Kun elämä putosi raiteilta, eli kuinka kiskot Wieniin vaihtuivat tiehen

Tuntuipa uskomattomalta nukkua yli kymmenen tuntia putkeen. Olen nyt kotona, moni asia on eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, oma huone yläkerrassakin on vaihtunut vierashuoneeseen kellarissa, mutta silti tuntuu, kuin olisin poistunut vain lähikauppaan. Itävalta on maa, jonka jälleennäkemistä olen vältellyt ja pelännytkin niin kauan. Toisaalta myös odottanut hyvin hartaasti. Ja nyt tänään tuntuu, kuin vihdoinkin olisin levännyt kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen. Matka Wiener Neustadtiin sisälsi suuren yllätysmutkan Puolan kautta, ja oli ennakoituakin vähäunisempi. Vaikka Instagramin stooreissa olenkin viime päivinä kovaa kohtaloani valitellut, kerrataanpa kaikki.

T-Centralen, täältä reissun oikeastaan voi sanoa alkaneeksi. Vai lasketaanko Turun satama?

Lauantaina havahduin karseaan faktaan Saksan junalakosta. Uudelleenreititetty junayhteys Kööpenhaminasta Hampuriin melkein tuplasi aikansa ja hintansa, ja vaihtoja ilmestyi kolme tai neljä. Perillä oltaisiin pikkutunneilla. Hyvästi Köydenpunojankatu ja Hampurin yöelämä! Koska myös Wienin yöjunan kohtalo oli lakon takia epävarma, oli turvauduttava varasuunnitelmaan. Eikä sitten tule shokkina viikonlopun Balkanin halkaisu yön yli bussilla. Ihan hyvä ottaa heti alkuun luulot pois!

Mä olen siitä omituinen rahankäyttäjä, että voin varata hetken mielijohteesta sviittejä, mutta tingin matkustusmukavuudesta hinta edellä, kunhan se ei ole lento. Niin tälläkin kertaa. Kun matkaseuralaiseni ilmoitti ettei lähde, ajattelin ansaitsevani jotakin hemmottelua. Niinpä varasin Hampurista itselleni sviitin kaupunkinäköalalla ja kylpyammeella. Mutta kun kahden junan yhteishinta olisi ylittänyt kaksisataa euroa, valitsin vaihtoehdokseni yhdeksänkymmenen euron bussin. Vaikka se tarkoittikin 28 tuntia bussissa, ja Hampurin (ennen kaikkea sen kylpyammeen!) menettämistä. Korvaukseksi luvattiin kaksi tuntia Katowicessa päiväsaikaan. Mikäs siinä, uusi kohde sekin.

Maanantaiaamuna heräsin hyttiemännän yllätysherätykseen liian kauan ennen Tukholmaan saapumista. Hain energiaa kylmällä aamusuihkulla. Olin T-Centralenissa jo ennen aamuseitsemää. Juna Malmöön lähtisi vasta kahdeksan jälkeen, mutta minne muuallekaan menisin satakiloisen rinkkani kanssa? Muut odottelijat olivat melko hurjaa porukkaa. Viereeni tuli istumaan mies, joka viserteli kuin lintu. Tuijottelin eväitäni ja maata ja kattoa.

Nousin junaan maski päällä neljän paikoille. Mulla ei ollut paikkalippua, enkä ihan tarkkaan tiennyt mihin lipputyyppini oikeuttaisi. Toivoin, etten saisi matkaseuraa. Toiveajattelua, mutta onneksi laittoi maskin päälle. Silmäys junanvaunuun osoitti meidän olevan ainoat laatuaan. Norrköpingistä kyytiin astui nuori mies maskissaan, ja istuutui mihinkäs muuallekaan kuin meidän kanssamme. Vaihto Malmössä sujui ehkä liiankin rattoisasti, ja hyppäsin liian aikaiseen junaan. Onneksi ei tullut smurffeja, miksi niitä nyt Ruotsissa kutsutaankaan?

Köpiksessä maanantai iski vasten kasvojani, kun tajusin Glyptoteketin olevan kiinni. Samaistuin hetken Karviseen, kunnes päätin vetäytyä mietiskelemään skientologilaitosta vastapäätä sijaitsevaan tuttuun irkkupubiin. Ja siellä se mun köpispäivä vierähtikin: ilmapiiri oli sen verran rauhallinen, että pystyin vetämään ainejärjestön kokouksen, hoitamaan vielä uupuvia lippuvarauksia ja juttelemaan vanhojen tuttujen kanssa. Hain eväät kulman takaa Seven Elevenistä ja sain kiiruhtaa pitkänmatkan bussiini. Kööpenhaminan anti jäi tällä kertaa valitettavan köyhäksi.

