Laiskuus

Työpaikkani on nyt siirtynyt parisataa kilometriä pohjoisemmaksi, ja työtoimenkuvani muuttunut täysin. Työskentelen arkeologisilla kaivauksilla vielä parisen viikkoa. Hiljalleen pitäisi alkaa varaamaan kotimatkoja. Puolan eteläinen maaseutu kiehtoisi... Kiehtoisi toki Albania ja Montenegrokin, mutta niiden läpi ei halua juosta. Suomessa minun on oltava kuun vikana lauantaina - Coldplay kutsuu.

Työpäivä loppuu suunnilleen kolmelta. Sitten syömään ABC-tyyliseen tienvarsiravintolaan, josta on haastavaa saada riittävän pieniä annoksia. Kotona ollaan aivan liian aikaisin, keskellä siestaa. Hiljaisuus vangitsee tehokkaasti. Kylä alkaa heräillä vasta lähempänä iltaseitsemää, mutta työpäivät alkavat aikaisin, enkä jaksa enää riekkua myöhään. Saatan käydä luontoretkellä, naapurissa on mäkiä mitä kiivetä. Usein kuitenkin vaan makaan kapealla sängylläni hillityssä x-asennossa ja ajattelen. Minulla olisi kaikki maailman aika ja sauma kirjoittaa. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kerrottavaa. Kulttuurieroja ja outoja käytäntöjä. Ilon ja onnen hetkiä. Mutten vaan jaksa. Ehkä joku päivä, ehkä joku päivä!

Agistri, vielä kerran

Täällä sitä jälleen istutaan, lämpimän yöilman syleilyssä rakkaimmalla saarellani. Olisin ollut hullu, mikäli en olisi palannut. Eihän tämä ole matka eikä mikään, kuin reissaisi Helsingistä Tampereelle. Paitsi että vesireittiä, eikä Tampereella sielu juuri lepää. Kävin eri ruokakaupassa kuin yleensä, löysin tylsän makuisia sipsejä ja holitonta Amstelia. Minusta on kuoriutunut näiden kuukausien aikana varsinaisesti Fix-nainen, mutta vaihtelu virkistänee. Pohdin vielä postikorttien kirjoittamista. Niiden toimitusviive on toistaiseksi vaihdellut kymmenestä päivästä kahteen kuukauteen.

Jollain tavoin tämä loma on ehkä korjaavakin kokemus. Tämä oli minun saareni, minne saavuin alunperin yksin. Puolisoni kanssa kokeilimme uusia juttuja, mutta nyt yksin voin tehdä kaikkea omalla tavallani kivaa. Kuten uppoutua kirjoihin, kävellä päämäärättömänä ja kaljoitella henkilökunnan kanssa.

Aurinko tulee tuskin paistamaan tämän loman aikana. Voin siis hyvällä omatunnolla linnoittautua hotellille, Agistrin kotiini. Kaikki on tuttua ja turvallista. Pöytävaraukset laitetaan automaattisesti rannan puolelle. Yksi kissa on saanut pentuja. Joitakin vuosia sitten kissojen sterilointia vastustettiin, mutta järki on alkanut voittaa. Muurahaisleijonaksi toukokuun alussa ristimämme, haavanhoidon vuoksi ajeltu pitkäkarvainen puolisokea musta kissa on alkanut saada karvojaan takaisin. Hännänpään tupsu loistaa edelleen massiivisena. Pidän Alkyonista, koska siellä huolehditaan kissoista hyvin. Kreikkalaisessa mittakaavassa. Sairaita kissoja lääkitään, ja mekin olemme avustaneet lääkärikuluissa.

Metsäpalovaara on todellinen, ja pääsy viereiseen pinjametsään on kielletty. Tunnollisena ihmisenä kyttäsin jonkin aikaa uskaltaako joku kreikkalainen uhmata kieltokylttiä, ennen kuin menin meditatiiviselle metsäkävelylleni. Kreikkalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikkea kiellettyäkin saa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Ja kiinni jäädessäkin voisi olla, että sori kun en tiennyt. Seurauksia saattaa tulla, mutta niitä ei pelätä etukäteen. Ja sitten on minä, joka istuu jalkapallomatsissakin sillä omalla huonolla halvalla paikalla, josta näkee tasan naarmuisen ja tarroitetun pleksin. Seurasin taannoin PAO-PAOKIA takanani liian lähellä olevalta skriiniltä.

