Kaikki saaret eivät halua olla seuraava Mykonos

Jostakin syystä tunnun pitäväni eniten A:lla alkavista saarista. Antiparos, Agistri, tietenkin, nyt tämän vuoden tuttavuutena Alonissos. Vielä olisi käytävänä siis Agathonisi, Agios Akhilleos, Agios Efstratios, Agios Minas, Ammuliani, Amorgos, Anafi, Andros, Ano Koufonissi, Antikythera, Antipaxos, Antipsara, Astypalea ja Arkoi. Asumattomista A-saarista puhumattakaan... Toivottavasti kaivaushommia riittää vielä tulevillekin kesille!

En kaipaa infinitypooleja tai postikorttirantoja, ainakaan sellaisia, jotka on suunniteltu näyttämään hyvältä somessa käytännöllisyys unohtaen. Minun papereissani täydellinen saari on hiljainen, pieni ja epätarkka reunoiltaan. Sellainen, jolla voi voltailla iltaisin ilman navigaattorisovellusta tai karttaa ja pysähtyä satamaan silittämään kissoja. Tuntematta huonoa omatuntoa paikallisen amfiteatterin tai potentiaalisen temppelin kivijalan skippaamisesta. Eikä tarvitse selittää, miksei halunnutkaan tutkia jokaista potentiaalisen antiikkista piirtokirjoitussa milloin missäkin kivessä.

Olen kokenut suomalaisten suosikkisaarista Rodoksen, Kosin ja Kreetan vain taapero-lapsi-ikäisenä. Suosituista ehkä Santorini olisi kiva kokea joskus, ja se Kreeta nimenomaan antiikintutkijan silmin. Seuraavan Ateena-jaksoni aikana aion tutustua Salaminaan, koska niin moni on kuvaillut sitä kuolettavan tylsäksi. Minun pitää todeta tämä tylsyys omin silmin, että voin uskoa. Salamiin reissu oli suunnitelmissa jo nyt toukokuussa, mutta kirjastotyöskentely vei lopulta voiton saarilomailusta.

Mykonosta olen tarkkaillut vain lautasta käsin, mutta satama vaikutti jo niin luotaantyöntävältä, että tuskin saarella tulen koskaan vierailemaan. Satama ei tietenkään kerro koko totuutta, onhan Agistrikin satamansa perusteella varsin tylsä. Eginan satama taas puolestaan on minun silmissäni kutsuva, mutta itse saareen minulla on vaikea suhde. Jos olisin purjehtija, pitäisin varmasti tuosta (ja monesta muusta) saaresta! Sääli, että meripahoinvointini on niin arvaamatonta sorttia.

Kreikkalaisen kollegani (jonka lempisaari on muuten Kimolos) mukaan muut saaret kärsivät Santorinin ja Mykonoksen suosiosta. Tai saarten omaleimaisuus kärsii. Nuo saaret ovat trendikkäitä, ja niitä halutaan jäljitellä. Myös alueilla, joiden omaleimainen arkkitehtuuri kärsii uuskykladisen uudisrakentamisen takia. Todistin omin silmin sokeripalatalojen valmistumista hurjaa vauhtia keskelle ei mitään Antiparoksella. Jopa Alonissoksella. Ja huhujen mukaan monella muullakin saarella tilanne on sama. Kollega oli järkyttynyt ylipäätään siitä, että Kimolokselle rakennetaan jotain. Saari kun on niin pysähtynyt, ja ollut ylpeä siitä.

Kykladien ulkopuolisillakin saarilla luodaan "boheemia luksusta", kohennetaan yöelämää, rakennetaan designhuviloita ja täytetään menu "uudistetuilla klassikoilla", jotka muistuttavat enemmän pohjoiseurooppalaista tulkintaa bistrosta kuin kylätavernaa. Oliiviöljyn hinta on noussut, sen kanssa sniiduillaan ja se koetaan silti "tunkkaisena valintana". Haluaisin kuitenkin saganakini ilman tryffeliöljyä.

