Avokadolakanat

Avokado on mulle sellainen syntisten hedelmä. Minkä määrän annoksia avokadosta saisikaan aikaan! Hedelmä on täyteläinen ja pehmeä. Mutta samalla niin mahdottoman epäeettinen. Avokado ei ole minulle mitään jokapäiväistä leipää. Ei tosin ole leipäkään.

Näin joskus kuvan herkän roosasta vauvanharsosta, joka oli kuulemma värjätty avokadon avulla. Mielessäni alkoi kytemään jotakin, joka on itselleni tarpeellinen kuin harso vauvalle. Tyynyliinat! Ja miksei saman tien vaikka koko setti lakanoita. Kaapissa lepäsi nuhruuntunut ja pinttynyt valkoinen pussilakana, jonka toki olisi voinut valkaista, mutta en koe itseäni valkoisten lakanoiden naiseksi.

Luonnonvärjäys on ollut muutenkin viime aikoina pinnalla. Kuulin tuttavan hurahtaneen lupiinien hävitykseen poimien niitä väriaineeksi. Lupiinilangoilla oli neulottu monet villavat joululahjat. Taitoliitto valitsi luonnonvärjäyksen viime vuonna vuoden käsityötekniikaksi.

Infopakettina avokadovärjäykseen minulla toimi internetistä löytynyt All Natural Dyeing -sivusto, ohje jonkun ruohonjuurimaisen jenkkikaupan sivuilla, sekä erityisesti Rebecca Desnosin vinkit avokadovärjäykseen. Opin, että vaaleanpunaiset sävyt eivät ole automaatio, vaan joskus lopputulos voi olla punaruskeakin. Tämä tieto ei minua lannistanut, ruosteiset sävythän näyttäisivät upeilta makuuhuoneen sinivihreän seinän kaverina!

Valjastin siis perheen ja ystävät avokadonsyöntitalkoisiin. Pesin aina avokadon kivet ja kuoret syönnin jälkeen, ja pistin pakastimeen. Joitakin pilkoin pienemmäksi. Reilussa puolessa vuodessa niitä kertyi noin kilon verran. Ostin yhden valkoisen tyynyliinan kirpputorilta, ja tongin esille kaksi lisää äidin kaappien kätköistä. Värjättäväksi päätyi siis pussilakana ja kolme tyynyliinaa. Koska lopputuloksesta oli odotettavissa epätasaista, sidoin tekstiileihin solmuja ja kuminauhoja. Olen oppinut vuosien varrella realistiksi ja samalla minimoimaan pettymystä. Eihän lopputuloksesta tule epätasainen, vaan maanläheinen ja rustiikkinen!

Eräänä koleana ja sateisena kesäpäivänä sitten nostin ison jättiläiskattilan tulille, ja aloin lämmittää kuoria. Ja samalla lopetin ohjeiden noudattamisen. En esivalmistellut kankaita, en siivilöinyt lientä, en mitannut lämpötiloja. Lisäsin vain liemeen mututuntumalla eli reippaasti suolaa ja ruokasoodaa, ja heitin kankaat kuivana sekaan. Ruokasooda tekee liemestä emäksistä, jonka pitäisi tuoda vaaleanpunaisia sävyjä paremmin esiin. Suola puolestaan auttaa sitomaan värjääviä tanniineja tiukemmin kiinni selluloosakuituihin, joista puuvillakin koostuu. Kävin aina tasatunnein hämmentämässä keitosta, joka sai muhia rauhassa kannen alla. Olin valmistellut pitämään seosta liemessä yön yli, mutta jo muutamassa tunnissa lakanoihin oli tarttunut intensiivisiä, poltetun oranssin sävyjä.

Kasvivärjäys on arvoituksellista, hauskaa ja jotenkin taianomaista. Vaikka lopputulokseen voi pyrkiä vaikuttamaan monen tekijän avulla, tulee se silti olemaan täysi yllätys. Miten yksi kumilenksu riittää tekemään teräväpiirteisiäkin kuvioita? Miten eläväiseltä epätasainen väripinta näyttääkään? Ja miten suoranaisesta roskasta saa liukenemaan väriaineita, jotka tarttuvat jäädäkseen?

Tuulee

Pionit alkavat olla loppuun kukkineet. Tuuli riepottelee ruskettuneita terälehtiä pitkin pihaa. Yritän leikata rupuisimpia pois, mutta yksikin väärä täräys saa kasvin tiputtamaan terälehtensä yhdeksi kasaksi maahan. Tiedättehän, kuten sarjakuvissa linnun aivastaessa iskee äkillinen sulkasato.