Rannoilla ei ole ruuhkaa, toisaalta eivätpä ne autioinakaan loista. Tarvitsen välillä pitkähihaista, kun mereltä tuulee. Suomessa on kuulemma lämpimämpää kuin täällä. Otin maanantaina tatuoinnin, joten uidakaan en saa. En muista missä vaiheessa minusta on kuoriutunut tällainen rantaleijona. Liputin aina ennen kaupunkilomien puolesta, nykyisin kaipaan vain hiljaisuutta ja lempeää liikuntaa. Visuaaliset virikkeet ja kiire kuormittavat. Jos en pääse uimaan, sitten kävelen. Kunhan ei vaan olisi mitään nähtävää. Silloin velvollisuudentuntoni kärsii, jos en näe.

Kierros Kykladeilla

Ateenaan muutettuani ensisijaisena toiveenani oli pieni loma kykladisilla saarilla. Haaveissani siinsi Santorinin auringonlaskut ja porrastreenit offseasonin aikaan väljällä ja kohtuuhintaisella saarella. Sitten realismi puuttui peliin. Offseasonilla ei kannata pitää juuri mitään auki. Koska juuri mikään ei ole auki, majoitusten hintatasoa ei tarvinnut laskea minulle kohtuullisiin summiin. Eikä hektinen työaikataulu antanut mahdollisuutta pidemmälle vapaalle. Kas, niin koitti season, eikä koko saaressa ollut enää mitään houkuttelevaa.

Vaan onhan niitä kykladisia saaria muitakin. Eräänä hiljaisena työpäivänä tökkäsin silmät kiinni sormeni Kreikan karttaan. Sormen alta paljastui Antiparos. Negatiivisen latauksen omaava anti-etuliite tarkoittaa kirjaimellisesti jotakin vastaan. Antiparos on saari suurempaa ja kuuluisampaa Parosta vasten. On suuri ja kuuluisa Paros ja sen vaatimattomampi sisarus Antiparos. Olen herkkä tuntemaan sääliä. Nopean kuvahaun jälkeen olin vakuuttunut, että tuo on minun paikkani. Varasin lauttaliput ja majapaikan.

Ajallisesti olisin ehtinyt viettää ehkä laajemmankin saarihyppelykierroksen, mutta henkisesti halusin vain levätä. Takana ovat niin vuosijuhlat, konferenssi kuin - pelottavimpana kaikesta - kandi- ja graduohjaajieni visiitti. Kaikesta selvittiin ja mainiosti, mutta uupumus kolkutteli ovella. En halunnut käydä missään - halusin elää ja toipua. Koska Antiparokselle on joka tapauksessa mentävä Paroksen kautta, päätin viettää molemmissa kaksi yötä. Ensin sutjakkaasti Antiparokselle, sitten Parokselle odottelemaan kotiinpaluuta.

Antiparos on kapea saari. Pääkylän itärannikolta länsirannikolle on noin kilometri. Etelässä on saaren päänähtävyys eli tippukiviluola, pohjoisessa leirintäalueet ja nudistirannikko. Saaren eteläpuolella on Despotikon saari, jonka arkeologisella alueella sijaitsee mieletön Apollonin temppeli. Nyt vain lautta saarelle loisti poissaolollaan. Meinasin jo sortua turistiansaan ja ostamaan lähemmäs satasen bileristeilyn lähisaarille, mutta majapaikkani isäntä ehti varoittaa minua tästä. En saisi rahoilleni mitään vastinetta, kukaan ei pystyisi juomaan holitonta bisseä ja vissyä useilla kympeillä, eikä arkeologiselle alueelle toistaiseksi pääsisi. Päätin pistää rahani sinne tippukiviluolaan. Meno-paluu turistibussilla maksoi kahdeksan euroa.