Mielestäni Kreikan eteen pitääkin nähdä hieman vaivaa. Kansainvälinen lentokenttä saarella tietää yleensä huonoa. Ero Alonissoksen ja Skiathoksen välillä oli kuin yöllä ja päivällä. Ja kaksi tuntia lautalla. Jälkimmäisestä näkyi tarve miellyttää turisteja. Kansainvälinen lentokenttä palvelee kävelyetäisyydellä saaren pääkaupungista. Paikallisbussi vie palvelurannoille. Voit nauttia Mamma Mia -vohveleita aamulla ja Mamma Mia -jäätelöä helteen helpotukseksi. Lounastarjouksia kaksi yhden hinnalla - ai miten niin olet yksin ja et juo alkoholia? Noo kaikkea ei tarvitse syödä. Ja ABBA-lyriikkatatuoinnit myös alennuksella, lähtöhinta vain tuntematon. Miltä kuulostaisi ABBA sing-a-long -ilta kansainvälisessä ravintolassa? Vaihtoehtoisesti illalla voi mennä katsomaan Mamma Mian ulkoilmateatteriin. Minua kun ei tällä lomalla kiinnostanut yksikään Mamma Mia tai Pappa Pia. Halusin vain olla rauhassa.

Älkää käsittäkö väärin, Skiathos ei ollut mikään kamala kokemus. Mitään ikävää ei sattunut, vesi oli märkää, aurinko paistoi. Saari ei vaan ollut minulle, yksinmatkaavalle ei-eläkeikäiselle rauhaa arvostavalle naiselle. On vaikea sanoa, milloin lomakohteesta tulee tuote ja hiljaisesta luonnonkauniista rannasta lomakeskuksen yksityisomaisuutta.

Yhä useampi saari näyttää nyt valinneen nopean matkailutuoton pitkän kulttuuriperinnön vaalimisen sijaan. Autenttisuus paketoidaan valmiiksi ja myydään niille, jotka eivät ole tulleet pysähtymään vaan kokemaan. Tavernojen käsinkirjoitetut päivän menut korvataan burratan ja samppanjan tähdittämällä ruokalistalla. Jokaisen saaren pitäisi jollain tavalla olla seuraava Santorini, seuraava Mykonos, seuraava Jokin.

Mutta Kreikka ei ole konsepti, eikä saaristo showroom.

Kreikassa on aina minun silmissäni elänyt vahvasti jokin tietty kasuaali ylpeys omaleimaisuudesta. Siitä, että jokainen saari soittaa vähän eri nuoteilla ja soittimilla. Nyt tuntuu, että osa niistä yrittää virittää itseään samaan harmoniaan, lauluun, joka sattuu juuri nyt soimaan trendikanavilla. Halutaan luoda yleiskreikkalaista fiilistä. Ehkä jopa yleiseurooppalaista. Ymmärrän kyllä, että matkailu tuo elinkeinoja. Mutta pelkään, että jos kaikki alkaa näyttää samalta, katoaa lopulta se, mitä tulimme alunperin katsomaan. Se, mitä ei oikein voi nimetä, mutta jonka tunnistaa siitä, ettei hetki tunnu lavastetulta.

Minua ei häiritse se, että saaret muuttuvat. Enemmänkin se, että ne muuttuvat toistensa kaltaiseksi. Että kaikki se omintakeinen ensin pehmenee, sitten häviää. Että ne pienet, kömpelöhköt ja paikalliset valinnat jäävät jalkoihin, kun euro summer is for everyone! Mutta lopulta yhä isommalla budjetilla, yhä harvemmalle.

Ja kaikessa tässä on vaarana, että Kreikka lakkaa olemasta paikka, johon saavutaan uteliaana. Ja alkaa muistuttamaan kulissia, jonne tullaan vahvistamaan jotakin jo valmiiksi päätettyä. En usko, että kaikki saaret haluavat olla Mykonos. Uskon, että vielä on niitä toisenlaisia saaria. Joilla päivää rytmittää satamaan saapuva kalastusalus. Vesiä ilman suppilautoja, rantoja ilman koreografioita.

Ehkä juuri siksi minäkin palaan vuosi toisensa jälkeen: muistuttaakseni itseäni, että lomassa ei tarvitse olla mitään erityistä. Että hiljaisuus voi olla elämys. Ja että kun ei odota spektaakkelia, tyytyy ja pitää siitä, mitä saa.

Kukaan ei odota sinulta mitään neljältä iltapäivästä

Kello on 16:03, ja maailma on lakannut vaatimasta. Mikään ei ole auki. Ei kahvilat, ei kioski, ei edes naapureiden ovet. Aurinko painaa maisemaa kasaan. Kaikki mahdolliset ikkunaluukut on vedetty kiinni. Aukiolla tuolit nojaavat pöytää vasten väsyneinä. Ilmassa väreilee lämmin toteamus: nyt ei tapahdu mitään.

