Vainbalkanjutut

Tiedä häntä, riittääkö antropologiseen tutkimukseen parin bussin matkustajamäärät tai reilu vuorokauden ajanjakso. Joka tapauksessa, kun kirja ei jaksa kiinnostaa, uni ei maistu ja puhelinta haluaa säästää pahemman päivän varalle, ajaudun usein tarkkailemaan ihmisiä. Ja näissä busseissa totta vie sattui ja tapahtui. Kuvitelkaa Benny Hill -musiikki taustalle.

Wienistä kohti Belgradia starttaava bussi on kaoottinen. Pääsen kuin ihmeen kaupalla ensimmäisten joukossa sisään, ja mulle ilmoitetaan paikkani olevan yläkerrassa numero 45. Vaan yläkerrassa ei näy paikkanumeroita missään. Eikä ristin sielua, lukuunottamatta yhtä miestä, jolle lankesi neuvonantajan rooli. Kielimuuri sai hänet olettamaan että olen häätämässä häntä paikaltaan. Hän raivoaa ja esittelee lippuaan, jonka jälkeen näytän sormilla nelosta ja vitosta ja kohottelen olkapäitäni. Nyt miehen kielivarastosta löytyy saksa, ja hän alkaa hokea oman paikkansa numeroa: siebenundzwanzig, siebenundzwanzig, fünfundvier NEIN siebenundzwanzig!! ja jostain löytyy vielä englantikin: you idiot must use brain! Miehen paljastaessa paikkansa osasin melkein laskea omani. Ensimmäinen merkintä mielen muistikirjaan: selvitä ensin kielitaito ja auttamisalttius, kysy vasta sitten neuvoa. Ja olihan ne paikkanumerot kuitenkin merkitty: käsinojien alle, mustalla mustalle. Korkokuvana. Sokeakin löytäisi paikkansa.

Ilmeisesti kaikki bussin ei-balkanilaiset on laitettu paikalle 45. Mua tuli hätyyttämään pohjoismaiselta vaikuttava mies, meksikolainen äiti ja poika (jotka olivat luulleet nelivitosen olevan kahden paikan kompleksi), kaikille erittäin vihainen itävaltalainen nainen ja kutemiseen keskittyvä nuoripari. Kaikille löytyi kuitenkin vapaa paikka mun paikan tuntumasta, ja oltiin myös bussin ainoat, jotka eivät saaneet tarjoilua. Meksikolainen äiti käy omatoimisesti hakemassa kahvia samovaarista, vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Itävaltalainen nainen saa tästä myötätuntoraivarit ja menee alakertaan valittamaan. Tuloksetta.

Ostin vesimelonin makuista vettä T-centralenista, eikä elämäni ole ollut sen jälkeen entisellään. Mitään vastaavaa en ole vieläkään löytänyt.

Bussi pysähtyy, ja matkustajia kuulutetaan laittamaan maskit. Maskit alkavat ilmestymään salamannopeasti perstaskusta tai leuan alta tai alkuperäispakkauksesta, niitä tarjotaan hitaimmilla hoksottimilla varustetuille. Harvassa ovat he, jotka ovat käyttäneet maskia koko matkan, kuten lipun ehdoissa luki. Ehkäpä vain englanniksi. Vaara ohi, kukaan ei astunut bussiin tarkastuskäynnille. Maskit katoavat.

Pikkupojat (ilmeisesti nimeltään Mario ja Vaska) juoksevat kiihtyväintonaatioisen EEEEEEEEEEEEE-huudon saattelemana bussin käytäviä päästä päähän niin ala- kuin yläkerrassakin antaen juostessaan läpyjä käytäväpaikkalaisille. Kuvio toistuu neljä tai viisi kertaa. Onneksi istun ikkunapaikalla. Sama kaksikko tulee höpöttelemään niitä näitä ilmeisesti tuikituntemattomille, jotka lähtivät innolla leikkiin mukaan. Nukkumaanmenoaika koitti kahdeltatoista, tai sitten lasten vanhemmat vain tajusivat keksiä lapsilleen muuta tekemistä kuin kanssamatkustajien häiritsemisen.

Junamatkailun luksuksen ymmärtää viimeistään valtionrajoja ylittäessä. Siellä sitä mentiin kiltisti jonossa, satoi tai paistoi.

Balkanilainen musiikki on sävelletty koskettamaan ihmisten syvimpiä tuntoja. Siksi ilmeisesti kanssamatkustajia ei häiritse eri puolilta bussia kantautuvat kansansävelet edes kahdelta aamuyöstä. Eikä itkunsekainen mukanalaulaminen. En tiedä onko alkoholilla osuutta asiaan, mutta meininki on kuin Pataässässä pilkun lähestyessä. Tambura soi, laulusta raikaa dramatiikka, ja toivon, että korvatulpat olisivat tulleet mukaan. Laitan kuulokkeet korville ja kuuntelen omaa musiikkia noin kuusi minuuttia ennen kuin akku simahtaa.

Äänimaailmaan liittyen, jokaisella on puhelimessa äänet täysillä. Näppäinäänet myös. Pidän edelleen kuulokkeita korvilla ja toivon niiden olevan korvatulpat.

Serbiasta poistuttaessa rajalla rajavartija vitsailee. Olen jo elämässäni tottunut itäblokin ilmeettömiin ja tympeisiin rajavartijoihin, joten säikähdin ihan rehellisesti kun rajavartija kommentoi passiani naama miinusmerkkisillä peruslukemilla "this is not you, this is your sister". Häkellyin, aloin nieleskellä ja sössötin kuinka mulla ei ole siskoa. "Yes you have", rajavartija jatkoi ilmeenkään värähtämättä ja iski leimat passiin. Sellainen huumorihuiskaus sieltä. Meikattu passikuva ja väsynyt, räjähtänyt todellisuus eivät ilmeisesti kohdanneet.

Pohjois-Makedonialaisella huoltoasemalla meno on kuin Kaurismäen elokuvassa. Katossa pyörii pahviset tupakointi kielletty -merkit, ja niiden alla polttavat kaikki. Niin työntekijät kuin poliisitkin.  Katonrajassa killuva kulmikas ysäritelevisio näyttää särisevää kuvaa jalkapallokentältä. Mulla ei ole silmälaseja ja ruutu on kenkälaatikon kokoinen, joten arvoitukseksi jäi kuka pelasi ja missä. Tokkopa livenä ainakaan, ihmisten suhtautuminen peliin on kumman välinpitämätön. Huoltoaseman pysähtynyt tunnelma tuntuu suurelta kontrastilta hektisiin, meluisiin bussimatkoihin. Pieni kulkukoira katsoo kaihoten puettua sylikoiraa kantavaa tyttöä. Kello on kolme.

Meno ja meininki hiljenee ja rauhoittuu bussin ajaessa tuhatta ja sataa mutkaisilla vuoristoteillä. Kukaan ei ainakaan näytä pelkoaan, minäkään. Mutkitteluun on itseasiassa hyvä torkahtaa. Havahdun aamunkajoon Kreikan rajaa lähestyttäessä. Paluu Euroopan Unioniin sujui mutkattomasti omalla kohdallani, serbian passilliset pääsivät pikatestiin. Tätä kirjoittaessani olenkin jo Ateenassa, takana lähes seitsemän tunnin päiväunet. Aion jatkaa nukkumista. Kalinihta.