syömään ja juomaan. Muutenkin kuin "lihaa, nautaa, kastikkeella."

Alkuruoka paras ruoka. Meillä oli ankkaa rillette ja 63-asteinen muna, jonka lämpötilasta käytiin kunnon sotaa illan aikana. En ole varmaan koskaan syönyt mitään noin hyvää, muistan vieläkin rapean lihan maun suussani.

Pääruokana lohikyljys lämpimällä jokirapusalaatilla. Jokiravut hämmensivät mua hivenen, nehän maistuivat mereltä puhtaimmillaan. Ateriaan sisältyi mun suurinta ruoka-antipatiaa eli perunaa, joka yleensä maistuu vain ranskalaisina tai joskus harvoin muussina. Nyt söin pottuja hyvin mielin.

Jälkiruualle Johanna halusi repäistä ja tilasi viskin. Mä en juo viskiä, mutta en halunnut olla tippaakaan vähemmän repäisevä, joten tilasin liköörin. En mä kyllä juuri tykkää likööreistäkään, mutta toi oli jotain todella hyvää. Itse jälkiruoka oli valkosuklaajäätelöä ja mustikkakaurapaistosta, joka maistui siltä, miltä jokaisen mummolan jälkkäripöydässä pitäisi maistua. Minun mummolassani ei koskaan ollut tarjota mitään vastaavaa.

Ruoka oli mielettömän hyvää. Puhdasta ja yksinkertaista olematta tylsää. Skandinaavista olematta tuttu ja turvallinen. Mä haluan tulla syömään uudestaan. Ja kyseessähän oli vain hotelliravintola.

Meidän matka jatkui kohti yötä, josta aamulla kylvyn kautta nukkumaan. Herättiin mallikkaasti aamupalalle, joka ilahdutti monipuolisuudellaan. Uloskirjautuessa lievästi harmitti, että tämä oli vain yhden yön juttu. Mä olisin viihtynyt pidempäänkin.