Tämä on siesta. Ei sellaisena kuin suomalainen sen kuvittelee, ei mikään kontrolloitu lepohetki raittiissa huoneessa pellavalakanoissa kierien. Tämä on enemmänkin kevyt olankohautus keskellä päivää. Se, ettei tarvitse. Ei vastata puhelimeen, ei suorittaa. Ei selittää. Istun pimeässä huoneessani bergamottimikseriä siemaillen. Makeutusaine jää huulille. Kukaan ei odota minun olevan hyödyllinen, en edes minä itse.

Tämä päivän lepohetki on yhä vahvasti osa arkea täällä Kreikan maaseudulla. Ehkä noin kello 14-18 koko kylä suljetaan. Lasketaan kaihtimet ja hiljennytään. Ei vain levon vuoksi, vaan osana sosiaalista rytmiä, jossa kuumuus antaa luvan pysähtyä. Päivä jatkuu vasta illan viiletessä, kun elämä siirtyy uudelleen ulos. Täällä eletään kahdessa vuorossa.

On lohdullista saada olla päivän kuumimpana hetkenä hiljaa, osana tapettia, lakanaa tai lattiaa. Täällä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan oletus. Ilmasto selittää paljon; keskipäivän kuumuus voi olla niin lamauttava ja tukahduttava, että järkevintä ja inhimillisintä on yksinkertaisesti pysähtyä. Siesta on eräänlainen kulttuurillinen lausuma: o άνθρωπος δεν είναι μηχανή. Ihminen ei ole kone.

Kontrasti on silmiinpistävä, jos saapuu paikan päälle pohjoisesta suoritusyhteiskunnasta. Päivän tehokkain tunti osuu meillä usein sinne siestan alkuhetkille. Kreikkalaisessa siestassa ei vaikuta olevan ulospäin mitään hyödyllistä. Se ei tuota, ei esitä eikä etene. Se tuntuu juuri siksi niin radikaalilta, niin lempeältä. Se muistuttaa, että ihmisellä on oikeus olla väsynyt keskellä päivää, eikä lepo tarvitse erityistä ansaitsemista. Se vain kuuluu asiaan.

Olen taas parin viikon ajan totutellut Ateenan arkeen, vain jättääkseni sen pian taakseni. Paljon on muuttunut vuodessa!

Keskusta-alue on yhä vähemmän aluetta, jolla haluan viettää aikaani. Turistit hyppivät silmille, ja liian moni käyttäytyy kuin olisi Euroopan omistaja. Turistit tukkivat kadut, vajaa kolmen kilometrin matka kotoa Syntagmalle kestää puoli tuntia, puolentoista kilometrin matka Syntagmalta valloittamalleni kirjastolle sen samaisen puoli tuntia. Tämä selittyy ennemmin tungoksella kaduilla kuin millään ylämäillä. En yhtään ihmettele paikallisten turistivihaa, mutta joudun siitä välillisesti kärsimään. Minua on pyydetty poistumaan baarista henkilökunnan toimesta koska "turist katastrof". Minulta on estetty pääsy ruuhkabussiin, koska kreikkalaiset etusijalla. Vaikka puhuisin virheetöntä kreikkaa, ulkonäköni vuoksi olen aina kategorisoitu turistiksi. Ja kreikkanihan ei muuta ole kuin yhtä virhettä.

Keskustan näivettyminen turistien temmellyskentäksi näkyy sitten lähiöiden piristymisenä. Oma lähiravintolani on nykyisin joku protohipstereiden tukikohta. Paljon uutta ja idealististakin avataan ihan kotikulmille. Arki on silti Ateenan mittapuulla vielä hiljaista ja rauhallista. Nukkumalähiö.

Enää ei voi luottaa siihen, että kaikki pysyy ennallaan. Käyttämäni bussilinja operoidaan nykyään sähköbussilla. Lähiöni laiki on muuttanut sijaintia, eli pääsin nauttimaan sen hedelmistä ja vihanneksista vain kerran Ateenapätkäni aikana. Tutut myyjät eivät olleet enää omassa kadunkulmassa vastassa. Ei täällä saa alkaa mitään valikoimaan, tässä on valmiiksi rasiaan pakattuja tomaatteja. Ja sipuleita, miten niin kaksi kappaletta eikä kaksi kiloa? Luomumunat nyt 50 senttiä kappale, ei sentään missään jenkkilukemissa vielä eletä. Enemmän kuin hintoja ikävöin vanhan tutun munanmyyjän tarinoita.

