Prinsessa Perunanenä, ja muita anonyymikansan kutsumanimiä

Olen geenilottohäviäjä. Äitini oli nuorena kuin Elsa Hosk, isäni taas kuin Robert Plant, mitä nyt vähän vähemmän kiharilla hiuksilla. Lyhyitä toki molemmat. En tiedä mistä olen perinyt esimerkiksi perunanenäni ja leuattomuuteni.

Vaikka ulkonäköpiirteistä minua on kiusattu aina, nenä on päätynyt uhriksi vasta aikuisiällä. En aluksi ajatellut siinä olevan mitään ihmeellistä, vähän pyöreäkärkinen ja hyppyrimäinen, mutta nenä mikä nenä. Ihonvärin ja nenän yhdistelmä lienee luonut koodinimen Sikaiida. Tai nerokkaasti instanimestä mukaellun sikaprinsessan.

Toinen, nykyisin usein pilkattu piirteeni on nimittäin ihonvärini. Muistutan kuulemma kinkkuleikkelettä, Pipsa Possua, Miss Piggyä... En pysty kuvittelemaankaan miltä rasistisen kiusaamisen uhreista tuntuu, sillä tämä tuntuu itsestäni varmaan kamalammalta kuin yksikään toinen aikaisempi piirteistä pilkkaaminen. Tätä on saanut kuulla varmaankin tahattomasti myös livenä kampaajan suusta "no oikeastaan varmaan mikään hiusväri ei sopis sun ihon väriisi", kuin meikkikaupan myyjänkin "aika paha... kannattaa ottaa mahdollisimman peittävä meikkivoide".

Ennen luin itsestäni paljonkin läskittelyä anonyymikansan toimesta. Silloin, kun olin vielä täysin normaalipainoinen sain kuulla useinkin olevani hirveä sotanorsu, Iso-Iita, persjalkainen kanuuna ja siiderivalas. Joko anonyymitkään eivät halua kaikessa lyödä lyötyä, tai sitten eräänlaiset moderaattorit ovat aktivoituneet bodyshamen tiimoilta, ja en enää törmää painoni suhteen muuhun kuin kauhisteluun.

Eikä tähän syyllisty pelkästään suomalaiset, vaikkakin muiden haukut ovat harvinaisempia. Viime kesällä koin Instagramissa älyttömän hyökkäyksen italialaisen nuoren arkeologin toimesta, joka oli aiemmin seurannut ja tykkäillyt kuvista, mutta tajunnut stoorin uimavideosta kuinka iso olenkaan. Hän ihmetteli varsin törkeäsanaisesti miten voisin tehdä arkeologin työtä tässä kokoluokassa. Jouduin perustelemaan, kuinka painoni ei tarkoita työkyvyttömyyttä, ja sain lukea vastaukseksi olevani arrogantti ja jos olisin älykäs, laihduttaisin. Raukkaparka ilmoitti joutuvansa myös poistamaan kaikki tykkäyksensä kuvistani ja lopettamaan seuraamisen. Onneksi asiaan löytyi noinkin helppo ratkaisu.

Lopetin meikkaamisen asteittain ehkä kaksi vuotta sitten. Nykyisin en meikkaa aina edes juhliin, ja mun meikitöntä juhlalookiakin jaksetaan päivitellä. Kun pitäisi ajatella muita, ja huolehtia edes siitä ihostaan, että se olisi tasavärinen, hehkuva ja puhdas. Ei saa näyttää väsyneeltä. Pitäisi käyttää seerumeita, bb-cc-dd-ee-voiteita ja myös peittää ne tummat silmänaluset. On epäkohteliasta olla huolittelemattoman näköinen.

Vaan kun pelkkä meikkaaminenkaan ei riitä. Pitäisi aktiivisesti parantaa itseään kaikin mahdollisin keinoin ollakseen paras versio itsestään. Kasvohoidossa tulisi käydä useamminkin kuin kerran kuussa, samoin kampaajalla. Eikä nämä riitä, itseään tulisi ajatella ikään kuin projektina. Aina löytyisi jotakin joka on parannettavissa botuliinilla tai mesolangoilla. Ihminen suorastaan tarvitsee botoxia! Painovoima on tehty uhmattavaksi! Ja sama filttereissä, niillä ei haetakaan enää kuviin tiettyä värisävyä tai hauskoja efektejä, vaan kasvonpiirteiden radikaalia muokkaamista.

