Laihdutuskulttuurin nousemisesta

Selailen useinkin Instagramin explore-feediä. Tänään meinasi purskahtaa kahvit näppikselle. Siis puhelimen näytölle, mikäli olisin kahvia juonut. Ei niinkään huumorihuiskauksesta, vaan järkytyksestä. Lähikuva solisluusta. Vilaus underboobia ja napaa, mutta pääosassa kylkiluut. Ilmeisesti tarkoitus on esitellä vaatteen leikkausta, mutta se jää mielestäni tässä sivurooliin. Mitä peliä algoritmit kanssani pelaavatkaan? Enhän mä tollaisesta materiaalista ole tykännyt! Enkä haluaisi tollaista edes nähdä. Voiko se olla niin yleistä, että Instagram antaa tuollaisille postauksille ekstranäkyvyyttä? Kuvasto on samaa kuin alan foorumeilla yli kymmenen vuotta sitten, missä minäkin lähes asuin. Olen viime päivät miettinyt, mitä muille aktiivikäyttäjille nykyään kuuluu. Kuinka moni heistä on edes hengissä?

Olen toki kuullut huolestunutta tai ihailevaa kuiskailua asiasta. Juttelin pitkää puhelua ystäväni kanssa, joka on enemmän ajan hermoilla somevaikuttamisen suhteen. Siinä missä koko ysäri, myös heroin chic -henkinen laihuusihanne on ollut pidempään pinnalla, eivätkä kroppaihanteet muuttunut millenniumin myötä sen sallivammaksi. Onhan housujen vyötärökin jälleen laskenut laskemistaan. Kuulemma moni jakaa nykyisin thinspiraatiota osana inspiraatiopostauksiaan - niin omasta kehostaan, kuin muidenkin. 

Jo valmiiksi hoikat ihmiset mainostavat joitakin tv-shop-henkisiä laihdutuslaitteita - kuinka järjetöntä tämäkin on! Mainoskuvissa korostetaan kädellä litteää vatsaa itse tuotteen jäädessä täysin taka-alalle. Mainosvaate putoaa huolettomasti eteen työnnetyltä olkapäältä paljastaen korostuneen solisluun. Yhtäkkiä hoikistuneet alkavat kuvaamaan mitä mielikuvituksellisimmin kuvakulmin laihaa kroppaansa, kun ennen vartalon esittely ei ollut se juttu. Esimerkkejä löytyisi lukemattomia ja syyttävät sormeni syyhyävät.

Syömishäiriöstä harvoin pääsee koskaan eroon. Mullakin on noussut ahdistus omaa vartaloani kohtaan ja teen isoa työtä sen eteen, että pystyn syömään täysipainoisesti. Maksan edelleen kymmenen vuoden nälkävelkoja. Itsensä näännyttäminen tapahtuu ikään kuin vahingossa. Unohdan syödä, koska päivän askareet tempaavat mukaansa. Sitten kun iskee nälkä ja kiukku, helpoin ja nopein ratkaisu on vetää pitsa. Ei harmaansävyjä. Olisihan se helpompaa jos ei pitäisi epäterveellisestä ruuasta... Lähipiirissä on lähdetty jälleen kerran tiputtelemaan kiloja osana vuodenvaihtumisrutiinia. Harva mua pakottaa laihduttamaan eikä kukaan aseella uhaten, mutta tämä teema on jälleen läsnä lähes jokapäiväisessä keskustelussa ja se ahdistaa.

Koen ehkä laihuuden ihannointiakin ahdistavampana sen tavoittelun peittämisen. Tiedättehän ne ihmiset, jotka väittävät etteivät ole ikinä laihduttaneet ja sitten kuitenkin ovat, vähintään alitajuisesti. Harrastetaan korkeintaan huoletonta kevyttä liikuntaa, ihan fiilispohjalta. Se kroppa on syntynyt ihan itsestään, ei syömisiä rajoittamalla tai treenaamalla. Someen kuvataan mitä ihanempia jälkiruokia, pasta-annoksia ja juustoja. Kulisseissa ruuat jäävät syömättä. Tunnistan käyttäytymismallin, sillä olen nähnyt tätä esimerkiksi ravintoloissa. Olin itse joskus teininä melko samanlainen. Erona, etten koskaan ollut yhtä hoikka. Se on vartalomallini vastaista.

Koen tämän eräänlaiseksi luksuksen esittelyn tarpeeksi. Elintaso on noussut ja kun taviksetkin ostavat merkkilaukkuja, on ikuinen nuorekkuus ja hoikkuus keino erottautua. Sitä kun ei Jokapoika saavuta tuosta vain! Voisin syödä mantelicroissantteja ja juoda samppanjaa joka päivä ja näyttää silti tältä - ollaan kuin Marie Antoinette miettiessään mikseivät leivättömät syö sitten leivoksia.

Eikö olekin järjetöntä, että naisten vartalomalli voi olla muodikas ja epämuodikas? Asia, johon on todella vaikea vaikuttaa, toisin kuin vaikkapa hiuksiin tai pukeutumiseen. Nyt poistetaan kilpaa pepputäytteitä, muodokas hoikka ei enää kelpaa kun pitää olla suora hoikka. Mitä esineellistämistä tämäkin on, arvo määräytyy sen mukaan minkä muotoinen minäkin vuosikymmenenä on. Kuka edes määrittää minkä kokoinen minäkin aikana tulisi olla? Paineet tästä taitavat tulla nykyisin sosiaalisesta mediasta, ennen ihannekropat näyttäytyivät naistenlehtien sivulla. Olen toisaalta mielenkiinnollakin seurannut osittain eri terveyssyistä jatkuvasti muuttuvaa kroppaani. Kunpa vain yhteiskunta lopettaisi arvottamisen ja johtopäätöksien vetämisen vartalomallin perusteella.

Ei laihoillakaan ole aina helppoa. Ei varmasti. Se on kuitenkin yhä selkeä ihannoinnin kohde länsimaisessa yhteiskunnassa. Sen huomaa jo siitä, millaisille vartaloille huippumuoti suunnitellaan. Itä-Aasiassa sama ihanne on jatkunut kauan - mitä laihempi ja nukkemaisempi, sitä parempi. Onko laihuuden ihannointi palannut meidän yhteiskuntaamme tällä kertaa idästä? On niin eri asia vain olla laiha kuin korostaa sitä, että on laiha.

Trendejähän ei ole pakko hyväksyä. Eikä muuttaa elämäntapoja huonommiksi. Mutta mitäs puet päälle, kun vaatekauppojen tarjonta kattaa sirot ja hoikat? Mun ratkaisu on ollut trendien hylkääminen ja ompelija. Kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja. Tällaisesta kulttuurista on vaikea irroittautua, sitä pitäisi uskaltaa vastustaa. Kunpa vaan äkkihoikistumisesta kehuminen loppuisi. Fantasiamaailmassa mäkin kuulen glowup-glooriat korvissani keikistellessäni peilin edessä viidentoista vuoden takaisessa kropassani. Reaalimaailmassa vuodatan kyyneleen ja yritän hyväksyä.