Kuinka minimalisti minussa kasvoikaan

Kun tilapäismuutin poikaystäväni luo vuodenvaihteessa, oltiin jännän äärellä. Oli valittava todella tarkasti mitä tuoda mukanaan. Mä ehdin asua lähes kymmenen vuotta asunnoissa, joissa mulla oli kaikessa itsemääräämisoikeus. Minun sisustus, minun huonekalut, kaikki minun mielen mukaan.

Vaan poikaystävän luona onkin juttu toisin. Asioiden pitää olla hänen omiaan ja hänen määräämissään paikoissa. Jopa tollaisen kellastuneen lakatun mäntypuisen pöydänhirvityksen, jota en voi sietää. Mä en saanut tuoda edes mun kasveja tänne, en ensimmäistäkään, hitto vie. Poikaystävä ei ole ehkä huomannut, mutta pari kasvia on silti keittiön ikkunalla verhon takana piilossa.

Taidetarvikkeet ovat isän luona. Jos tekee mieli taiteilla, mulla on ruutupaperia ja penaalillinen stabiloita. Nyt ei voi virkata, neuloa, solmia makrameeamppeleita, tehdä applikaatiotöitä tai hennatatuointeja. Eiväthän ne tähänkään asti ole olleet osa viikko-ohjelmaani.

Koska täällä ei ole mulle huonekaluja, täällä ei myöskään ole vaatekaappia mulle. Mun kaikki vaatteet ovat yhdessä matkalaukussa. Mä olen käyttänyt tästä matkalaukun sisällöstä viittä vaatekappaletta, alusvaatteet poislukien. Mustaa mekkoa, mustaa t-paitaa, vaaleanruskeaa neuletta, luonnonvalkoista jakkua ja mustia kolmiraitaleggingsejä. Lainaan poikaystävän vaatteita, sillä sen minkä häviän pituudessa voitan leveydessä. Minä, joka joskus rakastin korkokenkiä, en ole kuukauteen käyttänyt muita kuin Vansin kissakuosisia tennareita.

Vähillä vaatteilla on helpompaa. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kun olen oikeasti aikuinen ja jossakin uskottavassa virassa (kun :D), tulen pukeutumaan arjessa vain Chanelin mustaan jakkupukuun. Tämän tavoitteen toteutumisessa taitaa mennä vielä muutama vuosi, näin nykyistä opiskelutahtiani tarkastelemalla.

Mulla on seitsemän astiaa, joita itsepintaisesti käytän. Kirjoista vain opiskeluun liittyvät. Mun kylpyhuonetarvikkeet mahtuu yhteen korivaunuun. Meikit yhteen pussiin. Shampoo ja suihkuöljy suihkun hanan päälle, hiusnaamio lattialle. Ei ensimmäistäkään kynsilakkaa. Ja toisaalta sitten mulla on jotain järjettömiä epäoleellisuuksia, kuten alabasterinen Apollon ja tiun verran voimakristalleja.

Alkuun minimalismi oli ehkä pakon sanelemaa, mutta nyt kuukauden jälkeen olen huomannut, että näin onkin hyvä. Ja pärjäisin vielä vähemmälläkin.

Neiti Nelisilmä

Pari viikkoa sitten aamuvuoroon mennessäni pysäytin bussin sijaan roska-auton. Tästä vahvistui päätös, nyt on ihan pakko mennä näöntarkastukseen.

Ala-asteella mun suurin pelko oli rillit, hammasraudat ja ylipaino. Olin ruokahaluton ja mun näkö oli priimaa, vältyin todella täpärästi oikomishoidolta. Rillihäpeä kulkee geeneissä, äitinikin vältteli silmälaseja ihan viimeiseen asti, jouduin vielä aikuisiälläkin toimimaan hänen silminään museoissa sun muissa. Vaan nyt kun syömishäiriöt alkavat olla taakse jäänyttä elämää, kiloja olisi vaikka muille jakaa ja vinot hampaat harmittaa, on aika alkaa elää alakoululaisen painajaista. Mulle tulee silmälasit!

Optikon tuomio oli musertava. Näen niin huonosti kauas, etten saisi edes ajaa autoa. Onneksi mulla on hovikuski. Ei muuta kuin kehyksiä läpikäymään. Mulla ei ollut juurikaan visioita millaiset saattaisivat sopia, mielessä oli ainoastaan yksi muinainen snapchat-filtteri, joka antoi vaaleanpunaiset kissankorvat ja pyöreähköt silmälasit. Vaan mieleisiä kehyksiä ei meinannut löytyä millään. Oli typeriä muoviosia ja vääriä värejä. Päädyin malliin, joka maagisesti onnistui häivyttämään kaksoisleuan. Niissäkin oli elementtejä, joista en pitänyt, mutta niistä kuulemma pääsisi eroon.


Tässä kehykset mulla tänään kotona sovituksessa. Ne tulivat kustomoituna, eli piti kokeilla kelpuutanko työn jäljen. Näin jälkiviisaana mun olisi kannattanut ehkä kuitenkin ottaa kullansävyiset kehykset, sillä ainoat käyttämäni korut ovat kultaiset sirot sormukset. No, ei juuri tuo hopeinen sävykään ole liian kylmä. Seuraavaksi ne lähtevät linssien kiinnitykseen, ja sitten mulla onkin päivittäiskäytössä silmälasit. Jos en näin tule näyttämään paremmalta, ainakin näen paremmin.

?

Kolmosperiodia on vierähtänyt nyt reilu kaksi viikkoa, ja jo tässä vaiheessa Odysseus on imenyt musta kaikki mehut. Kun koulumatka ei ole enää alle kymmenen minuuttia kävellen, aamukahdeksan luennot tuntuvat rehellisen tuskaisilta. Olen tässä vaiheessa vuotta lukenut enemmän kreikaksi kuin suomeksi. Jokin suodatin estää silti kieliopillisen sisällön päätymisen ymmärrykseen asti.

Olen kulkuroinut aktiivisesti ympäri Etelä-Helsinkiä viime aikoina. Koti-ikävä on melkoinen. Historiaan ovat jääneet koulumatkan aamukahvit tai kotimatkan baarivisiitit. Olen jonottanut museon ovilla sen aukeamista. Olen löytänyt kertaustyylejä yllättäviltäkin kulmilta ja uusia katuja, joissa voisin kuvitella asuvani. Ehkä joku päivä.

Koin pienen kriisin tajutessani, että perinteisen näkemyksen mukaiset onnistuneet kuvat musta ovat sieluttomia. Mun sielu pääsee esille humalassa, irvistäessä, poskia pullistaessa ja keikalla pomppiessa. Tai alasti, mutta ne kuvat on melko haastavia jos haluaa pysyä hyvän maun rajoissa. Poseeraus on taitolaji, enkä ole sitä vielä tähän päivään mennessä oppinut. Pitäydytään sitten näissä sielukkaissa, valtavirran mielestä epäonnistuneissa kuvissa. Koska en jaksanut kysyä kuvauskumppanilta julkaisulupaa, pistin siltä pään poikki. Tuskin se ketään haittaa.


Olen nimmaroinut Tavastian bäkkärin katon. Olen hiihtänyt soutuveneellä sumuisena aamuna. Eiku.