Vapaus iski vasten kasvoja lautassa Fehrmaninsalmea ylittäessä: elettiin keskiyön aikaa. Kuu ei ollut enää ihan täysi, mutta se oli ainoa valonlähde öisellä merellä, vaikka itse salmi onkin alle 20 kilometriä. Aaltojen pauhunta oli huumaavaa, mutta tuuli sai pysymään maan pinnalla. Tai tässä yhteydessä, lautan kannella. En tutustunut pienen lautan shoppailumahdollisuuksiin: kahvila näytti olevan kiinni, mutta jonkinnäköinen tax-free -liike oli avoinna. Viinaa ja kosmetiikkaa siellä ainakin myytiin.

Unensaanti on muutenkin aina haastavaa, saati sitten istualtaan bussissa. Mun vieruskaverina oli puolalainen mies, joka saattoi olla iältään mitä vaan neljän-seitsemänkympin väliltä. Ei juteltu juuri henkilökohtaisuuksia, mutta sitäkin enemmän muusta. Hän halusi treenata saksaa ja englantia. Ihan kiva, mutta pitääkö se tehdä kolmelta aamuyöstä? Pakenin tilanteesta sulkemalla silmät, esittämällä nukkuvaa ja haaveilemalla niskatyynystä. Pysähdyttiin aamuneljältä Berliinissä, ja puolet bussista jäi sinne. Takapenkillä oli enää yksi mun lisäkseni, joten puin villasukat, nostin jalat penkille ja aloin nukkumaan.

Heräsin jostain päin Puolaa auringon tuikkiessa silmiin. Kello oli ehkä kahdeksan. Mulla oli kiljuva nälkä, eikä tietenkään mitään syötävää. Vesipullokin veteli viimeisiään, järkevää varautumista multa jälleen kerran. Olin käynyt vessassa viime kerran lautalla, joten oli pakko uhrautua. Vessakäynti vaati hyvää hengityksenpidätyskykyä, enemmän reisilihaksia kuin mulla on, muutenkin uskomatonta akrobatiaa ja reilun desin käsidesiä. Ja ehkä viisi minuuttia oman vessareissuni jälkeen bussi kaartoi puolalaisen huoltoaseman pihaan. Pro tip kaikille bussimatkailijoille: päiväsaikaan huoltoasemapausseja tulee sen verran usein, ettei bussin vessaan välttämättä tarvitse tutustua. Riippuen toki oman rakon kapasiteetista.

Tarjonta huoltoasemalla oli ilmeisen peripuolalaista. Mä ostin sipsejä (makuvaihtoehtoina suola tai pekoni), vettä, purkkaa ja kananmunaleivän. Kukaan ei puhunut englantia eikä saksaa, eikä halunnut selittää erilaisten sisäänleivottujen piiraiden sisältöä. Slaavilaisista kielistä ymmärtää jotain venäjän perusteella, jotkin pierogit vaikuttivat sisältävän makeaa täytettä. En uskaltanut ottaa riskiä. Kasvissyöjille olisi ollut varmuudella niitä suolan makuisia sipsejä ja joitakin limonaateja. Ihan sipsikaljavegaanina sitten eteenpäin. Mutustelin sipsejä, ja katselin monipuolista Puolaa pysäkkien valuessa verkkaisasti ohi. Maassa oli järkyttävät ruuhkat. Wroclaw vaikutti arkkitehtuurinsa puolesta kiinnostavalta kaupungilta, Opole myös, Gliwice ei niinkään. Hiekka tiimalasista alkoi huveta uhkaavasti ruuhkassa kökkimisen lomassa, ja tajusin myöhästyväni vaihtoyhteydestä. Vaikka mulle piti jäädä kaksi tuntia aikaa Katowicessa! Ei muuta kuin aasiakas-asenne ylle ja kysymään kuskeilta "MiTäS nYt TeHdÄäN????" Ei muuta kuin tuloksetonta soittoa toiseen bussiin, jonka jälkeen lepäävä kuski käski mun rukoilla. Terveisiä katolilaisuuden sydänmailta!

