Kissanpäivät

Tämän piti olla Svante-kissan parasta aikaa. Vanha maatalo, jonka pihalla vilistävät sisiliskot ja hiiret. Vieressä metsä, jossa lenkkeillä. Paljon puita, joissa kiipeillä. Uusia vaihtelevia virikkeitä aktiiviselle kissalle. Vaan Svantepa päätti toisin.

En tiedä onko syynä koti-ikävä, vai isommat neliöt, jossa energian saa purettua ihan omissa leikeissä. Rappuset, joita juosta ihan juoksemisen ilosta. Vai monta mukavaa sohvaa, tuolia, pöytää, laudetta ja ikkunalautaa, jotka kutsuvat loikoiluun. Svante on nyt laiskotteleva, raukea ja rauhallinen kissa.

Kissa on yöeläin, sanotaan. Varmasti Svantekin. Svantella on kuitenkin tapana tulla makuuhuoneeseen samalla, kun ihmiset käyvät yöpuulle. Ottaa pienet alkuyöpäikkärit, ja jatkaa elämäänsä. Kotona Svante herättää joko passiivisesti pahanteon äänillä, tai aktiivisesti kehräämällä ja puskemalla, jopa kynsin hampain. Mutta täällä kissa ei halua tehdä pahojaan. Aamuyöllä heräävät kärpäset, ja niitä jahtaamalla hän pitää itsensä kiireisenä. Ihmisten herättelylle ei ole tarvetta. Yhtäkkiä hän onkin itsenäinen poika, joka ei paljoa huomiota kaipaa.

Keskiviikkona koitti ukkonen. Ja raekuuro. Mekkalaa ei päässyt pakoon missään. Istuttiin rappusissa tunteroinen ja yritettiin rauhoittua. Ukkosta rakastava sieluni ei saanut tyydytystään, kun toisen silminnähtävä paha olo suretti. Svante löysi jossakin vaiheessa talon hiljaisimman paikan eteislaatikoiden välistä. Kun illasta lämmitin saunan, Svante ei halunnut mukaan.

Svante ei pidä pitkästä ruohosta, vesisateesta, tuulesta eikä helteestä. Eikä suljetuista ovista. Kiellettyjä paikkoja hän rakastaa. Svantea on helppo huijata sulkemalla ovi sallittuun paikkaan. Tarvitaan vain pientä päänvaivaa ja fyysisyyttä oven avaamiseksi, jonka jälkeen voi käydä tyytyväisenä makaamaan vaikka ikkunalaudalle. Avonainen ulko-ovi maaseudulle ei ole kutsusignaali kaupunkilaiskissalle.

Antiikin perintö suomalaisessa yliopistossa

Olen käynyt Instagramin puolella vuosien varrella useita hyviä keskusteluja oman opiskelualani puolesta. Toki mukaan on mahtunut paljon trollailua humanismin hyödyttömyydestä, mutta enimmäkseen olen ollut tyytyväinen pystyessäni murtamaan ennakkoluuloja. Yksi yleisimmistä ennakkoluuloista on antiikintutkimuksen oletettu flirttailu äärioikeiston kanssa. Toinen on väite alan tarpeellisuudesta startup-yrittämiseen kannustavassa pöhinäntäyteisessä hustlaavassa nykymaailmassa.

Viime viikolla Helsingissä järjestettiin Antiikintutkimuksen päivät, ja nämä teemat olivat aktiivisena läsnä keskusteluissa. Hyötyajatteluun painottuvassa Suomessa hyöty rinnastetaan käytännössä aukottomasti taloudelliseen hyötyyn. Säästösyihin vedoten Turun yliopisto suunnittelee lakkauttavansa latinan kielen professuurin. Oulun yliopistossa antiikin kielten lehtoraatti päättyy syksyllä, ja vain muutaman kurssin perusopinnot latinasta jäävät tarjolle. Helsingissä latinalle ei ole myönnetty vakinaista professuuria edeltävän professorin jäätyä eläkkeelle 2018, vaan pakka pysyy kasassa apulaisprofessorin voimin. Jos ei tykkää kirjatenteistä, ei Helsingissäkään voi oppia latinaa.

Hain Helsinkiin opiskelemaan nimenomaan klassillisen arkeologian vuoksi. Oikeastaan jo ensimmäisellä viikollani haaveet suoraviivaisesta viisivuotisesta opintiestä karisivat. Kivikkoja kivikkojen perään. Alusta asti oli epäselvää, pystyinkö tekemään edes kandia klassillisesta arkeologiasta. Tämä realisoitui viimeistään 2018, kun klassillisen arkeologian lehtoraatti lakkautettiin. En pystynyt. Onneksi filologiakin on kivaa, ja minulle oli alusta asti selvää kieliopintojen tärkeys. Pelkkä klassillinen arkeologia ei koskaan ollut ainoa vaihtoehto. On surullista, että enää se ei ole vaihtoehto ollenkaan.