Arkeologisten kohteiden sijaan makasin rannoilla päivät pitkät. Vaelsin idästä länteen auringon perässä. Nudistirannalla oli luonnonkauneutta ja suojaisia hiekkapoukamia. Ja mielettömästi simpukoita! Luin kaksi kirjaa. Nautin bougainvillean reunustamasta terassistani joutomaan kupeessa. Istuin iltoja hyvän musiikin The Doors -baarissa, joka on mukavalla tavalla sopivan kämäinen. Sulassa sopusoinnussa kaikki vanhat hipit, nudistit ja minä. Kylä oli pittoreski ja täynnä hienostuneita putiikkeja. Tavanomaisia postikortteja oli vaikea löytää, mutta fiksut ruokakaupat löytyivät sataman puolelta.

Paroksella kiertelin bussilla kylissä, mutta tunsin elon paljon hektisempänä. Kovasti odottamani Naoussan kylä tuntui vain kulissilta muovisine bougainvilleoineen. En biletä, mutta mietin miksi kukaan haluaa Mykonokselle. Tuulimyllyjä löytää täältäkin, kuten merkkiliikkeitäkin. Parikian kylä (vai kaupunki?) oli toki kauniimpi, tiiviimpi ja vanhempi, Antiparoksella oli rakenneltu vähän sinne tänne. Viehättävästi sielläkin, mutta eri tavalla. Parikiaan voisi oikeasti eksyä - ja eksyinkin!

Kylillä ja kujilla kuuli melkein enemmän ranskaa kuin kreikkaa, lieneekö kyseessä jokin Paris-Paros -hassuttelu. Mikä pahinta, arkeologinen museo oli tilapäisesti suljettu. Kiertelin hämärillä parkkipaikoilla ja ojien pohjilla mosaiikkien perässä, ja kiukuttelin puhelimessa. Arkeologinen kiintiö jäi kovin vajaaksi. Löysin sentään merestä Paroksen marmoria. Ja ostin marmorista tehdyn magneetin. Kissan kuvalla.

Olen melko varma, että mikäli olisin mennyt vain Parokselle, olisin rakastanut sitä. Pidinhän minä siitä nytkin, mutta miten mikään voisi tuntua miltään Antiparoksen jälkeen? Vielä joskus sanoitan kokemukseni paremmaksi kertomukseksi. Antiparos sen ansaitsee.

Satunnaisia kuvia Ateenasta

Yksi lempipaikkojani on Kansallispuutarha. Kävelen sen läpi usein kotiin, vaikka se viekin kiertoreitille. Olen nähnyt kevään muuttumisen kesäksi. Löydän joka kerta puutarhasta jotakin uutta - vain kadottaakseni sen ikiajoiksi.

Olympiatuli sytytettiin taannoin tradition alkulehdossa, josta se kulkeutui Ateenan kautta kohti Pariisia. Kävin Kallimarmaronilla katsomassa olympiatulen kääntymistä.

Liljat ovat tappavan myrkyllisiä kissoille, joten otan vähäisen ilon irti tästä kissattomasta elämästä. Tuttu laikimyyjä myy näitä isoja liljanoksia kaksi euroa kappale, ja yksi kaupan päälle. En tiedä kuinka nopeasti tulen sopeutumaan suomalaisiin kukkien hintoihin.

Vuosijuhliamme vietettiin tällä viikolla, ei missään vähäisemmässä kuin Ateenan Akatemiassa. Unohdin pyytää jotakuta ottamaan edustuskuvan juhlakunnostani, joten tarjoan sen sijaan tämän epäedustuskuvan.

Kala on kamalan kallista. Minä olen pihi, ja turvaudun usein tölkkisardiineihin. Tomaateista en tingi! Leipää mahani ei pahemmin kestä, mutta sorrun silti silloin tällöin ostamaan sitä. Se on hyvää, naapurissa on leipomo ja leipä maksaa euron. Jep, minä olen pihi.

Heaven is a place on Earth

Ortodoksinen pääsiäinen oli tänä vuonna myöhään. Sain nauttia pitkistä vapaista, ja mahdollisuudesta viedä lempi-ihmiseni lempipaikkaani. Kyllä, puoliso tuli Kreikkaan, ja painuimme vajaaksi viikoksi Agistrille! Herättiin vähän liian myöhään tähän matkailumahdollisuuteen, tottakai moni kreikkalainenkin haluaa näillä pitkillä vapailla saaristoon. Kaksikerroksisen luksuksen sijaan saimme alakerran huoneen meren puolelta. Tämäkin lämmitti, vaihtoehtona olisi voinut olla myös ei-oota! Alkyoni oli tupaten täynnä ja illalliset kiireisiä, eikä keittiössä kaljoittelu olisi tullut varmaan kysymykseenkään. Emme kehdanneet kysyä, enhän enää edes kaljoittele. Kiire ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Agistrin lepokodissani on jotakin omaleimaista.