Ruuhkat koettelivat vaihtobussiakin, muuten en olisi siihen ehtinyt. Kaupunkiin tutustuminen piti unohtaa, en uskaltanut mennä edes asemarakennukseen sisään. Ettei vaan se vaihtobussi vierisi ohi... Noh, vessassa olisi kerennyt käydä monta kertaa, ehkä jopa syödä lämmintä ruokaa. Vaihtobussikin oli pahasti myöhässä. Katowicessa satoi kaatamalla ja katos oli pakkautunut täyteen. Se falskasi monesta kohtaa, enkä voinut tarttua vielä aamupalasipseihin, halusin syödä rasvaperunani kuivana jos vaikka vielä tulisi nälkä. Nukahdin käytännössä välittömästi bussin tuudittaessa mua Katowicesta kohti Wieniä.

Hätkähdin hereille puhelimen informoidessa Tsekkiin saapumisesta. Jossain Ostravan tienoilla avasin etäyhteyttä muihin Ateenan kurssilaisiin - data riitti ehkä juuri itseni esittelyyn. Yritin seurata johdantoluentoa, mutta pätkivä kuva ja ääni sai ajatuksen herpaantumaan maisemiin: linnoja siellä ja linnoja täällä. Määrinen Tsekkikin alkoi vaikuttaa mielenkiintoiselta matkakohteelta road tripille, sieluhan siinä lepäisi arkkitehtuurin parissa laventelipeltojen välissä. Ja toki viinikellareissa. Jos vain joskus olisi aikaa...

Vierailustani Brnossa on kulunut yli kuusi vuotta. Kaupunki vaikutti muuttuneen paljon kiinnostavammaksi bussista tarkkailemani perusteella. Ankeat muurit olivat saaneet väriä pintaansa. Jossain laitakaupungilla näkyi elinvoimainen, Berliinin Klunkerkranichin tapaan hökkeleistä koostuva, öh, bileaitaus? ehkä vanhalla junavarikolla, joka suorastaan huusi janoista matkaajaa luoksensa. Špilberkin linnakin näytti todelta jylhältä niska kenossa bussin ikkunasta tiirailtuna - miksi en viime kerralla vieraillut siellä?

Suurin muutosshokki koitti kuitenkin Wienissä. Tuulivoimalat toivottivat tervetulleeksi Itävaltaan, nämä olivat jo tuttua kauraa viime reissulta. Erdbergin seutu oli luotaantyöntävän oloista. En ollut aiemmin liikkunut siellä päinkään - varmaan ihan syystäkin. Nopeamminhan olisin päässyt kotiin hyppäämällä metroon ja Meidlingin asemalle, mutta halusin päästä vähemmällä säädöllä ja katsastaa minulle uuden päärautatieaseman, varmistaa hyvän paikan junassa, istua vielä vähän aikaa. Tonava kaunoinen oli pikimusta, yö alkoi hiipiä. Mikään ei näyttänyt tutulta bussin ikkunasta, ja aseman seudullakin oli levotonta. Tulinko liian myöhään? Onko kaupunki menettänyt viehätyksen silmissäni? Onko mun koti enää täällä? Vastauksen epäröintiini sain aivastettuani Wiener Neustadtin junassa, kun näkymättömistä toisilta penkeiltä vastasi lukuisat hienovaraiset Gesundheitit. Aivan kuten kymmenen vuotta sitten.

Prinsessa Perunanenä, ja muita anonyymikansan kutsumanimiä

Olen geenilottohäviäjä. Äitini oli nuorena kuin Elsa Hosk, isäni taas kuin Robert Plant, mitä nyt vähän vähemmän kiharilla hiuksilla. Lyhyitä toki molemmat. En tiedä mistä olen perinyt esimerkiksi perunanenäni ja leuattomuuteni.

Vaikka ulkonäköpiirteistä minua on kiusattu aina, nenä on päätynyt uhriksi vasta aikuisiällä. En aluksi ajatellut siinä olevan mitään ihmeellistä, vähän pyöreäkärkinen ja hyppyrimäinen, mutta nenä mikä nenä. Ihonvärin ja nenän yhdistelmä lienee luonut koodinimen Sikaiida. Tai nerokkaasti instanimestä mukaellun sikaprinsessan.