Big Mac -indeksin sijaan minulla on kreikkalainen salaatti -indeksi. Vuonna 2021 se oli seitsemän euroa. Nyt kymmenen. Jos horiatiki maksaa jossain paikassa yli kymmenen euroa, siinä on oltava jotakin hämärää. Uusia paikkoja avatessa on selkeästi mietitty visuaalisuutta ja somekontenttipotentiaalia. Perikreikkalainen paperipöytäliina ei olekaan enää standardi. Ateenasta on kyllä vaikea saada huonoa ruokaa, turistiravintoloistakaan. Mutta näissä ei yleensä hinta-laatu -suhde sitten kohtaa. Vaikka emme puolisoni kanssa kumpikaan käytä alkoholia, illalliseen menee viisikymppinen. Vielä vuosi sitten kolmellakympillä pystyi syömään hyvin. Ja toisaalta, viini ravintoloissa on taas naurettavan halpaa.

Ylipäätään ruuan hinta on noussut vuoden aikana järkyttävästi. Tavallaan mun on turha valittaa hinnoista Suomen hintatasoon tottuneena, mutta mietin usein miten paikalliset selviävät. Teen yleensä ruuan kotona, koska haluan syödä terveellisesti. Suosin lähiruokaa, vihannestorin ja kauppahallin antimia. Halvemmalla kuitenkin pääsisi syömällä ulkona (niissä lähiöravintoloissa!), ainakin jakamalla tilauksen jonkun kanssa. Yksin ravintolassa on vähän kökköä syödä sitä yhtä-kahta annosta. Vakiotilaukseni on marinoidut sardellit ja horta, villivihannekset. Toisaalta rakastan kreikkalaista konseptia lopun ruuan pakkaamisesta paketoon. En ole vielä käynyt paikassa, jossa ylijäämäruuan mukaanpyytämistä olisi oudoksuttu. Olen närppinyt nyt neljä päivää viime ravintolafiestan jämiä.

Kreikassa uskalletaan yrittää, eikä täällä mietitä liikaa yritystoiminnan kannattavuutta kun lähdetään kokeilemaan. Voisiko kukkakaupan ja kampaamon yhdistelmä olla toimiva? Kuinka monta käytettyjen kirjojen kauppaa voi mahduttaa yhdelle kadulle kilometrin pätkälle? Uudet ravintolat varsinkin ytimessä tuppaavat sitten menemään nykyään visuaalisuus, elämyshakuisuus ja instagrammattavuus edellä. Yksi suosikeistani etelä-Psirrissä oli Google-arvostelujen mukaan lähtöni jälkeen ensin muuttanut konseptiaan aamiaispaikaksi, sitten päätynyt isomman ja kliinisemmän naapuriravintolan nielaisemaksi. Toisaalta Ateena on kaupallistunut aivan järkyttävästi, toisaalta kaupallisuuden oppikirjaa ei lueta niin kirjaimellisesti. Perikreikkalaiseen tapaan.

Ateena trendaa. Athens is the new Berlin, bongasin jo ensimmäisellä Ateenan reissullani jostakin graffitista. Kuulemma taiteilijakollektiivit pakenivat Berliinistä Ateenaan joitakin vuosia sitten Berliinin hintatason noustua. Hylättyihin rakennuksiin perustetaan enemmän tai vähemmän luvallisia kulttuurikeskuksia. Onhan täällä nyt luovaa pöhinää! Nyt massat haluavat tulla todistamaan tämän itse ja edesauttamaan hintatason nousua, muun turistimeiningin lomassa. Olympos Zeun temppelillekin on nykyään jonoa, sehän on arkeologisena alueena varsin kökkö ja helposti havainnoitavissa alueen ulkopuolelta. Suhtaudun vähän huvittuneensekaisesti niihin, jotka hehkuttavat Ateenan lomaansa uima-altaan ääreltä. Majoittuen koko ajan jossakin Glyfadassa tai Voulassa, käymättä missään kaupunkialueella. Sama kuin hehkuttaisin Helsingin lomaani viettäen koko ajan Sipoossa.

