Bodyshamingia bussissa

Mokasin tällä viikolla bussissa matkalla Suomeen. Istuin hiljaa ja yritin lukea, kun edessäoleva nainen kallisti penkkinsä äärimmilleen taakse, maaten käytännössä päälläni. Lukuhetki keskeytyi, en mahtunut enää pitämään kirjaa kädessä. Pyysin aluksi, luullakseni kohteliaasti, voisiko hän siirtää penkkiään sen verran eteenpäin, että pystyisin lukemaan. Aluksi hän esitti englantia ymmärtämätöntä, mutta etsittyäni tovin jotakin toista yhteistä kieltä, vastauskin löytyi englanniksi: "Pää kiinni ja laihduta jos on ahdasta. Sinulla ei ole oikeutta viedä kaikkea tilaa eikä tätä matkaa tehdä sinun toiveidesi mukaan."

Olen työstänyt monta vuotta omaa provosoitumista, mutta nyt pääsi lipsahtamaan. "Noin solakan luulisi mahtuvan olemaan ilman makuuasentoakin", totesin. Virhe. Nainen raivostui välittömästi, syytteli bodyshamingista ja kateudesta, kiusaamisesta ja tunsin uppoavani syvään häpeän kuoppaan. Koko bussi ei noussut taputtamaan. Sen sijaan minua tuijotettiin - en tiedä miten nainen selosti tilanteen muille matkustajille. Pyysin pari kertaa anteeksi, tuloksetta. Kiusallinen kyräily jatkui kauan. Olin se musta lammas, paha kanssamatkustaja. Vaikka halusin vain lukea rauhassa.

Tajusin toki, että olin ylittänyt rajan. Hänen kommenttinsa omasta koostani sattui, mutta eihän se oikeuta huomauttelemaan hänen koostaan. Kaikki painon kommentoiminen on ikävää. Koska hoikkuus on yhteiskunnassamme tavoiteltava asia, tunnnun pitävän siitä kommentoimista kuitenkin lievempänä ja harmittomampana. Kyse on kulttuurisesta kontekstista. Ymmärrän toki, että hoikkuuden kommentointi voi tuntua ikävältä ja kiusalliselta. Mutta se on asia, jonka moni ihminen ottaisi kehuna. Vähän sama asia kuin taivasteltaisiin että onpas sulla paksut hiukset. Ohuisiin hiuksiin kohdistuva taivastelu tuntuu pahemmalta, se tuntuu moitteelta siitä, ettei edusta hiuksiltaan ihannetyyppiä. Kun taas paksujen hiusten päivittelystä olisi helppo nostaa kuuluisa kateuskortti pystyyn.

Ylläoleva on kuitenkin lähinnä tekosyy. Kukaan ei ansaitse tulla näpäytetyksi vartalonsa vuoksi, riippumatta sen muodosta tai koosta. Annoin turhautumiseni voittaa, mikä on huono asia. Huomaan, että minulla on taipumus vastata samalla mitalla takaisin; kun painoani kommentoidaan, koen painokommentoinnin olevan ookoo minulta aloittajallekin. Välinpitämättömästi tai jopa ystävällisesti reagointi olisi kuitenkin aina parempi kun antaa sokean raivon johdattaa sanomaan jotain, jota joutuu katumaan. Kierre on katkaistava.

Tältäkin olisi vältytty, jos olisin varannut mukaani usb-johdon, jottei minun tarvitsisi säästellä akkua pitkillä bussimatkoilla. Näytöltä voi lukea hieman epämukavammissakin asennoissa. Ja vastamelukuulokkeet, etten kuulisi muiden potentiaalista ilkeilyä. Ja nenäliinapaketin kyynelten kuivaamiseen.

Laiskuus

Työpaikkani on nyt siirtynyt parisataa kilometriä pohjoisemmaksi, ja työtoimenkuvani muuttunut täysin. Työskentelen arkeologisilla kaivauksilla vielä parisen viikkoa. Hiljalleen pitäisi alkaa varaamaan kotimatkoja. Puolan eteläinen maaseutu kiehtoisi... Kiehtoisi toki Albania ja Montenegrokin, mutta niiden läpi ei halua juosta. Suomessa minun on oltava kuun vikana lauantaina - Coldplay kutsuu.