Pääsin vihdoinkin nudistirannalle! Koska olen kömpelö, en aiemmalla reissullani uskaltanut kiivetä Agistrin kuuluisalle Halikiada-rannalle. Vaan nyt oli kaveri koppaamassa, ja rannalle päästiin ilman suurempia naarmuja. Vaikka reitti on nyt tuttu, yksin tuskin uskaltaisin vieläkään. Hovikuskin kanssa matkustaminen mahdollisti myös saaren kiertämisen skootterilla. Saari on toki pieni, mutta korkeuserot ovat aikamoisia. Kävellen olisimme jääneet seuraavaan tai korkeintaan sitä seuraavaan kylään. Vaan kiertoajelulle tuli valittua huono päivä. Sade pakotti meidät pysähtymään kapakoihin kaukaisten rantojen sijaan, ja auringonlaskukin jäi vähän vaisuksi.

Pieni briiffaus kreikkalaiseen pääsiäiskäytökseen olisi ehkä ollut paikoillaan. Saimme pääsiäiskynttilät jo tulolautalta, mutta unohdimme ne hotellin yöpöydän laatikkoon. Ostimme uudet, ja tökkäsimme ne fast-line -hiekkaan. Vaikka halusimme nähdä koko seremonian. Tyhjin käsin toivotimme hölmistyneinä kristuksen ylösnousemusta muiden kierrättäessä liekkiä sytyttämättömiin kynttilöihinsä. Jälkikäteen sain kuulla, että pään peittäminen huivilla ei kuulu kreikkalaisortodoksiseen pääsiäisperinteeseen. Verimunatkin jäivät rikkomatta. Onneksi pappi tervehti kuitenkin iloisesti kadulla, emme olleet häpäisseet koko kirkkoa.

Muistaakseni jo ensimmäisenä yhteisenä saaripäivänä puolisoni kertoi ymmärtävänsä miksi rakastan tuota saarta. Matkailua karttava, nirso puolisoni osallistui ennakkoluulottomasti saaren pääsiäisperinteisiin, tutustui kreikkalaiseen keittiöön souvlakin ja gyroksen ulkopuoleltakin, ja kävi yksin kiertelemässä kun jouduin paahtamaan etätöitä. Ensi kerralla kuulemma voisimme olla pidempään, viisi päivää on liian lyhyt aika. Ja näin on saatu uusi ihminen Agistrikoukkuun. Agistri tarkoittaa kirjaimellisesti ongenkoukkua, ja on täysin nimensä veroinen.

Koska vapunpäivä osui pääsiäisviikolle, vappua vietetään ilmeisesti nyt tai huomenna. Tässä kiteytyy kreikkalainen mentaliteetti, saavutetuista eduista ei luovuta. Vappuhulinoinnista ei kuitenkaan nyt nautita, itselläni alkaa huomenna työtoimenkuvani kovin kolmipäiväinen haaste. Konferenssi. Onneksi Kreikassa työnteko on yhtä juhlaa, enimmäkseen.

Oraakkelin kuiskauksia

Delfoi on aina maaginen. Minulle tarjoutui tänään (eilen) mahdollisuus osallistua performanssiin luonnon helmassa, Delfoin kupeessa. Koska performanssi on jotain, joka on vain koettava, annan kuvien kertoa omaa tarinaansa, enkä edes yrittää sanoittaa kokemaani.

Paikassa, jossa muinaisten oraakkelien kuiskaukset kaikuvat yhä ilmassa, jokainen hetki vavisutti sieluni syvyyksiä. Sukelsin performatiivisten rituaalien ja henkisen heräämisen valtakuntaan. Hämärän vallatessa maisemaa, ilta huipentui juhlaillalliseen, jonka tunnelma maistui mystiseltä. Aika pysähtyi tässä keinotekoisessa pyhäkössä. Olin matkalla noin yhdeksän tuntia ja tuhat kuusisataa kuusikymmentä vuotta.