Toinen, nykyisin usein pilkattu piirteeni on nimittäin ihonvärini. Muistutan kuulemma kinkkuleikkelettä, Pipsa Possua, Miss Piggyä... En pysty kuvittelemaankaan miltä rasistisen kiusaamisen uhreista tuntuu, sillä tämä tuntuu itsestäni varmaan kamalammalta kuin yksikään toinen aikaisempi piirteistä pilkkaaminen. Tätä on saanut kuulla varmaankin tahattomasti myös livenä kampaajan suusta "no oikeastaan varmaan mikään hiusväri ei sopis sun ihon väriisi", kuin meikkikaupan myyjänkin "aika paha... kannattaa ottaa mahdollisimman peittävä meikkivoide".

Ennen luin itsestäni paljonkin läskittelyä anonyymikansan toimesta. Silloin, kun olin vielä täysin normaalipainoinen sain kuulla useinkin olevani hirveä sotanorsu, Iso-Iita, persjalkainen kanuuna ja siiderivalas. Joko anonyymitkään eivät halua kaikessa lyödä lyötyä, tai sitten eräänlaiset moderaattorit ovat aktivoituneet bodyshamen tiimoilta, ja en enää törmää painoni suhteen muuhun kuin kauhisteluun.

Eikä tähän syyllisty pelkästään suomalaiset, vaikkakin muiden haukut ovat harvinaisempia. Viime kesällä koin Instagramissa älyttömän hyökkäyksen italialaisen nuoren arkeologin toimesta, joka oli aiemmin seurannut ja tykkäillyt kuvista, mutta tajunnut stoorin uimavideosta kuinka iso olenkaan. Hän ihmetteli varsin törkeäsanaisesti miten voisin tehdä arkeologin työtä tässä kokoluokassa. Jouduin perustelemaan, kuinka painoni ei tarkoita työkyvyttömyyttä, ja sain lukea vastaukseksi olevani arrogantti ja jos olisin älykäs, laihduttaisin. Raukkaparka ilmoitti joutuvansa myös poistamaan kaikki tykkäyksensä kuvistani ja lopettamaan seuraamisen. Onneksi asiaan löytyi noinkin helppo ratkaisu.

Lopetin meikkaamisen asteittain ehkä kaksi vuotta sitten. Nykyisin en meikkaa aina edes juhliin, ja mun meikitöntä juhlalookiakin jaksetaan päivitellä. Kun pitäisi ajatella muita, ja huolehtia edes siitä ihostaan, että se olisi tasavärinen, hehkuva ja puhdas. Ei saa näyttää väsyneeltä. Pitäisi käyttää seerumeita, bb-cc-dd-ee-voiteita ja myös peittää ne tummat silmänaluset. On epäkohteliasta olla huolittelemattoman näköinen.

Vaan kun pelkkä meikkaaminenkaan ei riitä. Pitäisi aktiivisesti parantaa itseään kaikin mahdollisin keinoin ollakseen paras versio itsestään. Kasvohoidossa tulisi käydä useamminkin kuin kerran kuussa, samoin kampaajalla. Eikä nämä riitä, itseään tulisi ajatella ikään kuin projektina. Aina löytyisi jotakin joka on parannettavissa botuliinilla tai mesolangoilla. Ihminen suorastaan tarvitsee botoxia! Painovoima on tehty uhmattavaksi! Ja sama filttereissä, niillä ei haetakaan enää kuviin tiettyä värisävyä tai hauskoja efektejä, vaan kasvonpiirteiden radikaalia muokkaamista.

Suhtaudun skeptisesti siihen, mitä tulevaisuus näyttää kauneusihanteiden suhteen. Pelkään, että kun täyteaineista ja pistoshoidoista tehdään normaalia ja valtavirtaa, kontrasti tavallisiin maan matosiin tulee olemaan jyrkkä. Jos ryppyjäkin tulisi pistellä ennaltaehkäisevästi, unohdetaan miltä luonnollinen ikääntyminen näyttää. Tai luonnolliset ilmeet, jos ilmejuonteetkin on tarkoitus häivyttää. Mun mielestäni kasvojuonteet ovat mielenkiintoisia ja ihastuttavia, ne kertovat eletystä elämästä ja ilosta. Mulle tulee vaakasuora viiva silmäkulmiin kun hymyilen, ja isompi ja pienempi hymykuoppa molempiin poskiin. Ne on mun mielestä kivat, mutta ajattelevatko muut ihmiset, että niiden näkymisessä on jotakin pahaa?