Työpäivä loppuu suunnilleen kolmelta. Sitten syömään ABC-tyyliseen tienvarsiravintolaan, josta on haastavaa saada riittävän pieniä annoksia. Kotona ollaan aivan liian aikaisin, keskellä siestaa. Hiljaisuus vangitsee tehokkaasti. Kylä alkaa heräillä vasta lähempänä iltaseitsemää, mutta työpäivät alkavat aikaisin, enkä jaksa enää riekkua myöhään. Saatan käydä luontoretkellä, naapurissa on mäkiä mitä kiivetä. Usein kuitenkin vaan makaan kapealla sängylläni hillityssä x-asennossa ja ajattelen. Minulla olisi kaikki maailman aika ja sauma kirjoittaa. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kerrottavaa. Kulttuurieroja ja outoja käytäntöjä. Ilon ja onnen hetkiä. Mutten vaan jaksa. Ehkä joku päivä, ehkä joku päivä!

Agistri, vielä kerran

Täällä sitä jälleen istutaan, lämpimän yöilman syleilyssä rakkaimmalla saarellani. Olisin ollut hullu, mikäli en olisi palannut. Eihän tämä ole matka eikä mikään, kuin reissaisi Helsingistä Tampereelle. Paitsi että vesireittiä, eikä Tampereella sielu juuri lepää. Kävin eri ruokakaupassa kuin yleensä, löysin tylsän makuisia sipsejä ja holitonta Amstelia. Minusta on kuoriutunut näiden kuukausien aikana varsinaisesti Fix-nainen, mutta vaihtelu virkistänee. Pohdin vielä postikorttien kirjoittamista. Niiden toimitusviive on toistaiseksi vaihdellut kymmenestä päivästä kahteen kuukauteen.

Jollain tavoin tämä loma on ehkä korjaavakin kokemus. Tämä oli minun saareni, minne saavuin alunperin yksin. Puolisoni kanssa kokeilimme uusia juttuja, mutta nyt yksin voin tehdä kaikkea omalla tavallani kivaa. Kuten uppoutua kirjoihin, kävellä päämäärättömänä ja kaljoitella henkilökunnan kanssa.

Aurinko tulee tuskin paistamaan tämän loman aikana. Voin siis hyvällä omatunnolla linnoittautua hotellille, Agistrin kotiini. Kaikki on tuttua ja turvallista. Pöytävaraukset laitetaan automaattisesti rannan puolelle. Yksi kissa on saanut pentuja. Joitakin vuosia sitten kissojen sterilointia vastustettiin, mutta järki on alkanut voittaa. Muurahaisleijonaksi toukokuun alussa ristimämme, haavanhoidon vuoksi ajeltu pitkäkarvainen puolisokea musta kissa on alkanut saada karvojaan takaisin. Hännänpään tupsu loistaa edelleen massiivisena. Pidän Alkyonista, koska siellä huolehditaan kissoista hyvin. Kreikkalaisessa mittakaavassa. Sairaita kissoja lääkitään, ja mekin olemme avustaneet lääkärikuluissa.

Metsäpalovaara on todellinen, ja pääsy viereiseen pinjametsään on kielletty. Tunnollisena ihmisenä kyttäsin jonkin aikaa uskaltaako joku kreikkalainen uhmata kieltokylttiä, ennen kuin menin meditatiiviselle metsäkävelylleni. Kreikkalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikkea kiellettyäkin saa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Ja kiinni jäädessäkin voisi olla, että sori kun en tiennyt. Seurauksia saattaa tulla, mutta niitä ei pelätä etukäteen. Ja sitten on minä, joka istuu jalkapallomatsissakin sillä omalla huonolla halvalla paikalla, josta näkee tasan naarmuisen ja tarroitetun pleksin. Seurasin taannoin PAO-PAOKIA takanani liian lähellä olevalta skriiniltä.

Rannoilla ei ole ruuhkaa, toisaalta eivätpä ne autioinakaan loista. Tarvitsen välillä pitkähihaista, kun mereltä tuulee. Suomessa on kuulemma lämpimämpää kuin täällä. Otin maanantaina tatuoinnin, joten uidakaan en saa. En muista missä vaiheessa minusta on kuoriutunut tällainen rantaleijona. Liputin aina ennen kaupunkilomien puolesta, nykyisin kaipaan vain hiljaisuutta ja lempeää liikuntaa. Visuaaliset virikkeet ja kiire kuormittavat. Jos en pääse uimaan, sitten kävelen. Kunhan ei vaan olisi mitään nähtävää. Silloin velvollisuudentuntoni kärsii, jos en näe.