Aamun ääniä vieraalta parvekkeelta

Aamu Ateenassa on tuskin koskaan hiljainen.

Tälle parvekkeelle tulvii kaikki kerralla. Mopot pärisee takana, vasemmalla ja oikealla, kas kun ei yllä ja allakin. Ilmastointilaitteet hurisevat jokainen omalla taajuudellaan, näkymättömältä kujalta kantautuu riitelyä. Tai ehkä se on vain keskustelua; joku huutaa Steliosta ylhäältä alas, ääni poukkoilee seinärappauksissa ja katoaa, ennen kuin sisäistän asian laitaa sen tarkemmin.

Yritän kuunnella aamua juoma kädessä. En todellakaan rauhoittuakseni, vaan palauttaakseni taas muistiini miten homma toimii. Koira sanoo hau ja toivon, että sillä on koti. Vastapäätä kukkii jasmiini. Naapurikahvilasta tuoksuu tupakka ja jokin makea leivonnainen, jonka nimeä en tiedä. Aistin ehkä mantelin, mutta se voi olla myös valistunut arvaus. Jossakin lakaistaan katua liian äänekkäällä harjalla.

Mökä ei paina maata kohden, vaan liikuttaa. Ateena ei kuiskaa, vaan puhuu suoraan ja suodattamatta. Se ei ole todellakaan kohtelias, muttei viileän kaukainenkaan. Ehkä juuri siksi viihdyn täällä. Kaupunki herää vilpittömämmin, kukaan ei yritä esittää tehokasta. Aamu on tarpeeksi yksityinen, ja voin olla hiljainen tarkkailija.

En ole vuosikausiin yöpynyt Ateenassa näin ytimessä. Muutan vasta kesäkuussa tutuille kulmille, ja majoitun nyt Psirrissä. Se, mikä oli ennen karheaa, on nyt chic. Kadulla on kuvaussessio käynnissä hulmuavine hameineen. Onko täällä mikään tai kukaan enää alkuperäinen, paljasjalkainen? Kun nostan katseen, näen taivaalla tomua ja valoa. Joskus pöljiä puluja tai muita lintuja, mutta useimmiten pelkkiä piuhoja. Naapuri on virittänyt pyykkinsä narulle varsin aikaisin, ja vain niiden liike paljastaa tuulen suunnan. Olen täällä vieraana, mutta kaupungin rytmi on jo ehtinyt soluttautua minuun.

Hiljaisutta täällä ei ole, vaan aamu on rehellinen.

Laiskuus

Työpaikkani on nyt siirtynyt parisataa kilometriä pohjoisemmaksi, ja työtoimenkuvani muuttunut täysin. Työskentelen arkeologisilla kaivauksilla vielä parisen viikkoa. Hiljalleen pitäisi alkaa varaamaan kotimatkoja. Puolan eteläinen maaseutu kiehtoisi... Kiehtoisi toki Albania ja Montenegrokin, mutta niiden läpi ei halua juosta. Suomessa minun on oltava kuun vikana lauantaina - Coldplay kutsuu.

Työpäivä loppuu suunnilleen kolmelta. Sitten syömään ABC-tyyliseen tienvarsiravintolaan, josta on haastavaa saada riittävän pieniä annoksia. Kotona ollaan aivan liian aikaisin, keskellä siestaa. Hiljaisuus vangitsee tehokkaasti. Kylä alkaa heräillä vasta lähempänä iltaseitsemää, mutta työpäivät alkavat aikaisin, enkä jaksa enää riekkua myöhään. Saatan käydä luontoretkellä, naapurissa on mäkiä mitä kiivetä. Usein kuitenkin vaan makaan kapealla sängylläni hillityssä x-asennossa ja ajattelen. Minulla olisi kaikki maailman aika ja sauma kirjoittaa. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kerrottavaa. Kulttuurieroja ja outoja käytäntöjä. Ilon ja onnen hetkiä. Mutten vaan jaksa. Ehkä joku päivä, ehkä joku päivä!

