Omistamisen illuusio

Omistaminen on statusjuttu. Kun lainaa jotain, antaa kuvan siitä, että ei olisi varaa omaan. Miksi muuten lainaisi? Tämän ajattelutavan soisi muuttuvan.

Meillä on auto yhteiskäytössä, koska appivanhemmat asuvat riittävän lähellä. Käytän autoa vain harvoin, enkä koskaan omatoimisesti, mutta puolisoni tarvitsee sitä monta kertaa viikossa jääkiekon takia. Ratkaisu on meille käytännöllinen, taloudellinen ja ekologinen, mutta tällainen yhteiskäyttö herättää joskus kummastelua ja jopa närkästymistä. Ikään kuin kyse olisi jostain väliaikaisesta järjestelystä, josta pitäisi pyrkiä siirtymään mahdollisimman pian oikeaan omistamiseen. Kyllähän nyt aikuisella pariskunnalla kuuluu olla oma auto, jos sellaista mihinkään tarvitsee!

Vuosia sitten, kun hehkutin Instagramissa kierrätyskeskuslusikkalöytöäni, minulta kyseltiin eikö käytettyjen lusikoiden ostaminen ällötä? Lusikkaa verrattiin hygieniatuotteeseen. Joo, meneehän se suuhun mutta sen voi myös puhdistaa. Kyse on metalliesineestä, joka kestää pesua ja aikaa! Toisin kuin moni uusi tavara. Esineet on tehty vanhastaan kestämään, mutta nykyaikana niihin kytketään ajatus kertakäyttöisyydestä. Tai omistajan hygieniatasosta.

Minulle käytettynä ostaminen ei ole pakon sanelemaa, vaan ihan tietoinen valinta. Se liittyy hitaampaan elämäntapaan, kestävyyteen ja siihen, etten koe tarvetta todistaa pärjäämistäni ainakaan materian kautta. Ei omistaminen tee kenestäkään itsessään arvokkaampaa - eikä lainaaminen kerro epäonnistumisesta.

Toivoisinkin, että ajattelumallimme muuttuisi. Että jakaminen, lainaaminen ja käytettynä ostaminen nähtäisiin merkkeinä järkevyydestä ja huolenpidosta, eikä puutteesta. Todellinen status tuskin määrittyy sillä, mitä omistaa. Ehkä enemmänkin sillä, kuinka vähän tarvitsee voidakseen elää hyvää elämää.