Laikilove

Keskiviikkoisin naapuristossani on katumarkkinat. Laiki agora tarkoittaa kirjaimellisesti kansan toria, kaupungin kaduille levittäytyvää, voimakkaasti kausielintarvikkeisiin painottuvaa myyntitapahtumaa. Usein tuottajat itse ovat myymässä viljelyksiään. Olen ottanut tavakseni mennä keskiviikkoisin vähän myöhempään töihin, ja hoidan laikiasiani heti aamusta. Ostan ainakin tomaatteja ja kananmunia, usein myös villivihanneksia, mansikoita, kesäkurpitsaa, punasipulia ja sitrushedelmiä. Marinoitu punasipuli on elämäni suola, ja tomaatti leipä! Avokadoja viljellään Kreetalla, koen tämän vähän pienempänä syntinä kuin toiselta mantereelta rahdatun tuontihedelmän. Jokaviikkoista herkkua se ei kuitenkaan ole.

Laikilla tunnen olevani yksi paikallisista. Muina kreikankielisinä pyydän neljänneskiloa tätä ja puolta kiloa tuota. Joskus jopa valitsen itse, mutta silloin joudun vastaanottamaan vapaavalintani pienessä, värikkäässä muovipussissa. Haluaisin vältellä turhaa muovipussien käyttöä, ja yritän tarjota kestokassiani myyjille vaihtelevalla menestyksellä. Välillä tuntuu, että koko maa rakastaa kääriytyä muoviin. Ne voi toki kierrättää aina vessan roskapussina, jota sattuneista syistä saa viedä useita kertoja viikossa. Kunpa tuolle vielä joskus mahdollistuisi jokin järkevä vaihtoehto, kuten vessapaperin vetäminen pöntöstä alas.

Laiki agora on muutakin kuin vihannestori kaduilla. Myynnissä on myös kalaa, lihaa, elintarvikejalosteita, kukkia, kotitaloustavaroita, jopa vaatteita. Laikia ei tarvitse erikseen mainostaa, kyllä naapurustossa tiedetään milloin on se päivä, ja ne ajat. Laikipäivä pysyy samana vuosikaudet ja myyjät pystyttävät kojunsa viikosta toiseen mahdollisimman samaan paikkaan. Myyjät ovat harvoin valmiina ennen kello kahdeksaa, ja lopettavat usein kahden-kolmen aikoihin. Hintataso laskee loppua kohden, mutta liian täpärälle ei kannata odottaa. Laadukas tavara loppuu aikaisemmin.

Lähilaikini on varsin rehellinen ja turvallinen. Pari vuotta sitten viinirypälepariskunnaksi ristimäni kaksikko myy nyt appelsiineja. Sesonki vaikuttaa voimakkaasti valikoimaan. Tomaatinmyyjä kyselee aina kuulumisia ja antaa kaupanpäällisiä. Herttainen munamies on vakiinnuttanut kojunsa kotikatuni kulmaan, ja toivottelee mukavaa päivää kiiruhtaessani ohi ei-asiakkaan roolissakin. Jos puhuisin parempaa kreikkaa, olisin varmasti osallisena päivänpolttavissa keskusteluissa ja juoruissa. Lojaaliudesta palkitaan, mutta jotkut jaksavat yrittää huijata hinnoissa. Aina voisi toki kieltäytyä maksamasta, mutta harvoin yksinkertaisesti kehtaan. Tänään parsanippuni maksoi kahdeksan euroa. Jatkossa en aio palkita parsapappaa lojaaliudella.

Tänään oli julkisen liikenteen lakko, joten jäin etätöihin. Kerkesin koluta laikikatuamme kunnolla vain huomatakseni, etteivät tuotteet juurikaan halpene etäämmällä. Päin vastoin, mitä lähemmäs metroa noustaan, nousevat hinnatkin. Parempi siis pysyä uskollisena, ja hoitaa normaaleina viikkoina vihannesostokset parin korttelin säteellä, parissakymmenessä minuutissa.