Kehoni muuttuessa jotkut ihmiset ovat halunneet kirjoittaa tarinani uudelleen. Minulta kysytään joskus lempeästi, joskus kuitenkin syyttävästi, että olinko koskaan todella kehopositiivinen? Vai olenko vain luopio? Todistaako muuttunut kokoni, etten koskaan oikeasti uskonut sanoihini?
Suonette minun vastaavan tähän nyt tyhjentävästi: omalla kohdallani kehopositiivisuuden tunnustaminen ei koskaan ollut lupaus siitä, etteikö kehoni koskaan muuttuisi.
En ole yrittänyt rakastaa itseäni turhaan vain odottaakseni muutosta. Olen kehopositiivinen koska kenenkään ei pitäisi joutua ansaitsemaan ihmisarvoa. Ei painonpudotuksen kautta. Ei kärsimyksen kautta. Ei kurinpidon, rangaistusten tai tottelevaisuuden kautta.
Uskomukseni siitä, että lihavat ihmiset ansaitsevat normaalia kohtelua, ei mitätöidy, vaikka heidän kehonsa muuttuisivat. Muutos ei ole sama kuin petos. Mutta muutoksen ei pidä olla myöskään välttämättömyys. Ei mikään reunaehto tälle normaalille kohtelulle.
Olemassaolollani en ole täällä edistämässä painonpudotuskulttuuria. Ei minulla ole tarvetta kertoa, että elämä paranee, kun keho pienenee. En elättele turhia toiveita kutistumisen muodossa. Päinvastoin, tämä vuoristorata on tehnyt yhden asian tuskallisen selväksi:
Ongelma ei koskaan ollut minun kehoni. Ongelma on maailma, joka kohtelee lihavuutta luonnevikana ja hoikkuutta auvona.
Uskon edelleen, että lihavat ihmiset ansaitsevat kunnioitusta nyt, eivätkä vasta mahdollisen muutoksen jälkeen. Eikä terveydenhuollon pitäisi olla jollakin tapaa ehdollista painonpudotukselle. Kehot eivät ole argumentteja eikä näkyvyyttä pitäisi joutua ansaitsemaan.
Uskon myös edelleen, että kehopositiivisuus ei tarkoita hälläväliä-asennetta ylipainon suhteen, mutta painon ei pitäisi painaa tippaakaan siinä vaakakupissa, jolla punnitaan kuka ansaitsee ihmisarvoista kohtelua.
Uskon tähän omista kokemuksistani huolimatta ja varsinkin niistä johtuen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