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Matka kohti itsensä hyväksymistä kehopositiivisuuden kautta on jotakin henkilökohtaista minulle. Varmaan sanomattakin selvää, että syömishäiriötaustaisena lihavana ihmisenä minulla on monimutkainen suhde niin kehooni kuin ruokaakin. Kehopositiivisuus on varsin vahva käsite, joka ymmärretään tai halutaan ymmärtää helposti väärin. Kehopositiivisena ei mitenkään tarvitse kieltää kehonsa realiteetteja, muttei myöskään sortua jatkuvan kehityksen tai muutoksen tarpeellisuuteen.

Termi 'self-love' on minulle vaikea. Rakastan ajatusta sen taustalla, mutta karsastan itse termiä. Puhutaanko suomeksi edes itserakkaudesta, kun asia on latautunut negatiivisesti niin voimakkaasti? Onko muitakaan kehopositiivisuuteen liittyviä termejä käännetty suomeksi? Mitä ovat self-confidence, body-acceptance, fat-shaming tai thin ideal? Itserakkaus ennen kaikkea suomeksi tuntuu narsistiselta tai omahyväiseltä ja toivoisinkin jotakin eri nimistä kuvastamaan paremmin tahtoa ja tarvetta itsensä huolehtimisesta ja hyväksymisestä.

Olen kamppaillut varsin pitkään saadakseni rauhan kehoni kanssa yhteiskunnan odotusten ja omien syömishaasteideni välisessä rotkossa. On surullista, tavallaan hauskaakin, kuinka lihavia ihmisiä kytätään jatkuvasti riippumatta siitä mitä teemme. Kun syön juustohampparia, minua saatetaan katsoa kuin elävää ja hengittävää symbolia itsekurin puutteelle. Kuin edustaisin kaikkia laiskuutta ja ahneutta koskevia stereotypioita. Vaan kun syön salaattia, joku miettii ketä yritänkään huijata. Tässä ei voi voittaa, lihavana kehoni tuntuu olevan vapaata riistaa julkisessa keskustelussa. Riippumatta siitä mitä itse toivon tai teen.

Ehkä tästäkin syystä liputan enemmän itseni hyväksymisen kuin itserakkauden puolesta. Minun ei tarvitse ylistää kehoani tai teeskennellä, että lihavuus ei olisi ajoittain kärsimystä. Minun ei tarvitse rakastaa jokaista millimetriä kehostani kaiken aikaa, mutta voin olla kiltti itselleni. Keskityn huolehtimaan itsestäni häpeilemättä. Yritän sallia oman olemassaoloni kehossani ilman, että tunnen jatkuvasti olevan selityksen velkaa.

En ehkä täysin syleile self-love -termiä, mutta uskon pystyväni ilmaisemaan sen tarkoitusta jollakin toisella tapaa. Jokaisen keho ansaitsee kunnioitusta, vaikka ympäröivä maailma vaikuttaisi olevan eri mieltä.

Kierros Kykladeilla

Ateenaan muutettuani ensisijaisena toiveenani oli pieni loma kykladisilla saarilla. Haaveissani siinsi Santorinin auringonlaskut ja porrastreenit offseasonin aikaan väljällä ja kohtuuhintaisella saarella. Sitten realismi puuttui peliin. Offseasonilla ei kannata pitää juuri mitään auki. Koska juuri mikään ei ole auki, majoitusten hintatasoa ei tarvinnut laskea minulle kohtuullisiin summiin. Eikä hektinen työaikataulu antanut mahdollisuutta pidemmälle vapaalle. Kas, niin koitti season, eikä koko saaressa ollut enää mitään houkuttelevaa.

Vaan onhan niitä kykladisia saaria muitakin. Eräänä hiljaisena työpäivänä tökkäsin silmät kiinni sormeni Kreikan karttaan. Sormen alta paljastui Antiparos. Negatiivisen latauksen omaava anti-etuliite tarkoittaa kirjaimellisesti jotakin vastaan. Antiparos on saari suurempaa ja kuuluisampaa Parosta vasten. On suuri ja kuuluisa Paros ja sen vaatimattomampi sisarus Antiparos. Olen herkkä tuntemaan sääliä. Nopean kuvahaun jälkeen olin vakuuttunut, että tuo on minun paikkani. Varasin lauttaliput ja majapaikan.