Suhtaudun skeptisesti siihen, mitä tulevaisuus näyttää kauneusihanteiden suhteen. Pelkään, että kun täyteaineista ja pistoshoidoista tehdään normaalia ja valtavirtaa, kontrasti tavallisiin maan matosiin tulee olemaan jyrkkä. Jos ryppyjäkin tulisi pistellä ennaltaehkäisevästi, unohdetaan miltä luonnollinen ikääntyminen näyttää. Tai luonnolliset ilmeet, jos ilmejuonteetkin on tarkoitus häivyttää. Mun mielestäni kasvojuonteet ovat mielenkiintoisia ja ihastuttavia, ne kertovat eletystä elämästä ja ilosta. Mulle tulee vaakasuora viiva silmäkulmiin kun hymyilen, ja isompi ja pienempi hymykuoppa molempiin poskiin. Ne on mun mielestä kivat, mutta ajattelevatko muut ihmiset, että niiden näkymisessä on jotakin pahaa?

Ala-asteella mua haukuttiin Pikku-Hugoksi, voi luoja kuinka mä vihasin sitä nimeä. Keksin vastaavia ja vielä pahempia haukkumanimiä kostoksi, kunnes päätin vain omaksua sen osaksi itseäni. Aloin vastaamaan "no mitä" jos mua huugoteltiin. Kun en enää suhtautunut nimittelyyn kuin raivo härkä, se hiipui pois. Valitettavasti anonyymeihin netissä ei voi toteuttaa samaa psykologiaa kuin alakouluikäisiin lapsiin.

Vastuullisuudesta

Minulla oli hyvä keskustelu Instagramissa asian tiimoilla erään lomautetun lentoemännän kanssa. Valitettavasti keskustelun osapuoli ei antanut lupaa viestien julkaisuun, mutta salli viestien referoinnin. Hän kritisoi minua erityisesti negatiivisesta suhtautumisestani matkailuun, erityisesti lentomatkailuun. Minulla suurin syy lentoboikottiin on se, etteivät lentoyhtiöt ja lentokoneita valmistavat yhtiöt ole juuri halunneet panostaa ympäristöystävälliseen lentämiseen. Jos nyt unohdetaan taloudellisestikin negatiivisesti vaikuttava koronan aikakausi, luulisi ilmastoasioiden olevan varsin korkealla prioriteettilistalla. Ala elää kuitenkin fossiilisista polttoaineista. Jonkinlaista ympäristövastuullista valveutumista on jo syntynyt viime vuosina. Tuskinpa yksikään suomalainen on autuaan tietämätön ilmailualan ympäristövaikutuksista.

Voiko vastuullinen elämäntapa ikinä sitten nousta valtavirtaan? Epäilen, sillä kaupallisuus liittyy niin voimakkaasti kaikkeen, ja markkinoiden pitäisi olla vastuulliset. Tarvittaisiin trendikäs vastuullinen vaikuttaja, joka mainostaisi vastuullisia tuotteita. Vaan kun tavoitteena olisi, että tuotteet lainattaisiin tai hankitaan käytettynä. Koska elämme markkinataloudessa, myös rahan pitää liikkua. Yritykset eivät saa rahaa, jos uuden roinan tuottaminen maailmaan lopetettaisiin. Vaikuttaja ei saa tuloja, jos hänellä ei ole mitään mitä mainostaa. Eikä kukaan halua tehdä ilmaista työtä. Vaikuttaapa paradoksaaliselta.

Onko mulla lupaa edes sanoa asiaan mitään, kun en ole mikään pyhimys itsekään? En ole vegaani, vaikka syönkin kasvis- ja ennen kaikkea lähiruokapainotteisesti. Onko isompi paha hakea kananmunansa pienpihatosta kuin lennättää avokadonsa konfliktialueilta? Ja se ikuinen pikamuoti... Uskoakseni olen onnistuneesti katkaissut entisen pikamuotiaddiktioni, mutta se ei silti estä mieltäni keksimästä tarpeita. Lokakuussa on ainejärjestön vuosijuhlat, ja mun on teetettävä sinne täyspitkä juhlapuku, koska ongelmavartaloisille vuokraamot ei tarjoa valikoimaa ja sitten käytän sitä samaa mekkoa aina kaikissa akateemisissa juhlissa kun siihen tulee ainejärjestön väritkin... Minulla on luotto-ompelija, joten tässä tapauksessa työntekijä tulee saamaan asianmukaisen korvauksen työstään. Mutta mistä löytäisi tietoja itse kankaiden eettisyydestä? Voisin kuvitella, että kangaskauppojen laarit pursuavat tuontitavaraa kaukomailta. Onko potentiaalisesti epäeettisen kankaan käyttäminen jälleen kerran silmien sulkemista?