Suomi on Euroopan mittakaavassa nykyään harvinainen ja surullinen esimerkki maasta, jonka yliopistoissa klassillista arkeologiaa ei ole tarjolla. Perinteisesti yliopistoissa klassillinen arkeologia rinnastetaan itsestäänselvyyteen, mutta meillä resurssien tuhlaamiseen. Miksi Suomesta käsin edes pitäisi opiskella jotakin, jonka tutkimuskohteet sijaitsevat parituhatta kilometriä poispäin? Saisin painua sinne Kreikkaan opiskelemaan kreikkaa (ja samalla hyödyntää aikakonetta, jotta kuolleen kielen nyanssit oppisi varmasti riittävän hyvin.) Miksi ranskan opiskelusta haaveilevaa ei käsketä menemään Ranskaan?

Kansainvälisesti suomalaista antiikintutkimuksen osaamista arvostetaan valtavasti. Suomalaispanos on ollut merkittävää esimerkiksi Pompejin tutkimuksessa. Kun kerroin syksyllä italialaisille kollegoilleni Heikki Solinin esitelleen kurssillemme erään pompejilaisen talon piirtokirjoituksia, laajahkon yleisön vastaanotto oli ihastunut ja jopa kateudensekainen. Häntä asiantuntevampaa opasta olisikin mahdoton saada! Viitisen vuotta sitten klassillisen arkeologian alasajoa vastustanut adressi keräsi huomattavan paljon kansainvälistä puoltoa, kuten myös tuore Turun latinan professuurin säilyttämistä puoltava adressi - jo nämä kertovat osaltaan suomalaisosaamisen arvostuksesta.

Mihin antiikintutkimusta sitten vielä tarvitaan? Miksi klassillisen maailman tutkiminen on aiheellista 2020-luvun Suomessa? Klassillisen maailman tutkimusta on opetettu Suomessa käsittääkseni katkeamatta Turun Akatemiasta alkaen. Latinan kieli on oleellinen osa suomalaista yliopistohistoriaa. Moni tänäkin päivänä relevantti nimi on kirjoittanut väitöskirjansa latinaksi. Latinan osaaminen on ollut joskus itsestäänselvyys, ja sen osaamattomuus hankaloittaa oman kulttuuriperintömme tutkimista. Tietenkään tätä pitää opiskella, koska tätä on aina opiskeltu ei ole mikään syy tai tekosyy johon vedota. Silti tuntuu hassulta se kepeys, jolla alaamme ollaan kuihduttamassa pois.

Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kohdistuivat takavuosina erityisen rankasti humanistisen tiedekunnan pieniin oppiaineisiin. Lisäksi itse pääpaholaisen kitinät julkisuudessa "kaiken maailman dosenteista" eivät varmasti nostaneet meidänkään alamme arvostusta. Miksi kaiken maailman dippainssien vastuulla onkaan päättää humanistisen sivistyksen arvottamisesta?

Suuren yleisön silmissä antiikintutkimus vaikuttaa olevan muinaisjäänne, jatkumo antiikista tähän päivään. Sedät keksivät Perikleen Ateenassa mikä on sivistys, ja me hölmöt luulemme saman sivistyksen jatkuvan muuttumattomana edelleen. Kaikki on valkoista, veistokset, temppelit, ihmiset. Tästä eroava kulttuuri on sivistymätöntä, barbaarista (kuten kaikki ei-kreikkalainen)! Alaa opiskelevat joko tweedtakeissaan nahkanojatuoliin vajonneet, Platonia ja Ciceroa joka käänteessä pyytämättä siteeraavat yläluokkalarppaajat, tai dark academia -estetiikkaan sukeltaneet teinit ja teininmieliset.

Olisiko esimerkiksi ylläolevan kuvan kaltainen leijonaveistos riemunkirjavana löytökontekstissaan niin instagrammable ja aesthetic kuten Z-sukupolvi haluaa antiikkinsa vastaanottaa? Shokkivau: kaikki veistokset olivat antiikissa värikkäitä. Ties mitä väri-ilottelua vaikka Milon Venus kätkee kutreihinsa ja laskoksiinsa! Ihannemaailmassa resurssit olisivat kunnossa ja asiaa voitaisiin tutkia. Voisin jopa itse olla tutkimassa asiaa, sillä antiikin polykromia on minun suurin mielenkiinnon kohteeni antiikintutkimuksen laajalla ja monitieteisellä kentällä.

Alamme ei ole ongelmaton, myönnän sen. Myytti valkoisesta antiikista on rakennettu järjestelmällisesti J.J. Winckelmannin 1700-luvulla levittämien uusklassisten kauneusihanteiden pohjalle. Antiikin perintö elää vahvana Yhdysvaltain alt-right -symboliikassa. Huvittaisi nähdä heikäläisten reaktioita kun hoksaavat, että maantieteellinen alkuperä ei ollut mikään este tai edes hidaste valtaistuimelle kiipeämisessä keisariajan Roomassa. Meillä Suomessa äärioikeistosymboliikka nojaa toistaiseksi vahvasti skandinaaviseen mytologiaan, mutta vastaavanlaisten rinnastusten toivoisi kuihtuvan täysin. Esimerkiksi Mary Beard on jo vuosia tehnyt selväksi maantieteellisesti laajan Rooman valtakunnan kansan monimuotoisuutta - ehkä juuri hiljentääkseen äärioikeistoretoriikkaa. Muun muassa Maijastina Kahlos on kommentoinut asiaa suomeksi.

