Kaikki tiet vievät Schönbrunniin

Uhosin vielä eilen tai toissapäivänä, kuinka tällä reissulla en ainakaan Schönbrunniin mene. Huolimatta siitä, että kaksinkertainen bussiperuutus oli pakottanut minut viettämään yön ja päivän Wienissä, jonka ei senkään pitänyt kuulua alkuperäiseen matkasuunnitelmaan - Schönbrunnhan on vakioturistikohteita! Vaihdossa ollessani vaelsin Schönbrunnin puutarhassa varmaan kymmeniä kertoja, silloin muistin oikoreitinkin metrolta puutarhoille. Schönbrunn oli oikeastaan osa mun wienissäkäymisrutiinia. Eiköhän tuo ole jo nähty.

Ostin eilen vuorokausilipun Wieniin tullessani. Ja koska aamuysin bussikin peruttiin, mun pitäisi keksiä lipulle käyttöä. Niinpä huristelin Schönbrunniin ja takaisin. Vaikken uskokaan kristalleihin, uudelleensyntymiseen tai Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen, heitän puolivakavissani läppää olevani keisarinna Sissin reinkarnaatio. Jokin Schönbrunnissa vetää minua magneetin lailla puoleensa, ja mulla on ilmiömäinen kyky löytää aina oikopolut ja välttää turistimassat.

Tälläkin kertaa kuljin unohdettua metsäpolkua alas Gloriettelta kohti roomalaisrauniosuihkulähdettä. Koin jonkin selittämättömän vahvan tunteen, ehkä se oli deja vu yli kymmenen vuoden takaa. Tai sitten sadankuudenkymmenen. Joka tapauksessa, noita polkuja on asteltu ennenkin. Roomalainen raunio on ollut alusta asti suosikkini Schönbrunnin suihkulähteistä, nytkin jäin tuijottelemaan sitä minuuttitolkulla. Kauniina kesäpäivänä ei tehnyt edes mieli tutustua palatsin sisätiloihin, vaikken ollut käynytkään siellä kuin muutaman kerran. Vaatimattomasta 1441:stä huoneesta olen nähnyt vain ehkä kolmisenkymmentä. Sen sijaan istuuduin lukemaan mukanani kantamaani Galenosta ihan näön vuoksi ajatuksen harhaillessa menneessä ja tulevassa.

Naschmarktilla on kirpparipäivä aina lauantaisin, mulla kävi tuuri että osuin kerrankin paikalle. Tai kohtalon ironiaa koska täältä olisi tehnyt vaikka mitä löytöjä.

Perhonen imeskelee silkkiorkideaa.

Muutenkin Wienin osuus on ollut varsin letkeää. Kaupunki on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, ja tutustuin vanhoihin tuttuihin uusista kulmista. Kaupungin topografia avautui täysin erilaisena muistikuvissani. Hotellini sijaitsee käytännössä Stephansdomin takana, en ole koskaan yöpynyt yhtä ytimessä. Hevosvaunujen kavionkopse tervehti aamulla avatessani parvekkeen ovet. Kävin vihdoin viimein Belvederessä taidemuseossa, ja Museumsquartierilla selvin päin. Ja Hofburgin yhteydessä sijaitsevassa perhostalossa. Varsinainen ensimmäisten kertojen reissu! Kukaan muinaisista vaihtarikavereistani ei halunnut/ehtinyt tavata, mutta sain pari vinkkiä missä kannattaa käydä. No, ei olisi kannattanut. Jonkinlaiseksi hipsterien näyttäytymismestaksi osoittautunut Dachboden oli yksin varsin ankea auringonlaskun jälkeen. Yhdellä käyminen jäi ihan oikeasti yhteen.

Fleischmarktilla sijaitsevassa ravintolassa jouduin eräänlaisen turistikusetuksen kohteeksi. Pyysin saksankielisen menun, mutta tarjoilija sanoi että heillä ei ole Google Translate -käännöksiä. Eipä siinä, puhutaan englantia sitten. Tajusin vasta jälkeenpäin että ehkä ravintolassa ei kaikki osaa saksaa ja olin ollut töykeä - mutta ei: naapuripöytä sai samalta tarjoilijalta saksankielistä palvelua. Ruoka oli ihan jees, mutta laskua tilatessa se sirkus vasta alkoi. En ollut huomannut ruokalistassa mitään mainintaa, että jos tilaa alkupalan pääruokana, hinta on tupla. Tämä ei näkynyt annoksen koossa, eikä minulle annettu enää minkäänkielistä ruokalistaa asian tarkastamiseksi. Sen sijaan kortti kieltäytyi toiminnasta. Koronan takia käteistä ei oteta vastaan - sinänsä ymmärrettävää, mutta idioottimaista tässä tilanteessa. Mulla olisi ollut jopa tasaraha. Kukaan asiakaskaan ei halunnut mun käteistä, joten poliisit kutsuttiin paikalle. Virkavaltaa sai odottaa toista tuntia, ja jouduin vänkäämään kauan päästäkseni vessaan odotusaikana. Luulivat varmaan, että pakenen viemäriputkien kautta. Poliisien reaktio oli ette oo vittu tosissanne kun selitin että olin tarjonnut käteistä. Vapauduin vankilasta.

Varsin kauniissa Adlerfeltissa aamiaistaessani palvelu oli harvinaisen tökeröä. Tämä on ilmeisesti niitä naamarajapaikkoja, tai sitten koko henkilökunnalla oli tasapuolisesti huono päivä. Kaunis, influenssaava puolituttuni kun ei ollut kuulemma koskaan törmännyt huonoon palveluun tuossa paikassa, ja vierailee siellä viikottain. Aamupala oli jälleen makuluokassa ihan kiva. En tiedä onko ironista, hauskaa vai mitä kun reissun parasta ravinnollista antia oli Wikiwikipokesta hakemani quinoapohjainen pokebowl. Kylpyammeessa nauttimani kolmen euron kuoharikaan ei kauhean hyvältä maistunut. Tämän toisaalta ei pitänytkään tulla yllätyksenä.

Karua hotellikäytävääkin voi piristää kristallikruunuilla ja uusrokokoosohvalla.

Wienin ei edes pitänyt kuulua alkuperäiseen reissusuunnitelmaan. Suunnitelmissa oli paeta kasuaalisti suoraan perheen luota pitkänmatkan bussiin ja jäädä lykkäämään seuraavaa reissua. Olen vältellyt tänne palaamista niin monin syin ja tekosyin, kauhulla mutta hartaasti. Mutta maanantai-iltana uteliaisuus alkoi voittaa. Vieläkö Meidlingin asemalta saa kinkku-ananas-maissi -pitsaa? Vieläkö oopperoita striimataan kadulle? Vieläkö Ringstrassen löntystää jalkaisin tunnissa? Yhteenkään näistä en saanut vastausta, mutta on helppo vastata kysymykseen vieläkö Wien on maailman kaunein kaupunki?

Sade on jälleen yllättänyt matkaajan, sekä loppunut puhelimen akku. Niinpä istun hotellin aulassa ilmaisen kahvin äärellä puhelinta ladaten. Pitää ladata hieman omia akkujanikin ennen yötä vasten koittavaa kahdeksan tunnin bussimatkaa.