Voiko itseään kutsua vastuulliseksi vain oman brändin takia? Uskotaan sokeasti tai jätetään lukematta rivien välistä vastuullinen valmiiksi kirjoitettu mainospuhe, jonka voi vain liittää instastooriin eteerisen tuotevideon yhteyteen. Koska tämä on kuitenkin vain tietynlaista työtä josta saadaan palkka. Ja se palkka mahdollistaa vastuulliset valinnat.

Minä olen tekopyhä

Aikamoiseen muurahaispesään tuli sohaistua kun anonyymikansan mielestä nyt ei ole oikea aika matkustaa mihinkään kotikaupungin ulkopuolelle. Saati sitten Saamenmaalle, johan sosiaali- ja terveysministeriökin vastikään vetosi ettei alueelle kannata reissata joulunviettoon. Tässäpä aihe, josta olisi ollut kiva puhua jonkun oikean ihmisen kanssa, asiallisesti ilman anonyymiretoriikkaa. Oon vähän sitä mieltä että asioita voi tehdä vastuullisesti ja vastuuttomasti. Niin omassa lähikaupassa, automatkalla mummolaan kuin vaikka Vanuatullakin. Olen melko tekopyhä, annan esimerkin mahdollisesta toimintamallista ja herätän kiinnostuksen, vaikken voi olla varma onko muilla ihmisillä resursseja ja viitseliäisyyttä toimia yhtä vastuullisesti. Jonkin asteinen tekopyhyys on minulle varsin tavanomaista.

Suhtautuisinko esimerkiksi lentomatkusteluun yhtä kriittisesti, jos itse työskentelisin alalla? Mun nuoruuden haavehan oli ura hävittäjälentäjänä, mutta jäin liian lyhyeksi. Mikä on omalla kohdallani ollut se tekijä joka on muuttanut minua? Enhän minä aina ole jaksanut välittää.

Opin vasta hiljattain, kuinka esimerkiksi Urban Outfittersin ja Anthropologien omistava Richard Hayne rahoittaa avokätisesti LGBTQ-vastaista politiikkaa. Nuo kaksi kauppaa, joista varmaan joka toinen rytky olisi taannoin kelvannut välinpitämättömän materialismiminän vaatekaappiin. 

Eikä pikamuotia tulisi boikotoida pelkästään taustalla häärivien setien hämärien juttujen vuoksi. Vogue Businessin artikkelissa julkaistun tilaston mukaan tällä hetkellä pikamuotia ylituotetaan niin paljon, että vain 60% myydään täydellä hinnalla. Pikamuotia valmistetaan niin paljon, ettei tarjonta vastaa kysyntää. Hinnoissa on siis järkyttävästi ilmaa, samalla kun työntekijät kituuttavan minimipalkalla. Samaisen lähteen mukaan jo vuonna 2018 pikamuotiteollisuus tuotti yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, kuin Ranska, Saksa ja Iso-Britannia yhdessä. Elämme maailmassa jossa voisi hyvin harvoja vahingoittaen leikata päästöjä kolmen suuren valtion päästöjen edestä. Mutta bisnes puhuu kovemmalla äänellä.

Viime vuodet minua on kiinnostanut yhä vähemmän se, mitä päälleni puen. Mutta johtuuko se siitä, etten osaa enää pukeutua nykyisen vartalotyyppini mukaan? Ajoittainen epävarmuus omasta vartalostani saa minut verhoutumaan poikaystävän vaatteisiin, ikuisiin lökäreihin ja juniorivuosien lätkäjengin huppariin. Missäpä minä edes vaatteilla koreilisin? Jos en olisi näin reheväruhoinen, olisinko edelleen pikamuodin orja? Kun kesällä teetätin peräti kaksi kietaisumekkoa, tuli olo, että tämä on jo liioittelua. Ajatella, kaksi uutta vaatetta vuodessa.

Miksi en sitten ole pistänyt pikamuotivarastojani kiertoon? Luulen varmaankin jossain mieleni sopukoissa oikeasti laihtuvani vielä joskus vaatekokoon 36, ehkäpä olisi aika herättää alitajunta päiväuniltaan.

Luopuminen on haastavaa. Samalla kun yritän elää minimalistisesti, unohdan ja hylkään menneisyyteni vinttikomeroihin, pahvilaatikoihin ja ei-tarvitse-palauttaa-lainoihin. Mua pelottaa kohdata tiettyjä vaatteita, koska niihin liittyy niin huonoja muistoja ja tunnesiteitä, joita en halua enää elää uudelleen. En usko uudelleensyntymiseen tai yliluonnollisuuksiin, mutta joku peikko alitajunnassa estää pistämästä huonon karman vaatteita kirpputorille jonkun epäonnisen koettelemukseksi. Ehkä joku päivä.