Tällä säällä pyykit kuivuisivat niin rapeasti. Harmi vaan, että sade saapuu juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Viime päivinä minua on todella koeteltu. Joka kerta, kun olen virittänyt riippumaton, se kutsuu sadepilvet paikalle. Välillä menee tuntikin, useimmiten vain vartti, mutta sade on taattu. Käyn eräänlaista väsytystaistelua sään kanssa. Yritän pukeutua auringolle mieliksi. Kesämekkoa, bikiniä, silkkihuivia ja yläosatonta. Vielä vajaa viikko sitten jaksoin raahata tavarat uimalammelle aina auringon pilkistäessä. Pääsin toisinaan pulahtelemaan veteenkin, mutta aurinko ei kuitenkaan suostunut kuivaamaan kosteutta iholtani. Jos ei sateet ja kylmä tuulenpuuska, ainakin tavanomainen pilvisyys saa minut palelemaan sen verran, että on kuivateltava sisätiloissa. Olen jo väsynyt tähän taisteluun.

Aamulla tuuli oli paiskonut kuivumassa olleet matot pitkin tallipihaa. Muovituoli kellui uimalammessa - jälleen yksi syy vihata muovituoleja! Jotkin kauniit takorautaiset tuskin liikahtaisivat mihinkään. Jos minä saisin päättää, viettäisin koko kesän ilman mitään muovista. Ykkösinhokkini on muoviastiat. Sitten muoviin pakattu munakoiso.

Sataa, tuulee ja salamoi. Olen täyttänyt näinä viikkoina lähes kaksi kokonaista ristikkolehteä. Jos vaarini vielä eläisi, olisin valmis haastamaan hänet pasianssissa. Olen heitellyt jatsinoppia ihan yksikseni (harjoituksen vuoksi!) ja heittänyt virkkaustyöni seinään. Olen huutanut yksinäisyyttä ja tuntenut, kuinka seinät kaatuu päälle. Pääsisin toki pois jos tahtoisin, pitää vain ensin opetella taas ajamaan pyörällä. Jossa ei ole lukkoa. Jos lähtisin, alkaisi kuitenkin satamaan. En jaksa aina kastua.

En tiedä tuoko tuuli mukanaan sateet, vai muovaako se sadepilvet kuin demiurgi. Näillä säillä ei voi kuvitellakaan syövänsä ulkona. Jääkaapissa on kesäkeittoa, kylmää kurkkukeittoa, kylmää tomaattikeittoa ja herneitä. Vesimeloni ja feta odottavat salaatiksi päätymistään. Mitäpä helleruuilla tekee näissä viileystiloissa? Onneksi en lähde koskaan mihinkään ilman villasukkia. Katetulla terassilla voi täten istua iltaa.

Kissanpäivät

Tämän piti olla Svante-kissan parasta aikaa. Vanha maatalo, jonka pihalla vilistävät sisiliskot ja hiiret. Vieressä metsä, jossa lenkkeillä. Paljon puita, joissa kiipeillä. Uusia vaihtelevia virikkeitä aktiiviselle kissalle. Vaan Svantepa päätti toisin.

En tiedä onko syynä koti-ikävä, vai isommat neliöt, jossa energian saa purettua ihan omissa leikeissä. Rappuset, joita juosta ihan juoksemisen ilosta. Vai monta mukavaa sohvaa, tuolia, pöytää, laudetta ja ikkunalautaa, jotka kutsuvat loikoiluun. Svante on nyt laiskotteleva, raukea ja rauhallinen kissa.

Kissa on yöeläin, sanotaan. Varmasti Svantekin. Svantella on kuitenkin tapana tulla makuuhuoneeseen samalla, kun ihmiset käyvät yöpuulle. Ottaa pienet alkuyöpäikkärit, ja jatkaa elämäänsä. Kotona Svante herättää joko passiivisesti pahanteon äänillä, tai aktiivisesti kehräämällä ja puskemalla, jopa kynsin hampain. Mutta täällä kissa ei halua tehdä pahojaan. Aamuyöllä heräävät kärpäset, ja niitä jahtaamalla hän pitää itsensä kiireisenä. Ihmisten herättelylle ei ole tarvetta. Yhtäkkiä hän onkin itsenäinen poika, joka ei paljoa huomiota kaipaa.

Keskiviikkona koitti ukkonen. Ja raekuuro. Mekkalaa ei päässyt pakoon missään. Istuttiin rappusissa tunteroinen ja yritettiin rauhoittua. Ukkosta rakastava sieluni ei saanut tyydytystään, kun toisen silminnähtävä paha olo suretti. Svante löysi jossakin vaiheessa talon hiljaisimman paikan eteislaatikoiden välistä. Kun illasta lämmitin saunan, Svante ei halunnut mukaan.

Svante ei pidä pitkästä ruohosta, vesisateesta, tuulesta eikä helteestä. Eikä suljetuista ovista. Kiellettyjä paikkoja hän rakastaa. Svantea on helppo huijata sulkemalla ovi sallittuun paikkaan. Tarvitaan vain pientä päänvaivaa ja fyysisyyttä oven avaamiseksi, jonka jälkeen voi käydä tyytyväisenä makaamaan vaikka ikkunalaudalle. Avonainen ulko-ovi maaseudulle ei ole kutsusignaali kaupunkilaiskissalle.