Ala-asteella mua haukuttiin Pikku-Hugoksi, voi luoja kuinka mä vihasin sitä nimeä. Keksin vastaavia ja vielä pahempia haukkumanimiä kostoksi, kunnes päätin vain omaksua sen osaksi itseäni. Aloin vastaamaan "no mitä" jos mua huugoteltiin. Kun en enää suhtautunut nimittelyyn kuin raivo härkä, se hiipui pois. Valitettavasti anonyymeihin netissä ei voi toteuttaa samaa psykologiaa kuin alakouluikäisiin lapsiin.

Vastuullisuudesta

Minulla oli hyvä keskustelu Instagramissa asian tiimoilla erään lomautetun lentoemännän kanssa. Valitettavasti keskustelun osapuoli ei antanut lupaa viestien julkaisuun, mutta salli viestien referoinnin. Hän kritisoi minua erityisesti negatiivisesta suhtautumisestani matkailuun, erityisesti lentomatkailuun. Minulla suurin syy lentoboikottiin on se, etteivät lentoyhtiöt ja lentokoneita valmistavat yhtiöt ole juuri halunneet panostaa ympäristöystävälliseen lentämiseen. Jos nyt unohdetaan taloudellisestikin negatiivisesti vaikuttava koronan aikakausi, luulisi ilmastoasioiden olevan varsin korkealla prioriteettilistalla. Ala elää kuitenkin fossiilisista polttoaineista. Jonkinlaista ympäristövastuullista valveutumista on jo syntynyt viime vuosina. Tuskinpa yksikään suomalainen on autuaan tietämätön ilmailualan ympäristövaikutuksista.

Voiko vastuullinen elämäntapa ikinä sitten nousta valtavirtaan? Epäilen, sillä kaupallisuus liittyy niin voimakkaasti kaikkeen, ja markkinoiden pitäisi olla vastuulliset. Tarvittaisiin trendikäs vastuullinen vaikuttaja, joka mainostaisi vastuullisia tuotteita. Vaan kun tavoitteena olisi, että tuotteet lainattaisiin tai hankitaan käytettynä. Koska elämme markkinataloudessa, myös rahan pitää liikkua. Yritykset eivät saa rahaa, jos uuden roinan tuottaminen maailmaan lopetettaisiin. Vaikuttaja ei saa tuloja, jos hänellä ei ole mitään mitä mainostaa. Eikä kukaan halua tehdä ilmaista työtä. Vaikuttaapa paradoksaaliselta.

Onko mulla lupaa edes sanoa asiaan mitään, kun en ole mikään pyhimys itsekään? En ole vegaani, vaikka syönkin kasvis- ja ennen kaikkea lähiruokapainotteisesti. Onko isompi paha hakea kananmunansa pienpihatosta kuin lennättää avokadonsa konfliktialueilta? Ja se ikuinen pikamuoti... Uskoakseni olen onnistuneesti katkaissut entisen pikamuotiaddiktioni, mutta se ei silti estä mieltäni keksimästä tarpeita. Lokakuussa on ainejärjestön vuosijuhlat, ja mun on teetettävä sinne täyspitkä juhlapuku, koska ongelmavartaloisille vuokraamot ei tarjoa valikoimaa ja sitten käytän sitä samaa mekkoa aina kaikissa akateemisissa juhlissa kun siihen tulee ainejärjestön väritkin... Minulla on luotto-ompelija, joten tässä tapauksessa työntekijä tulee saamaan asianmukaisen korvauksen työstään. Mutta mistä löytäisi tietoja itse kankaiden eettisyydestä? Voisin kuvitella, että kangaskauppojen laarit pursuavat tuontitavaraa kaukomailta. Onko potentiaalisesti epäeettisen kankaan käyttäminen jälleen kerran silmien sulkemista?

Voiko itseään kutsua vastuulliseksi vain oman brändin takia? Uskotaan sokeasti tai jätetään lukematta rivien välistä vastuullinen valmiiksi kirjoitettu mainospuhe, jonka voi vain liittää instastooriin eteerisen tuotevideon yhteyteen. Koska tämä on kuitenkin vain tietynlaista työtä josta saadaan palkka. Ja se palkka mahdollistaa vastuulliset valinnat.