Ajallisesti olisin ehtinyt viettää ehkä laajemmankin saarihyppelykierroksen, mutta henkisesti halusin vain levätä. Takana ovat niin vuosijuhlat, konferenssi kuin - pelottavimpana kaikesta - kandi- ja graduohjaajieni visiitti. Kaikesta selvittiin ja mainiosti, mutta uupumus kolkutteli ovella. En halunnut käydä missään - halusin elää ja toipua. Koska Antiparokselle on joka tapauksessa mentävä Paroksen kautta, päätin viettää molemmissa kaksi yötä. Ensin sutjakkaasti Antiparokselle, sitten Parokselle odottelemaan kotiinpaluuta.

Antiparos on kapea saari. Pääkylän itärannikolta länsirannikolle on noin kilometri. Etelässä on saaren päänähtävyys eli tippukiviluola, pohjoisessa leirintäalueet ja nudistirannikko. Saaren eteläpuolella on Despotikon saari, jonka arkeologisella alueella sijaitsee mieletön Apollonin temppeli. Nyt vain lautta saarelle loisti poissaolollaan. Meinasin jo sortua turistiansaan ja ostamaan lähemmäs satasen bileristeilyn lähisaarille, mutta majapaikkani isäntä ehti varoittaa minua tästä. En saisi rahoilleni mitään vastinetta, kukaan ei pystyisi juomaan holitonta bisseä ja vissyä useilla kympeillä, eikä arkeologiselle alueelle toistaiseksi pääsisi. Päätin pistää rahani sinne tippukiviluolaan. Meno-paluu turistibussilla maksoi kahdeksan euroa.

Arkeologisten kohteiden sijaan makasin rannoilla päivät pitkät. Vaelsin idästä länteen auringon perässä. Nudistirannalla oli luonnonkauneutta ja suojaisia hiekkapoukamia. Ja mielettömästi simpukoita! Luin kaksi kirjaa. Nautin bougainvillean reunustamasta terassistani joutomaan kupeessa. Istuin iltoja hyvän musiikin The Doors -baarissa, joka on mukavalla tavalla sopivan kämäinen. Sulassa sopusoinnussa kaikki vanhat hipit, nudistit ja minä. Kylä oli pittoreski ja täynnä hienostuneita putiikkeja. Tavanomaisia postikortteja oli vaikea löytää, mutta fiksut ruokakaupat löytyivät sataman puolelta.

Paroksella kiertelin bussilla kylissä, mutta tunsin elon paljon hektisempänä. Kovasti odottamani Naoussan kylä tuntui vain kulissilta muovisine bougainvilleoineen. En biletä, mutta mietin miksi kukaan haluaa Mykonokselle. Tuulimyllyjä löytää täältäkin, kuten merkkiliikkeitäkin. Parikian kylä (vai kaupunki?) oli toki kauniimpi, tiiviimpi ja vanhempi, Antiparoksella oli rakenneltu vähän sinne tänne. Viehättävästi sielläkin, mutta eri tavalla. Parikiaan voisi oikeasti eksyä - ja eksyinkin!

Kylillä ja kujilla kuuli melkein enemmän ranskaa kuin kreikkaa, lieneekö kyseessä jokin Paris-Paros -hassuttelu. Mikä pahinta, arkeologinen museo oli tilapäisesti suljettu. Kiertelin hämärillä parkkipaikoilla ja ojien pohjilla mosaiikkien perässä, ja kiukuttelin puhelimessa. Arkeologinen kiintiö jäi kovin vajaaksi. Löysin sentään merestä Paroksen marmoria. Ja ostin marmorista tehdyn magneetin. Kissan kuvalla.

Olen melko varma, että mikäli olisin mennyt vain Parokselle, olisin rakastanut sitä. Pidinhän minä siitä nytkin, mutta miten mikään voisi tuntua miltään Antiparoksen jälkeen? Vielä joskus sanoitan kokemukseni paremmaksi kertomukseksi. Antiparos sen ansaitsee.

Satunnaisia kuvia Ateenasta

Yksi lempipaikkojani on Kansallispuutarha. Kävelen sen läpi usein kotiin, vaikka se viekin kiertoreitille. Olen nähnyt kevään muuttumisen kesäksi. Löydän joka kerta puutarhasta jotakin uutta - vain kadottaakseni sen ikiajoiksi.