Agistri, vielä kerran

Täällä sitä jälleen istutaan, lämpimän yöilman syleilyssä rakkaimmalla saarellani. Olisin ollut hullu, mikäli en olisi palannut. Eihän tämä ole matka eikä mikään, kuin reissaisi Helsingistä Tampereelle. Paitsi että vesireittiä, eikä Tampereella sielu juuri lepää. Kävin eri ruokakaupassa kuin yleensä, löysin tylsän makuisia sipsejä ja holitonta Amstelia. Minusta on kuoriutunut näiden kuukausien aikana varsinaisesti Fix-nainen, mutta vaihtelu virkistänee. Pohdin vielä postikorttien kirjoittamista. Niiden toimitusviive on toistaiseksi vaihdellut kymmenestä päivästä kahteen kuukauteen.

Jollain tavoin tämä loma on ehkä korjaavakin kokemus. Tämä oli minun saareni, minne saavuin alunperin yksin. Puolisoni kanssa kokeilimme uusia juttuja, mutta nyt yksin voin tehdä kaikkea omalla tavallani kivaa. Kuten uppoutua kirjoihin, kävellä päämäärättömänä ja kaljoitella henkilökunnan kanssa.

Aurinko tulee tuskin paistamaan tämän loman aikana. Voin siis hyvällä omatunnolla linnoittautua hotellille, Agistrin kotiini. Kaikki on tuttua ja turvallista. Pöytävaraukset laitetaan automaattisesti rannan puolelle. Yksi kissa on saanut pentuja. Joitakin vuosia sitten kissojen sterilointia vastustettiin, mutta järki on alkanut voittaa. Muurahaisleijonaksi toukokuun alussa ristimämme, haavanhoidon vuoksi ajeltu pitkäkarvainen puolisokea musta kissa on alkanut saada karvojaan takaisin. Hännänpään tupsu loistaa edelleen massiivisena. Pidän Alkyonista, koska siellä huolehditaan kissoista hyvin. Kreikkalaisessa mittakaavassa. Sairaita kissoja lääkitään, ja mekin olemme avustaneet lääkärikuluissa.

Metsäpalovaara on todellinen, ja pääsy viereiseen pinjametsään on kielletty. Tunnollisena ihmisenä kyttäsin jonkin aikaa uskaltaako joku kreikkalainen uhmata kieltokylttiä, ennen kuin menin meditatiiviselle metsäkävelylleni. Kreikkalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikkea kiellettyäkin saa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Ja kiinni jäädessäkin voisi olla, että sori kun en tiennyt. Seurauksia saattaa tulla, mutta niitä ei pelätä etukäteen. Ja sitten on minä, joka istuu jalkapallomatsissakin sillä omalla huonolla halvalla paikalla, josta näkee tasan naarmuisen ja tarroitetun pleksin. Seurasin taannoin PAO-PAOKIA takanani liian lähellä olevalta skriiniltä.

Rannoilla ei ole ruuhkaa, toisaalta eivätpä ne autioinakaan loista. Tarvitsen välillä pitkähihaista, kun mereltä tuulee. Suomessa on kuulemma lämpimämpää kuin täällä. Otin maanantaina tatuoinnin, joten uidakaan en saa. En muista missä vaiheessa minusta on kuoriutunut tällainen rantaleijona. Liputin aina ennen kaupunkilomien puolesta, nykyisin kaipaan vain hiljaisuutta ja lempeää liikuntaa. Visuaaliset virikkeet ja kiire kuormittavat. Jos en pääse uimaan, sitten kävelen. Kunhan ei vaan olisi mitään nähtävää. Silloin velvollisuudentuntoni kärsii, jos en näe.

Kierros Kykladeilla

Ateenaan muutettuani ensisijaisena toiveenani oli pieni loma kykladisilla saarilla. Haaveissani siinsi Santorinin auringonlaskut ja porrastreenit offseasonin aikaan väljällä ja kohtuuhintaisella saarella. Sitten realismi puuttui peliin. Offseasonilla ei kannata pitää juuri mitään auki. Koska juuri mikään ei ole auki, majoitusten hintatasoa ei tarvinnut laskea minulle kohtuullisiin summiin. Eikä hektinen työaikataulu antanut mahdollisuutta pidemmälle vapaalle. Kas, niin koitti season, eikä koko saaressa ollut enää mitään houkuttelevaa.