Mielestäni tässä oikeastaan piilee syy alan säilyttämisen tärkeydeksi. Voidaksemme ymmärtää eurooppalaista kulttuuria ja aatehistoriaa, meidän on käännettävä katseemme antiikkiin. Meidän on ymmärrettävä mitä malleja historian toimijat ovat käyttäneet oman agendansa ideoimiseen ja ajamiseen. Inspiraatio näihin on pääsääntöisesti peräisin antiikista. Esimerkiksi natsitervehdyksen, saluto romanon on väitetty olevan "normaali sotilaallinen ja valtiollinen tervehdys antiikin Roomasta", mutta yksikään lähde ei aukottomasti todista vastaavaa tervehdystä käytetyn Roomassa. Meidän on kyettävä korjaamaan joskus jopa vuosisatoja vanhoja, pinttyneitä tulkintoja siitä, miten antiikissa koettiin asiat.

Eikä pelkästään eurooppalaisen, vaan myös suomalaisen historian ymmärryksen takia. Kun suomalaista identiteettiä lähdettiin tietoisesti rakentamaan, oli keskeistä korostaa, ettemme ole muita eurooppalaisia huonompia. Meilläkin on yliopisto, ja siellä tehdään tutkimusta latinaksi, ihan kuin teilläkin! Myös tällä hetkellä, kun Suomessa halutaan erittäin mielellään rinnastua Eurooppaan ja länsimaihin, on oleellista ymmärtää perintömme antiikista.

Täyteainetarpeista

Missä vaiheessa huulitäytteistä tuli asia, jota suositellaan varauksetta ystäville ja puolitutuille? Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, olisin varmasti jo säästämässä rahaa täyteaineita varten. Ellen sitten käynyt niitä hakemassa täysi-ikäisen lainahenkkareilla. Näin lähes kolmikymppisenä joudun perustelemaan impulsiiviselle sivupersoonalleni niiden tarpeettomuutta, samalla kun kaveri ehdottaa kimppatarjousta: melkein kaksi yhden hinnalla, tee jo palvelus itsellesi! Sattuu enemmän kuin anonyymikommentit, eikä kaverikaan päässyt helpolla. Monen mielestä loukkaannuin turhasta, botoxin ja täyteaineiden käyttö pitäisi normalisoida. Miksi niin?

Varsinkin tänä vuonna esteettisten hoitojen määrä vaikuttaa kasvaneen. Harva se päivä huomaa jonkun tuttavan kyynelurien täyttyneen ja huulten kasvaneen. Tai sitten tekijöitä on niin paljon, että joukkoon mahtuu huonojakin. Tai sitten muutokset ovat näkyvämpiä, ihanteena on selkeä ero vanhaan. Ja mielestäni surullista kyllä, saman muotin käyttö.

Etelä-Koreasta tuttu ruokatunnilla botox-piikille alkaa rantautua jo meille Suomeenkin. En tiedä kumpi on pahempaa, salailla operaatioitaan vai levittää kuvaa huolettomasta itsensäparanteluilmiöstä, joka on yhtä rutiininomaista kuin kahvin haku. Kuinka normalisoidummaksi tämä voi vielä tullakaan? Kun kuvailin postauksen alussa teini-ikäisen minäni mahdollista täyteaineiden tarpeen tuskaa, mietin kuinka moni muu pyöriikään noissa samoissa keloissa. Tuntee vieraantuvansa hyväksyttävästä ihmisnormista, kun ei näytä luontojaan samalta.

Ja kuinka moni itseään korjaileva on tehnyt operaationsa omien epävarmuuksien vuoksi? Välittäen näitä eteenpäin, luoden häpeää tietynlaisia piirteitä kohtaan. Jokainen saa tehdä vartalolleen mitä haluaa, mutta kuinka moni tarkastelee, mistä tuo tarve kumpuaa? Miksi alteroitu ulkonäkö koetaan parempana? Tavoitellaanko toimenpiteillä ikuista nuoruutta vai ihanne-ihmisen asemaa?

Täytän pian kolmekymmentä. Poskipääni ovat romahtaneet, otsassakin näkyy ryppyjä joko huolista tai muista. Nukkumattomat yöt näkyvät silmänalusissa. Ja ne ohuet huulet, kannattaako niitä enää edes mainita? Voisin olla helppo canvas taiteilijalle. Sinisten kumihanskojen suojaamalle piikkikädelle. Mutta voisin samalla olla kuin Dorian Gray muotokuvineen.

Korvanviereinen luomeni kasvaa silmissä, vaarallisesti röpelöillen. Se pitäisi poistaa. Sukupuoltaan korjaava tuttu haluaa enemmän sukupuolityypillisiä piirteitä. En sano, että kaikki esteettiset toimenpiteet ovat turhia ja tarpeettomia. Mutta jaksan pahoittaa kyllä mieleni kommenteista, joiden mukaan huulitäytteet ovat mitä parhain palvelus, paitsi itselle, myös ympäröiville ihmisillekin.