Olympiatuli sytytettiin taannoin tradition alkulehdossa, josta se kulkeutui Ateenan kautta kohti Pariisia. Kävin Kallimarmaronilla katsomassa olympiatulen kääntymistä.

Liljat ovat tappavan myrkyllisiä kissoille, joten otan vähäisen ilon irti tästä kissattomasta elämästä. Tuttu laikimyyjä myy näitä isoja liljanoksia kaksi euroa kappale, ja yksi kaupan päälle. En tiedä kuinka nopeasti tulen sopeutumaan suomalaisiin kukkien hintoihin.

Vuosijuhliamme vietettiin tällä viikolla, ei missään vähäisemmässä kuin Ateenan Akatemiassa. Unohdin pyytää jotakuta ottamaan edustuskuvan juhlakunnostani, joten tarjoan sen sijaan tämän epäedustuskuvan.

Kala on kamalan kallista. Minä olen pihi, ja turvaudun usein tölkkisardiineihin. Tomaateista en tingi! Leipää mahani ei pahemmin kestä, mutta sorrun silti silloin tällöin ostamaan sitä. Se on hyvää, naapurissa on leipomo ja leipä maksaa euron. Jep, minä olen pihi.

Heaven is a place on Earth

Ortodoksinen pääsiäinen oli tänä vuonna myöhään. Sain nauttia pitkistä vapaista, ja mahdollisuudesta viedä lempi-ihmiseni lempipaikkaani. Kyllä, puoliso tuli Kreikkaan, ja painuimme vajaaksi viikoksi Agistrille! Herättiin vähän liian myöhään tähän matkailumahdollisuuteen, tottakai moni kreikkalainenkin haluaa näillä pitkillä vapailla saaristoon. Kaksikerroksisen luksuksen sijaan saimme alakerran huoneen meren puolelta. Tämäkin lämmitti, vaihtoehtona olisi voinut olla myös ei-oota! Alkyoni oli tupaten täynnä ja illalliset kiireisiä, eikä keittiössä kaljoittelu olisi tullut varmaan kysymykseenkään. Emme kehdanneet kysyä, enhän enää edes kaljoittele. Kiire ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Agistrin lepokodissani on jotakin omaleimaista.

Pääsin vihdoinkin nudistirannalle! Koska olen kömpelö, en aiemmalla reissullani uskaltanut kiivetä Agistrin kuuluisalle Halikiada-rannalle. Vaan nyt oli kaveri koppaamassa, ja rannalle päästiin ilman suurempia naarmuja. Vaikka reitti on nyt tuttu, yksin tuskin uskaltaisin vieläkään. Hovikuskin kanssa matkustaminen mahdollisti myös saaren kiertämisen skootterilla. Saari on toki pieni, mutta korkeuserot ovat aikamoisia. Kävellen olisimme jääneet seuraavaan tai korkeintaan sitä seuraavaan kylään. Vaan kiertoajelulle tuli valittua huono päivä. Sade pakotti meidät pysähtymään kapakoihin kaukaisten rantojen sijaan, ja auringonlaskukin jäi vähän vaisuksi.

Pieni briiffaus kreikkalaiseen pääsiäiskäytökseen olisi ehkä ollut paikoillaan. Saimme pääsiäiskynttilät jo tulolautalta, mutta unohdimme ne hotellin yöpöydän laatikkoon. Ostimme uudet, ja tökkäsimme ne fast-line -hiekkaan. Vaikka halusimme nähdä koko seremonian. Tyhjin käsin toivotimme hölmistyneinä kristuksen ylösnousemusta muiden kierrättäessä liekkiä sytyttämättömiin kynttilöihinsä. Jälkikäteen sain kuulla, että pään peittäminen huivilla ei kuulu kreikkalaisortodoksiseen pääsiäisperinteeseen. Verimunatkin jäivät rikkomatta. Onneksi pappi tervehti kuitenkin iloisesti kadulla, emme olleet häpäisseet koko kirkkoa.