Vaan onhan niitä kykladisia saaria muitakin. Eräänä hiljaisena työpäivänä tökkäsin silmät kiinni sormeni Kreikan karttaan. Sormen alta paljastui Antiparos. Negatiivisen latauksen omaava anti-etuliite tarkoittaa kirjaimellisesti jotakin vastaan. Antiparos on saari suurempaa ja kuuluisampaa Parosta vasten. On suuri ja kuuluisa Paros ja sen vaatimattomampi sisarus Antiparos. Olen herkkä tuntemaan sääliä. Nopean kuvahaun jälkeen olin vakuuttunut, että tuo on minun paikkani. Varasin lauttaliput ja majapaikan.

Ajallisesti olisin ehtinyt viettää ehkä laajemmankin saarihyppelykierroksen, mutta henkisesti halusin vain levätä. Takana ovat niin vuosijuhlat, konferenssi kuin - pelottavimpana kaikesta - kandi- ja graduohjaajieni visiitti. Kaikesta selvittiin ja mainiosti, mutta uupumus kolkutteli ovella. En halunnut käydä missään - halusin elää ja toipua. Koska Antiparokselle on joka tapauksessa mentävä Paroksen kautta, päätin viettää molemmissa kaksi yötä. Ensin sutjakkaasti Antiparokselle, sitten Parokselle odottelemaan kotiinpaluuta.

Antiparos on kapea saari. Pääkylän itärannikolta länsirannikolle on noin kilometri. Etelässä on saaren päänähtävyys eli tippukiviluola, pohjoisessa leirintäalueet ja nudistirannikko. Saaren eteläpuolella on Despotikon saari, jonka arkeologisella alueella sijaitsee mieletön Apollonin temppeli. Nyt vain lautta saarelle loisti poissaolollaan. Meinasin jo sortua turistiansaan ja ostamaan lähemmäs satasen bileristeilyn lähisaarille, mutta majapaikkani isäntä ehti varoittaa minua tästä. En saisi rahoilleni mitään vastinetta, kukaan ei pystyisi juomaan holitonta bisseä ja vissyä useilla kympeillä, eikä arkeologiselle alueelle toistaiseksi pääsisi. Päätin pistää rahani sinne tippukiviluolaan. Meno-paluu turistibussilla maksoi kahdeksan euroa.

Arkeologisten kohteiden sijaan makasin rannoilla päivät pitkät. Vaelsin idästä länteen auringon perässä. Nudistirannalla oli luonnonkauneutta ja suojaisia hiekkapoukamia. Ja mielettömästi simpukoita! Luin kaksi kirjaa. Nautin bougainvillean reunustamasta terassistani joutomaan kupeessa. Istuin iltoja hyvän musiikin The Doors -baarissa, joka on mukavalla tavalla sopivan kämäinen. Sulassa sopusoinnussa kaikki vanhat hipit, nudistit ja minä. Kylä oli pittoreski ja täynnä hienostuneita putiikkeja. Tavanomaisia postikortteja oli vaikea löytää, mutta fiksut ruokakaupat löytyivät sataman puolelta.

Paroksella kiertelin bussilla kylissä, mutta tunsin elon paljon hektisempänä. Kovasti odottamani Naoussan kylä tuntui vain kulissilta muovisine bougainvilleoineen. En biletä, mutta mietin miksi kukaan haluaa Mykonokselle. Tuulimyllyjä löytää täältäkin, kuten merkkiliikkeitäkin. Parikian kylä (vai kaupunki?) oli toki kauniimpi, tiiviimpi ja vanhempi, Antiparoksella oli rakenneltu vähän sinne tänne. Viehättävästi sielläkin, mutta eri tavalla. Parikiaan voisi oikeasti eksyä - ja eksyinkin!

Kylillä ja kujilla kuuli melkein enemmän ranskaa kuin kreikkaa, lieneekö kyseessä jokin Paris-Paros -hassuttelu. Mikä pahinta, arkeologinen museo oli tilapäisesti suljettu. Kiertelin hämärillä parkkipaikoilla ja ojien pohjilla mosaiikkien perässä, ja kiukuttelin puhelimessa. Arkeologinen kiintiö jäi kovin vajaaksi. Löysin sentään merestä Paroksen marmoria. Ja ostin marmorista tehdyn magneetin. Kissan kuvalla.

Olen melko varma, että mikäli olisin mennyt vain Parokselle, olisin rakastanut sitä. Pidinhän minä siitä nytkin, mutta miten mikään voisi tuntua miltään Antiparoksen jälkeen? Vielä joskus sanoitan kokemukseni paremmaksi kertomukseksi. Antiparos sen ansaitsee.