Muistaakseni jo ensimmäisenä yhteisenä saaripäivänä puolisoni kertoi ymmärtävänsä miksi rakastan tuota saarta. Matkailua karttava, nirso puolisoni osallistui ennakkoluulottomasti saaren pääsiäisperinteisiin, tutustui kreikkalaiseen keittiöön souvlakin ja gyroksen ulkopuoleltakin, ja kävi yksin kiertelemässä kun jouduin paahtamaan etätöitä. Ensi kerralla kuulemma voisimme olla pidempään, viisi päivää on liian lyhyt aika. Ja näin on saatu uusi ihminen Agistrikoukkuun. Agistri tarkoittaa kirjaimellisesti ongenkoukkua, ja on täysin nimensä veroinen.

Koska vapunpäivä osui pääsiäisviikolle, vappua vietetään ilmeisesti nyt tai huomenna. Tässä kiteytyy kreikkalainen mentaliteetti, saavutetuista eduista ei luovuta. Vappuhulinoinnista ei kuitenkaan nyt nautita, itselläni alkaa huomenna työtoimenkuvani kovin kolmipäiväinen haaste. Konferenssi. Onneksi Kreikassa työnteko on yhtä juhlaa, enimmäkseen.

Oraakkelin kuiskauksia

Delfoi on aina maaginen. Minulle tarjoutui tänään (eilen) mahdollisuus osallistua performanssiin luonnon helmassa, Delfoin kupeessa. Koska performanssi on jotain, joka on vain koettava, annan kuvien kertoa omaa tarinaansa, enkä edes yrittää sanoittaa kokemaani.

Paikassa, jossa muinaisten oraakkelien kuiskaukset kaikuvat yhä ilmassa, jokainen hetki vavisutti sieluni syvyyksiä. Sukelsin performatiivisten rituaalien ja henkisen heräämisen valtakuntaan. Hämärän vallatessa maisemaa, ilta huipentui juhlaillalliseen, jonka tunnelma maistui mystiseltä. Aika pysähtyi tässä keinotekoisessa pyhäkössä. Olin matkalla noin yhdeksän tuntia ja tuhat kuusisataa kuusikymmentä vuotta.

Hiekkamyrskyn pyörteissä

Vesimelonitatuoinnistani kysellään aina välillä kaduilla, mutta se ei symboloi Palestiinaa. Satun vain pitämään vesimelonista, se on lempihedelmäni.

En silti ole sokea ja välinpitämätön. Nyt pitäisi boikotoida Euroviisuja. Boikotoin jo ainakin L'orealia, MoroccanOilia, Flow-festivaalia, Pumaa ja Osemin alaisia yhtiöitä, kuten Hälsans Kökia. Toisaalta maailman helpoin asia olisi boikotoida jotakin, jota ei koe tärkeäksi. Mutta kun pitäisi oikeasti luopua jostakin itselle tärkeästä, on varsin helppoa keksiä tekosyitä. Kuinkahan moni katsoo niitä viisuja ei nyt salaa, mutta päivittämättä someen? Koska Euroviisut ovat aina olleet minulle vain hauskaa viihdettä, en usko boikotoinninkaan olevan vaikeaa.

Osallistuin viikonloppuna hylätyssä ja vallatussa painotalossa järjestettyyn spoken word -tapahtumaan. Ystäväni oli bongannut palestiinalaistaustaisen runoilijan, joka esiintyi tapahtumassa. Menimme siis sinne. Puhuttu sana oli mulle sitä vieraampaa esittävää taidetta, ja tarkoituksenani oli vain käydä kääntymässä. Mutta tapahtuma oli niin vangitseva, että jäin sinne pilkkuun asti - ja pidemmälle. Kuvitelkaa pilkkopimeä, savun täyttämä tila, jossa äänikuvio väreilee ilmassa. Jokainen puhuttu sana sykkii raakaa energiaa, joka vangitsee yleisön uteliaisuuden, ja saa siltä tuen. Huolimatta kreikankielisen lauseenymmärrykseni epävarmuudesta koen intohimoisten esitysten resonoivan syvästi ja luovan huumaavan ilmapiirin. Kieli ylittää esteet ja kannustaa kaikkia tuntemaan ilmaisun ja yhteyden rytmin.

Eilen Saharan hiekka värjäsi taivaan keltaiseksi. Kuuman päivän kruunasi hiekkamyrsky. Tunnelma oli suorastaan apokalyptinen. Ilmanlaatu oli ymmärrettävästi alhainen, joten ihmiset vetäytyivät sisätiloihin. Hiljainen Ateena on aina jotenkin absurdi. Kuva on otettu kotitaloni katolta, ja se on nähtävissä yllä. Ilman filtteriä, tai muutakaan editointia.